Mihin matkapuhelimia tarvitaan?

Viisitoista vuotta sitten kolmella tuhannella markalla sai hienon Nokia 2110i -matkapuhelimen, joka toimi GSM-verkossa ja jossa oli kaikki puhelimen perustoiminnot. Tänään tuolla summalla eli noin 500 eurolla saa kaupasta Nokian N8-mallin, jossa on puhelimen lisäksi satelliittinavigaattori, internet, radio, musiikkisoitin ja hyvänlaatuinen kamera. Lisäksi laite on paljon pienempi ja inflaatiokehitys huomioon ottaen myös puolentoista vuosikymmenen takaista huippupuhelinta halvempi. Nykyajan älypuhelimia voisi kutsua taskutietokoneiksi.

Jos historia toistaa itseään, on kiintoisaa, mihin kehitys johtaa viidentoista seuraavan vuoden aikana. Ehkä joku keksii teleportaation, joka tekee matkaviestimet kerta heitolla tarpeettomiksi. Ei tarvitse enää viestiä, kun voi lähettää itsensä paikalle. Virtuaaliminuuksia on jo koetettu rakentaa internetin sosiaaliseen mediaan päivystämään ystävien ja muiden kiinnostuneiden yhteydenottoja.

Kehityksen multihuipentuma on se, kun keksitään, miten koko ihmiskunta voi kommunikoida jatkuvasti keskinäisessä yhdynnässä niin, että jokaisella on koko ajan jokaisen toisen muna pillussa tai pepussa. Tämä intersubjektiivinen universaaliorgia vie pohjan perinteiseltä matkaviestinnältä, ja Nokian osake laskee.

Arveluttavia asioita

Päivittäisbloggaajille tämän maanantain uutisaamuun herääminen merkitsi havahtumista sellaiseen todellisuuteen, joka on muuttunut painajaiseksi. Oman olemassaolon todistamiseen ei riittänyt pelkkä pakkasmittarin lukeminen eikä kahvinkeitosta turiseminen. Lehdet olivat heittäneet nettikolumnistien riesaksi sen verran kummallisia uutisia, että ne ohittivat mielenkiintoarvollaan nämä perinteiset ”kukkuun” sanomiset, ja monen oli varmasti nipistettävä itseään tunteakseen olevansa hereillä.


Asehulluuden huipentumaa

Helsingin Sanomien mukaan Texasin osavaltio aikoo sallia käsiaseet yliopistoissa sillä perusteella, että pössykät auttaisivat ihmisparkoja suojautumaan väkivaltaisilta kouluampujilta itsepuolustuksen keinoin! Lakialoitetta kannattava republikaanisenaattori kertoo tekevänsä hölkkälenkkinsäkin Coltti kupeellaan. Totuuden, oikean ja hyvän puolustamista varten luovutetut tohtorinmiekat eivät siis enää riitä, vaan amerikkalaisissa ampumaratayliopistoissa kovat laitetaan – paitsi kaulaan – myös patruunalippaisiin.

Erittäin epäherrasmiesmäistä, sanon minä. Pelkillä teräaseillakin tapahtuvaan totuuden puolustamiseen tarvitaan pitkä koulutus, sivistys ja vahvat näytöt. Mikäli ”asiat korostuvat” joissakin yhteyksissä niin voimakkaasti, että kielen kovenemisesta johtuvia kiistoja joudutaan jatkamaan tuliasein, on tultu paradoksien partaalle. Ja jos tämä on amerikkalaisen yliopistolaitoksen nykytila, minun mielestäni Yhdysvalloissa ei ole yliopistoja lainkaan.

Myöskään turvallisuutta ei pidä pyrkiä takaamaan jakamalla aseita kansalle. Suomalaisen lainsäätäjän pitäisi kerätä kansalaisilta turhat pössykät pois, sillä ne on tehty lähinnä yhtä käyttötarkoitusta varten. Jokainen kaduilla ammuttu laukaus on liikaa, ja sen vuoksi väkivalta onkin monopolisoitu yksinomaan armeijalle ja poliisille. Itse tuskin uskaltaisin mennä yliopistojen filosofian laitoksille (sen enempää kuin nytkään), jos minua tervehtisi porstuan ovella vihaisten kollegojeni keräämä Mausereiden, kanuunoiden ja pistimillä varustettujen tuliluikkujen rykelmä. Ainakin Texasin yliopistosta pysyn jatkossa loitolla.

Aseiden vähentämisen puolesta puhuu sekin sairas tosiasia, että Olof Palmen (edelleen selvittämistä vailla olevan) murhan tekijäksi on tämänpäiväisen lehtijutun mukaan ilmoittautunut jo 130 eri tahoa! Murhanhimoa ja oidipuskompleksin toistoa riittää niin, että uhrit ovat loppua.


Kepun mustat rahalaatikot

Hallitusvastuusta vapautumassa olevat puolueet päästävät mielikuvituksensa laukkaamaan kuin lehmät keväisellä laitumella. Myös Suomen Keskusta panee parastaan keksimällä keinoja valtionvelan vähentämiseen ja talouden paikkaamiseen. Ilta-Sanomien mukaan puolue on ehdottanut talouspoliittisessa ohjelmassaan, että firmojen kassakoneisiin asennettaisiin lentokoneista tutut mustat laatikot, jotka rekisteröisivät ostokset sillä kuuluisalla tilintarkastaja-kamreerin tarkkuudella. Lisäksi puolue kannattaa kuitinantopakkoa pimeän myynnin karsimiseen ja veronkierron vähentämiseen.

Miksei saman tien tehdä koko lentokoneita mustien laatikoiden materiaaleista? Kysyttävä on, miten puolue varmistaisi, että ostoksista ylipäänsä laskutetaan tavalla, joka dokumentoituu kassakoneissa pyörivälle tilinauhalle. Oletko esimerkiksi Sinä, hyvä lukija, koskaan saanut parturilta, taksimieheltä tai kebab-yrittäjältä ilman eri pyyntöä kuitin? Monissa putiikeissa ei ole kassakonetta lainkaan.

Ehkä parasta olisi asentaa ne mustat laatikot keskustapuolueen omaan vaalikassaan. Muutoin suomalaiset ihmiset ovat kaiken verojenkeruun jälkeen niin rutiköyhiksi riistettyjä, ettei kansalaisia voida enää erottaa Keskustan naisista, jotka pelkkiin neliapiloihin pukeutuneina menevät piirijärjestönsä saunaan.


Sananlaskuviisauden ja slogan-politiikan vaarallisuus

Ilon ja onnen Sammoksi sekä Belsebuubin pesäpuuksi sanottu Nokia kaupittelee uutta C7-puhelintaan kotisivuillaan sloganilla ”Menestys tuntuu parhaalta jaettuna”. Lause on linjassa Nokian viimeaikaisten tapahtumien kanssa. Kyseenalaista on, kannattiko onnen jakajaksi hyväksyä nimenomaan Microsoftia, sillä niin Samsung, SonyEricsson kuin HTC:kin ovat valinneet älypuhelimiensa käyttöjärjestelmäksi Googlen Androidin. Vain se on varmaa, että tällä tavoin markkinat ja kuluttajat jakautuvat, mutta järjestelmien suosio saattaa keskittyä ilmaistuotteen ympärille.

Nokian päätökseen taisivat vaikuttaa eniten Microsoftin tarjoamat taloudelliset myötäjäiset, ja jatkossa kuluttajat joutuvat tekemään entistä tuimempia strategia-analyyseja kärsiessään Betamax-ahdistuksena tunnetusta formaatti-Angstista sekä valitessaan Windowsin, Androidin ja Applen välillä.

Nokian päämyymälä (joka muuten toimii SKOP:n entisen pääkonttorin tiloissa Helsingin Aleksanterinkadulla), on somistanut näyteikkunansa tekstillä, jossa sanotaan: ”Onnellisuutta on se, että tekee mitä haluaa ja missä haluaa. Minna Parikka, kenkäsuunnittelija, yrittäjä.” Ehkä ikkunassa voisi lukea myös: ”Onnellisuutta on se, että antaa kenkää kenelle haluaa ja missä haluaa. Stephen Elop, toimitusjohtaja.”


Arabimaailman painekattila pamahtaa

Myönteistä tässä uutispäivässä olivat Libyasta kantautuneet vallankumouksen ensisävelet. On käymässä aivan niin kuin ennustin, eli Tunisiasta ja Egyptistä alkaneet levottomuudet leviävät yli arabimaailman.

Muammar Gaddafia vastaan esitetyistä mielenosoituksista raportoidessaan lehdet tulivat kertoneiksi, että lähtölaskenta viiksekkäälle on alkanut. Myös Helsingissä nähtiin Suomen libyalaisten mielenosoitus, joka ei tosin taida mennä perille, sillä Libyassa tuskin seurataan kovin tiiviisti Suomen mediaa. Parempi olisi mielenosoittajien mennä Tripolin kaduille marssimaan.

Myös Bahrainin kevät kuhisee sen verran kuumana, että Kansainvälinen Autourheiluliitto on päättänyt peruuttaa kauden avajaiskisaksi aiotun F1-osakilpailun. Tämä tuskin harmittaa libyalaisia, sillä paikallisten asukkaiden mukaan Libyan omilta televisiokanavilta ei tätä nykyä mitään muuta tulekaan kuin pelkkää urheilua...

Vaikka levottomuudet merkitsevätkin takaiskuja arabimaiden taloudelle, ne ovat edistysaskeleita demokratialle. Nykyinen liennyttelevä, lepyttelevä ja tyynnyttelevä modernisoimispolitiikka ei toimi. Esimerkiksi Bahrain halusi vetää Yhdistyneiden arabiemiirikuntien tavoin nykyaikaista linjaa ja modernisoida olojaan avaamalla tietä länsimaisille huvituksille, kuten kilpa-ajoille. Bahrainissa arvioitiin, että länsimaisia elämäntapoja suosimalla islamilainen hallinto ja poliittinen valta voisivat pitää entisen otteensa kansalaisista mutta olla mieliksi länsimaisille turisteille, sijoittajille ja velallisille. Samaan tapaan Kiinan kommunistihallinto on arvellut voivansa pitää kiinni asemastaan jakamalla kansalaisille pikku-uudistuksia ja olemalla hyvää pataa länsimaiden kanssa.

Pitkällä tähtäimellä tämä naula ei kuitenkaan vedä. Demokratiaa ei voida korvata nukketeatterilla. Ennustan, että lähivuosina arabimaailmassa nähdään suuria vallankumouksia. Islamististen maiden kansalaiset ovat kyllästyneet terroriin, väkivaltaan ja ihmisoikeuksien polkemiseen ja haluavat ratkaista muslimien ja länsimaiden välejä jäytävät konfliktit omaa poliittista järjestelmäänsä uudistamalla. Tärkeänä tekijänä on internetin mahdollistama tiedonkulku, kuten Tunisiassa ja Egyptissä nähtiin ihmisten lyöttäydyttyä yhteen Facebookin kaltaisessa sosiaalisessa mediassa. Loppujen lopuksi järki voittaa myös arabimaissa, joiden periksi antamattomuus ja tinkimättömyys osoittautunee vain itkun partaalla olevien kansakuntien nimissä esitetyksi näytelmäksi.

Arabimaailman levottomuus on ongelmallista kahdesta syystä. Ensinnäkin se nostaa öljyn hintaa. Toinen ongelma on, että mellakointi tuo EU:n rajoille tuhansittain pakolaisia ja turvapaikanhakijoita.

Ratkaisuna esitän, että EU myöntäisi turvapaikan arabimaista pakeneville diktaattoreille, kuninkaille ja imaameille ja nopeuttaisi siten pakotien löytymistä ja vallansiirtoa. Tämä takaisi samalla demokratian ja mahdollistaisi kansalaisten ja laajojen väestöjen jäämisen omille asuinsijoilleen.

Tasa-arvovaltuutettu selvittää selvää asiaa

Tasa-arvovaltuutettu Pirkko Mäkinen on ilmoittanut tahtovansa selvityksen siitä, syrjitäänkö miehiä avioeron jälkeen huoltajuuskysymyksissä. Mäkisen mukaan moni häneen yhteyttä ottanut isä on epäillyt, että sosiaaliviranomaiset suosivat naisia epäasiallisin perustein, ja viittaa tapaukseen, jossa yhteishuoltajana oleva ”etäisä” ei saanut tietoja lapsensa esikoulun aloittamiseen liittyvistä asioista.

Ei ollut tyhmempi ajatus. Ihme, ettei tullut omaan mieleeni, vaikka olen näköjään kirjoittanut aiheesta useissa teksteissäni.

Kauppalehden otsikon mukaan tasa-arvovaltuuttu Mäkinen sanoo, että isilläkin on oikeus vanhemmuuteen - myös eron jälkeen. Hän jatkaa, että ”Mielestäni olisi paikallaan tehdä sosiaaliviranomaisten palvelujen osalta selvitys siitä, onko sukupuolella merkitystä ja suositaanko äitejä viranomaiskäytännöissä, kuten epäillään. Tuomioistuinten huoltajuusratkaisuista on jo olemassa vastaava tutkimus.”

Mutta miksi selvittää selvää asiaa? Miesten kannanotot leimataan naisten hallitsemissa tasa-arvoviranomaisissa yleensä vain ”koetuksi syrjinnäksi”, kun taas naisten ottaessa yhteyttä viranomaiset ryhtyvät suoraan toimenpiteisiin ilman mitään tutkimuksia. Myöskään eduskunnan oikeusasiamies ja oikeuskansleri eivät yleensä tilaa tutkimuksia eivätkä lausuntoja ulkopuolisilta saati tutki dokumenttien aitoutta vaan luottavat sokeasti osapuolten toimittamiin asiakirjoihin ja tekevät ratkaisunsa niiden pohjalta.

Tasa-arvovaltuutetun tilaamaa selvitystä voidaankin pitää yrityksenä viivyttää asioihin puuttumista ja haluna löytää perusteluja miesten tekemien kantelujen kumoamiseksi. Nähdäkseni miesten valitusten olemassaolo antaa jo sinänsä riittävän selvän näytön siitä, että viranomaisten toiminnassa on vikaa ja että naiset pidättävät lasten huoltajuuden itselleen naispuolisten sosiaalibyrokraattien solidaarisuutta hyväksi käyttäen.

Viranomaistahojen tilaamilla selvityksillä taas on taipumusta muodostua täysin tarkoitushakuisiksi. Niitä hallitsee viranomaisdiskurssi, eikä ilmiöiden olemusta pohdita filosofisesti.

Mitä ylipäänsä merkitsee, että miehiä syrjitään huoltajuuskysymyksissä? Avioerot johtuvat monessa tapauksessa jo alun alkaen siitä, että miehet saavat tarpeekseen naisten ja lasten kitinöistä ja pakenevat feministien hallitsemista perheistä. ”Oikeus lapseen” voidaan siten mieltää pikemminkin velvollisuudeksi tai taakaksi. Parisuhteet ovat hajonneet jopa erimielisyyteen lasten hankinnan tarpeellisuudesta. Lopulta nämä ajattelemattomat vanhemmat repivät lapsensa kappaleiksi avioeroprosesseissaan.

