Totalitarismia?

Friedrich Nietzsche halveksui kriitikkona olemista, sillä arvostelijaksi alistuminen oli hänen mielestään pelkkää kommentaattoriksi ryhtymistä. Siksi hän karttoi myös sokraattista ajattelua. Sen mukaisesti ihminen tekee itsestään pelkän kinastelijan ja ehdollistuu toisille ihmisille eikä anna itselleen oikeutta puhua omalla äänellään, kuten Zarathustra.

Kriitikkona olemisen varjopuoli onkin eräänlainen katsomoon asettuminen ja ilmiöiden kommentointi sieltä: sen arvioiminen, mikä miellyttää katsojaa itseään ja mikä ei. Kriitikon synneistä syvimpiä on se, että (1) hän pitäytyy kuvailemaan ja moralisoimaan ilmiöiden pintapuolta eli sitä, mitä hänen silmänsä näkevät, mutta ei pyri tulkitsemaan ilmiöiden merkityksiä. Niiden tajuaminen edellyttäisi asioiden läpi tai yli näkemistä. Toinen keskeinen kriitikon virhe on, että (2) kriitikko ei puhu arvosteltavista teoksista vaan omasta suhteestaan niiden käsittelemiin aiheisiin tai tekijöihin.

Yhteiskuntatieteiden tohtori Risto Volanen ei ole kriitikko, vaan hän on eräänlainen sihteeri, nimittäin valtiosihteeri. Kun sihteeri tarttui kynään arvostellakseen Kristian Smedsin ohjauksen Tuntemattomasta sotilaasta, hän vahvisti ja toteutti edellä mainittujen virheiden lisäksi kriitikon kolmannen (3) kardinaalivirheen: hän arvosteli teoksen sitä näkemättä! Jokaisen ihmisen pitäisi tietää, että jos ei ole nähnyt teosta, hänellä ei voisi olla siitä mielipidettäkään.

Volasen kardinaalimoka saattaisi olla ymmärrettävissä, jos hänellä ei ollut tarkoitustakaan puhua itse teoksesta vaan ilmaista omia poliittisia näkemyksiään tai jos jotkut korkeammat tahot olivat laittaneet hänet asialle, kuten pari päivää myöhemmin kävi ilmi. Joka tapauksessa juttu, jonka Helsingin Sanomat julkaisi maininnalla, että kirjoittaja esiintyy ”yksityishenkilönä”, kasvattaa nyt keskustelun karvasta kauraa lehden kulttuurisivuilla. Koska Volasen arvio ei perustu mihinkään, sen voisi ohittaa olankohautuksella, mutta sinänsä on teatterin päämäärien mukaista, että asiasta herää myös taustoja koskevaa keskustelua.


Verba volant

Oletettavaa on, että Volanen on Matti Vanhasen spokesman, sillä hän toimii valtioneuvoston kanslian päällikkönä. Kekkosmaiset eleet omaksunut Vanhanen puolestaan on pyrkinyt viime aikoina rajoittamaan median toimintavapauksia. Häntä varmasti harmittaa, että kansakunnan päänäyttämöllä esitetään Tuntemattoman sotilaan puolianarkistista tulkintaa, jossa poliittisen vallan legitimiteetti kiistetään poliittisesti epäkorrektilla tavalla.

Kun Volanen antautui kirjoittamaan teatterista otsikolla ”Totalitarismin nousu estettävä”, hän näytti tarkoittavan ”totalitarismilla” sellaista ajattelua, joka tosiasiassa on yksilöllistä. ”Demokratiana” hän pitää omia virkamiehen mielipiteitään.

Mielestäni on huolestuttavaa, että valtion virkamieseliitti koostuu henkilöistä, joilta ei irtoa ymmärrystä symbolista esittämistä eikä taiteellista monitulkintaisuutta kohtaan – ei myöskään näkemystä taiteiden kokonaisroolista yhteiskunnassa. Tästä todistavat Volasen valittelut, että Smedsin eräässä aiemmassakin ohjaustyössä esitettiin näkemys poliittisten murhien mahdollisesta ajankohtaisuudesta tulevaisuudessa. Tuulesta temmattu oli myös Volasen tapa yhdistää Tuntemattomassa sotilaassa esitetyt ampumiset Jokelan koulun välikohtaukseen.

Yksinkertaisinkin ymmärtää, ettei mikään näytelmä voi olla kuvaamiensa tapahtumien syy – siitä huolimatta, että myös syyskuun yhdennentoista päivän tapahtumat olivat kuin amerikkalaisesta elokuvasta. Sen sijaan väkivaltaisten sattumusten taiteelliset esitykset ovat kuin eräänlaisia etiäisiä, joita taiteilijat ovat nähneet kautta aikojen aavistellessaan asioiden ajautuvan yhteiskunnassa väkivaltaiseen suuntaan. Väkivallan kuvaaminen on siis eräänlaista yhteiskuntakritiikkiä, jonka sisältönä on valtaa pitäville suunnattu kehotus pidättäytyä poliittisista virheistä, jotta yhteiskunnassa ei ajauduttaisi avoimeen väkivaltaan.

