Tie Suomen talouden pelastamiseksi

Hallituksen yhteinen etu koossa pysymiseksi on käymässä vähiin, ja sen merkiksi päähallituspuolueet kiistelevät ”sopeuttamisesta” ja ”rakennemuutoksesta”. Tämä ei johtune vain lähestyvistä europarlamenttivaaleista vaan juontaa juurensa vaikeasta tilanteesta.

Ikuisuusaihe nimeltä talouskriisi onkin jälleen ajankohtainen, sillä valtion velkakuorman kasvu on heijastumassa reaalitalouteen ja koettelee julkisen talouden selviytymistä. Niin sanottu hyvinvointiyhteiskunta on vaarassa konkreettisesti, kun jatkossa uhkaa vuosikymmenen pituinen nollakasvun aika, ja valtionvelka lähestyy sataa miljardia.

”Sopeuttaminen” ja ”rakennemuutos” ovat yhtä heiveröisiä keinoja ongelmien ratkaisemiseksi kuin keskinäisinä vaihtoehtoina nähdyt verotuksen kasvattaminen ja julkisten menojen leikkaaminen. Ei löydy ratkaisua sen enempää eläkeiän nostosta kuin julkisten palvelujen huononnuksista tai sosiaaliturvan jäädyttämisestäkään. Ne merkitsevät lähinnä hölmöläisten viltinlyhennystä.

Suomen talouden voi pelastaa vain entistä tehokkaampi lisäarvon tuottaminen. Tämä merkitsee, että työ- ja tuotantoelämän olisi tuotettava entistä tehokkaammin arvoja.

Luettelen seuraavassa tärkeimmät keinot.

1) On panostettava valmiiden innovaatioiden ja keksintöjen soveltamiseen ja hyödyntämiseen sekä tuotantoon saattamiseen. Vain entistä tehokkaampi teollinen tuotantoelämä luo sekä lisäarvoa että työpaikkoja ja sitä kautta varallisuutta kansantalouteen.

2) On tehostettava työvoiman käyttöä ja saatava samanaikaisesti työttömyys laskemaan. Tämä tapahtuu korjaamalla työttömyysturva- ja sosiaalietuusjärjestelmä perustulomaiseen muotoon, jossa ihminen voi pitää myös tilapäistyöllä ja osa-aikaisella työllä hankkimansa ansion (suhteellisen suurella veroprosentilla vähennettynä). Ihmisen saavuttaessa elämiseen riittävän ansiotulotason on veroprosenttia jälleen alennettava tasolle, josta se alkaa nousta progressiivisesti tulojen kasvaessa. Näin luodaan kannuste myös tilapäistöiden tekoon, saadaan työttömyysmenoja alennettua ja työttömiä maksamaan itse osa sosiaalikuluista työn kautta. (Lisää tässä teoksessani.)

3) On tehostettava energiankäyttöä ja luotava Suomeen sekä ydin-, tuuli- että uusia vaihtoehtoisia energiantuotannon muotoja.

4) On vältettävä perusturvan leikkauksia, sillä sosiaaliturvaan sijoitetut varat päätyvät perushyödykkeisiin ja kotimaiseen kulutukseen, joka pitää yllä kysyntää ja työllisyyttä Suomessa.

5) On siirryttävä suorien yritystukien jakamisesta verotuksen kautta tapahtuvaan yritysten tukemiseen. Tämä tapahtuu myöntämällä työttömyyskunnissa toimiville yrityksille verohelpotuksia, jotka houkuttelevat yrityksiä siirtämään tuotantoaan ruuhka-Suomesta ongelmakuntiin. Verohelpotus on kannustavampi yritystuen muoto kuin suora tukiainen, koska yritys voi hyödyntää sen vasta voittoa ja arvonlisää tuottaessaan. Suorina avustuksina olisi säilytettävä lähinnä yritystoiminnan käynnistämiseen suunnatut tuet.

6) On panostettava rakentamiseen ja asuntotuotantoon kasvukeskuksissa. Asuntopolitiikka on työpolitiikan keskeinen osa, sillä asuminen työssäkäyntialueella on työ- ja tuotantoelämään osallistumisen ehto. On tuotettava sekä omistusasuntoja, joiden hankinta mahdollistaa työntekijöiden oman varallisuuden kartuttamisen, että vuokra-asuntoja, jotka vastaavat asumisen perustarpeeseen. Asuntotuotannon lisäämiseen pitää tähdätä poistamalla turhia ja hintaa nostavia rakentamis- ja energiamääräyksiä, kaavoittamalla maa-alueita nimenomaan asuntotuotantoon sekä perustamalla julkisen vallan koordinoimia rakentamisohjelmia. Asuntopulaa ei voida poistaa pelkästään markkinaehtoisesti, sillä markkinoiden kannalta jokainen tuotettu lisäasunto vähentää kysyntää, laskee hintoja ja leikkaa tuotantovoittoja ja siten heikentää markkinaehtoisen rakentamisen edellytyksiä jatkossa. Asuminen on perustarve, ja siksi valtion ja kuntien tulee ottaa asiasta vahvempi vastuu perustamalla ja lisäämällä omaa rakennuttamistoimintaa. Erityisesti pitäisi rakentaa pienasuntoja, joista riittää kysyntää, eikä niitä viiden huoneen lukaaleja, jotka eivät mene sen enempää kaupaksi kuin vuokrallekaan.

On selvää, että Suomen talouden ongelmia ei voida korjata nykyisenlaisella tekemättömyydellä vaan ainoastaan arvotuotannolla. Siksi toiminnan esteitä olisi raivattava, ja sinänsä toimintakykyinen tuotantoelämämme olisi saatava toimimaan tulevaisuudenuskoisesti lähtien siitä perusedellytyksestä, että mihin ihminen tässä maassa ryhtyykin, se aina kannattaa eikä johda nujertamiseen julkisen vallan, byrokratian tai säädösviidakon toimesta.

Pitemmällä tähtäimellä olisi pyrittävä palauttamaan kansallisvaltioiden taloudellinen itsemääräämisoikeus ja rahapolitiikka sekä erottava eurosta, joka on talouden globalisoitumisen ohella pääsyy Suomenkin valtiontalouden ongelmiin. Nykyisin edes keynesiläinen elvytyspolitiikka ei johtaisi tuloksiin, sillä julkisen talouden investointitoiminta ei johda kysynnän lisääntymiseen oman kansantalouden tai talousjärjestelmän (kuten euroalueen) piirissä, vaan voi pääomien helpon siirreltävyyden ja kilpailuttamisperiaatteiden vuoksi päätyä kulutus- ja investointitoimintaan missä tahansa päin maailmaa. Tällöin myöskään inflaatioon ei liity taloudellista aktiivisuutta, vaan saattaa seurata stagnaatio.

On syytä muistaa, että Suomen puunjalostusteollisuudenkin ongelmat ja tehtaiden siirtely ulkomaille ovat suoraa seurausta euron jäsenyydestä, kun korkea euron kurssi on murentanut hintakilpailukykyämme euroalueen ulkopuolella, Amerikassa ja Kaukoidässä. Vahinko vain, että poliittisessa elämässämme ei näytä edelleenkään olevan (edes europarlamenttivaalien lähestyessä) selkeää, uskottavaa ja perusteltua talousohjelmaa nykypolitiikan virheiden korjaamiseksi. Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin muun muassa tässä, tässä  ja tässä.

Putinin gay-olympialaiset alkoivat

Maailman homoväestö oli pitkään pahoitellut sitä, että KOK (siis ei kokoomus tällä kertaa vaan Kansainvälinen olympiakomitea) ei ole koskaan sallinut gay-olympialaisten järjestäjien käyttää olympiarenkaita tunnuksenaan. Sen sijaan KOK omi tunnuksen yksinomaan itselleen. Niinpä gay-olympialaisia sanotaankin tätä nykyä ”Gay Gameseiksi”.

Venäjän homosensuurilakien ansiosta olympiarenkaiden riemunkirjava väriyhdistelmä on kuitenkin nyt opittu yhdistämään seksuaalivähemmistöliikkeen tunnukseen, sateenkaarilippuun. Koska homojen julkinen näkyminen julistettiin ”propagandaksi” Putinin johtamassa oligarkiassa, maailman urheiluyleisö näkee olympiarenkaissa sateenkaaren värit!

Kiitos, Putin erinomaisesta homoseksuaalisuuden näkyvyyden lisäämiseksi tekemästäsi työstä.

Vitsikästä Putinin politiikassa on sen älytön tehottomuus – tai toisella tavalla lausuttuna tehokkuus. Ketä olisi kiinnostanut seksuaalivähemmistöjen asema jossakin takapajuisessa maassa, kuten halkopinon takana Venäjällä?

Mutta kun Putin ja Venäjän uuskonservatiivinen duuma asettivat homoseksuaalisuuden esityskieltoon, maailman huomio oli taattu, ja tiedot Venäjän huonosta ihmisoikeustilanteesta ovat menneet läpi maailman kaikissa medioissa. Taas tuli todistetuksi, että mikään ei toimi julkisuuden hankkimiseksi paremmin kuin sensuurin kohteeksi asettaminen.

Minusta tuntuu, että markkinointiosastolla on vielä jonkin verran parantamisen varaa vapaassa markkinataloudessa nimeltä Venäjä.

Markkinointi ei mennyt ihan nappiin myöskään Sotšin pormestarilta, Anatoli Pahomovilta, joka väitti, ettei Sotšissa ole homoja. Kun homoja nyt kuitenkin todistetusti on, on vaikea sanoa, kumpaa kaupunginjohtaja häpeilee enemmän, homojen olemassaoloa vai omaa valheellisuuttaan. Ihan ovat olot niin kuin entisessä Neuvostoliitossa, jossa ”ei ollut” toisinajattelijoita mutta ei myöskään purkkaa eikä sukkahousuja.

Entä miten pitäisi suhtautua Putinin imartelevan ystävälliseen toteamukseen, jonka mukaan Venäjällä ei ole kieltoa, joka koskisi ”epätradionaalisia ihmissuhteita”, mutta jonka perään hän lisäsi, että ”olkaa hyvä ja jättäkää lapset rauhaan”? Vaikuttaa kuin Putin koettaisi lavastaa homoista pedofiilejä ja hakevan namusetäjähdista pontta homosensuurilaeilleen.

Tosiasiassa homoseksuaalisuudella ja lasten seksuaalisella hyväksikäytöllä ei ole asiayhteyttä, ja pedofiliatapauksistakin valtaosa tapahtuu insestisinä heteroperheiden sisällä. Pahinta propagandaa onkin ollut niin sanottu heteropropaganda, jolla homoseksuaalisia nuoria on ohjattu ja ohjataan edelleen heteroseksuaalisiin elämäntapoihin heidän luontonsa vastaisesti.

Esimerkiksi Yhdistyneiden kansakuntien lasten oikeuksien komitea vaatii Venäjää poistamaan homosensuurilain, sillä se loukkaa alaikäisten mahdollisuuksia saada tietoa luonnollisesta seksuaalisuudestaan. Ihmisethän eivät ole homoja siksi, että on informaatiota, vaan informaatiota on siksi, että on homoja.

Pedofiliakortin käyttäminen voi olla myös oireellista. Ettei vain Putinilla olisi oma lehmä ojassa? Venäläinen sanomalehti Moskovsky Korrespondenthan raportoi vuonna 2008, että tuolloin 56-vuotiaalla Putinilla oli salasuhde itseään 32 vuotta nuoremman rytmisen kilpavoimistelijan, Alina Kabaevan, kanssa, joka 24 ikävuodestaan huolimatta oli keholtaan ja hennolta olemukseltaan hyvinkin samastettavissa lapseen.

Suhteeseen liittyi myös jonkinlainen avioitumisaie, joka tosin kumottiin. (Myös lehden ilmestyminen tietenkin lakkautettiin, ja sen verkkosivusto suljettiin 18. huhtikuuta 2008, vain muutama tunti sen jälkeen, kun Putin kielsi olleensa suhteessa Kabajevaan.)

Ei ole moittimista Putinin yrityksissä todistella suorituskykyään, mutta pitääkö ihmisten olla seksuaalimoraalia koskevilta asenteiltaan todellakin noin läpinäkyvän kaksinaamaisia? Entä pitääkö melkein kaikkien muidenkin Itä-Euroopan valtioiden roikkua neuvostototalitarismien ajassa kiinni tavalla, josta näyttöä antavat Ukrainan viimeaikainen käytäntö pitää mielenosoituksia rikoksina ja Valko-Venäjän harjoittama sensuuri, joka ulottuu jääkiekon MM-kisoista teatterin maailmaan?

Homoavioliittojen puolesta äänestäminen on Suomen isänmaallisille poliitikoille hyvä keino näyttää, mihin maamme tosiasiassa kuuluu: edistykselliseen ja liberaaliin Länsi-Eurooppaan vaiko taantumukselliseen ja valheen suossa rypövään itään.

Sivumennen sanottuna ainoastaan Saksa ei ole valinnut maajoukkueensa univormuihin sateenkaaren värejä. Myös Venäjän edustusasuun jostakin syystä päätynyt riemunkirjavuus symboloi nyt Putinin mukaan vain ”Venäjän maakuntia”. Lisäksi olisi mielenkiintoista tietää, millainen loppujen lopuksi on tuo Putinin ihannoima ”traditionaalinen ihmissuhde”. Tosi outo kokemus Sotšin olympialaisista joka tapauksessa välittyy, tekisi mieli sanoa: queer.

Väitteeni on, että Sotšin olympialaisissa voitaisiin huomattavasti paremmin keskittyä pääaiheeseen, eli urheilun tuoksinaan, mikäli Venäjä ei olisi kerännyt itselleen kaikkea sitä kielteistä huomiota, jota se on tuottanut homosensuurilaeilla, Pussy Riotin tuomitsemisella ja Kaukasian alueella käymillään sodilla.

Olipa iso juttu

Homoseksuaalisuus on iso juttu kaikkialla, missä vallitsee jonkinlaisia komeroita, kuten urheilumaailmassa ja niin sanotussa entisessä Neuvostoliitossa. Uimari Ari-Pekka Liukkosen kertominen homoudestaan oli lööppijuttu alkuvuoden uutistyhjiössä, jossa tiedotusvälineet puhuivat asiasta ”huippu-urheilijan kaapista tulona”.

Tapahtuman merkitys ei ollut oikeastaan yksittäisen ihmisen avautumisessa vaan urheilumaailmaan liittyvän seksuaalisen ahdasmielisyyden kyseenalaistamisessa. – Mikä helpotus tämä olikaan heteroille! Nyt heterotkin voivat olla avoimesti heteroita, kun on jokin vertailukohta, johon nähden heterot voivat tuntea itsensä poikkeaviksi.

Näin urheilun maailmassa voidaan myöntää vallitsevan edes jonkinlaista eroottista värinää. Muutoinhan kilpaurheilu lähinnä tappaa seksin.

Kyseenalaista tosin on, onko Ari-Pekka Liukkonen huippu-urheilija. Huippu-urheilijahan on Suomessa jotakin sellaista kuin Matti Nykänen tai Mika Myllylä.

En muuten usko Liukkosen avautumisen olleen kovin merkityksellistä hänelle itselleen. Myös itse asia upposi yleisöön kuin kuuma lusikka voihin, toisin sanoen vaivattomasti ja herättämättä erityistä huomiota.

Mutta asiaa suurensi media. Yleisradion nettisivuilla järjestettiin jokin aika sitten oikein kysely, jossa antauduttiin tiedustelemaan, ”voiko urheilija olla homo”, ikään kuin nämä asiat luontaisesti hylkisivät toisiaan tai ihmisoikeus olisi äänestysasia. Myös tutkija Marja Kokkosen urheiluseuroilta saamat vastaukset (”ei meidän seurassa mitään homoja ole”) osoittivat, että epäluuloisuus kytee, vaikka nuorempi ikäpolvi onkin suhtautunut melko vapaamielisesti tai pitänyt asiaa yhdentekevänä.

Sen sijaan luistelija-kansanedustaja Sinuhe Wallinheimon selitykset sille, miksi kaapin ovet narisevat ja vaikeroivat joukkuelajeissa paljon pitempään, tulivat takaisin kuin jälkilöylyt saunan kiukaalta.

Wallinheimohan meni vihjaamaan, että jääkiekossa homoseksuaalisuudesta vaietaan, koska pelaajien kanssa ”rakennetaan dynaamista ryhmää, johon edes pieni paperinpala ei sovi sisään”. MTV3 suomensi tämän verkkosivuilleen niin, että ”kansanedustaja puolustaa homouden piilottamista jääkiekkojoukkueessa”. Jälkeenpäin sekä Wallinheimo että media selittelivät asiaa parhain päin.

Wallinheimon kannanotto lemahtaa tuoreelta ja raikkaalta kuin suoraan hokkarista vetäisty villasukka. Tosiasia on, että hyvää ryhmähenkeä ei tarvitse rakentaa minkään heteroseksuaalisen olettamuksen varaan. Hetero-oletus ei ole minkään yhteishengen taustaehto.

Monet konservatiivit käyttivät samanlaista ajatuskulkua homoja vastaan muinaisella 1960- ja 1970-luvulla. He ajattelivat – aivan niin kuin Wallinheimo – että homoja ei pidä valita esimerkiksi diplomaatin virkaan, jotta kukaan potentiaalinen vihollinen ei voisi käyttää homoseksuaalisuutta heitä itseään tai maatamme vastaan. Tai ainakin heidän täytyy pysytellä minuudestaan hiljaa.

Tällainen mahdollisuus vallitsee tosin vain sellaisessa maailmassa, jossa homoseksuaalisuus arvotetaan lähtökohtaisesti kielteiseksi asiaksi niin, että sillä voidaan jotakin ihmistä painostaa tai kiristää. – Onko niin? Pitääkö niin olla? Miten sellaista ihmistä voitaisiin ”kiristää”, joka on avoimesti oma itsensä? Entä jos niin on, mitä se kertoo urheilusta, hallinnosta, koulumaailmasta ja yrityselämästä?

Nähdäkseni joukkue kuin joukkue hitsautuu sitä paremmin yhteen, mitä vähemmän siellä täytyy salailla minuuttaan ja mitä paremmin ihmiset voivat olla omia itsejään, siis juuri silloin, kun ihmisen persoonaa ei riistetä eivätkä työantajat aseta ihmistä elämäntapakontrolliin tai mielipidevankeuteen.

Tahdon vain sanoa, että kokoomuksen Wallinheimolta taisi lipsahtaa, kuinka hän, puolueensa ja ehkä myös suuri osa urheilumaailmasta ajattelevat. Älkää myöskään ihmetelkö, miksi arvostelen niin sanottua ”suvaitsevuutta” ja pidän sitä pelurien kaksinaamaisuutena. Suvaitsevuus kun on intentionaalisena tilana perustavasti ristiriitaista. Sehän merkitsee, että ”en hyväksy, mutta siedän”, juuri niin kuin Wallinheimo, joka nyt on Setan säikäyttämänä ja pöllytyksen pelossa ”suvaitsevainen”.

Mutta mitä tuollaisella suvaitsevuudella oikeastaan tekee? Minä en tiedä mitään niin häpeällistä ja nöyryyttävää kuin olla suvaittu. Joten vihatkaa vain, niin tiedämmepähän, mitä ajattelette! Tässä suhteessa ihmisiä onkin kahdenlaisia: niitä, jotka inhoavat homoja avoimesti, ja niitä, jotka vihaavat salassa. Itse arvostan enemmän ensin mainittuja, sillä he ovat sentään rehellisiä ja siten helpompia hallita.

Asian ydin ei ole kuitenkaan normatiivinen: hyväksyäkö vaiko suvaita? Sietää, inhota, vihata, rakastaa vai mitä? Asioiden keskipiste ei ole edes ihmisen itsemääräämisoikeus, jota voidaan pitää itsestäänselvyytenä. Keskustelun fokus on urheilun maailmassa. Millainen se on?

Urheilua leimaa välineellinen suhtautuminen omaan kehoon ja ruumiillisuuteen. Kilpaurheilu kärsii kehon potentiaalien riistosta, jota harjoittavat valmennusporras, yleisö ja urheilija itse. Toimiessani Tampereen yliopiston Filosofian laitoksella 1990-luvulla, kehittelimme työryhmän kanssa erityistä liikunnan filosofiaa, ja yliopistoon perustettiin myös liikunnan filosofian tutkimusyksikkö. Laitokselta valmistui ainakin kaksi väitöskirjaa ja muutamia tutkielmia.

Liikunnan merkityksiä ja tarkoituksia voidaan jaotella niiden päämäärien mukaan esimerkiksi (1) kehon, (2) terveyden, (3) voiton ja (4) ilmaisun projekteihin. Liikunnan ja urheilun merkitykset eivät tyhjene pelkkään kilpaurheilun suorituspainotteisuuteen, jonka piirissä matto vedetään alta heti, kun aktiiviura on ohi. Sen sijaan liikunta voisi olla tie kohti itseä: minän ja maailman syvempää ymmärtämistä. Myös Liukkosen avautuminen voisi antaa aineksia johonkin tämäntapaiseen pohdintaan.

Sen sijaan julkinen sana ja järjestöpolitiikka näkevät asiassa vain sen normatiiviset puolet: kenelle huudellaan ja mitä saa, pitää tai ei saa tehdä. – Entä merkitykset?

Urheilun maailma on heteroseksistinen juuri siksi, että siellä vallitsevat uho, utilitarismi, hyötyajattelu ja voitonsaalistus, jotka ovat ideologisesti yhdensuuntaisia heteroseksuaalisen arvomaailman ja siihen liittyvän lajinsäilytysstrategian, eloonjäämiskamppailun, kiireen ja hysterian kanssa. Olen käsitellyt aihetta muun muassa kirjani Enkelirakkaus luvussa 5.

On myös muita tapoja ajatella.

Kiitokset joka tapauksessa Ari-Pekka Liukkoselle keskustelun herättämisestä olympiakisojen alla. Hän on 2,08 metriä pitkä, eli ihan heti ei tarvitse pelätä turpakäräjiä. Hänellä on myös edelläkävijöitä, ja mikäpä siinä, jos pitää julkisuudesta.

On kuitenkin syytä muistaa, että joissain tapauksissa avautumisen vaikutukset voivat olla myös kielteisiä. Nythän pukuhuoneissa pohditaan, ”kuka täällä on homoseksuaali”, ja siten ihmisiä voidaan patistella avautumaan tahtonsa vastaisesti. Avoimuus voi olla huikea kontrollin muoto, koska sitä kautta elämää läpivalaistaan, eikä tilannetta muuta, vaikka tarkkailu tapahtuisi ihmisen omalla suostumuksella. Liukkosen päätös saattaa kasata paineita hänelle itselleen, sillä nyt hän tietää, että media arvioi hänen suorituksiaan jatkossa nimenomaan homouimarin tuloksina.

Yhteiskunnan ahdasmielisyydestä kertoo se, jos homous sinänsä mielletään uutiseksi, toisin sanoen, jos on uutinen, että homous on uutinen. Seksuaalinen erilaisuus näyttää olevan uutinen jopa silloin, jos siitä ei tehdä uutista; asiaa kun leimaa jonkinlainen mediaseksikkyys.

Selvää joka tapauksessa on, että uinti on urheilulajeista eroottisin. Voiton tässä suhteessa vievät vain antiikin Kreikan gymnasionit, joissa urheilijat harjoittivat kehon nautintoja alastomina! Mitähän kukkahatut, sädekehänunnat ja virkkuumummut sanoisivat siihen?

Kiintoisaa on, että vain kaapista tulemista pidetään otsikoiden arvoisena asiana. Kaappiin takaisin ryömiminen ei olisi oikeastaan mahdollistakaan, eli sikäli tie on yksisuuntainen. Vai mitä arvelisitte, olisiko seuraava otsikko mahdollinen?

”Huippufilosofi meni takaisin kaappiin suorassa TV-lähetyksessä!” – Mikä julkisen kohun ja huomion aihe!

Voiko kohtaloa paeta?

Formula-ajaja Michael Schumacherin kurja tila johdattaa kysymään, onko elämässä joitakin sellaisia voimia, joille ihminen ei itse mitään voi. Onko elämä jollakin tavoin determinoitua, eli väistämättömän kaavan mukaan etenevää, tai onko esimerkiksi niin, että ihmisen elämänkulku on kirjoitettu hänen geeneihinsä?

Michael Schumacher onnistui uhmaamaan ja kiertämään kuolemaa koko uransa ajan. Hän voitti seitsemän F1-autoilun maailmanmestaruutta ja pyyhki ennätystilastoilla pöytää. Hänen saavutuksensa ovat suorastaan uskomattomia ja käytännöllisesti katsoen lyömättömiä lajissa, jossa menestyminen on kaikkien todennäköisyyksien vastaista, voittamisen mahdollisuus on häviävän pieni ja kertoimet ovat ihmistä ja hänen voitontahtoaan vastaan.

Schumacher lopetti uransa jo kerran mutta palasi malttamattomasti kilparadalle, kiertämään rataa vauhti kallossaan vain päätyäkseen paikkaan, josta lähti liikkeelle. Tuntuu kuin hän olisi aivan tarkoituksella härnännyt kuolemaa koettaen selvittää, miten paljon tai kovaa hänen pitää ajaa päästäkseen hengestään, vai ovatko viikatemies ja kohtalo unohtaneet hänet maan päälle. Edelläkävijöitä hänellä riittää.

En puutu asiaan postmodernin vauhdin filosofian näkökulmasta enkä myöskään sen tyyppisten kulttuurien hajoamista käsittelevien keskipakoisvoimien kannalta, joiden analysoimista Paul Virilio on sanonut dromologiaksi. Niin olen tehnyt jo esseessäni ”Miten teknologia ja vauhtisokeus fasinoivat massakulttuuria – F1-huumaa filosofisesti formuloituna” (teoksessa Filosofiset viuhahdukset).

Schumacherissa minua kiinnostaa hänen tämänhetkiseen tilaansa liittyvä ällistyttävyys, tekisi mieleni sanoa: älytön ironia ja jopa irvokkuus, ikään kuin kohtalo siinä virnistäisi. Ajattelepa: kaveri onnistuu ajamaan 308 grand prix -kilpailua, voittamaan niistä 91, saavuttamaan 155 palkintosijaa ja päätymään eturivin lähtöpaikkaan 116 kilpailussa. Lisäksi hän johti kilpailua 5108 kierroksen ajan ja pitää hallussaan ennätystä myös saavutettujen kakkossijojen määrässä (43). Hän voitti kaikista ajamistaan kilpailuista ennätykselliset 35,4 prosenttia.

Kunnes sattui – tosin tätä emme varmasti tiedä, oliko se kohtalo – onneton tapaus. Sunnuntaipäivänä 29. joulukuuta, auringon paistaessa Alpeilla, Michael Schumacher oli perheensä kanssa pahaa aavistamatta hiihtelemässä mäenrinteessä, ja laskettelureitiltä vain aavistuksen verran poiketen hän horjahti alas tullessaan sekä iski kypäränsä kiveen. Tulos: aivoverenvuoto, kooma, mahdollisesti aivokuolema ja sitä seuraava todennäköinen kuolema.

Michael Schumacher ei ole kuollut, mutta läheisille on varmasti tuskallista elää tavalla, josta ei tiedä, onko ihminen enää täällä. Vaikea on varmistua siitäkään, tietääkö tai ymmärtääkö ihminen itse olevansa tässä maailmassa – arkiymmärryksen mukaan luultavasti ei, mikäli ihmiseltä itseltään on taju poissa.

Asian kohtaloa ja niin sanottua tahdon vapautta koskeva puoli on tämä: toteuttiko Schumacher enemmän tahtonsa vapautta lasketellessaan ”täysin vapaana ja riippumattomana” pitkin Alppien rinteitä, vai toteuttiko hän vain jotakin sisäistä, psyykensä rakenteeseen tai geneettiseen olemukseensa tai molempiin liittyvää pakkoa, välttämättömyyttä tai kohtaloa? Antiikin draamaperinteessä kohtaloon liittyy traagisuus.

Vastaavia tapauksia tulee eteen jatkuvasti, tosin pienemmässä ja vähemmän huomiota sekä julkisuutta keräävässä mittakaavassa. Kennedyjen suku on ollut tunnetusti niin voimakkaiden koettelemusten kohteena, että muutamat puhuvat jo kirouksesta, sosiologit sukupolvelta toiselle siirtyvästä normien ja odotusten kuormasta, psykologit yksilöiden yli käyvistä ihanteista tai yliminästä ja biologit konflikteja sekä haasteita kohti hakeutuvasta geneettisestä perimästä.

Amerikkalainen kenraali George S. Patton puolestaan onnistui selvitymään hengissä toisesta maailmansodasta, kun vuoden 1945 lopulla saattui onneton tapaus ja kevyehkö kuorma-auto osui Pattonia kuljettavaan Cadillaciin aivan tavanomaisessa kasarmien välisessä liikenteessä sillä seurauksella, että kenraali halvaantui kaulasta alaspäin ja kuoli kahdentoista päivän kuluttua heidelbergiläisessä sairaalassa. ”Mikä helvetillinen tapa kuolla”, kerrotaan kenraalin todenneen viimeisiksi sanoikseen.

Moni ihminen on kohdannut lähipiirissään outoja ja kummallisia tapauksia, joita ei mielellään sanoisi sattumiksi siksi, että todennäköisyyden vähyys puhuu niitä vastaan. Niitä ei sanoisi sattumiksi silloinkaan, kun logiikka puhuu armotonta kieltään niiden puolesta, sillä tällöinhän kyse olisi vain todennäköisyyksien vääjäämättömistä toteutumisista – ei sattumista.

Esimerkiksi Schumacherille olisi kaiken logiikan mukaan pitänyt sattua jotakin kurjaa jo autourheilu-urallaan, ei vasta laskiessaan mäkeä suksilla. Ja se, että pahin onnettomuus tapahtui vasta, kun vaarallisimman elämänvaiheen piti olla ohi, puhuu sen puolesta, ettei tämän olisi enää pitänyt olla sattumankaan satoa; olivathan kertoimet onnettomuuden puolesta jo olennaisesti vähentyneet.

Miten siis yhdistää se, että tapahtumaa vastaan puhuvat sekä logiikka että sattuma, jotka molemmat heikentävät onnettomuuden todennäköisyyttä? Ratkaisu taitaa löytyä kohtalosta.

Antiikin draamaperinteen mukaan kohtaloaan ei pääse pakoon. Juuri, kun luulet olevasi kohtalolta suojassa, se iskee takaa päin. Tämä perustuu siihen, että koettaessaan välttää kohtalonsa ihminen pystyy töin ja toimin pitämään kohtalonsa toteutumisen loitolla, mutta heti otteen herpaantuessa ja ihmisen tullessa holtittomaksi kohtalo tulee vastaan nurkan takaa.

Näin ihmisen mieli toimii. Se johtaa kohtalon toteutumiseen. Mitä kauemmin kohtalonsa onnistuu kiertämään, sitä lähempänä on sen toteutumisen aika. Myös Euroopan rahaunionin hullu draama taitaa päättyä koomaan.

Jeesus sanoo: ”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon?” (Matt. 16:26) On kieltämättä kurjaa, että kenenkään täytyy maata petipotilaana koomassa. Minä en haluaisi vaihtaa osia Michael Schumacherin kanssa myöskään siinä tapauksessa, että saisin omakseni hänen 350 miljoonan dollarin omaisuutensa, joka tällä hetkellä ajelehtii orpona ja isännättömänä. (Siinä nähdään, miten vähäarvoista ja vaikutusvallatonta varallisuus loppujen lopuksi on.)

Yleensäkin ihmettelen ihmisten halua samastua niin sanottuihin idoleihinsa. Suuri osa urheilu-, musiikki- ja filmimaailman suosikeista on perin juurin onnettomia ja kurjia ihmisiä, ja heidän henkilökohtaisissa katastrofeissaan heidän turmeltuneisuutensa huipentuu.

Toisaalta en yritä olla jälkiviisas. Totuus lienee kuitenkin se, että omilla vauhdikkailla roolimalleillaan Michael Schumacher on vetänyt patologien ja kirurgien peltipöydille montakin tieliikenteen uhria, jotka ovat kärsineet F1-sirkuksen tajuntateollisesta asennemuokkauksesta silvotun lihan, rampautetun kehon ja mäsäksi lyödyn elämän muodossa.

Päivän muotisana: ”epämukavuusalue”

Yleisradion nettisivujen lukijat valitsivat vuoden 2013 sanaksi ”pöhinän” (mitähän sekin lienee?). Sen kanssa kilpailivat vahvasti muiden muassa ”kestävyysvaje” (miehet sen tietävät) ja ”pilvipalvelu”, joka sopii muun muassa huumekuljetusten yhteyteen.

Itse valitsisin vuoden muoti-ilmaukseksi sanan ”epämukavuusalue”, jota ei ollut Ylen listalla lainkaan. Sitä käytti muiden muassa ministeri Krista Kiuru itsenäisyyspäivän A-talkissa todetessaan, että tulevaisuudessa pitää ”käydä myös epämukavuusalueella”.

”Epämukavuusalue” sisältää eufemismin, sillä epämukavuuteen viittaamalla vältellään sanomasta sanaa ”kurjuus”. Siten kierretään tosiasiaa, että tulevaisuudessa poliitikot joutuvat huonontamaan oloja. Toiseksi, yhdysosa ”alue” viittaa toiveeseen, että kurjuus voidaan rajata tietylle alueelle, jolla mennään vain käymään, muttei jäädä sinne pysyvästi. Niinpä se antaa kuulijoille lohtua. Jos sanan ”alue” sijasta käytettäisiin sanoja ”sektori” tai ”domeeni”, puhe voisi saada erityistä painoa ja vakuuttavuutta.