Lapsen oikeutta isään ei näytä ajattelevan kukaan sen enempää heteroiden avioeroissa kuin viranomaiskäytännöissäkään, saati lesbofeministien saalistaessa itselleen lapsia keinohedelmöityksillä, adoption kautta tai luonnollista tietä. Hedelmöityshoitolain valossa biologista isää ei enää tarvitse eikä saa kertoa lapselle myöskään tämän aikuisiällä, ja adoptiotapauksissa lapsen biologinen isä on joutunut hakemaan omalle biologiselle jälkeläiselleen huoltajuutta ”perheen ulkopuolisena” henkilönä. Naisten hallitsemassa lapsipolitiikassa miehet ovat vallankäyttäjille pelkkää ilmaa.

On tietysti kurjaa, jos elämän täytyy alkaa tuolla tavalla viranomaisvallan ja käräjäsalin kautta, mutta aiemmin lapselle sentään tunnustettiin biologinen isä. Nykyisen lainsäädännön kautta feministit ovat vieneet ahneutensa niin pitkälle, että isien sivuuttaminen kasvatustehtävästä lyö pahiten poskelle lapsia itseään.

Kansallisfilosofinen manifesti

Taas jotakin, mitä ei ole pakko lukea!

Julkaisin Kansallisfilosofisen manifestini: Suuntaviitat tulevaisuuden Suomeen.

Syy miksi: siksi, ettei kukaan tulisi sitten 20 vuoden päästä sanomaan, ettei nykymenolle ollut vaihtoehtoa.

Koska en ole itse eduskuntavaaleissa ehdokkaana, toivon voivani tällä kirjalla vaikuttaa jokaiseen, joka ehdokkaana tai äänestäjänä on.

Sopii kenelle tahansa poliitikolle, äänestäjälle tai poliitikoksi aikovalle oikeistosta vasemmistoon.

Saa käyttää, kuluttaa, viitata ja repiä niin paljon kuin haluaa, kunhan mainitsee lähteen akateemisen viittauskäytännön mukaisesti!

Tarjoaa historiallis-filosofisen ja valtio-opillisen analyysin siitä, miten tähän on tultu ja miten tästä selvitään eteenpäin.

On laadittu yhteiseksi hyväksi ja kansalliseksi eduksi.

Poikkeaa puolueiden ohjelmista sikäli, että pysyy voimassa myös vaalien jälkeen.

Idea = kansallismielisyys + arvoliberalismi + demokratia kaikkine tietoyhteiskuntaulottuvuuksineen.

Missio = maamme vapauttaminen internatsistisista ja totalitaristisista aineksista sekä globalisaation, EU:n ja kapitalismin tuottamien haittojen torjuminen.

Halpa hinta, vain 25,-.

Enemmän hyötyä itsellesi ja maallemme kuin vastaavasta panostuksesta jonkun kansanedustajaehdokkaan vaalikampanjaan.

Kirjoittamiseen ja julkaisemiseen EI ole saatu julkista eikä yksityistä rahoitusta.

Tilata voi tästä.

Hienoa hommaa

Juha Sihvola valittaa tämän päivän Somalian Sanomissa, että valtiotieteilijä ”Milla Hannulan julkaisema sisäsiisti yritys perustella maahanmuuttokritiikkiä epäonnistuu”. Professorilla on ollut kiire lytätä Hannulan sinänsä perusteltu teos, sillä kritiikki on lehdessä jo tänään, vaikka kirja ilmestyi vasta eilen.

Teoksessa itsessään ei ole nähdäkseni mitään vikaa. Nuoren polven tutkija on kulkenut Kharybdiksen ja Skyllan välistä välttäen äärikantoja ja perustellen tyydyttävästi sen, miksi maahanmuutto ja monikulttuurisuus eivät ole välttämättä hyväksi. Tilalle Hannula esittää uusien tulokkaiden parempaa integroimista suomalaiseen kulttuuriin.

Omasta mielestäni tässä pyrkimyksessä ei ole moittimista. Vaikka sopeuttamiseen liittyvä sävy onkin pakottava, se on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin syrjäytyminen. Syrjäytyminen puolestaan ei ole ollut seurausta vain valtaväestön negatiivisista asenteista vaan maahanmuuttajien omasta linnoittautumisesta islamilaisen konservatiivisuuden sisäpuolelle, jossa niin naiset ja lapset kuin seksuaalivähemmistötkin ovat vaarassa.

Maassa maan tavalla -nimisen teoksen puutteena voi pitää sitä, etteivät Hannula ja hänen viittaamansa henkilöt perusta ajatteluaan syvempiin valtiofilosofisiin periaatteisiin, kuten siihen, että maahanmuutto ei ole subjektiivinen oikeus, tai siihen, että kansallisvaltiot ovat luonnonoikeudelliselta pohjalta organisoituneita järjen työvälineitä, joiden kautta luotiin hyvinvointiyhteiskunnat eri yhteiskuntaluokkien löydettyä yhteisen etunsa valtioiden sisällä. Kansallinen itsemääräämisoikeus, suvereniteetti ja konsensus ovat tukeneet toisiaan, kun etniset ristiriidat kohdattiin aiemmin valtioiden rajoilla eikä niitä ollut siirretty valtioiden sisälle: kaduille, kujille ja työelämään.

Argumentteja olisi voinut myös terävöittää monikulttuurisuudesta saatujen kielteisten historiallis-empiiristen näyttöjen kautta, ja EU:n lietsoman työperäisen ja humanitaarisen maahanmuuton varjopuolet olisi voinut tuoda paremmin esiin. Sen sijaan kirjoittaja on pitäytynyt esittelemään maahanmuuttokriittistä liikettä. Ymmärrän toki, miksi Hannula ei ole uhrannut sivutilaa liikkeen esittämien väitteiden todenperäisyyden arvioimiselle tai poliittisten teesien ja yhteiskunnallisen todellisuuden välisen suhteen analysoimiselle, sillä niistähän olen itse julkaissut jo useampia kirjoja ja kirjoituksia.

Sen sijaan en ymmärrä lainkaan Juha Sihvolan suhtautumista. Hän antaa teoksesta nähdäkseni täysin vääristelevän ja harhaanjohtavan kuvan. Hän esimerkiksi kirjoittaa:

”Hannula väittää, että Suomen julkinen sana hyssytteli maahanmuuton ongelmia ja usein vaikeni niistä vuoteen 2008 asti. Osallistuttuani vuosituhannen alusta alkaen maahanmuuton seurauksia koskevaan keskusteluun ja käytettyäni lukuisia puheenvuoroja assimiloivan, integroivan ja eriyttävän kotouttamispolitiikan eroista niin lehdistössä kuin opetusalan koulutustapahtumissa tiedän hyssyttelyväitteet perättömiksi.”

Professori Sihvolan täytyisi ymmärtää, että toimijan omaa todistusta työnsä tuloksista ei voida pitää tutkimuksellisesti luotettavana. Tuolla tavoin sanoessaan hän pyrkii toimimaan tuomarina omassa asiassaan. Totuus on, että julkisen sanan hyssyttely maahanmuuton ongelmista on ollut räikeää ja haitannut järkiperäistä asioiden käsittelyä niin politiikan ja hallinnon kuin tieteenkin piirissä. Osoitin tästä käsittääkseni riittävästi näyttöä 666-sivuisessa teoksessani Sensuurin Suomi (2009), josta julkinen sana sulki suunsa kuin sammakon pimppi.

Niinpä voin omasta puolestani todeta, että osallistuttuani vuosituhannen alusta alkaen maahanmuuton seurauksia koskevaan keskusteluun ja käytettyäni lukuisia puheenvuoroja assimiloivan, integroivan ja eriyttävän kotouttamispolitiikan eroista niin lehdistössä kuin opetusalan koulutustapahtumissa tiedän hyssyttelyväitteet täysin perustelluiksi.


Mitä on järkevyys maahanmuuttopolitiikassa?

Sihvola antautuu kirjoittamaan Suomen Sisusta ja Hommaforumista, että ”niiden edustajille ei voida antaa sijaa siinä järjellisten katsomusten konsensuksessa, jonka osapuolten vastuulla on isänmaan tulevaisuus”.

En ole sen enempää Sisun kuin Hommankaan jäsen, enkä ole kirjoittanut kummankaan palstoille. Omia tekstejäni on kylläkin joskus vapaaehtoisesti linkitetty Hommaforumin sivuille. Tästä puolueettomasta asemasta voin sanoa, että pidän Suomen Sisun ja Hommaforumin aktivisteja monissa asioissa paljon vapaamielisempinä ja suvaitsevampina kuin Sihvolaa itseään.

Sihvola on kuka ties oikeassa pyrkiessään pitämään omat ruuvinsa mieluummin liian löysällä kuin kireällä. Mutta entäpä, jos hänestä itsestään kirjoitettaisiin yhtä tylysti ja tuomitsevasti kuin hän kirjoittaa muista, esimerkiksi näin:

Juha Sihvolalle ja hänen kaltaisilleen ei voida antaa sijaa siinä järjellisten katsomusten konsensuksessa, jonka osapuolten vastuulla on isänmaan tulevaisuus.

Tällainen parafraasi on nähdäkseni täysin mahdollinen. Jopa Max Horkheimerin näkökulmasta määritelty ’objektiivinen järki’ alkaa nykykatsannossa asettua maahanmuuttoa arvostelevien puolelle. Niin sanottua ’subjektiivista eli välinerationaalista järkeä’ voitaisiin puolestaan pitää tyypillisenä niille, jotka ovat koettaneet perustella maahanmuuttoa pelkillä käytännöllisillä argumenteilla, kuten työvoimapulalla.

Juuri vihreiden, vasemmistolaisten ja kapitalistien suosima maahanmuutto kolmannesta maailmasta on johtanut ihmisten välineelliseen hyväksikäyttöön ja kantaväestöjen suureen työttömyyteen. Näin on käynyt, koska objektiivista, yhteiseen etuun ja filosofiseen arvoanalyysiin perustuvaa järkeä ei ole käytetty. Syynä on ollut Sihvolan kaltaisten mielipidekirjoittajien nimittäminen historianprofessoreiksi ja filosofian dosenteiksi sekä akateemisen virkauran tukkiminen meiltä muilta.


Karhunpalvelus tutkijoille

Sihvolan jutussa on oudoksuttavien arvioiden ja harhaisten tulkintojen lisäksi myös selviä virheitä. Hän moittii Milla Hannulaa siitä, että Hannula on tulkinnut entisen vähemmistövaltuutetun Mikko Puumalaisen harjoittamat ajojahdit ja sananvapauden varkaudet töpeksinnäksi. Sihvola itse pitää myönteisenä, että Puumalaisen

”[...] tutkintapyyntö oli johtanut sakkotuomioon nettikirjoittelusta, jonka mukaan Afrikassa hyväksytään ryöstöt, raiskaukset, nepotismi, klaanisodat ja hetken mielijohteesta huvin vuoksi tehdyt murhat normaaliksi meiningiksi.”

Tämän todettuaan Sihvola paheksuu, että ”[h]arvassa ovat ne yhteiskunnat, joissa kansanryhmän leimaaminen murhaajiksi ja raiskaajiksi hyväksytään sananvapauden nimissä, mutta Hannulan mielestä rasismituomio oli maahanmuuttoa vastustavien mielipiteiden syrjintää.”

Sihvola on valikoinut moitekohtansa panettelevasti. Hannulaa haukkuessaan Sihvola on unohtanut aktiivisesti sen, että Mikko Puumalainen teki tutkintapyynnön myös professori Tatu Vanhasen lausunnoista ja hänen esittämistään tutkimustuloksista, jotka hän oli alun perin julkaissut yhdessä brittiprofessori Richard Lynnin kanssa. Eivätkö tällaiset sensurointiyritykset ole olleet haitallisia tieteen vapauden kannalta? Hannulaa arvostellessaan Sihvola ampuu itseään jalkaan, ainakin sikäli kuin hän itse pitää itseään tieteenharjoittajana.

Mikko Puumalaisen toiminta vähemmistövaltuutettuna oli objektiivisesti arvioiden niin tendenssimäistä ja sananvapautta haittaavaa, että hänet olisi pitänyt vapauttaa vähemmistövaltuutetun virasta kenkää antamalla eikä nostamalla entistä parempaan virkaan. Nähdäkseni myös Juha Sihvola osoittaa niin suurta sokeutta ja kyvyttömyyttä analyysiin, että hän etsimättäkin tarjoaa selvän vihjeen, mistä Jyväskylän yliopiston kannattaa seuraavaksi säästää, kun pohditaan jonkin professorinviran lakkauttamista. Omasta mielestäni Sihvolan kirjoitus on professorinvirassa olevan tieteenharjoittajan lapsellinen ja taktisesti epäviisas yritys lytätä nuoren tutkijan raikas tuuletus.


Laiva kääntyy hitaasti mutta varmasti

Hyysärinä tunnettu päivälehti tilaa tietenkin arvionsa sieltä, mistä maahanmuuttoa oikeuttamaan pyrkivän mielipiteen vielä saa. Silti olisi kiinnostavaa tietää, mitä Sihvolan kollegana tunnettu Timo Vihavainen ajattelisi asioista. Tieteenharjoittajathan ovat usein hyvin erimielisiä.

Kannattaa ehkä pohtia myös sitä, kuka on Juha Sihvola. Juha Sihvola on sama henkilö, joka riiteli jo 1990-luvulla filosofian dosentti Matti Luoman ja semiootikko Henri Bromsin kanssa artikkelissaan ”Metafysiikasta ja filosofisesta huuhaasta”. Siinä hän ilkeili kaikkea eksistenssifilosofista ja fenomenologista ajattelua vastaan ja totesi poistavansa ”varmistimen aseestaan”, kun kuulee sanan ”hermeneutiikka” (Kanava 8/1996, s. 489).

Tieteessä tapahtuu -lehdessä 6/2006 (s. 39–40) ja 8/2006 (s. 42) hän puolestaan julistautui ”englannin kielen faniksi” kiusatakseen saksan kielen ja omien kirjojensa puolesta kamppailemaan antautunutta dosentti Vesa Oittista. Kiistaa käytiin myös filosofian dosentti Jyri Puhakaisen puhkaistua geeniteknologian ja aivotutkimuksen kuplan teoksellaan Persoonan kieltäjät (Like, 1998). Lisätietoa näistä akateemisista kähinöistä löytyy teoksestani Suomalaisen nykyfilosofian historia (2009).

Sihvola näyttää olevan niitä akateemisia sosialisteja, jotka ovat aina jotakin todensanomista vastaan. Moittiessaan humanistisena ja ”pehmeämpänä” tunnettua eksistenssihermeneutiikkaa ja fenomenologiaa hän tuli puolustaneeksi naturalistista, geeniteknologian, hermoverkkojen ja aivotutkimuksen varaan vannovaa piehtarointia välineellisen ihmiskuvan perisynnissä. Tänään hän kiljuu ”moniarvoisuuden” ja ”suvaitsevuuden” puolesta, mutta sanakohinan seasta on vaikea löytää toden jyvää saati toteuttamiskelpoisia tai realistisia aloitteita. Ilmeinen fenomenologi siis?

Sihvolan tärinässä ei liene kyse muusta kuin kyvyttömyydestä tunnustaa omia virheitään. Ilmiö liittyy elinkautisissa yliopistoviroissa nautiskelleen sukupolven väistymiseen. Vanha korvautuu tuoreella ja uudella, ja laiva kääntyy hitaasti mutta varmasti.

