24. tammikuuta 2008

Estoiset seksuaalit


Kukkahatut tempaisivat taas ja ahdistelivat seksuaalisia ihmisiä omalla seksinvastaisuudellaan, kun homoseksuaalisuutta esittävien taidevalokuvien näytteillepano tamperelaisen gallerian ikkunassa johti rikosilmoitukseen lapsiarvojen nojalla. Ilta-Sanomien mukaan kyytiä saivat enolaisen Reima Hirvosen taidevalokuvat, jotka vedettiin pois Galleria Rajatilan ikkunoista.

On kielteistä, että heteroseksuaalisten lapsiarvojen kautta tukahdutetaan yhteiskunnassa esiintyvää luonnollista seksuaalisuutta. Mikä oikeus yhdelläkään tuomioistuimella, syyttäjällä, poliisilla tai kenelläkään muulla taholla olisi asettaa omaa seksuaalisuus- tai kauneuskäsitystään normiksi toisille ihmisille? Yksilöillä ei ole sopimusta yhteiskunnan kanssa mistään seksuaalimoraaliin liittyvästä asiasta, eikä kukaan ole voinut äänestää siitä, minkälaisia sääntöjä tai normeja yhteiskuntaan luodaan. Kun vaaleissa saa äänestää pelkkiä ehdokkaita eikä niissä päätetä asiakysymyksistä, vastaus on: kyseisenlaiseen kuohimiseen ei ole tietenkään mitään oikeutusta.

Lapsiarvojen varjolla harjoitettavan fasismin takaa kajastaakin heteroseksuaalisten äitien ja isien aavistus siitä, että heidän oma pikku-Damianinsa on seksuaalinen ja esittää vanhemmilleen ennen pitkää kiusallisia kysymyksiä, joihin he ovat aivan liian ahdistuneita vastaamaan. Taustalla vaikuttanee myös homoseksuaalisuuteen yleisesti kohdistettava vihamielisyys. Homoseksuaalisuus arvotetaan kielteiseksi ilmiöksi, jota ei sovi esittää eikä sallia missään, vaikka heteroseksuaalisuuden esillepanoon ei puuttuisi kukaan. Käytäntö jatkaa samaa linjaa kuin europarlamentaarikko Pertti Paasion taannoinen kannanotto, jolla hän sai homo-Kristusta esittävät Elisabeth Ohlsonin taidevalokuvat katoamaan Euroopan unionin näyttelytiloista.

Lapsiarvojen virheellinen hyväksikäyttö

Kuten edellisistä esimerkeistä käy ilmi, lapsiarvoja ja homovastaisuutta käytetään yhteiskunnassa silloin tällöin paitsi ihmisten vapaan seksuaalisuuden, myös mielipiteiden ja ilmaisunvapauden kieltämiseen. Varsinkin lapsiarvojen käyttäminen ärsyttää monia ihmisiä, sillä aina, kun tuota perustelua käytetään sananvapauden rajoittamiseen, syyllistytään pahaan virhepäätelmään. Esimerkkinä voi olla vaikkapa seuraavanlainen huudahdus:

”Ajaako muka sananvapaus lasten etujen edelle? Ajatelkaa nyt vähän!”

Hyvä on, ajatellaan. Filosofisesti katsoen lapsiarvoilla politikoiminen noudattelee seuraavaa virheellistä ajatuskulkua:

1. X on hyvää lapsille.
2. Kaikki sellainen, mikä on hyvää lapsille, on yleisesti hyvää.
3. Siis X on yleisesti hyvää.

Jos X:n paikalle sijoitetaan esimerkiksi ”sananvapauden rajoittaminen”, päättely etenee seuraavasti:

1. Sananvapauden rajoittaminen on hyvää lapsille.
2. Kaikki sellainen, mikä on hyvää lapsille, on yleisesti hyvää.
3. Siis sananvapauden rajoittaminen on yleisesti hyvää.