”Epämukavuusalue” on turhake siinä missä ”puutarhatonttukin” Se sisältyy ay-retoriseen ja työelämädiskursiiviseen demarikieleen, kuten ”mukavuuslippulaiva”. Kyseessä lienee jonkinlainen anglisismi, jollainen on myös ”aikaikkuna” (time window). Epämukavuusalueen nimikkeellä on julkaistu Amerikassa jo kirjakin (The Discomfort Zone) – puoliksi piloillaan kai.

Rakkauden rodeota filosofin tapaan

Professori Jaakko Hintikka on julkaissut enemmän tieteellisiä aikakauskirja-artikkeleita kuin kukaan muu elossa oleva filosofi, mutta hänen ajattelunsa on jättänyt lukevan yleisön kylmäksi. Nämä asiat voivat myös liittyä toisiinsa. Hänen suunnattoman merkittävänä pidettyä filosofiaansa ei juuri tunneta suppean, logiikkaan keskittyneen akateemisen piirin ulkopuolella.

Niinpä 84-vuotias filosofi on tehnyt tavalla, joka muistetaan Helsingin yliopiston filosofian laitokselta jo 1980-luvulta: hän on päättänyt ryhtyä tavoittelemaan naistenlehtijulkisuutta ja alkanut puhua entisestä vaimostaan sensaatiojournalistisesti. Helsingin Sanomat, joka on omalla omituisella tavallaan aina suosinut Hintikkaa, mainostaa nyt Kuukausiliitteessään Jaakko Hintikan uutta teosta (WSOY), jossa hän tilittää suhdettaan toiseen vaimoonsa, yhdysvaltalaiseen Merrill B. Provenceen (myöhemmin Hintikkaan).

Hintikan kirja on mielestäni floppi. Sitä ei olisi kannattanut julkaista. Teoksesta välittyy mielikuva, että filosofi kalastelee huomiota kertomalla tarinan, jossa hän on päässyt kiksauttamaan presidentti John F. Kennedyn entistä hoitoa. Saska Saarikosken kirjoittama juttuhan on otsikoitu sanoin ”Filosofi Jaakko Hintikka kertoo entisen vaimonsa ja John F. Kennedyn rakkaustarinan”. HS:n mukaan kirja on Hintikan toisen vaimon Merrill B. Hintikan ”pienoiselämäkerta” ja ”intohimoinen rakkaustarina”, mutta pääosaan näyttää nousevan jokin aivan muu kuin oli tarkoitus.

Koko tapahtumakenttä on älytön: siihen on sisällytetty mahdollisista maailmoistaan tunnettu Hintikka ja Kennedyn naisseikkailut, joista riittää juoruja Porvoon mitalla, ja höysteeksi on ripoteltu hieman amerikkalaisuutta sekä Sartrea. Muistaakseni Esa Saarinen väitteli aikoinaan Hintikan oppilaana, mutta nyt opettaja on mennyt oppilaansa taakse. Tämähän on eleganttia kuin Speden elokuvat, joissa oli aina Mersuja, vaimoja ja vesihiihtoa. Puuttuu, että vielä kantri soisi jossakin Dallasin tai Tallahasseen ranchilla, jossa filosofi siemailee Sunshine-coctailia terassilla.

Jaakko Hintikalla ja Aristoteleella on ainakin se yhteys, että molemmat naivat Kennedyn exän. Tarkoitan tietenkin Aristoteles Onassista, joka avioitui Jacqueline Kennedyn kanssa vuonna 1968.


Sartrelaisuus ei enää toimi

Kirjoitin Suomalaisen nykyfilosofian historiassani (2009), että Saarisen omaksuma sartrelaisuus ja siihen liittyvä relativismi oli tavallaan varsin luonteva mahdollisten maailmojen semantiikan jatke. Niissä kaikissa operoidaan yltiöpäisen subjektivismin ja relativismin ajatusmaailmassa.

Hintikan kirjassa on toki muutamia kiinnostavia näkemyksiä rakkaudesta, esimerkiksi ajatus ”nautinnon tuottamisen nautinnosta”. Tämän mukaan seksuaalisen kanssakäymisen kumpikin osapuoli voi ”kokea oman nautintonsa lahjaksi, jonka toinen ihminen vapaasti ja rakastavasti toiselle antaa”.

Mutta toisella tavalla muotoiltuna ajatus on karumpi. Kysehän on siitä, että ihminen näkee oman nautintonsa lahjana, jonka hän antaa toiselle! Kysymys kuuluu, eivätkö nämä hassut loogikot pysty näkemään edes rakastelua muulla tavalla kuin pohjattomana narsismina: omassa mielihyvässään piehtarointina.

Asiaa ei paranna Hintikan viittaus Jeesukseen ja hänen Vuorisaarnaansa, jossa kehotetaan rakastamaan lähimmäistään niin kuin itseään. Itserakkauden näkeminen aidoimpana rakkautena voi olla filosofiaa, mikäli sen näkee kyynikon silmälasien läpi, mutta jos joku väittää moista tosissaan, hänen täytyy olla tyypillinen systeemifilosofi.

Myöskään lehtijuttua ei olisi kannattanut julkaista. Siinä koko touhu joutuu entistäkin oudompaan valoon. Hintikoiden rakkaussuhteen alku kuvataan panosuhteena, joka alkoi ennen kuin kummankaan edellinen avioliitto oli päässyt loppumaan. Seuraava kirjan lause kuvaa sattuvasti sitä, mistä mahdollisten maailmojen teoriassakin voi mahdollisesti olla kysymys: ”Jälkeenpäin he makasivat pitkään hiljaa vierekkäin, Merrillin reisi Jaakon reiden päällä täydellisen onnellisina yrittäen uskoa, että se, mitä heille oli juuri tapahtunut, oli mahdollista.”

Jos joku haluaa repiä nauruhermojaan enemmän, kaivakoon esiin vanhan kampusromaanini vuodelta 2000 tai lukekoon teostani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008), jossa kerrotaan, mitä on ”totuuden lähestymisen reidenvarsimalli” heterofilosofiassa (esim. s. 223, 228 ja 491). Analyyttisten systeemifilosofien naturalismi ja maailmojen valloitus on teinipojille tyypillisten haaveiden penetroimaa, aivan kuten koko luonnontieteellinen symboliuniversumi Miss Universumeineen.

Lehtijutun mukaan nämä hyvin älykkäät filosofit Jaakko ja Merrill myös ”sanelivat toisilleen pitkiä magnetofoninauhoja”, jos eivät olleet muutoin toistensa tavoitettavissa ja koska ”nauhoittaminen oli taloudellisestikin järkevää”. – Niinpä, eikä tarvinnut myöskään tuhlata kallista aikaa kuuntelemiseen. Tämä toi minulle mieleen Kenny Everettin taannoiset sketsit, joissa hänen esittämänsä filmitähti Cupid Stunt tilitti valtavan mielenkiintoisia tulevaisuudensuunnitelmiaan vieressään istuvalle pahvikuvalle with best possible taste.


Kennedyn kakkosmies?

Mikäli ufo-olento laskeutuisi ihmisten keskelle ja tarkkailisi kärpäsenä katossa, mitä tuo ja tuokin touhu on – aivan kuten Helsingin Sanomien toimittaja Saska Saarikoski lehtijutussaan – myös hän voisi kirjoittaa aivan kuten kolmannessa persoonassa esiintyvä matemaatikko Jaakko Hintikka, joka tunnustaa laskeneensa myös orgasmeja: ”Vietettyään autuaan iltapäivän Merrillin sängyssä Jaakko kysyi: ’Montako orgasmia sait?’ ’Sekosin laskuissani kolmannen jälkeen.’”

Olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että nämä Hintikan tunnustukset olisi pitänyt jättää julkaisematta. Tämä on jälleen jotakin sellaista, mikä ei pue iäkästä herrasmiestä, jolle sopii englantilainen tweed-takki.

Helsingin Sanomien mukaan Hintikka julkaisi paljastuksensa kertoakseen ”miten merkittävä ihminen Merrill oli” ja haluten ”inspiroida nuoria tutkijan uralle”. Silti kaikesta paistaa läpi, että Hintikka tekee tämän harjoittaakseen ”kiss and tell” -politiikkaa ja korostaakseen, kuinka merkittävä hän itse on päästyään piireihin Yhdysvalloissa.

Tässä Hintikan logiikka ei kuitenkaan toimi. Hänen huolensa Kennedyn kakkosmieheksi jäämisestä tai pääsemisestä ja halunsa lipaista Amerikan kuohukermaa pienentää hänen rooliaan sekä filosofina että rakastajana.

Todellisen rakastajan tai rakastetun sen enempää kuin Casanovankaan ei tarvitse koskaan epäillä asemaansa eikä potea alemmuuskompleksia tavalla, josta voidaan kirjoittaa, kuten kolmannessa persoonassa esiintyvä Hintikka kirjassaan, että ”Jaakko pelkäsi enemmän joutuvansa verratuksi Kennedyn kaltaisiin loistokkaisiin entisiin rakastajiin kuin senhetkisiin kilpailijoihin” ja että ”luonnollisesti siinä joutui kysymään, kuinka paljon huonommaksi itse siinä vertailussa jäi”. Cuck-mies?

Omasta mielestäni tämä on selvää paskaa, eikä sitä pyyhi pois paraskaan lohdutus. Todellinen rakastaja tekee kuin Odysseus eikä ammuskele ”kilpailijoihin” rakkauden nuolia, mutta Hintikka näyttää jääneen tilanteensa vangiksi. Ei voi olla epäilemättä, että Hintikkaa leimaa latentti oidipuskompleksi. Hänen edeltäjänsähän joutui maailmanhistorian tunnetuimman salamurhan uhriksi!

Myös kirjan sivulta 116 alkava analyysi persoonan muuttumisesta me-subjektiksi rakkaudessa on kliseemäinen, samoin päähenkilön kuvaaminen edistykselliseksi feministiksi ja poikkeuksellisen hyväksi ihmistuntijaksi. ”Ammattifilosofien” (Hintikan itsensä käyttämä ilmaus) tapa torjua alitajunnan, symbolisen maailman ja yleensäkin koko varsinaisen elämän merkitystä on niin kökköä, ettei tarvitse olla kovinkaan hyvä erottuakseen erinomaiseksi. Jos sitten joku nainen tulee ja tyhjentää sen vuoksi pisupotan jonkun putkiaivon päähän, hänet laakeroidaan kiitollisena neroksi. Mies–nais-suhteiden likilaskuisuus selittänee sen, miksi tossun alle joutuneet miesfilosofit ovat antautuneet ylistämään feministien ideoita eteviksi.


Mitä opimme tästä?

Lehtijuttu osoittaa, ettei Hintikka ole muuttunut yhtään vuosien myötä. Tavanomaiseen kysymykseen, ”onko rakkaudessa kyse tunnemyrskystä, jota ei voi hallita järjellä”, vastaus tulee pohdintoihin antautumatta ja eläytymättä kuin tykin suusta: ”Miksi emootioiden pitäisi olla ei-loogisia?”

Vastauksena voisi ehdottaa, että ehkäpä siksi, että tunteet ovat pitkälti reaktiomaisia ja impulssinomaisia ja toteutuvat alitajuisessa rekisterissä, joka muodostaa suurimman osan ihmisen henkisestä toiminnasta. Mutta sitä puolta systeemiteoreetikoiden maailmankatsomus on näköjään liian ohutta ymmärtämään.

Voi myös kysyä, kuinka viisasta toimittajalta oli tässä yhteydessä laittaa lehteen seuraava Hintikan toteamus omasta terveydentilastaan: ”’Parempi, että rappeutuminen alkaa alapäästä kuin yläpäästä’, Hintikka tyytyy hymähtämään kuivasti.”

Kirjan tehtävä lienee osoittaa, että merkittävä filosofi voi olla myös hetero, vaikka Hintikka onkin. Saska Saarikosken kirjoittaman lehtijutun tarkoitus puolestaan on hankkia toimittajalle piiloilkeilyn maailmanmestaruuspalkinto, joten kustantajat ovat tehneet virheen julkaistessaan sekä kirjan että sitä koskevan arvostelun.

Sinänsä on mukavaa, että iäkäs Jaakko Hintikka on edelleen hyvässä kunnossa, ja hänen puolustuksekseen voi sanoa, että tällaistahan angloamerikkalainen esseistiikka yleensäkin on: pinnallista ja pyöristelevää.

Oma ongelmani on, että myös minä kirjoitan nopeammin kuin elän, ja siksi julkaisin akateemisen elämäkertani ajoissa. Mahdollisuus olisi toiseenkin, mutta aineisto uhkaa loppua, ja siksi ”tarttis taas tehdä jotain”.

Hintikan teoksesta opin kuitenkin saman kuin Pertti ”Lande” Lindforsin taannoisista muistelmista. Homopojan päiväkirjani poltan hyvissä ajoin ennen henkistä tai fyysistä kuolemaani, sillä en halua tuohon kategoriaan ”Library of Living Dead”. – Olen toki myös itse tehnyt presidentillisesti ja antanut vanhat leluni vähäosaisille. Toivottavasti ei käy niin, että kaikki keskenään mustasukkaiset exäni liittoutuvat yhteen ja julkaisevat kokoelman esseitä ja artikkeleita, joissa he kertovat, millainen olin sängyssä ja keittiössä. Mutta bridgeä en pelaa. 


Arvioitu teos

Hintikka, Jaakko, Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka. Helsinki: WSOY, 2014.

Laskukoneet pähkinänsärkijöinä

Elämäntaidon oppaat ovat nykyisin muodissa. Tämä kertonee luottamuksesta onnen tavoitteluun konstien ja jippojen avulla – mutta myös siitä, että aikamme suosii nopeasti omaksuttavaa tietoa, jonka kautta voi tulla ”mystikoksi minuutissa”. Käytin itse muutaman tunnin ja vaivauduin lukemaan läpi markkinoille viime aikoina ilmestyneet elämäntaidon opaskirjat.

Sveitsiläisen liikemiehen ja kirjailijan Rolf Dobellin teokset Selkeän ajattelun taito (2012) ja Viisaan toiminnan taito (2013) ilmestyivät Suomessa HS-kirjojen kustantamina. Kiitänkin Helsingin Sanomia siitä, että se opettaa meitä jälleen ajattelemaan ja toimimaan oikealla tavalla. Molemmat oppaat luettelevat kaikkiaan 52 ajatusvirhettä tai toimintavirhettä, joten siinä on virheiden sisäistämistä jokaiselle vuoden viikolle parin vuoden ajaksi!

Dobelli on onnistunut kirjoittamaan menestysteokset esittelemällä tieteen ja filosofian vääriksi todistamia ajattelutapoja ja päättelyvirheitä helposti ymmärrettävässä muodossa. Hän on opiskellut liiketaloustiedettä ja toiminut muun muassa Swissairin palveluksessa. Toisen kirjansa alkulehdillä Dobelli myös korostaa yhteyksiään Mustista joutsenista (2007) tunnettuun Nassim Nicholas Talebiin – ehkä päästäkseen osalliseksi maineesta. Muutenkin Dobellin kirjoissa on hieman opportunistinen ja machiavelliläinen sävy, joka on sukua Francesco Alberonin hunajaisille kirjoille sekä Umberto Econ taannoiselle graduoppaalle.

En tarkoita, että näissä kirjoissa vikaa olisi. Mutta silmiinpistävää Dobellin oppaissa on pyrkimys hyötyä ”oikeasta ajattelusta” ja kiertää ”väärää” tappioiden välttämiseksi. Huomionarvoista on, että suosituimpia elämäntaidonoppaita kirjoittavat nykyään laskukoneet – filosofien, sosiologien, pappien ja psykologien sijasta. Myös newyorkilainen Taleb oli yksityispankkiiri ennen yksityisajattelijan uralle omistautumistaan. Nähtävästi se joko kannattaa paremmin tai on mukavampaa, sillä tämän elämänviisauden mukaan ihmisen toimintaa motivoivat ensisijaisesti taloudellinen hyöty ja nautinnonhalu. Tai sitten utilitarismin perusläksy on synkronoitu yhteen onnen tavoittelun kanssa tässä suoriutumista painottavassa kulttuurissamme.

Neuvoa uranvaihtoon sai jo (niin ikään entisen kiireisen miehen), lontoolaisen Tom Hodgkinsonin Vapauden ylistyksestä (2006), jossa hän puolestaan kehotti leikkaamaan luottokortin kahtia ja välttämään kaikkia sitoumuksia, joilla kaupustelijat yrittävät nyörittää uhrinsa riippuvuuteen, vapauden vihollisista pahimpaan. Katukauppiaat, feissarit, matkapuhelinliittymien ja TV-kanavien markkinoijat kun lupaavat ensin kaikkea hyvää mutta muuttuvat tylyiksi ehtojen asettajiksi heti saatuaan ihmiset allekirjoittamaan palvelusopimuksen.

Tätä nykyä Hodgkinson asuu Britannian maaseudulla. Jo Hodgkinsonin Joutilaisuuden opas (jonka täytyi olla jokaisen rekrytointiammattilaisen kauhukirja) opetti tähän: samaan kuin lääkäri Ray Bennetin Alisuorittajan manifesti (2012). Ne neuvovat, miten tärkeää tehokkaalle ja hyvinvointia edistävälle ajankäytölle on nimenomaan alisuoriutua.

Koska kirjoittajat ovat entisiä bisnesmiehiä tai muuten vain kiireisiä ihmisiä, heidän sanaansa liike-elämän juonikkuudesta voi varmasti luottaa. Vahinko vain, että järkevyys, onnellisuus ja hyvinvointi typistetään näissä elämäntaidonoppaissa pelkästään oikeanlaiseksi kalkyyliksi. Se kertoo teknisestä asenteesta, joka on kovin ohut. Ja se kertoo myös kyynisyydestä ja kylmyydestä. Entiset käpyjä keräilevät pankkiirit ovat nyt kuin oravia, jotka rikkovat puhdetöikseen päättelyn pähkinöitä ja paradokseja. Onpahan kuitenkin mitä särkeä.

Myös akateemiset filosofit ovat koettaneet jakaa onnen ohjeitaan, mutta ilmeisestikin liian perinteisellä tavalla. Esimerkiksi Julian Bagginin ja Peter L. Foslin hiljattain ilmestynyt teos Ajattelun pikkujättiläinen (2012) luettelee brittiläiseen tapaan listan paradokseja ja kehäpäätelmiä sekä selittää tavanomaisimmat loogiset virheet. Kirja ei kuitenkaan onnistu kytkemään päättelyohjeitaan laajempiin elämänyhteyksiin puhuttaakseen ihmisiä, jotka ovat tottuneet saamaan kaiken helposti omaksuttavassa muodossa. Thomas Cathcartin ja Daniel Kleinin Platon ja vesinokkaeläin menivät kapakkaan (2013) puolestaan kosii yleisöä vitsikkyydellä, mikä kertonee kirjoittajafilosofien jonkinlaisesta pitkästyneisyydestä ja turhautuneisuudesta akateemiseen filosofiaan.

Diilerien ja filosofien viisauksien rinnalle on myös ruotsalainen Henrik Fexeus -nimeä käyttävä omatekoinen psykologi kirjoittanut kasan erilaisia opaskirjoja. Ruotsiksi ovat ilmestyneet ainakin Konsten att lära tankar (2007) ja Konsten att få mentala superkrafter (2011). Suomeksi ilmestyi tänä vuonna Viettelyn jalo taito – 168 vinkkiä, miten saat hänet.

Fexeus on esiintynyt lisäksi ajatustenlukijana ja esitellyt manipulaation taitojaan television ohjelmasarjassa nimeltä Hjärnstorm (Aivomyrsky). Tieteellisesti arvioiden ajatustenluku perustuu alitajuiseen tai tietoiseen eleiden tulkitsemiseen, ja Fexeuksen kirjojen arvo onkin siinä, että hän esittelee helppotajuisella tavalla, miten tätä ihmisille luonteenomaista kykyä voi harjoittaa. Pohjan asialle voisi antaa vaikkapa symbolinen interaktionismi, jota pidetään sosiaalipsykologian eräänä perustavana teoriana ja jota olen itsekin käsitellyt kirjoissani.

Filosofisesti ja ideologiakriittisesti katsoen oireellista on, että myös Fexeus kertoo toimintansa motiiviksi vain hyötymisen: Näin voit ottaa hyödyn irti ihmissuhteistasi ja saada ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa! Keinotekoisuuteen viittaa myös Fexeuksen nimenvaihto; alkuperäiseltä nimeltään hän oli Bjarneskans.

Muutamat ruotsalaiset feministit tuomitsivatkin Fexeuksen flirttailukirjan ja iskuoppaan tuoreeltaan vanhentuneeksi. Se kun perustuu 1950-lukulaiseen naistenkaatomentaliteettiin eikä siten oikein istu aikaan, jolloin ihmisten motiivit loistavat läpi. Monet ihmiset tulkitsevat lähimmäisiään jo muutenkin niin taitavasti, että taidot ovat muuttuneet suorastaan ennakkoluuloiksi.

Yhteistä näille kirjoille on huoli siitä, miten päästä suosituksi, välttää tulemasta hyväksikäytetyksi ja kuinka käyttää toisia ihmisiä hyväksi. Luultavasti nämä ohjeet ovat hetken muodissa, kuten neurolingvistinen prosessointi tai ”tunneäly”. – Mutta tuntuuko, että jotain jäi puuttumaan?


Arvioidut teokset

Baggini, Julian ja Peter S. Forl, Ajattelun pikkujättiläinen. Suom. Tapani Kilpeläinen, alkut. The Philosopher’s Toolkit, 2. ed. 2010. Tampere: Niin & Näin, 2012.

Cathcart, Thomas ja Daniel Klein, Platon ja vesinokkaeläin menivät kapakkaan – Filosofiaa vitsikkäästi. Suom. Hannu Poutiainen, alkut. Plato and Platypus Walk into a Bar, 2007. Helsinki: Basam Books, 2013.

Bennett, Ray, Alisuorittajan manifesti – Opas vaatimattomiin saavutuksiin ja hyvään oloon. Suom. Sanni Aava, alkut. The Underachiever’s manifesto, 2006. Turku: Sammakko, 2012.

Dobelli, Rolf, Selkeän ajattelun taito. Suom. Ilkka Ahtiainen ja Juha Sainio, alkut. Die Kunst des klaren Denkens, 2011. Helsinki: HS Kirjat, 2012.
---, Viisaan toiminnan taito. Suom. Juha Sainio, alkut. Die Kunst des klugen Handelns, 2012. Helsinki: HS Kirjat, 2013.

Fexeus, Henrik, Konsten att få mentala superkrafter – Bli smartare, lyckligare och hitta meningen med livet utan att behöva anstränga dig (nästan). Stockholm: Forum, 2011.
---, Konsten att lära tankar – Hur du förstår och påverkar andra utan att de märker något. Stockholm: Forum, 2007.
---, Viettelyn jalo taito – 168 vinkkiä, miten saat hänet. Suom. Riie Heikkilä, alkut. Alla får ligga, 2009. Jyväskylä: Atena, 2013.

Hodgkinson, Tom, Joutilaisuuden ylistys. Suom. Risto K. Träff , alkut. How to be Idle, 2005. Helsinki: Basam Books, 2006.
---, Vapauden ylistys. Suom. Osmo Saarinen, alkut. How to be Free, 2006. Helsinki: Basam Books, 2007.

Taleb, Nassim Nicholas, Musta joutsen – Erittäin epätodennäköisen vaikutus. Suom. Kimmo Pietiläinen, alkut. Black Swan, 2007. Helsinki: Terra Cognita, 2010.

Suomen marsalkka – Pelkkää performanssiako?

Itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa ei ole varmaankaan epäisänmaallista lukea marsalkka Mannerheimin elämäkertaa. En tosin tarkoita sitä omaelämäkerrallista teosta, joka tunnetaan Muistelmina 1–2, tai hänen Aasian-matkastaan 1906–1908 kertovaa kuvitettua päiväkirjaa, joka on aina lukemisen arvoinen. Sen sijaan tarkoitan Juhani Suomen kirjoittamaa historiateosta marsalkan elämän lopulta, hänen tänä syksynä ilmestynyttä teostaan Mannerheim – Viimeinen kortti? (Siltala 2013).

Professori Suomi tunnetaan parhaiten 8-osaisesta Kekkos-historiastaan, ja myös hänen massiivinen Mannerheim-teoksensa viittaa epäsuorasti Kekkoseen. Teoksen eräs argumentti nimittäin on, että kukaan maamme presidenteistä ei ole pitänyt hallussaan niin suurta valtaa kuin Mannerheim syksyllä 1944, ollessaan ylipäällikkö ja presidentti sekä toimiessaan aika ajoin omana pää- ja ulkoministerinään. Ei edes Kekkonen.

Mannerheimin muodollinen valta-asema oli huipussaan poikkeuslailla tapahtuneesta presidentiksi nimittämisestä, eli elokuun 1944 alusta, saman vuoden marraskuuhun ja J. K. Paasikiven hallituksen virkaanastumiseen asti. Juhani Suomen mukaan tämä lähes diktatorinen asema ei tosin merkinnyt, että tuolloin jo vakavasti sairas valtion päämies olisi voinut valtaansa käyttää. Sen sijaan valtakeskittymä oli eräänlainen tietoisesti luotu ja poliittisesti tarpeellinen myytti.


Marsalkka mannekiinina

Mannerheim oli messias jo siksi, että hänen hahmostaan on voitu sommitella sekä ”musta Marski” että ”homo-Mannerheim”. Hänen persoonansa venyy ja paukkuu kuin Jeesus vapautuksen teologien käsissä.

Myös Juhani Suomi on sikäli omaperäinen kirjoittaja, että hänelle ei ole näyttänyt kelpaavan mikään muu kuin Kekkonen, jonka tekemiset hän on selittänyt parhain päin. Jäädessään eläkkeelle muutama vuosi sitten Suomi haukkui Alexander Stubbin toimet ulkoministeriössä ”kohkaamiseksi”, ja nyt hän on muovaillut myös Mannerheimista harvinaisen pisteliään kuvan. Tieteellisen lähestymistapansa ja todesta otettavuutensa vuoksi Juhani Suomen tulkinta onkin paljon kärkevämpi kuin yksikään marsalkasta tehdyistä puoli-ironisista taiteellisista performansseista.

Suomi kuvaa Marskin hienohipiäiseksi vaatteilla koreilijaksi, jonka vaatimusten tyydyttämiseksi adjutanttien oli käytävä taisteluita neulan ja langan kanssa sekä kelloa, säitä että matkatavaroiden pakkausta vastaan. Mikäli Suomen esille tuomia kertomuksia on uskominen, yhtä pikkutarkkaa oman egonsa ehostajaa tuskin voisi löytää kaikkein pintakiiltomaisimmistakaan bling-bling-homobaareista. Sikäli marsalkan mannekiinimaisuus lähinnä vahvistaa taannoista nukketeatteritulkintaa ja epäilystä Yrjönkadun uimahallissa viihtymisen sekä Kadettikoulusta erottamisen syistä.

On muistettava, että marsalkkakin on vain ihminen. Juhani Suomen mukaan marsalkan huolitellulla pukeutumisella oli joka tapauksessa syy. Hänen mukaansa marskin arvovalta perustui suureksi osaksi maagisen myytin luomiseen, ja hän luonnehtiikin Mannerheimia ”suureksi näyttelijäksi” (mikä pitää varmasti paikkaansa myös Kekkosesta). Kirjoittajan mukaan Mannerheim pyrki luomaan itsestään kuvaa jälkipolvia ajatellen, ja vallan kulissiksi sitä kuvaa myös tarvittiin. Tietoinen myytin- ja imagonrakentaminen ei ole mitään ihmeellistä sikäli, että jo Nietzschen mukaan vallantahto on hengissäsäilymisviettiä voimakkaampi.


Omahyväinen, vallanhaluinen ja häilyvä

Suomi kertoo tähdänneensä poliittisen historian mukaiseen rekonstruktioon sotapäällikkö ja valtiomies Mannerheimista, mutta käytännössä kirjan kohteena on yksityishenkilö Mannerheim.

Suomi on nostanut esiin paljon kielteisiä piirteitä marskin persoonasta. Niihin liittyi omahyväisyyttä, vallanhalua, pitkävihaisuutta ja kostonhimoa. Suomi esimerkiksi kertoo, että sotatoimien keskellä päämajassa vallitsi suorastaan ilkeä ja häijy tunnelma ja että marsalkka saattoi olla yhtä aikaa häilyvä, pelottava ja pelokas. Suomen mukaan Mannerheimille oli ominaista horjuvuus päättäjänä ja taipumus antaa muiden johdatella itseään. Toisaalta jos näin ei olisi ollut, olisi varmaan syytetty ”epädemokraattisesta johtajuudesta”.

Suomen tekemien tutkimusten mukaan Mannerheim lykkäsi päätöksiä aselevosta ja myöhemmin välirauhasta tarpeettoman pitkälle. Raskaasta vastuusta puolestaan kertoo se, että marski pelkäsi hysteerisesti neuvostoliittolaisten hyökkäystä, rintamien repeämistä ja maan valtausta. Siksi esikuntaupseerit eivät uskaltaneet kertoa Mannerheimille todellista tilaa puna-armeijan suurkeskityksistä Kannakselle kesällä 1944.

Risto Rytille Mannerheim oli Suomen mukaan kateellinen vuoden 1937 valitsijamiesten jatkaessa tämän virkakautta vuonna 1943 ja Rytin pysyessä siten asemassa, jota hän itse ei ollut saavuttanut valtionhoitajuuden päätyttyä 1919. Suomen mukaan Mannerheim olisi halunnut syrjäyttää Rytin vaaleissa, mutta hanke jäi marskin epäröinnin vuoksi. Marsalkka ei uskaltanut laittaa itseään likoon, sillä vaalitappion kohdatessa arvovallan menetys olisi ollut liian drastinen. Nimitystä presidentiksi 1944 Suomi pitää marskin voittona ja revanssina aiemmin koetuista pettymyksistä.

Suomi kuvaa Mannerheimin vanhanaikaisena strategina sekä poliittisena jahkailijana, joka halusi ensisijaisesti turvata oman sankarimaineensa ja sen vuoksi varoi ottamasta riskejä. Toisaalta Suomi on marsalkkaa kohtaan armollinen siinä, että hän myöntää tilanteiden vaikeuden ja tunnustaa, että niin imagonrakentamiseen kuin varovaisuuteenkin liittyi viisautta.

Objektiivisen tieteellisen kuvan jatkosodan tilanteista saakin Pekka Visurin uudesta teoksesta Mannerheimin ja Rytin vaikeat valinnat – Suomen johdon ratkaisut jatkosodan käännekohdassa (Docendo 2013), jota voi suositella luettavaksi Juhani Suomen teoksen rinnalla. Tässä uutta lähdeaineistoa hyödyntävässä kirjassa osoitetaan hyvin selkeästi, millaisessa umpikujassa jatkosodan ajan ratkaisuja tehtiin, miksi rauhantunnustelut eivät onnistuneet ja miksi puna-armeijan hyökkäys pääsi niin pahasti yllättämään suomalaiset. Visurin teos myöntää siis yhtä aikaa sekä sodanjohdon ansiot että vaikeudet.


Etevää lähteiden käyttöä

Lukukokemuksena Juhani Suomen 836-sivunen opus on melko raskas, eikä teksti ole yksityiskohtaisuudessaan kaikkein mukaansatempaavinta. Mutta mielenkiintoa pitävät yllä – paitsi vahva tarina sinänsä – myös kirjoittajan esille nostamat ja paljastuksenomaiset seikat, joiden puolesta teosta lukee kuin Seiskaa.

Kerrontaa elävöittää Mannerheimin oman kielenkäytön lainailu, esimerkiksi hänen heikkenevään terveydentilaansa liittyvä itseironinen jermuilu. Ollessaan matkalla Helsingistä Tukholmaan leikattavaksi syksyllä 1946 Mannerheim ärähti kyyditsijöilleen, että tuntui kuin häntä saattamassa olisi ollut ”koko Suomen lääkäriliitto” (s. 694).

Suomen argumentaatiota heikentävät (ilmeisen harkitut) dokumentaation puutteet. Paikoin lähteitä on käytetty tendenssimäisesti, ja viitteitä on mukana vain näennäisesti: oikeuttamassa omaa mielipidettä marsalkasta. En tarkoita, ettei viiteapparaatin käyttö olisi riittävää tai ettei lievää aukollisuutta voisi sallia kirjoittajan ollessa luotettava taho. Mutta tarkoitan sitä, että jos tämä olisi väitöskirja tai muun akateemisen tarkastuksen kohde, jokaisen tiedon alkuperä olisi osoitettava lauseenkulmassa olevalla viitteellä. Nyt niin ei ole.

Olisi kuitenkin kiinnostavaa tietää, mistä Suomi on loppujen lopuksi saanut tietonsa marskin eturauhasvaivoista ja munuaiskivistä – lääkärintodistuksista, potilaspöytäkirjoista, marskin omista kirjallisista lausunnoista vai muiden historioitsijoiden töistäkö?


Marsalkka maanpaossa

Ansiokasta Suomen teoksessa on se, että siinä lausutaan selvästi marskin motiivit ulkomaille lähtöön. Kyse oli paosta. Sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä syytetyksi joutumista hän pelkäsi niin, että pakeni Portugaliin asti, ja omaisuuttaan hän alkoi siirtää länsinaapuriin miehityksen varalta. Esimerkiksi itämaiset mattonsa hän lähetti Suomen Ruotsin-suurlähetystöön.

Inhimillisestä hädänalaisuudesta kertoi marsalkan pelko joutua neuvostoliittolaisten kaappaamaksi ja kiduttamaksi, vaikka ja koska oli presidentti. Mutta myös sotasyyllisyysoikeudenkäynti piinasi häntä kovin. Monien syytöspenkkiin joutuneiden mielestä sodan aikainen ylipäällikkö oli vyöryttänyt syyt poliitikoille ja paennut ulkomaille turvaan, kunnes oli varma, ettei itse saa syytettä. Suomen mukaan Mannerheim aavisti, että entinen presidentti Ryti voisi arvostella häntä tapahtumien kulusta, ja näinhän oikeudenkäynnin aikana myös tapahtui. Miesten välit olivat alkaneet tosiasiassa särkyä jo vuonna 1943, ja Mannerheim pysyi Portugalissa aina siihen asti, kunnes syytteet muille oli luettu.

Suomen sodanaikaisen Saksan-suurlähettilään, entisen 1930-luvun pääministerin ja sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitun oikeustieteen professorin, T. M. Kivimäen, mukaan Mannerheimin olisi pitänyt ”kuoleman uhallakin” jäädä Suomeen. Juhani Suomi ihmetteleekin teoksessaan sitä, miksi Ryti ja monet muut kääntyivät sotasyyllisyysoikeudenkäynnin aikana niin voimakkaasti Mannerheimia vastaan, sillä hänen tietojensa mukaan sekä Ryti että hänen asianajajansa Hjalmar Procopé olivat vapaamuurareita, ja Mannerheim saattoi olla Ranskassa toimivan Grand Orient -loosin jäsen. Ilmeisesti vapaamuurariveljeys ei painanut tällä kertaa riittävästi!

Sveitsissä marsalkka eli käytännössä maanpaossa, mikä oli kai selvää kaikille muille kuin suomalaisille, joille tuntui vaikealta kuvitella rakastettu johtajansa pakolaisena ja olosuhteiden pakosta kansalaisille selkänsä kääntäneenä. Terveydelliset syyt – jotka ovat varmaankin maailman yleisimmin käytettyjä tekosyitä mutta usein myös salattuja faktoja – tekivät pakolaisuudesta uskottavaa ja pehmensivät tilannetta saaden sen näyttämään marsalkalle vähemmän tappiolliselta.


Suomen pelasti myytti

Olipa Mannerheim sellainen kauniisti askeltava keikari ja showmies, jollaisena Suomi hänet kuvaa, tai ei, häntä joka tapauksessa tarvittiin sodankin jälkeen yhdistämään oikeistoa ja vasemmistoa sisäpolitiikassa, pitämään sodan jatkamista kannattaneet kenraalit ruodussa, välittämään ankarat rauhanehdot kansalaisille ja herättämään riittävästi luottamusta Neuvostoliitossa. Suhteiden ”normalisoiminen” itänaapuriin alkoi tuolloin, jatkui Paasikiven–Kekkosen-linjan mukaisena kehittämisenä, lujittamisena ja edelleen kehittämisenä, eikä niitä suhteita ole vieläkään saatu täysin normaaleiksi – tuskin koskaan saadaankaan johtuen kansojen, maiden ja kulttuurien perustavanlaatuisista eroista.

Presidenttikaudellaan Mannerheimista tuli tahtomattaan uuden ulkopolitiikan takuumies, joka joutui hyväksymään monia kielteisiä ratkaisuja, kuten suojeluskuntien lakkauttamisen ja kommunistien tulon hallitukseen, ja jonka nauttiman luottamuksen katsottiin varmistavan, ettei venäläisten kanssa käytyjä neuvotteluja pidettäisi Moskovassa petoksena.

Juuri tämä suurmiehen myytti – eivät niinkään teot – pelasti Suomen mukaan Suomen. Marsalkan itsensä puolestaan pelastaa liialta kritiikiltä se, että hän oli presidentiksi tullessaan jo 77-vuotias ja terveydentilaltaan heikentyvä mies, joka yritti tehdä parhaansa. Vaikka Mannerheim ei olisikaan ollut myyttinsä mittainen, hänen maineensa varmasti kestää tämänkin tulkinnan. Niinpä jokaisen suomalaisen on edelleen syytä olla ylpeä ja arvostaa tämän poikkeusyksilön työn tuloksia: jatkaen ja pitäen niitä voimassa sekä torjuen kaikki maahamme kohdistuvat suorat, epäsuorat ja taloudelliset hyökkäykset, jotka voisivat kiistää tai kyseenalaistaa kansamme itsemääräämisoikeuden, väestörakenteen ja valtiollis-poliittisen suvereniteetin.


Kirjallisuus

Suomi, Juhani, Mannerheim – Viimeinen kortti? Helsinki: Siltala, 2013.
Visuri, Pekka, Mannerheimin ja Rytin vaikeat valinnat – Suomen johdon ratkaisut jatkosodan käännekohdassa. Helsinki: Docendo, 2013.

En olisi uskonut, että se romahti

Ollessani nuori 1980-luvulla en olisi uskonut maamme koskaan ajautuvan nykyisenlaiseen tilaan, jossa valtiolla on 600 miljardia markkaa velkaa ja kuntien taloudet huutavat Hoosiannaa. Kolmannes kansasta on syrjäytynyttä ja nuoriso potee toivottomuutta. Masennus on niin yleinen kansantauti, että sen voisi luulla johtuvan vesijohtovedestä.

Globalisaatio, Euroopan unioni ja rahaunionin jäsenyys ovat vieneet kansallisen itsemääräämisoikeuden, eivätkä Euroopan kansakunnat saa itse asioistaan päättää. Mikäli tähän olisi tultu nopeasti, yhdessä yössä, kansalaiset olisivat ryhtyneet ehkä kapinaan. Koska tähän on tultu hitaasti ja vähitellen, kansalaisilla on ollut aikaa tottua, turtua ja tulla sokeiksi.

Lennämme tätä nykyä tyhjän päällä, ja maa on kadonnut altamme jo kauan sitten. Kun muistelen Suomen onnellisia vuosia, eli 1970- ja 1980-lukua, jolloin valtiolla oli varallisuutta ja työttömyys alle 100 000, rakennettiin siltoja, teitä, kouluja, kirjastoja sekä varuskuntia, uimahalleja ja jäähalleja. Ongelma oli vain se, mihin kaikkeen runsaita verotuloja ja julkisen sekä yksityisen sektorin tuottoja voidaan käyttää.

1950- ja 1960-luvuilta puolestaan muistan perinteisillä Suomi-aiheilla kuvitetut dokumenttielokuvat, joissa selostaja elävällä ja jonkin verran yli-innostuneella äänellä selittää kansakuntamme raivaavan tietä yhteiseen onneen. Tässä haaveellisessa ja idyllinomaisessa kuvassa (jota vastaavan todellisuuden olemassaoloa tosin epäilen), viljapellot lainehtivat ja kaikilla oli paikkansa yhteiskunnassa. Toteutumattomuudestaankin huolimatta se kertoi, että välittämisen ilmapiiri vallitsi kaikkialla. Sen sijaan nykyvuosikymmentä pimeämpää, synkempää ja epätoivoisempaa aikaa en ole vielä nähnyt.

Nykyisin voi lähinnä mykistyä sen järkytyksen vuoksi, jonka nykyinen poliitikkosukupolvi on Euroopan unionin jäsenyyden aikana tuottanut. EU-jäsenyys ja siihen liittyvä uusliberalistinen rajojen avaaminen pääomien ja väestöjen liikkeille ovat raunioittaneet Suomen julkistalouden, ja jäljet johtavat Brysselin ja Strasbourgin sylttytehtaille sekä Frankfurtissa toimivaan Euroopan keskuspankkiin. Joskus tuntuu siltä, että eurooppalaiset ihmiset elävät jonkinlaisessa syvässä unessa tai horteisessa, josta herääminen merkitsee havahtumista painajaiseen.

Suomen tulevaisuudenratkaisut eivät löydy valtion- ja kunnallistalouden leikkauksista tai hyvinvoinnin romuttamisesta vaan tuotannon tehostamisesta ja itsenäisen rahapolitiikan palauttamisesta, jolla voidaan taata esimerkiksi metsäteollisuuden kilpailukyky. Kansainvälisyyden vaatima rahahorna on tukittava, ja varat on suunnattava oman kansakuntamme ylläpitoon. Poliittisen eliitin harjoittaman porsastelun aikakaudella on tullut aika tehdä loppu poliittisista virkanimityksistä, kultaisista kädenpuristuksista ja siitä sosiaalisesta ja taloudellisesta korruptiosta, jota kaikkeen suosimiseen, etuoikeuttamiseen ja väestöjen väliseen hyysäämiseen sekä epätasa-arvon kasvattamiseen liittyy. Myöskään filosofien ei pitäisi kesyyntyä sirkusmarakateiksi, joilla hallitus korostaa omaa viisauttaan antaen palkinnoksi karkin ”hyvin tehdystä työstä”.

Mikäli ihmiset eivät ryhdy toimenpiteisiin ja käännä historian kulkua oman kansamme hyväksi, en voi nähdä tulevaisuuden tuovan mitään hyvää. Minussa onkin sen verran meedion vikaa, että näen tapahtumia etukäteen ja pystyn aavistamaan tulevaisuuden kehityskulkuja. Euroopan unioni on aikapommi, joka räjähtää ennemmin tai myöhemmin kansakuntien keskinäiseksi ja valtioiden väliseksi avoimeksi sodaksi. Aivan niin kuin Titanicin kannella, ihmiset eivät nytkään näe edessä olevaa eurooppalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan katastrofia, vaikka haaksirikko on jo tapahtunut.

Katsellessanne televisiosta itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoa, on hyvä muistaa, että kaikki esillä oleva kimallus on vain poliittisen ja taloudellisen vallan kiiltäväksi laminointia: konkurssitilan meikkausta, pakkelointia ja kuorrutusta, ikään kuin meikkitaiteilijat, pukusuunnittelijat ja kampaajat voisivat valtiontalouden pelastaa. Minä en tuohon porukkaan kuulu, enkä halua kuulua. En löydä siitä itseäni, ja mikäli minut jostakin muistetaan, niin mieluummin jostain muusta.

Paljonko sinä autoilit kesällä?

Menneen kesän lämpö ylsi aina joulukuulle asti. Kulunut kesä oli minun muistini mukaan kaikkien aikojen lämpimin ja sateettomin. Esimerkiksi parasta pyöräilykeliä ja uinti-ilmaa riitti läpi koko kesän, aina myöhäiseen syksyyn asti. Uimastadion meni kiinni jo syyskuun alussa, mutta uintikilometrejä kertyi silti kesän aikana yhtä monta kuin käyntejä kantakortilla, eli 44.

Maantiepyörän mittariin puolestaan ajoin kesän aikana 5000 kilometriä, ja lisäksi sekalaista ajoa maastopyörällä noin tuhat kilometriä, kiitos hyvien ilmojen. Matka on suunnilleen sama kuin linnuntietä Helsingistä Dakariin. Huippunopeudeksi kirjautui 64,94 kilometriä tunnissa, alamäkeen ja myötätuuleen tietysti.