Sen sijaan Volasen tapaiset korkeat virkamiehet, joita valtionhallinnossa ja politiikassa on runsaasti muitakin, ovat omassa moralismissaan itse tärkeimpiä syyllisiä siihen, miksi yhteiskunnassa viriää vihaa. Ensin he myyvät maamme internationalisteille, sitten kaventavat kantaväestön poliittisia oikeuksia pyrkimällä kuohimaan sananvapautta ja vaatimalla ”poliittista korrektiutta”, ja lopuksi nämä koko ikänsä puolueviroissa istuneet nostavat vielä kymmenentuhannen euron kuukausipalkkaa.

Volanen ei ole siis minun Suomeni sankari, vaan Tuntemattoman sotilaan roolijaossa hän kuuluisi ”linjaan, jossa pakokauhu paranee”. Sen sijaan kunnia kuuluu edelleenkin Antti Rokan kaltaisille tavallisille suomalaisille, joita on turha laittaa keräämään kiviä kenenkään polkujen pieliin.

Kun Volanen erehtyi vastauksessaan Smedsille vetoamaan siihen, että hänen mielestään ”tekojen seurauksetkin kuuluvat näyttämölle”, hän jatkaa samaa keskustalaista puusilmäisyyttä, joka on leimannut myös Matti Vanhasta. Jos näytelmässä ammutaan poliitikkoja, niin mikä itse asiassa on syy, ja mikä on seuraus? Seuraushan on se, mitä näyttämöllä jo esitettiin (poliitikkojen ampuminen), ja syyt ovat politiikanteossa! Samanaikaisesti lehti kertoo, että Mauri Pekkarinen ”tutkii alusvaatemainosten siveellisyyttä”.

Jos Volanen olisi lukenut (eikä kiirehtinyt tuomitsemaan) Nietzscheä, hän tietäisi, että ”ennen vaikutusta uskotaan toisiin syihin kuin vaikutuksen jälkeen” (Iloinen tiede, ajatelma 217). Mitäpä muuta Volasen kommenteille voisi siis kuin nauraa.


Kyse on taiteen vapaudesta

On huolestuttavaa, jos Smedsin soveltamaa yhteiskuntakritiikkiä ei saisi esittää, mikäli Nietzsche ja Heidegger aletaan nähdä valtionvihollisina ja heidän tavoillaan ajattelevat ihmiset uhataan ”haastaa”. Viranomaisvallan tarjoamat haasteet kun eivät ole koskaan älyllisiä vaan pelkästään juridisia ja normatiivisia. Normittava eetos jää kuitenkin ohueksi ja mitättömäksi, sillä se ei selitä eikä lisää ymmärrystä.

”Mitä teemme? Mitä teemme; sitä ei koskaan ymmärretä, aina vain kiitetään tai moititaan”, totesi Nietzsche (Iloinen tiede, ajatelma 264). Tämän mukaan taidettakaan ei ymmärretä taiteeksi, vaan kaikki vaihtoehtoinen hälytyskellojen soittelu tuomitaan Marilyn Monroesta Marilyn Mansoniin. Imaginaarinen eli kuvitteellinen ajattelu on kuitenkin tärkeää sellaisen poliittisen totalitarismin torjumiseksi, jota virkamiespoliitikot itse edustavat. Diktatuurissahan taide kuuluu vallassa olevalle puolueelle, kuten Suomessa Suomen Keskustalle. Jos taiteellisten ja muiden mahdollisten maailmojen kuvittelu kielletään, meidät pakotetaan yhden totuuden todellisuuteen, jossa saa julkaista vain hallituksen tiedotteita, kuten Pohjois-Koreassa.

Tiedän toki yliopistojen ja filosofian laitosten koostuvan kultaista keskitietä kulkevista demarifilosofeista ja muista pragmatisteista, jotka haluaisivat neutralisoida kaiken. Filosofin viran voi saada vain alistumalla myötäilemään valtaapitäviä ja heidän lakeijoitaan. Sama näyttää toistuvan myös poliittisessa hallinnossa. Demokratian ja harmonisen elämän haaveista hymiseminen on turhaa silloin, kun kotimainen ja Euroopan unionista lähetetty direktoraatti pyrkii kiistämään kansalaisten omien etujen toteutumisen.

Smeds puolestaan on oikeassa vastatessaan, että Volasen edustaman 70-lukulaisen pullamössösukupolven tulisi itse ratkaista omat ongelmansa suhteessa menneisyyteensä. Kyseinen virkamieskunta näyttääkin olevan tämän yhteiskunnan keskeisimpien ongelmien, kuten kalliiksi käyvän valtiobyrokratian tärkein syy. An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur!