Ilmastokokous konkurssilinjalla

Kööpenhaminan ilmastokokouksessa käy aivan kuten otaksuinkin, eli siitä tulee kehitysavun raharuletti. Hilpeää on myös asiasta otsikointi. Uusi Suomi tulkitsee tilannetta niin, että ”EU paljasti kehitysmaille jaettavat rahasummat”, ikään kuin kyse olisi rikoksen esille tuomisesta. Sen sijaan poliittinen vihervasemmisto ja Helsingin Sanomat iloitsevat siitä, miten paljon rahaa EU-maat aikovat kaataa kehitysmaissa tapahtuvaan ilmastonmuutoksen torjuntaan.

Jutussaan ”Barroso: Ilmastorahaa luvassa hyvä potti” Helsingin Sanomat toteaa, että EU-maiden on määrä antaa köyhille maille kolmen seuraavan vuoden aikana 7,2 miljardia euroa (toimitus tosin vaihtoi kiittävän otsikon neutraalimpaan myöhemmin). Erityinen ilon aihe on, että Suomi on luvannut kakkuun 100 miljoonaa euroa ja että Matti Vanhanen lupaa nostaa panoksen 110 miljoonaan. Kun Vanhanen toteaa, että ”Suomen osuus vastaa hyvin Suomen talouden painoarvoa unionissa”, sen enempää lehti kuin Vanhanenkaan eivät kerro, vastaako Suomen osuus maamme todellista osuutta sen hiilidioksidikuormituksesta EU:ssa.

Oma vastaukseni on, että ei vastaa, vaan tilanne on Suomelle (näennäisesti) edullinen. Asia on kuitenkin varsin kinkkinen. Maamme yhteenlasketut päästöt ovat 60 000 tonnin vuosiluokkaa ja Euroopan unionin yhteenlasketut päästöt 2,1 miljardia tonnia. Suomen osuus hiilidioksidipäästöistä on siis noin 2,8 prosenttia, mikä on enemmän kuin Suomen osuus kokonaisbudjetista, joka on 1,5 prosenttia. Tässä mielessä ilmastokokouksen tulos on Suomelle myönteinen, mutta todellisuudessa kokonaispäästöihin tuijottaminen kuvaa huonosti asioiden laitaa, eikä siitä ole arvioinnin perustaksi.

Jos pohditaan, kuuluisiko Suomen maksaa enemmän, vastaus on taaskin ”ei”. Suomen osuuden tukipotista pitääkin olla olennaisesti pienempi kuin EU:n yhteenlasketuista hiilidioksidipäästöistä, sillä Suomessa energiaa kuluu sekä bruttomääräisesti että asukasta kohti laskettuna enemmän kuin useimmissa muissa Euroopan maissa ilmasto-olojen, etäisyyksien ja elinkeinorakenteen vuoksi. Ongelma on, että ilmastopolitiikan mittarina ei käytetä tuotannonalakohtaista ominaispäästöjärjestelmää, joka suhteuttaisi kasvihuonepäästöt tuotannon tehokkuuteen. Jos tilannetta painotetaan energiankäytön tehokkuudella, Suomen osuus ilmastotuesta paljastuu keskimääräistä avokätisemmäksi EU:n sisällä.

Sitä paitsi Suomi toteuttaa esimerkillistä ilmastopolitiikkaa. Suomen absoluuttiset päästöt vähenivät viime vuonna peräti 16 prosenttia, eli eniten kaikista EU-maista. Muiden unionimaiden moraalista asemaa puolestaan huonontaa se, että useat maat, kuten Latvia ja Unkari, osallistuvat tukemiseen lähinnä nimellisillä summilla. Juuri tällaiset seikat osoittavat, että Euroopan unionin itäeurooppalaiset valtiot eivät täytä taloudellisia jäsenyysehtoja, eikä niitä siksi olisi voinut hyväksyä jäseniksi kiireellä.

EU-maiden joukossa Suomi on ilmastolunnaiden nettomaksaja, aivan kuten unionin jäsenmaksujenkin osalta. Viime vuonna jäsenyydestä tuli tappiota 319 miljoonaa, eli jokainen suomalainen joutui maksamaan jäsenmaksua keskimäärin 61 euroa, ja lisäksi myös takaisin palautuvista rahoista suurin osa kuluu Euroopan unionin määräämiin kohteisiin suomalaisten oman tarpeen ja päätöksenteon ohi. Kun muistetaan, että kehitysapubudjettikin lähestyy 1 000 miljoonaa euroa, ei tarvitse ihmetellä, mistä ne velkamiljardit Suomelle karttuvat.

Vain todellinen Pölhö-Kustaa jakelee almuja omaksi velakseen, ja niinpä myös kehitysapubudjetti pitäisi pudottaa nollaan siihen asti, kunnes Suomen kokonaisvelka ulkomaille on maksettu. Tämä ehkä motivoisi vihreitä ja kristillisiä lyhentämään valtionvelkaa, kun he tietäisivät sen jälkeen pääsevänsä toteuttamaan tuota ihanuuttaan eli jakamaan rahaa ilmaiseksi muille. Yleensäkään kehitysavun jakelemista ei tulisi pitää valtioiden tehtävänä, vaan sen voisi jättää yleishyödyllisten järjestöjen ja niiden kansalaisten tehtäväksi, joilla on jotakin pois annettavaksi.

Rahankiskonnaksi meni tämäkin ympäristönsuojelu. Olennaista on, että keinoista, joilla ilmastonmuutosta voitaisiin hillitä, ei päästy sopimukseen. Toivonkin, että valtio säästää kehitysmaille annettavan ilmastorahan suoraan kehitysapubudjetista. Kööpenhaminan ilmastokokous on yksi naula länsimaiden tuhoon, Euroopan viimeisten päivien viettoon ja uppoavan lännen häviämiseen kartalta entisten kehitysmaiden voitoksi.

Aiheesta lisää:

Miten ilmastosota voitetaan?

Ilmastonmuutos vastatuulessa.