Propsit joka tapauksessa Otavalle Milla Hannulan kirjan kustantamisesta. Esittelevyydestään huolimatta kyseessä on tervetullut kannanotto keskusteluun siitä, miksi vihervasemmiston pyrkimys filosofisen järjenkäytön sensurointiin epäonnistuu ja miksi todellinen älymystö on jo pitkään hakeutunut kansallista etua edustaville linjoille. Kiitän myös teokseni Sensuurin Suomi saamasta huomiosta.


Hyvä homma?

Vitsikästä on, että tämän päivän Helsingin Sanomissa oli myös juttu, jossa selitettiin, että eräs äskettäin julkaistu ”pamfletti nostaa Hommaforumin esikuvaksi avoimuudelle”. Teosta ei haukuta toimittaja Esa Mäkisen kirjoittamassa jutussa, koska se on samaan konserniin kuuluvan WSOY:n kustantama. Lehti kertoo, että Uusi kultakausi -nimiseen kokoelmaan kirjoittaneiden mielestä ”Suomi on taantumassa teknologiavastaisuuden ulkoilmamuseoksi, koska täällä ei osata hyödyntää sosiaalista mediaa politiikassa, yritysmaailmassa ja mediassa”.

Ei taida ihan pitää paikkaansa. Kyllä Suomessa on osattu hyödyntää sosiaalista mediaa aivan kuten muuallakin. Paikoin on kuljettu kärjessä. Totesin jo Sensuurin Suomessa (ja todistelen myös huomenna ilmestyvässä kirjassani), että internet on merkinnyt uuden poliittisen aikakauden alkua. Netin kautta on voitu kiertää tiedotusvälineiden ja poliitikkojen vispilänkauppa, paljastaa valheita, parantaa kuluttajansuojaa ja jopa perustaa puolueita.


Perussuomalaisten vaisu kannatus hämmästyttää

Suomalaisten poliitikkojen valtaenemmistö, virkamieskunta ja akateemiset kirjatoukat ovat ylenkatsoneet kansalaisten esittämää maahanmuuttokritiikkiä niin välinpitämättöminä, että ei tarvitse ihmetellä, miksi Perussuomalaisen puolueen kannatus on lähtenyt lentoon. Tänään kirjattiin 17,9 prosentin kannatuslukema, jolla puolue kirii tasoihin Sdp:n kanssa.

Mikäli Suomen valtio joutuu keväällä avaamaan kukkaronnyörejään vielä Portugalin ja Espanjankin lainoittamiseksi, voi olla, että tämä tuo EU-kriittisen puolueen kannatukseen vielä muutaman prosenttiyksikön lisää. Myös perheiden yhdistämistä odottavassa jonossa on tällä hetkellä peräti 9 000 humanitaarista maahanmuuttajaa, joista jokainen tuo ylimääräisen lahjan valtiontalouden alijäämään ja Perussuomalaisen puolueen kannatukseen. Tätä isojen puolueiden kannattaisi miettiä tarkkaan.

Varokaa sammuneita saunalyhtyjä ja yhden sanan ohjelmia

Ilkka Kanerva aikonee kaatua saappaat jalassa, sillä jo kertaalleen eduskunnan ikäpuhemiehenä toiminut nestori on asettunut jälleen ehdokkaaksi. Voi olla, että Kanervaa pitää eduskunnassa eräänlainen protestimieliala: se on kansalaisten tuntemaa rikoskumppanuutta monessa liemessä kiehuneen edustajansa rinnalla.

Helsingin Sanomien murjaiseman vitsin mukaan Kanerva vakuuttaa nyt, että häneltä ja hänen esikunnaltaan ”kadonneet lahjoitusrahat ovat menneet hallinnollisiin kuluihin eivätkä kullinnollisiin haluihin”!

Ilkka Kanerva on poliitikko, joka aikoinaan paheksui sitä, että niin harva suomalainen poliitikko on todellakin poliitikko. Tämä kritiikki kiertyy häneen itseensä tavalla, jota ei voida tunnistaa itsekritiikiksi. Parempi Kanervan olisi olla Arskan kanssa tehtaalla kuin terskan kanssa ahtaalla.

Haluan varoittaa kansalaisia populisteista ja yhden sanan ohjelmista, sillä sammuneita saunalyhtyjä on eduskunta täynnä. Puolueiden avatessa vaalikampanjoitaan nähdään taas yhden sanan ohjelmanjulistuksia, kuten ”Luottamus”, ”Avoimuus”, ”Vastuu”, ”Turvallisuus” ja niin edelleen.

Nämä ovatkin käyttökelpoisia aseita äänten keruuseen, sillä ne jättävät merkityksenannon äänestäjien omiin käsiin. Esimerkiksi ’turvallisuus’ on joidenkin ihmisten mielestä parempaa rajakontrollia, maahanmuuton vähentämistä, sosiaaliturvan varmistamista suomalaisille ja hyvän yhteishengen säilyttämistä.

Muutamat toiset taas näkevät ’turvallisuudessa’ mahdollisuuden saada turvapaikan maastamme. Turvallisuutta rakastamalla molemmat ryhmät päätyvät äänestämään samaa puoluetta, joka ei loppujen lopuksi itsekään tiedä, mitä tekee, sillä ympäripyöreiden teesien takana piilee täysin ristiriitaisia pyrkimyksiä.

Ilman aivoja myös ’vastuu’ voidaan ymmärtää yksilölle heitetyksi vastuuksi itsestään, yhteiskunnan vastuuksi yksilöistä, suomalaisten vastuuksi toisistaan tai ihmisten maailmantuskaksi kaikkien kolmen miljardin hädänalaisen puolesta. Ihmiset äänestävät tyytyväisinä ’vastuun’ puolesta, vaikka vastuun tilalla kumisevat tyhjät tynnyrit.

Kun minulta kysytään, miksi sinä, Jukka Hankamäki, olet niin monisanainen ja tyrkytät ohjelmistoasi joka paikkaan, vastaukseni on: juuri siksi, että haluaisin laittaa päätepisteen kyseisenlaiselle hulabaloolle. Kansan tyhmistyminen johtuu juuri siitä, että mitä monimutkaisempia yhteiskunnan ongelmat ovat, sitä yksinkertaisempia vastauksia poliitikot ja media niihin tarjoavat.

Vaitiolovelvollisuus ei ole vaitiolotaito

Internet-sivusto Wikileaks on tehnyt demokratian ja totuuden hyväksi enemmän kuin mikään hallitus tai parlamentti viime aikoina. Ulkopolitiikan ja talouselämän juorukellona toimiva palvelu on pystynyt lisäämään mielenkiintoa jopa Suomen kaltaisen maan politiikkaan, vaikka täällä ei tapahdu kerta kaikkiaan mitään maailmalla kiinnostavaa. Wikileaksin suosituimmuuslistalla Suomi on edelleen jossakin Mauritanian ja Mongolian välissä.

Erään todistuksen sivuston tarpeellisuudesta on antanut Alexander Stubb, joka on pitänyt Wikileaksia ”vastenmielisenä” ja diplomaattisten asiakirjojen julkaisua ”varkautena”. Erkki Tuomioja puolestaan on tyrmännyt sivuston toiminnan ”arveluttavana”.

Epäilemättä: eiväthän valtiosalaisuudet kansalle kuulu. Omasta mielestäni salattavaa on kuitenkin lähinnä sellaisilla toimijoilla, joiden moraali ei kestä rehellistä tarkastelua. Jos kansalaisilla ei ole oikeutta salaiseen ja yksityiseen viestintään, ei hallituksillakaan tule olla. Ja kääntäen: jos tämä oikeus on hallituksilla, miksi sitä ei pidettäisi voimassa myös hallitusherroja paljon viattomampien toimijoiden eli kansalaisten keskuudessa?

Ehkä herrain ja rouvain kannattaisikin pitää paperistaan paremmin kiinni. Vaitiolovelvollisuus ei ole sama asia kuin vaitiolohalukkuus tai vaitiolotaito.


Suomalaiset ampuivat pax-pistoolilla

Wikileaks on ollut otsikoissa, sillä viime vuoden lopulla suomalaisten Irakgate-kähinöistä nousi jälleen suuri poru uusien paljastusten myötä. Valokeilaan nousseen Wikileaks-dokumentin mukaan Paavo Lipposen väitettiin kertoneen Yhdysvaltain Suomen-suurlähettiläälle vuonna 2004 Tarja Halosen ja Venäjän silloisen presidentin Vladimir Putinin keskusteluista. Tämä on tietenkin merkittävä paljastus ulkopoliittisen luottamuksen kannalta.

Merkittävä se on siksikin, että Halosella oli alun perin kunnianhimoinen ohjelma. Hänen vaaliteemanaan olivat ”transatlantiset suhteet” ja tarkoituksenaan asettua jonkinlaiseksi suurvaltojen neuvonantajaksi ihmisoikeuskysymyksissä. George W. Bushin hallinnossa kyseisen roolin vetäminen tulkittiin ”vain yhdeksi transsuksi lisää” pienten maiden viihteelliseen show’hun.

Myös idässä ihmisoikeusaloitteet tyrmättiin. Wikileaksin dokumenttien mukaan esimerkiksi Lahden EU-kokous, jota itse arvostelin kummallisen mahtipontiseksi ja mitäänsanomattomaksi, oli Wikileaks-paljastusten mukaan päätynyt lähestulkoon huutamiseksi (”yelling and screaming”) Puolan, Latvian ja Tanskan edustajien moitittua Venäjän puuttumista Georgian asioihin. Venäjä-kriitikot olivat varmasti oikeassa, mutta toisaalta ei ole ihme, että Lipponen myöhemmin toppuutteli EU:ta lausunnolla, jonka mukaan demokratiaoloiltaan takapajuiselle Venäjälle ei kannata saarnata ihmisoikeuskysymyksistä.

Lähimmäksi suurvaltojen valtaapitäviä pääsikin Lipponen omalla realismillaan. Hän lähes sai kaupaksi suomalaisia kranaatinheittimiä Yhdysvaltain sotatoimialueelle (vaikka ne ovat Suomesta aseidenvientikiellossa). USA:ssa tätä kädenojennusta joka tapauksessa arvostettiin. Läntinen suurvalta olisi mielellään sitonut Suomen paljon syvemmälle omaan campaigniinsa.


Huomiohuoraus ei kannata reaalipolitiikassa

Suomalaiskommellusten syynä on ollut Anneli Jäätteenmäen, Paavo Lipposen, Matti Vanhasen ja Tarja Halosen keskinäinen kilpailu Yhdysvaltain huomiosta. USA:n Helsingin-suurlähetystössä onkin varmaan ollut hauskaa, kun suomalaiset ovat selvitelleet mediassa, kuka sanoi kenellekin mitä kansainvälispoliittisesti täysin merkityksettömän kokoisessa asiassa eli suomalaisten poliitikkojen suhtautumisessa Irakin sotaan.

Monet suomalaiset ovat olleet suorastaan harhaisen mustasukkaisia Yhdysvaltain huomiosta. Heidän pitäisi ymmärtää, ettei pienten maiden presidenteille ja pääministereille suoda tapaamisia suurvaltojen hoveissa kohteliaisuudesta eikä ajankuluksi. Audienssi avautuu vain, jos esikunnissa katsotaan, että tapaamisesta on jotakin valta- tai sotilaspoliittista hyötyä.

Muutoin suurvallat keskittyvät hoitamaan omia ongelmiaan ja tapaamaan joko harmeja tuottavien maiden tai liittolaisten päämiehiä. Se, että Suomen presidenttiä ei ole kutsuttu rukouksista huolimatta Valkoiseen taloon, kertoo asioiden olevan kunnossa. Suomeen isojen maiden jäpikät puolestaan tulevat vain, jos he tarvitsevat solmion suoristajaa tai puolueetonta maapohjaa toistensa tapaamista varten.

Halosen, Vanhasen, Lipposen ja Jäätteenmäen jonotus Washingtoniin on ollut nöyristelevää ja turhaa. Maailmanpolitiikan piireissä pyöriminen ei kohota kenenkään henkilökohtaista arvovaltaa myöskään täällä Suomessa. Oikeassa oli varmaankin Timo Soini, joka lausahti, että ulkopolitiikasta pitää puhua yhdellä suulla.

Siis Pentti Oinonen ulkoministeriksi, Veltto-Virtanen ulkomaankauppaministeriksi ja Soini itse eurooppaministeriksi. Wikileaksin paljastuskonetta ei enää tarvita, ja diplomatian ravintolaranska saa väistyä paremmissakin piireissä...

Uncle Samin kansainvälisyysoppitunti

Jokaiselle nettinörtillekin on kai ollut alusta pitäen selvää, että kilpailun älypuhelimien käyttöjärjestelmistä voittaa ennen pitkää jokin tietokonepuolella toimiva taho, eli käytännössä Microsoft, Apple tai Google (omalla Androidillaan). Siksi myöskään Nokian siirtyminen Windowsiin ei ole mikään ihme.

Kuluttajat puolestaan ovat äänestäjiä, jotka valitsevat kaiken ainoastaan omaa etuaan ajatellen. Yritysten pitää mukautua siihen aivan niin kuin poliitikkojenkin. Eikö olekin mukavaa? Näin päästään varmasti kokonaisuuden kannalta parhaaseen lopputulokseen...

Itse tosin epäilen, että viimeistä sanaa myöskään käyttöjärjestelmien kilpailussa ei ole sanottu. Avoimen lähdekoodin järjestelmät ja ohjelmat ovat tulevaisuudessa varmasti vahvoilla, eikä patenttejaan panttaavilla ole muuta kuin menetettävää. Ei ole siis outoa, että monet muutkin epäilevät liitosta koituvia hyötyjä. Eniten kärsii sellainen kuluttaja, joka on juuri ostanut 500 euroa maksavan N8:n tai jonkin muun huippumallin, sillä Nokian oman Symbian-käyttöjärjestelmän siirtäminen taka-alalle merkitsee tuotekehittelyn lopettamista, päivitysten huonontumista ja asiakkaiden jättämistä oman onnensa nojaan. Tämä näkyy varmasti laitteiden kysynnässä.

Se, että Nokia hautaa Symbianinsa, noudattaa markkinoiden lakia. Mutta sen ei tarvitsisi automaattisesti merkitä, että tuotekehittely siirtyy pois Suomesta. Pikemminkin voisi kysyä, suomalaistuuko Microsoft, kun ohjelmistojättiläinen onnistuu kerrankin haalimaan kumppanikseen jonkin merkittävän laitevalmistajan, jolla on ainakin toistaiseksi markkinajohtajan asema.

Julkisen sanan tunnelmiin tutustumalla vaikuttaa kuitenkin, kuin kysymykseen olisi jo vastattu. Tiedotusvälineet, poliitikot ja niin sanotut analyytikot eli pörssiporvarit näkevät asian lähtökohtaisesti niin, että tämä on menoa: Nokian menoa ja työpaikkojen lähtöä Suomesta.

Miksi sitten asioihin suhtaudutaan kallella kypärin? Syitä on oikeastaan vain yksi. Nokialla on ollut toinen jalka Amerikassa siitä asti, kun firman toimitusjohtajaksi nimitettiin kanadalainen Stephen Elop. Elop kylvää kuolemaa suomalaistyöntekijöille, minkä merkiksi hän vertasi Nokiaa ”palavaan öljynporauslauttaan, jolta on parasta hypätä kylmään mereen ja nopeasti”.