Todellisuudessa johtopäätös ei pidä paikkaansa. Jos ihmisen pitää olla viestintäministeri ollakseen ymmärtämättä, mikä kyseistä päättelyä vaivaa, siinä on oivallinen syy ministerin eroon. Kysymykseen, ”ajaako sananvapaus muka lapsen etujen edelle?”, voidaankin vastata: totta kai! Ei nettiä, taidetta, tiedettä tai arkielämää pidä säädellä sen mukaan, mikä on lapsille sopivaa, toimii heidän ehdoillaan tai vastaa vain heidän tarpeitaan ja etujaan.

Pitkällä tähtäimellä on myös kaikkien lasten etu kasvaa yhteiskunnassa, jossa vapaa pornografinen esittäminen on sallittua ja jossa on oikeus myös joidenkin toisten ihmisten mielestä epäsopiviin ilmaisuihin. Jokaisella vanhemmalla on mahdollisuus ja velvollisuuskin selittää lapselle, että kaikki todellisuudessa havaittavat ilmiöt todellakin sisältyvät maailmaan ja että niihin voidaan suhtautua eri tavoin: esimerkiksi hyväksyvästi, kriittisesti tai epäillen. Näin on ainakin, jos vanhemmat ihmiset haluavat näyttää hyvää esimerkkiä ja olla vastuullisia kasvattajia. Järkevä kasvatus ei ole asioiden piilottelua vaan niistä kertomista.

Seksuaalista häirintää - Eduskunnassa!

Kansanedustajien seksuaalisuus on tietysti hyvin kipeä asia. Kun politiikan olemukseen kuuluu sovinnaisuus ja kaikkien asioiden sovittelu, on kenties vaikea hyväksyä, että kansanedustajillakin voi olla intohimoja. Niiden peittely näyttää kuitenkin karkottavan äänestäjiä, kun taas oman inhimillisyytensä myöntävä ihminen saisi kaikki äänet.

Ehkä seksuaalisuuden peittelyssä onkin kyse poliittisten motiivien laajemmasta salaamisyrityksestä: ihmiset tietävät, että tärkeitä poliittisia päätöksiä ei tehdä julkisuudessa vaan salassa: subterrestiaalisella eli maanalaisella tasolla, esimerkiksi lakanoiden välissä. Siksi poliitikot yrittävät kätkeä myös seksuaalisuutensa. Asiaan liittyvä kaksinaismoralismi tekee tuosta touhusta naurettavaa, ja seksuaalisissa suhteissa epäonnistumisen peittely-yritykset vain pahentavat asiaa.

Nyt naiset paheksuvat julkisesti sitä, että he kokevat itsensä ahdistelluiksi eduskunnassa. Talossa tehty tutkimus kertoo, että ”tasa-arvokyselyn häirintäosioon” vastanneista naisista joka viidennelle oli esitetty ”vartaloon tai seksuaalisuuteen kohdistuvia huomautuksia”, 15:ta prosenttia oli ”lähennelty tai kosketeltu epämiellyttävästi”, ja 12 prosentille oli lähetetty ”epäasiallista postia, sähköpostia tai soiteltu ahdistavalla tavalla”. Aivan hirveää on, että ”seksuaalista häirintää” koskeviin kysymyksiin vastanneista naisista kolmannes oli kokenut ”kaksimielisiä puheita tai härskejä juttuja”, joten ei ihme, että puhemiestäkin tämä tieto on alkanut kangertaa.

Ja keitäpä muita nuo seksin kurimuksessa kamppailevat törkimykset voivat olla kuin miespuolisia kansanedustajia, sillä ”miehet eivät juuri olleet kokeneet häirintää”? Mistähän tämä jatkuva epäsymmetria naisten ja miesten välillä johtuu?