Onhan puheet irtisanomisista pakko uskoa, kun Amerikan-setä itse sanoo. Elopin avointa puolueettomuutta ja luottamusta lujittaa lisäksi se, ettei hänellä ole näiden tietojen mukaan yhtään Nokian osaketta mutta hän on ollut aiemmin merkittävä Microsoftin osakkeenomistaja. Ei siis haittaa, vaikka Nokian kurssi romahtikin 14 prosenttia, sillä omia munia korissa ei ollut. En tosin väitä, että palkatuista johtajista pitäisi tehdä omistavia patruunoita osakeomistukseen perustuvalla sitouttamisella. Paremminkin heidät voisi tuomita platonilaiseen kulutuskommunismiin todellisen puolueettomuuden takaamiseksi.

Kaiken tämän tapahtuessa voi vain ihmetellä suomalaispoliitikkojen naiiviutta. Jutta Urpilainen keskittyy ”olemaan huolissaan nokialaisista”, ja Mari Kiviniemi piti suomalaisessa suunnitteluportaassa olevien työpaikkojen lähtöä ”merkkinä kriisistä” omassa tarkkanäköisyydessään.

Itse sanoisin suoraan, että tämä on tulos ulkomaalaisten nimittämisestä Nokian johtoon. Työpaikat siirretään maasta internatsismin merkiksi. Uskon, että suomalaisten työntekijöiden ei tarvitsisi täristä potkujen pelossa, mikäli firma olisi turvallisesti suomalaisissa käsissä.

Poliitikot eivät voi tietenkään paljoa vaikuttaa yksityisessä omistuksessa oleviin yrityksiin. Mutta he voisivat osoittaa kannanotoissaan ja toimissaan paljon suurempaa kriittisyyttä. Itse vastustan suomalaisen pääoman maastapakoa ja sitä paikkaamaan saapuvan ulkomaisen pääoman invaasiota suomalaisfirmoihin. Vastustan suomalaisyritysten kaappaamista ulkomaille ja ulkomaalaisten palkkaamista suomalaisyhtiöiden johtoon. Kun ovella on uusi isäntä, kansallista etua laiminlyödään ja työntekijöitä orjuutetaan ja potkitaan kansainvälisen kapitalismin nimissä.

Uncle Samin opetuksia on sekin, että älkää kysykö, mitä maanne voi tehdä teidän hyväksenne, vaan kysykää, mitä itse voitte tehdä maanne hyväksi. Ehkä myös niissä valtionyrityksissä, joissa poliitikot ovat johdossa, voisi entistä paremmin ajatella, onko järkeä siirtää tuotantoa ulkomaille, vai kannattaisiko sittenkin katsella kansallisen edun suuntaan. Kyllä Microsoftinkin tarjoamia työpaikkoja Suomeen mahtuu.

Muumiot turvaan – Egypti rulaa

Egyptissä on riemuittu oidipaalisen isänmurhan jälkitunnelmissa, kun valtiota lähes 30 vuotta hallinnut Hosni Mubarak päätti väistyä. Hän näköjään ymmärsi välttämättömän, toisin kuin Pohjois-Koreaa ja Kuubaa vallassaan pitävät.

Kurja hallitsija tuottaa kansalleen pahoinvointia ja maalleen suunnattomia taloudellisia tappioita. Myönteistä Mubarakissa oli se, että hän kukisti jalansijaa saaneet islamistiset väkivaltaliikkeet vuonna 1997.

Mubarakin ura presidenttinä alkoi dramaattisesti: kuoleman korjatessa entisen presidentin Anwar el-Sadatin hänen vierestään presidentin aitiosta. Vuoden 1981 voitonpäivän paraatissa juhlittiin vuonna 1973 Israelista saatua näennäistä voittoa, kun ilmavoimien ylilennon aikana kuorma-auto pysähtyi presidentin korokkeen eteen ja autosta nousseet salamurhaajat tulittivat paikalla olleita rynnäkkökiväärein ja käsikranaatein. Mubarak itse selviytyi peräti kuudesta eri murhayrityksestä.

Pesänselvitys Mubarakin jälkeen jatkunee pitkään. Hänen tiedetään jakaneen taloudellisia etuisuuksia jälkeläisilleen, ja hämäriä varoja on päätynyt Sveitsin pankkeihin asti. Nopea ja rauhanomainen vallansiirto joka tapauksessa merkitsee, ettei Egyptistä tule uutta Irania. Sen sijaan Iranista olisi aika tulla uusi Egypti.

Mitä eroa on puolueilla?

Äänestäjät ihmettelevät usein, mitä eroa puolueilla on. Puolueissa taas pelätään, ettei puolueilla ole tarpeeksi eroa. Mietitäänpä siis, miten puolueet poikkeavat toisistaan.

Kokoomuslaiset näkevät tekemistä kaikissa vaikeuksissa, kommunistit vaikeutta kaikissa tekemisissä.

Kepulaiset kaupittelevat lehmiä, rkp:läiset tekevät lehmänkauppoja.

Vihreät huvittelevat työkseen, demarit työskentelevät vain huvikseen.

Kristilliset suhtautuvat erilaisesti kaikkeen rasismiin, persut rasistisesti kaikkeen erilaisuuteen.

Muutoslaiset pirauttelevat ja soittelevat tekijöilleen, piraatit tekevät muutoksia soittelijoille.

Perussuomalaisten kannatuksen selitykset ja syyt

Kirjoitan tällä kertaa lyhyesti ja ytimekkäästi. Tämä johtuu siitä, että syitä perussuomalaisten kannatusnousuun on vain yksi:

1) Muut puolueet ovat sössineet maahanmuuttopolitiikan niin pahasti, että ne joutuvat syyttämään omasta kannatuskadostaan ainoastaan itseään.

Näin entisestä SMP:stä on tullut yhden asian liike, kun ihmiset ovat päättäneet kanavoida protestinsa gallup-kannatuksissa tämän yhden puolueen kautta.

Perussuomalaisten suosio on kuin viinakaupan suosio monopolissa: pitkäripaisen ovi käy, koska vaihtoehtoja ei koeta olevan ja vaikka markkinoita olisikin.

Varjopuolena on, että persuilla ei ole toimivaa ratkaisuvaihtoehtoa maahanmuuttoa ”pienempiin” ongelmiin, kuten Euroopan finanssikriisiin ja Suomen valtion budjettialijäämään.

Jos kokoomus, demarit, kepu, vihreät ja vassarit haluavat pitää kannatuksensa, keino on todella helppo: maahanmuuttomäärien laittaminen kevyellä kynänkäänteellä kuriin. Talouskuprujen ja muiden luurankojen osalta puntit alkavat olla puolueiden kesken tasan, kuten M-15:n aikaansaama tasoitus osoittaa.

Politiikan ”asiakkaan” eli äänestäjän kannattaisikin tehdä oma vaalikampanja ja taivutella se tuttu kansanedustajansa kokoomuksen, demarien ja kepun vaalimökeillä takaisin raiteille maahanmuuttokysymyksessä. Näin se varsinainen poliittinen vaikuttaminen tapahtuu: saamalla puolelleen politiikan todelliset valtasubjektit, joilla on takanaan kauppa, teollisuus, maatalous ja ay-liike.

Muussa tapauksessa kansalaisten pettymyksestä voi tulla karvas. Kokemusperäiset havainnot osoittavat, että normiruuveja kiristelevän puolueen komennossa jokaiselle puolueohjelmasta poikkeavalle jää vain vapaus valita, kuoleeko pyhän sodan lietsojien vai elämäntapatarkkailijoiden luoteihin.

---

Okei, okei. Myönnän, että Perussuomalaisten kannatusnousuun ovat vaikuttaneet monet muutkin tekijät, kuten
2) eurotalouden romahdustila ja puolueen siitä esittämä arvostelu,
3) yhtenäisen suomalaisen identiteettimielikuvan tarjoaminen suojaksi epävarmaa maailmaa vastaan,
4) uskottava esiintyminen,
5) onnistuminen globalisaation osoittamisessa syylliseksi työttömyyteen,
6) onnistuminen vasemmiston entisen kannattajakunnan houkuttelussa puolueen riveihin,
7) oikeistolaisten puolueiden epäonnistuminen kansallisen edun puolustamisessa,
8) hallituspuolueiden vaalirahoitusskandaali,
9) kaikkien kilpailevien puolueiden ylimielisyys ja neuvottomuus,
10) perussuomalaisten nöyryys, kuuntelevuus ja kansanomaisuus,
11) vihaisten miesten joukkoliikehdintä niitä epäoikeudenmukaisuuksia kohtaan, joita feminismi on tuottanut koulumaailmaan ja työelämään,
12) ei-feminististen naisten ymmärtäväisyys tätä kaikkea kohtaan ja
13) suomalaisten EU-vastustajien (kansanäänestyksessä 43 prosenttia) aktivoituminen Perussuomalaisen puolueen taakse.

Uusi kansalaisuuslaki on harhalaukaus

Suomalaiset vaiennusvälineet ovat hiljentyneet kansalaisuuslain muutoksen äärellä niin, että juuri mitään tietoa ei ole pukahtanut ulos ennen kuin valmistelu eteni loppusuoralle. Aamulehti kirjoitti aiheesta paperilehdessä, ja parilla rivillä nettisivuillaan.

Suomeen on tulossa EU:n lievin kansalaisuuslaki. Suomen kansalaisuuden saa tästä lähtien viiden vuoden oleskelun jälkeen aikaisemman kuuden vuoden sijasta. Vakavaankin rikokseen syyllistynyt voi uuden lain mukaan saada Suomen kansalaisuuden, toisin kuin muissa EU-maissa. Lakimuutoksen mukaan myös henkilöllisyys voidaan vahvistaa, jos on kymmenen vuotta esiintynyt samalla nimellä!

Vihreää valoa maahanmuuttajille aiemmin vilkuttanut Maahanmuuttovirastokin on nyt kääntynyt pelkäämään, että rikolliset alkavat hakea kansalaisuutta oleskeluluvan sijasta, sillä kansalaisuuden saa helpommin kuin oleskeluluvan. Myös oleskeluluvalla oleilu on kuin panisi rahaa pankkiin: uuden lain mukaan puolet oleskeluluvalla vietetystä ajasta laskettaisiin mukaan kansalaisuuden saamiseksi vaadittuun asumisaikaan.

Rimanalentajat vetoavat käsitykseensä, että kansalaisuuden saamisen helpotukset auttaisivat ulkomaalaisia kotoutumaan. Sen sijaan he eivät vastaa siihen, mihin tätä tulijamäärää tarvitaan työttömyys-Suomessa. Eniten kansalaisuutta ovat hakeneet venäläiset, mikä kertoo elintasokuilun takana olevista houkutuksista ja Pietarin alueen väestöpaineesta.

Tähänkö kaatuu talvi- ja jatkosodassa saavutettu tulos: se, ettei maassamme ole merkittäviä etnisiä ristiriitoja? On ymmärrettävää, että jos Suomeen tullaan Kalašnikov kädessä, sitä kutsutaan hyökkäykseksi. Mutta omituista on, että jos maahan saavutaan hakemus kourassa, kansalaisuuden myöntämistä pidetään itsestäänselvyytenä.

Todellisuudessa kansalaisuuden myöntämisen pitäisi olla poikkeuksellinen erityisoikeus, ja Suomen valtion pitäisi puolustaa omien syntyperäisten kansalaistensa työpoliittisia, sosiaalipoliittisia, koulutuspoliittisia ja kielipoliittisia etuja rajoittamalla kansalaisuuden myöntämistä. Niin tehdään esimerkiksi Yhdysvalloissa, josta työluvan ja oleskeluluvan saanti on kiven takana. Myös useimmat EU-maat ovat päätyneet kiristämään kansalaisuuden myöntämistä, kärjessä maahanmuutosta eniten kärsineet Hollanti ja Tanska.

Sen sijaan Suomen hallituksen harjoittaman politiikan kautta maastamme tulee Euroopan pimeä eteinen, jota käytetään astinlautana Euroopan unioniin. Suomeen tullaan kouluttautumaan veronmaksajien kustannuksella, ja töihin hakeudutaan muihin EU-maihin. Kansalaisuuden helpompi saaminen ei todennäköisesti pidättele ketään jäämään Suomeen verokertymää rikastuttamaan, vaan töihin lähdetään ulkomaille heti kun yhden EU-maan passi asiaa varten on saatu.

Kansalaisuuslain lievennys kertoo, että sekä hallitus että vasemmisto-oppositio ovat täysin tukkineet korvansa niiltä vastalauseilta, joita jo ulkomaalaislain muutos herätti. Hallitus on jatkanut Astrid Thorsin linjalla, jota vasemmistopuolueet säestävät. Esimerkiksi Sdp:n entinen sisäministeri Kari Rajamäki puhui kyllä tätäkin lainmuutosta vastaan, mutta äänestyksessä sormi lipsahti jaa-napille, vaikka ei olisi yhtään ollut pakko – oppositiossa kun on.

Ainoa lakia vastaan äänestänyt ryhmä oli Perussuomalaiset. Tämä ei tosin tarkoita, että esitystä olisi vastustanut vain yksi ryhmä. Surkeaa maahanmuuttopolitiikkaa vastustavat nykyään kaikkien puolueiden äänestäjät, ja myös muiden puolueiden pitäisi alkaa tosissaan korjata kyseistä ongelmaa.

Tuulahdus Egyptistä

Kävellessäni tasan viisi vuotta sitten Kairon kaduilla oli vaikea kuvitella, että jonakin päivänä samoilla sijoilla jyrisisivät panssarivaunut. Egypti on luettu niihin kansanvaltaisiin muslimimaihin, joita sanotaan islamilaisiksi erotukseksi islamistisista maista. Viimeksi mainittujen liidereinä toimivat hengellisistä johtajista muodostetut hallitukset din wa-dawlah -periaatteen mukaisesti; se puolestaan tarkoittaa, että islamin pitää ohjata politiikkaa.

Alkuvuoden tapahtumat osoittavat, millainen demokratia Egyptikin loppujen lopuksi on. Kansanvallan perinne on ohut ja hauras, ja uskonnollisen johtamisen vaihtoehtona näyttää olevan kansanvallan kaapuun verhottu sotilasdiktatuuri. Liberaalia valistusfilosofista yhteiskuntaa ei näissä maissa tunneta. Aasian muslimimaiden epävakaudesta taas kertovat yllättävät vallankeikaukset.

Egyptin tilanne on ristiriitainen, sillä demokratian opetteluun olisi ollut kosolti aikaa. Faaraoiden ajan yhteiskunnat olivat tunnetun historian ensimmäisiä kansallisvaltiota; tosin myöskään niissä pyramidiorjien asema ei ollut kehuttava.


Ihmisoikeuksien polkemista

Demokratian pintasilaus karisi pois Tunisian kansannousun levittyä Egyptiin. Kannatankin itse todellisen demokratian luomista muslimien hallitsemiin maihin; tosin kansanvaltaa ei voida koskaan perustaa ulkopuolisilla mahtikäskyillä, jotka olisivat demokratian idean vastaisia. Kansanvalta voi kasvaa vain omaehtoisesti ja valtion sisältäpäin.

Esimerkiksi Yhdysvallat on pyrkinyt lähinnä tukkimaan suut rahalla antaessaan 20 miljardin dollarin velat anteeksi Egyptin osallistuttua Irakin sotaan vuonna 2003. Pakolaisvirtoja muslimimaista voitaisiin vähentää luomalla länsimaalaistyyppisiä poliittisia järjestelmiä Afrikan ja Lähi-idän maihin. Sen sijaan nyt menetellään päinvastoin ja yritetään perustaa islamilaistyyppisiä järjestelmiä Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan.

Egypti on ollut virallisesti poikkeustilassa aina siitä asti, kun maa hävisi itse aloittamansa hyökkäyssodan Israelille lokakuussa vuonna 1973. Egyptin tiedonvälitys ei ole ollut vapaata myöskään 2000-luvulla. Sen merkiksi melkeinpä jokaisen asuinrakennuksen katolla on lautasantenni uutisten ja viihteen vastaanottamiseksi ulkomailta. Ihmisoikeuksia on poljettu jatkuvasti, kuten vuoden 2001 Kairo-52-tapaus osoitti: poliisi otti tuolloin kiinni puolisen sataa homoseksuaalia Niilin jokiristeilijässä järjestetystä tapahtumasta ja tuomitsi heidät islamilaisen sharia-lain mukaisesti monivuotisiin vankeusrangaistuksiin, vaikka tuomioille ei olisi ollut pohjaa maan kirjoitetussa laissa.

Turistipoliiseilla on rynnäkkökiväärit kupeella, ja maan koptivähemmistön oikeuksia on poljettu esimerkiksi teurastamalla sikafarmareina toimineiden kansalaisten kotieläimet ”sikainfluenssan torjumiseksi”. Tosiasiassa kyse on ollut ”saastaisena” pidetyn karjan takavarikoinnista ja elinkeinon lopettamisesta.

Erinomaista Egyptissä ovat ystävälliset ihmiset ja ensiluokkaisen maukas ruoka, mikä selittynee sillä, että raaka-aineet ja mausteet tuodaan tuoreeltaan Niilin suistoalueelta. Siksi olisi suotavaa, että arvokkaaseen kulttuurihistoriaan perustuvan maan poliittiset olot saataisiin kuntoon.


Miten kriisi ratkeaa?

Maan presidentti Hosni Mubarak on ollut vallassa liki 30 vuotta, ja eräissä spekulaatiossa seuraajana on nähty hänen toinen poikansa. Politiikan tutkimuksen kannalta kiintoisa on tapa, jolla valta personifioituu ja kangistuu tiettyihin käsiin varsinkin niissä maissa, joihin demokratia ei ole juurtunut ja joissa kansallinen identiteetti on heikko. Liittoutumalla suurten johtajien taakse kansakunnat kursivat kokoon omaa hajanaisuuttaan tai kompensoivat henkistä rähmällään oloaan, aivan niin kuin Kekkosen ajan Suomessa.

Mubarak on istunut vallassa pitempään kuin moni faarao, ja hänen laaja kannatuksensa johtuu epävarmoista oloista ja epävapaista vaaleista. Viime vuoden lopulla järjestetyissä parlamenttivaaleissa sappirakkoleikkauksesta toipumassa olevan 81-vuotiaan Mubarakin puolue sai peräti 419 paikkaa 508-paikkaiseen parlamenttiin. Nopeasta väestönkasvusta johtuva lähes 25 prosentin työttömyys ja ihmisoikeusongelmat eivät korjaannu vaihtamalla hallitusta tai nimittämällä uusia pääministereitä sekä varapresidenttejä, kun ihmiset kaduilla sanovat toivovansa vaihdosta presidentinvirkaan.

Paras keino, jolla konflikti voi ratketa, on se, että istuva presidentti luopuu vallasta ja uudeksi johtajaksi nimitetään joku, jolla on sekä kansan enemmistön että armeijan tuki. Itse laittaisin korttini likoon IAEA:n entisen johtajan Mohamed El-Baradein puolesta, sillä hänellä on myös länsimaiden luottamus. Pahin skenaario on se, että ääri-islamistit käyttävät tilannetta hyväkseen ja tuovat maahan islamilaisen harmonian ja rauhan, kuten Iranissa vuonna 1979. Todennäköistä on, että Tunisiasta ja Egyptistä alkanut vellonta ei jää tähän vaan leviää kauas yli koko arabimaailman ennustaen muutoksia ja vallankumouksia moniin maihin. Seuraava on varmastikin Libya.

Vallasta luopujalla ei ole ymmärrettävästi kiire. Valtaa pitävien kannalta pieni levottomuus on yleensä vain hyväksi, kun hallitsijalta aletaan vaatia tiukempia otteita. Saman logiikan mukaan myös Suomen hallitus toimii nyt ripeästi evakuoidessaan suomalaisia, jotka näiden ”vaalikuljetusten” tuloksena saadaan ajoissa äänestyspaikalle.

Suomesta puuttuu kansallisliberaali puolue

Nykymaailmassa poliittiset vastakkainasettelut eivät enää vallitse oikeiston ja vasemmiston välillä. Ennen oikealla istuivat rikkaat yksilöllisyyden kannattajat ja vasemmalla köyhät kollektivistit. Nykyään suurin osa ihmisistä on köyhiä individualisteja, jotka tavoittelevat yksilöllistä ja vapaata elämäntapaa eivätkä löydä paikkaansa sen enempää oikeistosta kuin vasemmistostakaan.

Toisaalta on väitetty, että tulevaisuudessa poliittiset vastakkainasettelut vallitsisivat konservatiivien ja liberaalien välillä. Toivon, että niin ei käy. Turhaksi rajan piirtäminen juuri tähän tekee konservatiivien asennoituminen. Molemmathan nimittäin istuvat samassa tulevaisuuteen kiitävässä junassa, toiset vain selkä menosuuntaan päin.

Poliittiset vastakkainasettelut vallitsevat nykyään niiden välillä, jotka edustavat kansallista etua, ja niiden, jotka eivät kansallisesta edusta mitään välitä.

EU-Suomessa kansallista etua edistämään on ilmoittautunut vain harva puolue. Niitä taas leimaa agraarinen konservatiivisuus tai kämäinen kristillinen ideologia. Keskeinen kysymys on, tulevatko Suomi ja suomalaisten elämä näitä puolueita kannattamalla paremmiksi. Oma näkemykseni ja kokemukseni on, etteivät tule.

Konservatiivisuus on historian kauhukahvaan tarttumista. Se on hautojen hoitoa. Puu-ukkeleiden vuolemiseen ja hameenhelmojen pidentelyyn keskittyvä lintukoto-Suomi ei varmasti tee ketään onnellisemmaksi. Sellainen kansallismielisyys on pelkkää Rubikin kuution ratkaisemista tai kristillistä liittoa toisella nimellä. Järkiperäinen poliittinen ohjelma puuttuu.

Suomesta puuttuu kansallisliberaali puolue. Muissa Euroopan maissa kansallisen edun edistäminen rakentuu nimenomaan kansallisliberaalin ajattelun varaan. Tärkeiksi tunnustetaan koti, filosofia ja isänmaa.

Olen luonnostellut kansallisliberaalin ajattelun perusteita poliittisessa ohjelmassani. Sen kolme juurta ovat 1) kansallisen edun edistäminen, 2) arvoliberalismi ja 3) demokratia kaikkine tietoyhteiskuntaulottuvuuksineen. Niin sanotut vanhat suuret puolueet ovat kääntäneet selkänsä näille kaikille.

Esimerkiksi kansanvaltaa on kahlittu erilaisilla sananvapauden varkauksilla, äänikynnysten kaavailuilla sekä ripustelemalla sähköpaimenia nettiin. Liberaaleina näyttäytyvät puolueet eivät ole ymmärtäneet talousliberalismin ja arvoliberalismin eroa: kun talous on vapaa, ihminen on vanki, ja ihmisen ollessa vapaa talouden pitää olla kontrollissa. Kansallisliberaalissa ajattelussa liberalismi on arvojen ja elämäntapojen vapautta, ei holtitonta taloudenpitoa.

Kansallismielisyys puolestaan on sitä, että eri yhteiskuntaluokat ymmärtävät puhaltaa yhteen hiileen eripuran välttämiseksi ja tunnustavat yhteisen kansallisen edun, jolla vastustetaan globalisaation, kapitalismin ja internatsismin pakkovaltaa. Hyvinvointiyhteiskuntaa voidaan ylläpitää vain kansallisvaltion kokoisen yksikön tuella. Tässä työssä kansallisvaltiot ovat edelleen hegeliläisiä Järjen työvälineitä.

Suomen istuvan hallituksen rötöslista on niin pitkä, että bittitila sen kuvaamiseen uhkaa loppua. Myös opposition syyllisyys on yhtä patamusta: monipuoluejärjestelmässä (toisin kuin kaksipuoluejärjestelmässä) opposition toiminta näyttää jäävän aina pelkäksi lehmän hönkäisyksi, sillä siltojen polttamista ja salonkikelpoisuuden menettämistä varotaan hallituskelpoisuuden säilyttämisen takia. Opposition toiminnan ei pitäisi olla myöskään konservatiivista kaiken vastustamista. Se olisi elämän katselua peruutuspeilistä.

Suomeen tarvittaisiin liberaali kansallismielinen puolue, joka kykenee esittämään todellisen vaihtoehdon. Muutos 2011 voisi olla sellainen, mutta puoluetta vaivaa toistaiseksi se, että kyseessä on enemmänkin liike kuin puolue. Tämä käy ilmi nimestä, joka on aikaan sidottu ja jouduttaneen vaihtamaan. Liikkeestä voi luonnollisesti kasvaa puolue, kunhan se löytää omat poliittis-filosofiset taustansa. ”Kansallisliberaalit” voisi tällöin olla aatteellisesti sopiva nimi uudelle puolueelle.

Mikäli minut murhataan

Kuten jotkut ehkä muistavat, ilmoittauduin eräiden kyselyjen johdosta ehdolle perussuomalaisen puolueen eduskuntavaaliehdokkaiden valintaprosessiin viime vuoden puolella. Olisinkin mielelläni edustanut ajatuksiani sellaisen puolueen kautta, joka on vastustanut liiallista maahanmuuttoa ja EU-lehmän löyhää ruokintaa.

Episodi ei tunnetusti johtanut mihinkään, sillä persut (äänestäjien asiaan vaikuttamatta) päättivät pudottaa minut ennen alkumetrejä. En muistele asiaa hyvällä enkä pahalla; sen sijaan on ollut huvittavaa seurata, millä tavoin kyseinen politisoitumiseni on vaikuttanut eräiden vanhojen tuttavieni asennoitumiseen minuun.

Katkerinta palautetta on tullut demarien taholta. Eräskin demaritoveri ilmoitti jo viime syksynä, että mikäli ilmestyn persujen listalle, hän ei puhu minulle ever. Puhumattomuus on kai aika huonoa politiikkaa, mutta hermostuminen lienee ymmärrettävää, sillä Sdp:n kannatuslukemat ovat mitä ovat. Eräs toinen toveri puolestaan piti minulle pitkän ja vihamielisen ripityksen kompensoiden edellä mainitun kommunikatiivisen menetyksen.

Homojen suhtautuminen on ollut kerta kaikkiaan ihmeellistä. Suurin osa homoista on antanut kannatuksensa pyrkimyksilleni, ja osa on tullut jopa kysymään, tarvitsenko tukea projektiini. Toisen osan poliittinen hankkeeni kiihotti raivon valtaan. Mikäli kuolen henkirikoksen uhrina, murhaaja saattaa olla yhtä hyvin islamia puolustava pyhän sodan edustaja kuin vihreä feministihomo.

Myös kokoomuslaiset ovat julistaneet minulle cordon sanitairen, ikään kuin heidän allaan olisi ritisevää jäätä. Ilmeisesti tämä johtuu siitä, että pääkaupunkiseudulla ehdolla ollessani olisin kerännyt pois heteromies Alexander Stubbin tulevan homokannatuksen (noin 2000 ääntä). Kepulaiset (joita tuttavissani on tosin vähemmän) ovat olleet hiljaa kuin hiiri pumpulissa, sillä Helsingin vaalipiirissä Kepulla ei ole paljoakaan menetettävää.


Järjenkäyttö on mahdotonta politiikassa ja tiedepolitiikassa

Nyt kun ovi poliittiseen vaikuttamiseen on vedetty edestäni kiinni, joidenkin mielestä on helppoa ja houkuttelevaa ajatella, että olisin voinut olla ehdolla myös Tupun, Hupun tai Lupun riveissä. Näissä puolueissa itsenäinen linjanveto on kuitenkin vielä vaikeampaa kuin pienemmissä ryhmissä. Kyseiset puolueet ovat keskittyneet käyttämään valtaa jäsentensä kautta, ja niissä ihminen alistetaan puolueohjelmille. Tämä on politiikan ja filosofian ero yleensäkin: filosofia on yksilöllistä järjenkäyttöä, politiikka kollektiivista vallankäyttöä.

Tupun, Hupun ja Lupun ammattipoliitikot pelkäävät minua todennäköisesti samasta syystä kuin persutkin: jos olisin ollut ehdolla, olisin saattanut mennä läpi. Ideologisiin klusterihin sopeutumaton homo olisi monien mielestä pilannut vihreiden maineen, vasemmiston maineen, oikeiston maineen, persujen maineen, homojen maineen ja tietenkin myös oman maineensa.

Yliopistomaailmassa viha on ollut käsin kosketeltavaa. Suurin osa opiskelijoista on antanut ajatuksilleni täyden kannatuksensa, toisin kuin virassa olevat kollegani. Mikäli minut murhataan, syyllinen saattaa olla myös joku kateellinen virkamiesfilosofi, joka tappaa minut siksi, ettei hän saa aikaan mitään siitäkään huolimatta, että Sinä, hyvä lukija, maksat hänelle valtionveroina perittyä kuukausipalkkaa.

Onkin perin kummallista, että yliopistoista saa toimintamandaatin olemalla vihreä, vasemmistoliittolainen tai demari, ja siitä palkitaan filosofian laitoksen johtajuudella ja elinikäisellä viralla, kuten Thomas Wallgren. Jos taas edustaa jotakin muuta suuntaa tai lukee madonluvut yliopistomaailman hehkuttamalle kansainvälisyyden ideologialle, itsenäisyydestään joutuu maksamaan kalliisti.

Kansainvälisyyteen pakottamisesta on tullut myös yliopistojen mätäpaise. Kansainvälisten julkaisuihanteiden ollessa yksinomaisia suomenkielistä filosofiaa ei julkaistaisi todennäköisesti lainkaan, mikä puolestaan kuihduttaisi pois kaiken kotimaisen kulttuurikritiikin. Saa nähdä, mitä akateemisia pakotteita filosofian laitokset alkavat jatkossa tielleni asettaa; varattomuuteen ja tulottomuuteen asettamalla kollegani ovat yrittäneet nujertaa pyrkimykseni jo parinkymmenen vuoden ajan. Niin paras kuin pahin alkavat kuitenkin olla jo tässä iässä (44) ohitse, joten en piittaa paljoa siitä, vaikka kuolisin ajojahdin uhrina.


Vaalit lähestyvät, kieli kovenee

Merkitystä näillä havainnoilla on lähinnä yleisen poliittisen ilmaston kuvastajina: myös Uuden Suomen ”Puheenvuoro”-palstalla nähdyssä kielen kovenemisessa lienee kyse siitä tärinästä, jota internatsistisissa, maahanmuuttoa suosivissa, globalisaatiota kannattavissa ja EU-myönteisissä puolueissa tunnetaan lähestyvien kannatuskumousten edellä.

Uskon, että myös Suomessa kansallismieliset ja kansallista etua puolustamaan ilmoittautuneet puolueet nousevat merkittäväksi ja vaikutusvaltaiseksi poliittiseksi ryhmittymäksi muissa Euroopan maissa koetun kehityksen tavoin. Poliittisten mannerlaattojen liikkeet ovat olleet pysyviä useissa Keski-Euroopan maissa ja jäänevät voimaan ainakin siihen asti, kunnes Euroopan unionin yhteisen talouspolitiikan velvoitteet kumotaan ja EU typistetään entisen EEC:n kaltaiseksi vapaakauppaliitoksi.

Olen edelleen sitä mieltä, että Suomesta puuttuu sellainen kansallisliberaali puolue, jollainen toimii esimerkiksi Itävallassa ja Hollanissa. Kansallismieliset puolueet voidaankin jakaa konservatiivisiin ja arvoliberaaleihin. Perussuomalaiset toimivat selvästi Smp:n alustalla, ja se näkyy kannanotoissa, joissa takerrutaan historian kauhukahvaan.

Itse olen vetänyt linjaa sen tyyppisen politiikan puolesta, jonka peruspilareina toimivat 1) kansallismielisyys (kansallisen edun edustaminen), 2) arvoliberalismi (yksilöllisyyden, itsemäärämisoikeuden ja vapauden kunnioittaminen) ja 3) demokratia kaikkine tietoyhteiskuntaulottuvuuksineen. Harmi vain, ettei se kenellekään kelpaa.

Kun euro repeää

Suomalaiset vaiennusvälineet ovat olleet melko hiljaa Espanjan ja Portugalin kehnosta taloustilanteesta, jotta ihmiset ja markkinat eivät hermostuisi. Jos syö enemmän kuin tienaa, soppa joka tapauksessa loppuu lautaselta. Kreikkaa seuraavien dominopalikoiden kaatuminen on varmasti edessä, ja kyse on vain siitä, milloin euron repeytyminen tapahtuu.

Euron piiristä ei voida potkaista ketään pois rikkomatta EU:n peruskirjaa. Euroopan unioni perustettiin tavoitteena estää uudet sodat Euroopassa. On kuitenkin kysyttävä, kuinka tehokasta tällainen sotien torjuminen on. Se on tynnyrin laitojen sahaamista niin, että jyvät valuvat naapurin puolelle. Tällaisella konfliktien hallinnalla vain estetään kansakuntia rikastumasta omalla työllään. Nyt, kun EU on täynnä kulkureita ja kerjäläisiä, Saksa ja Suomi voivat auttaa muita kansoja niin paljon kuin sielu sietää. Mutta kauanko sitä kestää kansalaisten kärsivällisyys? Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että EU pelkästään edistää riitojen syntymistä ja väkivaltaisuuksien leimahtamista. Rauhaa ei ylläpidetä hokemalla rauhaa, vaan luomalla oikeudenmukaisuutta.

Jos konkurssimaita ei pudoteta kyydistä, seuraa kansalaisten ja poliittisen hallinnon välisiä ristiriitoja, kansalliskiihkoisuus lisääntyy ja ihmiset ajautuvat mellakoihin valtiovallan kanssa. Kansalaisten halukkuus maksaa muiden maiden velkoja on Suomessakin minimaalinen. Jos taas euro repeää, pudokasmaiden asema ei silloinkaan välttämättä parane, ja seuraa valtioiden välisiä konflikteja. Molemmissa tapauksissa syynä on EU.

Juuri tämän aavistaen hangoittelin Euroopan unioniin liittymistä vastaan ja panin kielteisen puumerkkini äänestyslippuun jo vuonna 1994. Aivan vastaavalla tavoin suomalaisia viisaammat, itsenäisemmät ja omapäisemmät kansakunnat ovat kieltäytyneet liittymästä euroalueeseen.

Ruotsalaisten ja brittien on tulevaisuudessa helpompi irrottautua kytköksistään Euroopan rahaunioniin, sillä kansalaisilla ovat jo kruunut ja punnat käsissä. Erinomaista onkin, että vaikka eurosta ei voidakaan irtisanoa, siitä voi kukin valtio halutessaan irtisanoutua itse. Viimeiseksi euroon kiirehtii Viro, joka ehtinee euroliigaan juuri ennen lopun alkua. Noin viiden vuoden kuluttua myös suomalaisilla on todennäköisesti taas markan rahat kourassa.

Euroopan unioni on onnistunut luomaan Euroopan ylle suuren mustan pilven. Kokemuksesta tiedämme, että olot voivat olla aurinkoiset juuri ennen ukkosmyrskyn alkua. Talouskriisit kanavoituvat poliittisiksi kriiseiksi ja jopa sodiksi, sillä mikään kansakunta ei kestä kauaa tilannetta, jossa toinen elättää toista ja yhteisenä pidetty talous muodostuu kunkin maan taloudellisen itsemääräämisen ja toimeliaisuuden esteeksi.


Missä union, siellä uni on

Entä miten käy Suomen? Myös oman valtiomme velkaisuudella on merkitystä euron repeämistä seuraavan aikakauden kannalta.

Maastrichtin vakaus- ja kasvusopimuksen mukaan EU-valtio on ylivelkainen, jos valtiontalouden alijäämä on suurempi kuin 3 prosenttia maan vuotuisesta bruttokansantuotteesta. Suomi oli pitkään niitä harvoja maita, jotka pysyivät tämän rajan alapuolella. Nyt se on selvästi ylitetty, ja kyseinen asiakirja on osoittautunut naurettavaksi vitsiksi.

Ja miten muutoin voisi ollakaan, sillä myös Suomen sisäänkäynti euroon kävi kuin kamelilta, jonka reitti kulkee neulansilmän läpi? Myös Suomi kammettiin väkisin yhteisvaluuttaan, vaikka jäsenyysehdot eivät vuonna 1998 täyttyneet suuren valtionvelan vuoksi, jota oli tuolloin jopa 63 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Niinpä Suomen valtion etevät virkamiehet saivat EU:n komission hyväksymään maamme koko eläkejärjestelmän suurine rahastoineen osaksi julkista taloutta. Valehtelu kävi yhtä sujuvasti sekä suomalaisilta että EU:n virkamiehiltä, jotka mielellään uskoivat suomalaisten temppuun saadakseen Suomen mukaan: näyttämään esimerkkiä Etelä-Euroopan maille euroon liittymisen puolesta. Valtion ja kuntien eläkerahastojen lisäksi myös yksityisten alojen työeläkerahastot laskettiin osaksi julkista taloutta, vaikka niillä ei ole kerrassaan mitään velvollisuutta edes sijoittaa Suomeen saati Suomen valtioon. Monet ovatkin päätyneet levittelemään rahojaan ulkomaille, muun muassa huono-onniseen Kreikkaan, josta tappioita on tullut suomalaisille eläkekassoille kosolti.

Valtiontalouden alijäämää koskevan ehdon ohella toinen ylivelkaisuuden mitta täyttyy juuri silloin, jos valtion velka ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta. Suomen valtiolla oli vuosi sitten velkaa hieman yli 40 prosenttia BKT:sta. Koska budjetissa on joka vuosi noin 10 miljardin aukko, lähestymme taas tuota 60 prosentin rajaa.

On hyvä muistaa, että siirtolaisuudesta paljon kärsineen Kreikankin valtionvelka on tähän ehtoon verrattuna vain noin kaksinkertainen eli 120 prosenttia BKT:sta, mutta maa oli jo vuosi sitten konkurssikypsässä tilassa. Myös Italian valtiolla oli tuolloin velkaa noin 119 prosenttia maan BKT:stä, ja siitä tullee seuraava jäsen romahtavien maiden kerhoon.

Julkisessa sanassa on varottu lausumasta, että Italian valtion huono tila johtuu suureksi osaksi runsaasta maahanmuutosta, jota Berlusconin hallitukset ovat yrittäneet hyvää hyvyyttään vähentää. Yhdenkään Etelä-Euroopan valtion tilanne ei ole viime vuoden aikana parantunut Euroopan keskuspankin Kreikalle myöntämästä tuesta huolimatta. Tätä menoa myös EKP:stä tulee ennen pitkää maailman suurin roskapankki, jonka arkistoista löytyy pelkkiä maksukyvyttömien maiden velkakirjoja.


Tervemenoa, euro!

Suomen asema ei ole hyvä edes suhteellisesti tarkasteltuna. Vaikka rahoittajat ovatkin kohdelleet Suomea lellikkimäisesti ja pitäneet lainojen korot alhaalla, tilanne voi muuttua, kun niin sanottu kestävyysvaje realisoituu. Suomen mahdollisuudet selvitä veloistaan ovat nimittäin paljon huonommat kuin meitä suurempien teollisuusmaiden.

Suomen lakisääteisessä eläkejärjestelmässä ja sosiaali- ja terveyspalvelujen rahoituksessa piilee mittavia kattamattomia vastuita. Työvoiman määrä vähenee suhteessa eläkeläisiin, mutta sitä ei voida paikata maahanmuutolla, koska kotimaisia työpaikkoja ei ole olemassa. Tämä johtuu siitä, että tuotanto on siirretty ulkomaille, eikä Suomessa ole enää entistä määrää työpaikkoja. Eläkeläisten määrä on silti erittäin suuri verrattuna työllisten määrään, mikä heikentää huoltosuhdetta ja ajaa maamme tilanteeseen, jossa emme selviä valtionvelan takaisinmaksusta.

Eläkeläiset eivät toisaalta kuluta yhtä paljon kuin työikäiset, eli kysyntä ei välttämättä pysy korkealla tasolla lisäten työvoiman tarvetta. Talous siis näivettyy, vaikka työssä olijoiden pitäisi maksaa eläkkeitä entiseen tapaan.

Näen ratkaisuna vain korkeiden eläkkeiden leikkaamisen ja valtion menojen vähentämisen. Suomen valtion ei pidä rahoittaa kaatuvia EU-talouksia lainoilla, joiden vastuut jätetään kansalaisille ja siirretään verorasitukseen. Pyramidihuijausta muistuttava kauttakulkulainoitus on lopetettava.

Mitä pikemmin euro repeää, sitä parempi. Seurauksena voi olla valuuttojen välinen devalvaatiokilpailu, velkojen leikkaus ja ongelmamaiden saneeraus IMF:n valvonnassa, mutta se on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin jättiläisinflaatio, joka seuraa, jos EKP joutuu ostamaan varattomien maiden luottoja sadoilla miljardeilla euroaluetta pelastaessaan.

Eurosta luopuminen avaa tien terveeseen protektionismiin, kansallisen edun edistämiseen ja itsenäiseen talouspolitiikkaan, joka vastaa kunkin kansankunnan omia tarpeita, kykyjä ja tahtoa. Euron virhe oli siinä, että se pakotti keskenään erilaiset kansantaloudet keinotekoisesti samaan muottiin.

Demokratian iltasoitto

Ajankohtaisohjelmien informaatioleka MOT tempaisi jälleen dokumentillaan. Netti-tv:stä katsottavissa olevassa ohjelmassa Sauli Niinistö ja eräät hankkeesta vastaavat kansanedustajat vastaavat kysymykseen, mihin kansanedustuslaitos tarvitsee eduskuntatalon 200 miljoonaa maksavan peruskorjauksen ja suunnattoman suuret uudet maanalaiset tilat, vaikka vastikään eduskunta sai 42 miljoonan arvoisen lisärakennuksen ja 17 000 neliömetriä uutta tilaa.

Olen taaskin asioista täysin päinvastaista mieltä kuin mahtihanketta puolustavat poliitikot. Rakentamispoliittisessa ohjelmassani olen lähtenyt siitä, että valtiontalouden kuristuessa omiin velkoihinsa kaikenlainen monumentaalirakentaminen pitäisi laittaa jäihin ja suosia kotien rakentamista ihmisille. Se leikkaisi myös asuntojen hinnannousua tervehdyttävällä tavalla.

Sen sijaan poliittinen valta panssaroituu entistä vahvemmin omiin kuoriinsa. Sekä eduskunnan henkilökunnan että käyttömenojen paisuessa ei ole ihme, etteivät tilat riitä. Kun kansanedustajille saatiin avustajat, edustajien kiireet jostakin syystä vain lisääntyivät ja tavoitettavuus heikkeni entisestäänkin...


Maanalaista politiikkaa

Megalomanian ja byrokratian lisääntyminen on ymmärrettävää, sillä EU-direktiivien saapumisselvityksessä tarvitaan kielenkääntäjien, tulkkien ja lakimiesten kaaderi. Suomalaista ihmistä ei kuule kyseisessä talossa kukaan. Lisärakentamisen tarpeellisuudesta ei käyty julkista eikä periaatteellista keskustelua, vaan päätökset olivat läpihuutojuttuja eduskunnan kansliatoimikunnassa. Myös suomalaisten tied... vaiennusvälineiden toiminta on ollut pelkkää immanenttien tapahtumien toteamista aivan niin kuin politiikkakin.

Lainsäädäntövallasta noin 70 prosenttia on kadonnut Brysseliin ja Strasbourgiin. Niinpä alakynteen joutuneet suomalaispoliitikot reagoivat defensiivisesti ja kaivautuvat poteroon. Kun valta on mennyttä, he koettavat pönkittää itsetuntoaan roiskimalla rahaa seiniin.

Mitä mahtipontisempi rakennus on, sitä paremmin sen arvellaan toimivan menetetyn vallan symbolina. Remontin valmistumisajankohdaksi aiotuista Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlista taitaakin tulla demokratian hautajaiset – päätellen myös niistä merkeistä, joilla poliittinen hallinto on riistänyt sananvapautta viime aikoina. Peruskorjauksen motiiveina esitetyt ”turvallisuuden parantaminen” ja ”esteettömyys” kumoavat nekin surkuhupaisasti toisensa. Ja kohtalon vitsinä voi pitää sitä, että maan alle johtavan tunnelin nimeksi on pantu ”Vesper” (suom. ”iltasoitto”).


Myyräntyötä

Yhdestä olen varma: ei kansanvaltaa arkkitehtuurilla paranneta. Kenenkään suomalaisen ihmisen poliittiset oikeudet eivät lisäänny siitä, että tulevien kansanedustajien vallan kulissiksi rakennetaan kansalaisten kukkaroa kuppaava lavaste. Kun edustajat päättivät jälleen kerran korottaa myös palkkojaan, koko eduskuntalaitoksesta on vääntynyt demokratian irvikuva.

Kun ihminen etenee kansanedustajaksi, niin kansa unohtuu aina. Mahtaako Suomen tasavalta ehtiä 100 vuoden ikään, ennen kuin 45 kokoomuslaista, 40 demaria, 30 kepulaista, 25 persua, 15 vasemmistoliittolaista ja 15 vihreää jonottavat maanalaiseen suojaan kuin köyhän talon porsaat, ja pommitukset Euroopan unionin hajotessa alkavat? Juuri tästä laumasta nousee se – aivan niin kuin Nietzsche sanoi – ”hädässä ahertavien pieneläinten tympeä lemu”.

Käänteinen asuntolaina: Belsebuubin keksintö

Pankit ja muut luotonantajat ovat alkaneet markkinoida käänteisiä asuntolainoja ja -kauppoja myös Suomessa. Kyse on eräänlaisesta oman asunnon panttauksesta, jossa rahalaitos myöntää lainaa asuntoa vastaan.

Käänteisiä asuntolainoja kaupitellaan erityisesti varttuneelle väelle, joka on maksanut asuntonsa ja saavuttanut sen omaksi. Pankit ovat siis iskeneet silmänsä ihmisten asuntovarallisuuteen ja koettavat ottaa sen haltuunsa tarjoamalla vanhuksille ja eläkeläisille syömävelkaa.

Rahalaitokset suorastaan tyrkyttävät tällaisia lainoja huonotuloisille eläkeläisille, sillä ne ovat pankeille varmoja sijoituksia; onhan asunto jo maksettu, ja rahalaitosten tehtäväksi jää vain imuroida pääoma korkoineen pankkien pohjattomaan kirstuun.

Sosiaalipoliitikot lohduttelivat aikoinaan 1960- ja 1970-luvulla syntyneitä ihmisiä sillä, että suurten ikäluokkien kaatuessa hautaan lamasta ja työttömyydestä kärsinyt generation-X perii edeltävän sukupolven varallisuuden. Käänteiset asuntolainat takaavat, että näin ei käy.

Neljäkymmentä vuotta kovapalkkaisissa viroissa olleet ovat keränneet melkoisen omaisuuden ja saavat korkean eläkkeen, joka ei ymmärrettävästi riitä aivan Karibian-risteilyihin. Niinpä he oivaltavat kiinnittää asuntovarallisuutensa rahoittaakseen hanhenmaksapalleronsa, jolloin – yllätys, yllätys – jälkeläiset jäävätkin kuin Aku-setä veljenpoikineen nuolemaan näppejään pankkien korjatessa perintövarallisuuden heidän silmiensä edestä.

Kun kyseinen sukupolvi itse jää eläkkeelle, huomataan, ettei mitään eläkkeitä olekaan karttunut pätkätöiden vuoksi – ei edes sitä kassaneidin kuukausipalkan suuruista määrää, jonka edeltävä sukupolvi on saanut työ- tai virkamieseläkkeenä. Kyseisellä kadotetulla sukupolvella itsellään ei ole puolestaan mitään pantattavaa.

Pidän käänteisiä asuntoluottoja Belsebuubin keksintönä, jolla dementikkojen omaisuus otetaan pankkien haltuun ja heidän eläkkeensä sekä asuntovarallisuutensa ulosmitataan.

Pahinta on, jos yhteiskunta ja poliittinen valta alkavat suorastaan suositella eläkeläisille käänteisiä asuntolainoja sillä perusteella, että niin eläkkeitä voidaan pienentää alle köyhyysrajana pidetyn tulotason. Tällaisissa tapauksissa vanhukset päätyvät salaamaan oman toimintakykynsä alenemisen ja hoidon tarpeen suojellakseen lapsilleen säästämäänsä perintövarallisuutta. Perinnön säilyttäminen taas olisi keino, jolla vanhukset toivovat voivansa pitää yllä vastavuoroisuutta siinä epäsymmetriseksi käyvässä suhteessa, jossa lapset hoitavat ikäihmistä tämän kotona.

Käänteiset asuntolainat ovat merkkejä luokkayhteiskunnan paluusta ja kurjistumisesta sekä pankkien vallasta yli ihmisten hyvinvoinnin ja onnellisuuden. Eduskunnassa ollessani tekisin kaikkeni tällaisen politiikan estämiseksi, sillä sen sosiaalipoliittiset seuraukset ovat sairaita. Käänteiset asuntolainat eivät edistä ihmisten itsemäärämisoikeutta eivätkä kykyä päättää omaisuudestaan, vaan ne ovat Pirun kädenojennuksia köyhille. Kyseessä on järjestelmä, jolla yksityishenkilöiden varallisuutta aletaan järjestelmällisesti saattaa rahalaitosten hallintaan.

Asuntopolitiikasta olen tietysti laajemminkin eri mieltä kuin poliitikkojen valtavirta. Vaadin esimerkiksi vuokrien hintasääntelyn palauttamista, omistusasuntojen hinnannousun leikkaamista runsaalla lisärakentamisella kasvukeskuksiin ja asumisoikeusjärjestelmän korjaamista niin, ettei asukkailla maksatettaisi aso-asuntoja kahteen kertaan. Asuntopoliittisen ohjelmani voitte lukea tästä.

Jos vastustat nykymenoa ja kannatat näkemyksiäni, sinulla ei taida ikävä kyllä olla muuta mahdollisuutta kuin vetää äänestyslippuun seuraavissa vaaleissa nimi ”Hankamäki”.

Miten valtion velkaantuminen lopetetaan?

Valtiovarainministeriön kansantalousosaston virkamiehet julkistivat 10.12.2010 raportin, jossa kerrottiin, että Suomen julkisen talouden rahoitusasemaa pitäisi vuosina 2012–2015 kohentaa runsaalla 10 miljardilla.

Tämä tarkoittaa, että ennen vaaleja puolueiden pitäisi selvittää kansalaisille, millä keinoilla ne aikovat tukkia tuon suuruisen aukon valtion tulonmuodostuksessa. Jo hieman aiemmin kansantalousosaston päällikkö Jukka Pekkarinen toi keskusteluun käsitteen ”kestävyysvaje”, joka kuvaa huoltosuhteen heikentymisestä johtuvaa ajautumista velkakierteeseen.

Vaalikeskustelun kannalta toisen tärkeän paperin julkaisivat Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen ETLA:n tutkijat sekä toimitusjohtaja Sixten Korkman, jotka 13.12.2010 päästivät käsistään raportin ”Muistioita seuraavalle hallitukselle”. En kertaa raporttien sisältöä tässä. On oikein, että tutkijat lyövät pöytään talouden madonluvut sopivasti ennen vaaleja, jotta puolueiden on pakko myöntää, miten pimeässä laaksossa valtiontalous vaeltaa. Tässä oma analyysini.


Veropolitiikka jumissa: säästöjä tarvitaan

Suomalaiset ovat eläneet jo pitkään yli varojensa. Verot on pidetty menoihin nähden matalina elpymisen toivossa, eikä talouden huonoa tilaa ole päästetty näkymään kulutuksessa, vaan vaje on katettu velanotolla.

Euroopan unionin jäsenyydestä johtuvan verokilpailun sekä pääomien vapaan vaelluksen vuoksi veroja ei voida nostaa edes haluttaessa, koska investoinnit ja työpaikat karkaavat maasta. Pääomatuloverotuksesta pitäisi tehdä progressiivista, mutta sijoitusten maassa pysymisen toivossa valtiot joutuvat mielistelemään kapitalisteja suhteellisen alhaisella veroprosentilla. Itsenäistä veropolitiikka ei enää ole.

Tulos on, että rikkaiden rikastuminen tapahtuu valtiota velkaannuttamalla, ja velat siirretään tulevien sukupolvien maksettaviksi. EU-jäsenyyden seurauksena muodostuu rikkaiden rälssisääty, ja luokkayhteiskunnan kuilua kaivetaan auki. Poliitikoilla on syytä pelätä luokkayhteiskunnaksi hajoamista, sillä yhteiskuntarauha on valtaa pitävien edun mukaista. Aidon luokkakonfliktin ja elintasokuilun syntyminen toisi myös hyväosaiset lähemmäksi kuilun reunaa, kun taas itsenäinen veropolitiikka ja progressiivinen verotus ovat välineitä, joilla parhaiten torjutaan kansallista repeämistä.

On selvää, että veroja joudutaan kiristämään, mutta ensisijaista olisi saada ihmisille työtä ja toimeentuloa, jotta verottamalla tapahtuvia tulonsiirtoja ei tarvittaisi. Veropoliittisen mallini voi lukea tästä.


Säästämisen tie on pitkä ja mahdollisuuksia paljon

Paras ja nykytilanteessa toimivin keino valtiontalouden paikkaamiseen on säästäminen. Suomen valtio voi helposti säästää menoistaan useita miljardeja. Sanonkin seuraavassa suoraan, mistä valtio voi vaivattomasti säästää vähintään puolet siitä rahamäärästä, joka muuten jouduttaisiin kattamaan velalla.

1. Kehitysapua on leikattava 90 prosenttia. On tehtävä täydellinen strategianmuutos, ja kehitysavun yksipuolisesta antamisesta on siirryttävä win/win-tyyppiseen kehitysyhteistyöhön. Kyse on ”Valmetilla viidakkoon” -politiikasta, josta on hyötyä sekä avun antajille että saajille. Vain tämä johtaa kestävään kehitykseen, kun taas kehitysavun antaminen on veden kantamista Kankkulan kaivoon.

Siirtomaapolitiikan velkoja Suomella ei ole, joten kehitysavun lopettaminen on moraalisesti ongelmatonta. Valtiolle pitää jättää pelkkä katalysaattorin rooli yritysten poliittisten toimintaedellytysten takaajana kehitysmaissa, ja sijoitukset kehitysmaihin pitää nähdä tuottavina investointeina eikä poislahjoituksina.

2. On säästettävä maahanmuuttokuluista. Suomeen ei tulisi nähdäkseni ottaa yhtään humanitaarista maahanmuuttajaa ennen kuin jokaisella Suomen kansalaisella on työpaikka ja katto pään päällä. Pakolaiskeskusten ylläpito pitäisi lopettaa. Kun ihmiset ymmärtäisivät tämän, ei tarvitsisi pähkäillä, miksi valtion ja kuntien talous vuotaa.

3. On säästettävä valtion avustuksista järjestöille. Järjestöt saavat valtiolta miljoonia, joita roiskitaan erilaisille yhdistyksille ja kerhoille varsin avokätisesti pelkän tavan ja tottumuksen vuoksi. Usein nekin rahat menevät täysin hukkaan. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa avustukset syöpäjärjestöille. Yhdenkään ihmisen syöpä ei parane sen vuoksi, että joku täti tarjoaa syöpävalistusta omasta konttoristaan kalliilla palkalla. Syövän voi parantaa vain lääkäri. Ja sen, miten pitää elää, jotta ei sairastuisi, ihmiset tietävät muutenkin. Ei kukaan tarvitse lisää ”informaatiota” eikä ”valistusta” osatakseen esimerkiksi lopettaa tupakoinnin. Tarvitaan tekoja eikä sanoja. Myös urheilua tuetaan aivan liikaa, ikään kuin ihmiset eivät ymmärtäisi urheilla. Järjestöjen pitäisi itse ottaa vastuu taloudestaan, ja niiden pitäisi saattaa toimintansa taloudellisesti tuottavalle pohjalle. Asuntolainojen korkovähennysoikeuden sijasta on poistettava ay-jäsenmaksujen verovähennysoikeus.

4. On vähennettävä valtion byrokratiaa ja lopettava hallintovirkoja. Valtionhallinnosta voidaan säästää edelleenkin tosi paljon, samoin kuntien hallintokuluista. En tarkoita nyt vain Helsingin sosiaalijohtajan hankkimia Corbusierin kalusteita. Virkoja voidaan panna kiinni ilman, että siitä on kenellekään mitään haittaa. Lopettamislistan kärkipäässä näen esimerkiksi oikeusministeriöön sijoitetun uuden demokratiajohtajan viran, joka on kuin suoraan GDR:stä.

5. On vähennettävä hukkakoulutusta. Tämä maa on pullollaan esimerkiksi keskiasteen kuvataidekouluja ja näyttelijänkoulutusta. Hienoissa uusissa tiloissa koulutetut ihmiset valmistuvat suoraan työttömiksi, sillä työelämä ei kaipaa sen tapaista osaamista. Vähentämistä puoltaa sekin, että tulokset ovat olleet surkeita. Aito taide syntyy spontaanisti: ei yhteiskunnan tuella vaan siitä huolimatta.

Myös yliopistoista voidaan säästää. Maisterinkoulutuksen määrää olisi vähennettävä entiseen eli noin puoleen nykyisestä. Samoin tohtorinkoulutuksen määrää pitäisi vähentää parinkymmenen vuoden takaiseen, eli noin neljännekseen nykyisestä. Aloituspaikkoja pitää leikata ja kriteereitä korottaa. Tämä auttaisi parantamaan tieteen ja tutkimuksen laatua.

Suomen Akatemian tuoreen tutkimuksen (2009) mukaan Suomessa tuotetaan tohtoreita huomattavasti enemmän kuin Japanissa ja Ranskassa, mutta tieteen taso on Pohjoismaiden heikoin. Syynä on opetusministeriön junailema tulosohjausmalli, joka sitoi yliopistojen rahoituksen tuotettujen tutkintojen määrään. Nykyään tieteeksi hyväksytään melkein mikä vain, ja 2000-luvulla väitelleiden tutkimukset vastaavatkin todellisuudessa entisiä lisensiaattitöitä, kun pakolliset lisensiaatintutkinnot poistettiin. Syynä tähän oli Euroopan unionin jäsenyyteen liittyvä Bolognan prosessi, joka pakotti harmonisoimaan suomalaiset tohtorintutkinnot kehnolle keskieurooppalaiselle tasolle.

Ulkomaalaisten opiskelua Suomen yliopistoissa ei pidä tehdä vain maksulliseksi vaan yhtä kalliiksi kuin Harvardissa. Tämä opettaisi ulkomaalaiset arvostamaan suomalaisen tieteen perinteisesti korkeaa laatua. Myös vaihdossa olevien opiskelijoiden suhde tulisi tasapainottaa. Feministien ja vihervasemmistolaisten pääideologien ruokkiminen yliopistoviroissa pitää lopettaa.

6. On säästettävä suurisuuntaisen infrastruktuurin, esimerkiksi liikenneympyröiden ja monumentaaliarkkitehtuurin rakentamisesta. Myös Euroopan unionin jäsenmaksusta voitaisiin säästää vaikka koko summa, sillä nettomaksamistakin kertyy yli 300 miljoonaa, ja takaisin palautuvat rahat EU on korvamerkinnyt käytettäväksi suomalaisille itselleen merkityksettömiin kohteisiin, kuten ohitusteihin ja monikulttuurisuusprojekteihin.

7. On säästettävä yritystuista. Suomessa yritystukia käytetään aluepolitiikan välineinä. Valtion rahaa syydetään yrityksille pelkästään maakunnissa olevan toiminnan tekohengittämiseksi, vaikka toiminta ei olisi elinkelpoista ja tuottaisi huonosti. Myös tutkimus- ja tuotekehittelytuista voidaan säästää ilman, että itse tutkimustoiminta kärsii ollenkaan. Tutkimustoiminnan piirissä on nimittäin paljon välittäviä ja holding-tyyppisiä yhtiöitä, joiden omistajille rahat kaatuvat. Esimerkeiksi sopivat TEKES:in hallintobyrokraatit ja biobisneksen sekä teknisen koulutuksen yhteyteen perustetut lasiseinäiset centrumit, joissa toimii puliveivausfirmoja. Keinottelijoiden keskuudessa kiertää sanonta: jos haluat rikastua valtion tuella, perusta jokin lupaavalta näyttävä tietohallintohanke.

8. On lopetettava yhteiskunnan ylläpitämiä suojatyöpaikkoja. Ihmisten vihaamia valvonta- ja patisteluvirkoja voidaan lopettaa yhtä hyvin työvoimatoimistoista ja työ- ja elinkeinokeskuksista kuin sosiaalibyrokratiastakin. On parempi siirtää viranhaltijat suoraan perustulolle kuin pitää yllä viisi kertaa kalliimmaksi käyvää virkaa. Säästöä syntyy paljon, ja ihmiset voivat hakeutua tekemään jotain tuottavaa.

9. On leikattava eläkkeitä. On väärin, että 40 vuotta kovapalkkaisissa viroissa tai muissa tehtävissä olleet pakottavat työttömyydestä kärsineet sukupolvet maksamaan heidän korkeat työ- ja virkamieseläkkeensä. He ovat jo palkkansa saaneet, kun julkista sektoria laajennettiin 1970-luvulla niin, että kaikille koulutusputkesta valmistuneille myönnettiin suojatyöpaikka. Eläkemenoista suurin osa siirretään verorasitukseen, ja vain osa tulee eläkekassoista. Niinpä kaikkia korkeita eläkkeitä olisi leikattava, ja eläkkeille olisi asetettava 2500 euron katto. Jos joku haluaa korkeampaa eläkettä, ottakoon yksityisen eläkevakuutuksen tai olisi ottanut jo.

Koska asiakohtia oli edellä vasta yhdeksän, mutta tapa vaatii, että niitä pitää olla täydet kymmenen, lisään vielä yhden.

10. Valtiontalouden huonon tilan vuoksi on turvauduttava poikkeusjärjestelyyn ja leikattava valtion työntekijöiden palkkoja 10–15 prosenttia. Tämä voi olla työ- ja virkaehtosopimusten vastaista, mutta siihen on pakko suostua, koska rahat ovat loppuneet ja näin vältytään irtisanomisilta tai lomautuksilta. Uhrautumista ei pyydetä vaan vaaditaan, sillä virka on perimmältään luottamustehtävä ja yhteiskunnan lahja viranhaltijalle itselleen. Leikkaus ei todennäköisesti heijastu kotimaiseen kulutukseen eikä lietso lamaa, sillä palkansaajien ylimäärät ovat tähänkin mennessä kuluneet ulkomaanmatkoihin.

Näen valtion ja kuntien hallinnossa säästökohteita paljon. Niistä ei tule kerta kaikkiaan mitään pulaa. Säästämistä löytyy helposti ja vaivatta, sillä julkinen sektori on maassamme jättiläismäisen pöhöttynyt ja suuri.

Säästöihin päästään kaiken lisäksi varsin ongelmattomasti: viranhaltijoita ja asian intressantteja ei vain pidä itse päästää kinaamaan oman virkansa säilyttämisen tarpeellisuudesta, vaan ne olisi lopetettava yksipuolisilla määräyksillä. Syynä on yksinkertaisesti rahojen loppuminen ja olosuhteiden pakko. Sen sijaan kansalaisten peruskoulutuksesta, sairaan- ja terveydenhuollosta sekä yksilöiden taloudellisesta perusturvasta en tinkisi.

Jos minä olisin valtiovarainministeri, Suomessa paistaisi aina aurinko ja lämmitä olisi talvellakin 30 astetta. En säästäisi punakynää lainkaan vaan antaisin säästötoimien toteuttamiseksi selviä käskyjä. Se ei tekisi pahaa vaan hyvää, ja pienen porun kuultuani ihmisten enemmistö kiittäisi minua sydämellisesti.

”Ei” homoavioliitoille!

Edeltävässä kolumnissani pohdin sukupuolineutraalin avioliiton oikeutusta lähinnä yksilönvapauden ja yksilön oikeuksien kannalta. Tässä kirjoituksessa esittelen argumentteja siihen, miksi homojen ei pitäisi päästä eikä joutua kirkossa naimisiin.

Näkökulmani on tällöin kulttuuriteoreettinen, ja tulkitsenkin avioliittoa nyt siltä kannalta, mitä avioliitto merkitsee historiallisena instituutiona ja julkisen vallan muotona, jolla tarkkaillaan ja hallitaan yksilöiden pariutumista, seurustelua ja sukupuolielämää. Haluan edelleenkin asettaa yksilöiden edun julkisen edun edelle, ja siltä pohjalta esitän argumentteja, joilla homoavioliittoja voidaan vastustaa.


1) Avioliittoinstituutio on vanhanaikainen

Ajatus homoavioliitoista saapui 2000-luvulle puun tai halkopinon takaa. Se kaivettiin esiin 1960-luvun poliittisten ideoiden romulaatikosta. Koko avioliittoinstituutio perustuu orjanomistusoloihin, joten olisi takaperoista laajentaa avioliittoa koskemaan myös homoja.


2) Heterot menettäisivät ihanteellisen elämäntapamallin

Homoavioliittojen kautta kirkko vain lisäisi otettaan ihmisistä ja tiukentaisi seksuaalisissa asioissa käyttämäänsä valtaa. Kun homotkin alistettaisiin avioliittoinstituutiolle, heterot menettäisivät homojen vapaan elämäntapamallin, joka nykyään antaa heille toivoa. Ei olekaan ihme, miksi monet heterot vastustavat homoavioliittoja: he haluavat säilyttää homojen elämäntavan eräänlaisena viimeisenä keitaana avioliiton kuivan erämaan keskellä.


3) Rekisteröity parisuhde on avioliitto ilman kirkon kahletta

Rekisteröity parisuhde takaa homoille jo samat oikeudet ja valitettavasti myös velvollisuudet kuin avioliittokin, tosin vielä ilman ideologista kahletta. Monet sanovat, että ”kannattaa naida mieluummin kun palaa, joten kyllä avioliittoon pitää päästä”. Mutta ihminen ei välttämättä itse tiedä, mikä on hänelle hyväksi. Sen vuoksi innokkaimpia pitää varoittaa naimisiin menon vaaroista!


4) Homoavioliittojen vuoksi muutamat heterot joutuisivat Helvettiin

Kristillinen avioliitto on teologisesti, eksegeettisesti ja uskonnollisesti pyhä, aivan niin kuin Matin ja Mervin parisuhde. Tätä kuvaa mikään ei saa turmella! Jos homot päästettäisiin kirkossa naimisiin, olisi vaara, että kristillinen avioliitto menettäisi merkityksensä naisen ja miehen suhdetta symboloivana instituutiona. Lisäksi se turmelisi rakkauden kristillisen perussanoman, jonka mukaan homojen pitää painua Helvettiin. Jos homoavioliitot hyväksyttäisiin, Helvettiin päätyisivät väärät ihmiset. Hurskaimmat veronmaksajat näet eroaisivat kirkosta ja joutuisivat periaatteen extra ecclesiam nulla salus (”seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta”) mukaisesti Helvettiin. Sitten he olisivat ilman valitusoikeutta siellä!


5) Vaatimattomuus ei enää kaunistaisi, jos homot voittaisivat

Homojen ei pitäisi olla niin ahneita, että vaativat avioliittoa itselleen. Mitä kirkolla on muka tässä suhteessa antaa? Avioliitto on immateriaalinen oikeus, eikä sitä voida muuttaa rahaksi eikä almuiksi, joita voisi heitellä noin vain pois. Jos kirkko hyväksyy homoavioliitot, kukaan hetero ei enää halua mennä naimisiin. Muutamat homot saisivat siis joitakin pieniä oikeuksia, mutta heterot menettäisivät kaiken! Perheet repeäisivät kuin temppelin esirippu ylhäältä alas asti. Ihmiset voisivat jopa vaihtaa luonnollisen sukupuoliviettinsä luonnonvastaiseen, kun huomaisivat tulevansa paremmin toimeen samaa sukupuolta olevan kanssa.


6) Homojen ei pitäisi olla itsekkäitä eikä heterojen anteliaita

Homojen ahneus ja itsekkyys on sietämätöntä tässä toisten apajilla kalastelussa. Heidän vuokseen kirkko joutuu hyväksymään homoavioliitot ihan vain pitääkseen veronmaksajistaan kiinni, sillä monet homojen kannattajat ovat kuitenkin korkeasti koulutettuja ja hyvätuloisia. Seuraus on, että rikkaat, hyvätuloiset ja oppineet jäävät kirkkoon ja pelastuvat, mutta köyhät ja yksinkertaiset, joita Jeesus rakasti, päätyvät uskonlahkoihin, jotka saattavat harhauttaa heitä jopa itsemurhiin. Ja kaikesta tästä kirkko päättää vain rahan perusteella: pitääkseen kiinni parhaiten maksavista kirkollisverojen maksajista. Ei ole homojen ahneudella eikä syyllisyydellä määrää!


7) Kirkon pitää harjoittaa myös henkistä inkvisitiota ollakseen hengellinen

Kirkko voi mainiosti hyväksyä homot ihmisinä mutta ei päästää heitä naimisiin. Kirkon piirissä saa syrjiä homoja yhteiskunnallisesti, sillä kirkko ei ole yhteiskunnallinen laitos. Ja mikäli homoja ei syrjittäisi henkisesti, kirkko ei olisi enää hengellinenkään laitos.


8) Avioliiton käsitettä ei pidä määritellä, sillä asiasta on jo käsitys

Homot eivät saa pidättää avioliittoa itselleen, sillä omiminen on rumaa. Myöskään avioliiton käsitettä ei saa määritellä uudestaan laissa, sillä kukaan ei ole sitä tähänkään asti määritellyt. Homojen pitää ymmärtää, että seksuaalisuus on oma asia eikä suhde. Se ei ole kuitenkaan sillä tavalla oma, että homot saisivat olla seksuaalisia muutoin kuin ollessaan yksin. Kuka opettaisi lainsäätäjille logiikkaa, kun he eivät tätä ymmärrä?


9) Ei seksiä ennen lapsia, ja jos ei lapsia, ei seksiä koskaan

On myös monia historiallisia syitä, miksi homoavioliittoja ei pidä hyväksyä. Avioliittoinstituutio on nimittäin jo nyt täysin pilalla. Vielä 1960-luvulla asuinliitossa olevia avopareja sanottiin ”susipareiksi”, mikä oli aivan oikein. Kun asuinliittojen kautta syntyneet avoliitot alkoivat sittemmin kilpailla avioliittojen kanssa, myös avioliittojen solmimisen ja purkamisen kynnys romahti. Suuri osa piispoistakin on nyt eronnut ja ties kuinka monetta kertaa naimisissa. Nykyään kaikki naivat kaikkien kanssa. Ei pidä muuttaa asumaan samaan postiluukkuun, jos ei ole naimisissa, ja ehdoton ”ei” esiaviollisille suhteille! Homojen parisuhteiden hyväksyminen vain pahentaisi heteroiden nyt jo turmelemaa tilannetta.


10) Avioliiton kieltäminen ei estä naimisiin menoa

Avioliittoinstituution tehtävä on ihmisten seksuaalikäyttäytymisen kontrollointi, toisin sanoen rajojen piirtäminen siihen, kuka kenenkin kanssa nai. Juuri siksi naimisiin menoa tarkoittavan sanan kantasana on ”naida”. Kun ihminen on naimisissa, hänen katsotaan olevan varmasti nainut (mikäli avioliitto ”on toteutunut”). Nykyään sanaa ”naimaton” pidetään epämääräisenä ja sekavana. Se, että ihmisen siviilisääty on Kelan lomakkeessa ”naimaton”, ei välttämättä tarkoita, ettei hän olisi nainut. Hän voi olla nainut vaikka kuinka paljon, vaikka ei olisi ollut koskaan ”naimisissa”, eronnut, leski tai rekisteröidyssä parisuhteessa. Tätäkin kautta avioliitossa olo on menettänyt merkitystään, ja on muotia olla sinkku.


11) Homoavioliittojen vastustajat tarkoittavat hyvää

Uskon, että myös monet homoavioliittoja vastustavat heterot ajattelevat vain homojen parasta. He toivovat, etteivät homot saisi riesakseen tuota painostavaa valvonta- ja tarkkailuinstituutiota, johon liittyy monenlaista sosiaalista kontrollia ja alisteisuutta. Nämä ystävälliset heterot eivät vain kehtaa sanoa mielipidettään suoraan, sillä he pelkäävät oman aviopuolisonsa reaktioita ja sen vuoksi lavastavat avioliittoja koskevat huonot kokemuksensa hyvää tarkoittavaksi parahdukseksi ”Avioliitto on pyhä!”, mikä tarkoittaa: ”Säästäkää homot tältä.”


12) Kaikki ovat jo muutenkin ihmisten edessä

Vastustaessani homoavioliittoja ajattelen tietenkin vain homojen parasta. Mitäpä tuollaisella vuosisatoja vanhalla keksinnöllä oikeastaan tekee? Mikä avioliitto on? Kyseessä lienee pelkkä tarkkailujärjestelmä, jonka kautta hajoamassa olevan seurustelusuhteen osapuolet hakevat lakastuneelle yhdessäololleen syitä tuomalla asiansa seurakunnan valvovan silmän alle. Muutamat sanovat, että he ovat Jumalan edessä. Mutta tosiasiassa he ovat sosiaalisen kontrollin kohteena eli ”ihmisten edessä”, aivan niin kuin Jenni Vartiainenkin sanoi.


13) Avioliitossa olo hävettää

Minua itseäni jo ripille pääsy hävetti, kun jouduin pukeutumaan hameeseen. Kerta jäikin ainoaksi. Turhaan kävin riparin, en tunne tuoksua piparin. Jopa tohtoriksi väittelemisestä on ollut minulle enemmän hyötyä. Pistänkin tuosta Frederikiä soimaan kuunnellakseni, mitä sanottavaa hänellä on naimisiin menemisestä.


14) Kateelliseksi luuleminen on nöyryyttävää

Avioliiton kerjääminen ei ole homoille hyväksi. Kerjuu on alisteisuuden muoto, ja oikeuksia luovuttamalla tai pidättämällä yhteiskunta käyttää valtaa suhteessa ihmisiin. Joku voi vielä luulla homoja kateellisiksi, mikä puolestaan olisi nöyryytys.


15) Vihkimisoikeus pois yhteiskunnalta ja kirkolta

Ongelma on, että yhteiskunnassamme oikeuksia luodaan julkisen vallan kautta. Vastustankin julkisen vallan interventiota ihmisten yksityisiin suhteisiin: asumiseen tai perimisoikeuteen, esimerkiksi. Yhteiskunnan pitäisi luoda ihmisille vapaat ja tasavertaiset elämän edellytykset mutta ei pyrkiä rajoittamaan täysivaltaisten kansalaisten tahdonmuodostusta ja toteuttamista. Mikä onkaan toisille ihmisille vaikeampaa hyväksyä kuin toisten ihmisten seksuaalinen nautiskelu?


Tässä valossa avioliiton voisi lopettaa myös heteroilta ja antaa vihkimisoikeuden hiv-testaajille. Se vastaisi paremmin nykyajan vaatimuksia, ja siitä olisi jotakin hyötyä. Avioliittoon vihkimisen kaava voisi olla tällöin esimerkiksi seuraava:

Hiv-testaaja: ”Tahdotko sinä Martti Mörttinen ottaa aviopuolisoksesi tämän Sofia Ryysyläisen, jonka hiv-testitulos on POSITIIVINEN.”

Rakastava sulhanen: ”Tahdon.”

Hiv-testaaja: ”Entä tahdotko sinä Sofia Ryysyläinen ottaa aviopuolisoksesi tämän Martti Mörttisen, jonka hiv-testitulos on NEGATIIVINEN.”

Rakastava morsian: ”En, sillä minäkin rakastan häntä.”