Kansanedustajat ovat halunneet paimentaa toisia ihmisiä ja meidän seksuaalista käyttäytymistämme, mutta nyt he haluavat ilmeisesti rajoja myös itselleen oman seksuaalisuutensa kieltämiseksi. Paljon puhuvaa on, että seksuaalista ahdistelua koskevan väitteen esittäjinä ovat taaskin vain naiset. Syyllisiksi nimetään miehet. Kenties onkin niin, että mies on seksuaalinen mutta nainen ei ole. Jos nainen on seksuaalinen, hän on sitä perin juurin eri tavalla kuin mies, mikä kertoo sukupuolten yhteensopimattomuudesta heteroseksuaalisessa valtakulttuurissa. Kyse on siis heteroiden omista ongelmista. Jos meillä homoilla olisi oma valtio ja parlamentti, uskon että väitettä ”seksuaalisesta ahdistelusta” ei esittäisi siellä kukaan.

Defensiohoitoa poliitikoille

Monet muistavat Jouko Turkan ohjaaman tv-sarjan nimeltä Kiimaiset poliisit 1980-luvun lopulta. Ohjelmassa toilailivat seksuaalisista intohimoistaan kärsivät (ja nautiskelevat) poliisihenkilöt, joiden seksuaalinen energia purkautui kaikista pidäkkeistä huolimatta heidän kurinalaisuutta vaativan ulkokuorensa läpi. Tuloksena oli virka-autoissaan paneskelevia poliisimiehiä ja -naisia, kalsareissaan hilluvia oikeudenpalvelijoita ja yleisen tasa-arvon vuoksi vaatteensa repiviä ylikonstaapeleita.

Samanlaisen performanssin voisi nykyään laatia poliitikkojen toiminnasta – eihän ”poliisia” ja ”poliitikkoa” erotakaan kuin muutama kirjain, ja kumpikin käsite juontaa juurensa kreikan kielen sanasta polis, joka tarkoittaa ’kaupunkivaltiota’. Mutta myös arkitodellisuudessa poliitikot alkavat mieltää asemansa turhan usein poliiseiksi.

Muutamia ihmisiä saattaa kiihottaa poliittinen valta sinänsä. Jos poliittisen vallan kahvassa eroottisesti vietteleviksi koettuja ihmisiä, sitä runsaampia ovat intohimot. Samalla kasvavat myös mahdollisuudet poliittisen vallan käyttämiseen. Uskon, että monet poliittisessa vallassa olevat naiset käyttävätkin hyväkseen omaa ”eroottisesti viettelevänä” pidetyn henkilön rooliaan pyrkimällä säännöstelemään ja pidättämään eroottisia nautintoja heteroseksuaalisilta mieskansanedustajilta. Kyse on siis eräänlaisesta kiusanteosta ja kaupankäynnistä.

Olisi mielenkiintoista tutkailla kärpäsenä katossa, millaista noiden ”kansan edustajien” seksuaalinen käyttäytyminen todellisuudessa on. Sen sijaan julkinen sana on unohtanut psykoanalyyttisen asiantuntemuksen kokonaan. Torjunnan takana asuneekin yleensä seksuaalinen tyydyttymättömyys ja piilotajuinen toive saada sekä harjoittaa seksiä. Seksinvastaisia ihmisiä varten ei ole kerta kaikkiaan muuta hoitomuotoa kuin se, että kielletään heiltä kaikenlainen seksi, jolloin heidän intohimojensa rippeiden voidaan toivoa heräävän esiin.

En kuitenkaan halua, että yhteiskuntamme ”kieltää vähäisetkin viittaukset seksuaalisuuteen” työpaikoilla ja muissa julkisissa yhteyksissä tai ”ottaa yhteyttä poliisiin havaitessaan lievääkin seksuaalista häirintää”, kuten feministit ovat vaatineet. Varmimman vastareaktion aikaansaamiseksi eduskunnan pitäisi kieltää kaikilta ihmisiltä kaikki viittaukset kaikkeen ja ylipäänsä mihinkään ja sulkea jokainen ihminen kertakaikkiseen vankeuteen nyt ja iankaikkisesti.