Pyöräilyharrastusta pystyy jatkamaan niin kauan, kunnes tiet jäätyvät tai taivaalta sataa vettä. Marraskuun loppuun tiet pysyivät kuivina täällä rannikkoseudulla, ja pyyhkäisin vielä lokakuussakin yhtenä viikonloppuna yhteensä 294 kilometriä sekä ajoin sadan kilometrin päivälenkkejä aina joulukuuhun asti.

Älköön siis kukaan lentotomaattikuorman päällä istuva Brysselin-turisti sanoko, ettei ole harrastettu pyöräilyä!

Nyt ovat tiet lumessa ja jäässä jo täällä Etelä-Suomessakin, joten lienee aika siirtyä luistimille. Se, että laittaisi nastat maantiepyörään, on kuin asentaisi lumiketjut Ferrariin. Onneksi huhtikuuhun on enää neljä kuukautta aikaa.

Bob Dylanille tyly rasismisyyte

 
Monet varmaan muistavat tavan, jolla entinen filmitähti Brigitte Bardot tuomittiin Ranskassa 15 000 euron sakkoon vuonna 2008 yllyttämisestä kansanryhmää vastaan. Tuomion peruste oli lausunto, jossa Bardot oli vaatinut eläinten tainnuttamista ennen muslimien toimeenpanemia rituaaliteurastuksia.

Nyt Ranskassa on nostettu syyte rock-ikoni Bob Dylania vastaan perusteena epäily kansanryhmää vastaan kiihottamisesta! Dylan oli verrannut serbien ja kroaattien välisiä suhteita juutalaisten ja natsien suhteisiin aikakauslehti Rolling Stonesille antamansa haastattelun sivuhuomautuksessa vuonna 2012. Tämän tuloksena kroatialaiset radiokanavat olivat lakanneet soittamasta Dylanin musiikkia, ja aloitteen syytteen nostamiseksi teki Ranskassa asuvien kroaattien neuvosto.

Tapaus antaa jälleen näyttöä siitä, kuinka hölmöksi rasismisyytöksillä politikoiminen on mennyt. Vuosien 1992 ja 1995 välillä käyty Bosnian sota oli erittäin verinen vaatien noin 97 000 kuollutta, ja sodan motiivit olivat nimenomaan kansallisia ja etnisiä. Sotaan liittyi sekä etnisiä puhdistuksia että keskitysleirejä, joten Dylanin rinnastus juutalaisten ja natsien suhteeseen ei ollut kaukaa haettu tai huono.

Serbien identiteetti perustui ortodoksisuuteen ja kroaattien katolisuuteen, tosin sodan alku- ja loppuvaiheessa kroaatit tekivät yhteistyötä myös muslimien kanssa kukistaakseen serbit. Tämä yhteistyö johtikin viimein sodan loppumiseen. Eniten paheksuntaa sodan aikana herättivät serbien harjoittamat julmat etniset puhdistukset, Srebrenican verilöyly ja Dubrovnikissa toimeenpannut kroaattisiviilien pommitukset. Esimerkiksi serbien johtajaa Radovan Karadžićia syytetään edelleenkin sotarikoksista YK:n tuomioistuimessa Haagissa. Toisaalta Kroatiassa on jatkuvasti esitetty mieltä serbien käyttämiä kyrillisiä kirjaimia ja katukylttejä vastaan, ja maassa on tehty aloite serbian kielen kieltämiseksi.

Jakoipa Dylan ”juutalaisten” ja ”natsien” roolit kroaattien ja serbien kesken miten päin tahansa, selvää on, että yksikään sodan osapuoli ei ollut puhdas pulmunen. Siksi kroatialaisten puolustelu vaikuttaa lähinnä omaa syyllisyyttä paljastavalta.

Absurdia syytteen nostossa Dylania vastaan on se, että hän on koko ikänsä puhunut ihmisten välisen yhteisymmärryksen puolesta ja rasismia vastaan. Hänelle myönnettiin myös Ranskan Kunnialegioonan arvomerkki tunnustuksena Ranskan etujen ja ranskalaisten arvojen, kuten vapauden, veljeyden ja tasa-arvon, edistämisestä. Niinpä ei voi välttyä vaikutelmalta, että rauhantrubaduurin syyttely on eräänlaista persoonaan kohdistuvaa väkivaltaa.

Aivan samanlaista on ollut suhtautuminen myös moniin muihin länsimaisiin ihmisiin, jotka ovat sanoneet mielipiteensä esimerkiksi maahanmuuton ongelmallisuudesta. Sen enempää järkiperustein kuin tunneperusteinkaan esitettyjä näkemyksiä ei ole haluttu ymmärtää, vaan ihmiset on leimattu suoraa päätä rasisteiksi.

On syytä muistaa, että liitoksistaan revenneen Jugoslavian alueelle saatiin rauha vasta, kun kansojen erot ja kansallinen itsemääräämisoikeus oli tunnustettu ja rajat saatettu voimaan. Etnisten erojen myöntäminen on siis myös rauhaa, vapautta ja hyvinvointia tuottava menetelmä, ja sikäli ”rasisteiksi” moitittuja voitaisiin useasti palkita pyrkimyksestään taata yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja järjestys.

Mielipiteen- ja ilmaisunvapautta rajoittavissa oikeudenkäynneissä outoa on oletus, että ihmiset eivät saisi ajatella ja sanoa totuudenmukaisesti, mitä haluavat. Filosofi Adam Smithin mukaan ihmisyksilö on suhteessa omiin sanomisiinsa ja tekemisiinsä oman itsensä täydellinen valtias, eikä kukaan ihminen voi itse päättää siitä, mitä toiset ihmiset hänestä ajattelevat ja sanovat. Niinpä ajatuksista ja niiden esittämisestä tuomitseminen on perusolemukseltaan järjetöntä ja tukahduttaa totuuden löytämistä.

Rasismisyytöksillä politikoimisesta on tullut samanlaista kiusantekoa kuin kunnianloukkausten kansanhuveista. Myös kunnianloukkauksia koskevien ilmoitusten vuosittainen määrä on räjähtänyt ja hipoo jo neljää tuhatta. Suomalainen sananlasku sanoo, että vain huorat ja varkaat huutavat kunniansa perään, mutta jokainen kunniallinen kansalainen pitää itse huolta maineestaan. Mikäli siis tuntuu siltä, että oma maine ei kestä kritiikkiä, voi olla syytä tarkistaa omaa toimintaansa joiltakin osin. Vika ei aina ole palautteessa.

Rasismikielloilla pamputtaminen ja hienohipiäisyyden varjeleminen näyttävät myös toimivan varsin huonosti. Vaikuttaakin omituiselta, mikäli julkinen valta kuvittelee saavansa tietyt ajatukset katoamaan kielloilla ja rajoituksilla.

Siteeraan lopuksi Eppu Normaalia:

”Dylan on messias
Dylan on vapahtaja
Dylan meidät pelastaa
Nyt mennään Dylania kumartamaan
Come on
Mennään Dylania kumartamaan.” 

Sivistyneistö fasistien sylikoirana?

Selityksiä eurooppalaisen fasismin esiinnousuun on perinteisesti etsitty kolmelta suunnalta. Yhtäällä (1) ovat historialliset, taloudelliset ja sosiodynaamiset selitykset, joiden mukaisesti fasismin ja siihen liittyvän kansallismielisyyden noususta on syytelty Versailles’n häpeärauhaa, idästä lähestyvää kommunismia ja lännestä uhkaavaa pinnallisuutta. Fasismin ilmiö on nähty niiden vastareaktiona.

Toinen (2) tapa suhtautua asioihin on hyödyntänyt psykoanalyysia, jälkimarxilaista yhteiskuntatiedettä ja valistuksen arvostelua. Frankfurtin koulukunnan filosofit, joihin kuuluivat muiden muassa Theodor W. Adorno, Max Horkheimer, Herbert Marcuse ja Erich Fromm, tulkitsivat fasismin nousua länsimaisen ihmisen vapauskriisiksi ja katsoivat, että uskonnon kahleista vapautuneet ihmiset eivät olleet vielä henkisesti valmiita sopeutumaan uuteen olotilaansa, ja sen vuoksi he alistuivat helposti ja mielellään maallisten auktoriteettien johdettaviksi. Frankfurtin koulun filosofien mukaan järjen käyttö välineellistyi teollisessa kulttuurissa, jolloin myös rationalismi kieroutui sotateknologian välineeksi.

Kolmas (3) tapa asennoitua fasismin ongelmaan on ollut aatehistoriallinen ja estetiikan merkitystä pohtiva. Fasismi on nähty politiikan estetisointina. Tässä segmentissä selitysvoimaisista tutkimuksista on vallinnut suoranainen pula, joka johtunee ainakin osittain siitä, että aiheesta kirjoittaminen vaatii koko kulttuurimme syvällistä tuntemista.


Laaja ja oppinut analyysi eurooppalaisesta fasismista

Kirjallisuuden emeritusprofessori Tarmo Kunnaksen teos Fasismin lumous – Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana (Atena 2013) täyttää kyseistä tyhjiötä erinomaisen asiantuntevasti. Kunnas tunnetaan muun muassa Nietzsche-tutkijana, ja hän on käsitellyt fasismin kysymyksiä jo vuonna 1972 julkaistussa väitöskirjassaan sekä viime vuosina myös kahdessa norjalaista Nobel-kirjailijaa, Knut Hamsunia, tarkastelevassa teoksessaan.

Nyt käsillä olevassa kirjassa Kunnas liikkuu taiteilijoiden, kirjailijoiden, tieteilijöiden, filosofien ja muiden intellektuellien maailmassa pyrkien etsimään selitystä siihen, miksi eurooppalainen älymystö hurahti fasismin kannattajaksi. Kuinka kulttuurielämän virtaukset ja politiikka saivat tukea toisiltaan, ja mikä rooli lukeneistolla sekä sen edustamalla rationalismilla ja irrationalismilla oli fasismin ilmiön luomisessa ja pönkittämisessä?

Kunnas on käsitellyt kaikkiaan seitsemänkymmenen ja yhteensä viittätoista eri kansallisuutta edustavan eurooppalaisen intellektuellin suhdetta fasismiin, mikä luonnollisesti merkitsee, että aiheesta on ollut vaikea hahmottaa yhtenäistä kokonaisuutta. Tämä haasteellisuus näkyy lopulta, paitsi teoksen laajuudessa, myös sen rakenteessa, jossa on jonkin verran siirtyilyä edestakaisin. Toiston vaikutelma johtuu osittain siitä, että kronologisen tarkastelun sijasta kirjoittaja on jäsennellyt teoksen temaattisesti eri otsikoiden alle ja tarkastelee sitten kymmenien eri ajattelijoiden kantoja kulloinkin puheena olevaan erityiskysymykseen.

Kirjoittajan puolustukseksi voi sanoa hänen lähestyneen aihettaan – ei syyttävästi, tuomitsevasti, moralisoivasti eikä jälkiviisaasti, kuten monet muut – vaan tasapuolisesti ja kohtuullisesti, ilman fasismille itselleen ominaista kiihkoilua ja ennakkoluuloisuutta. Kunnas toteaakin heti aluksi, että asioiden ymmärtäminen ei ole sama asia kuin niiden hyväksyminen.

Metodologisesti hän on halunnut noudattaa fenomenologista epookkia eli mielipiteistä pidättäytymistä ennen asioihin perehtymistä. Siihen liittyen hän on edennyt yksittäistapauksista yleiseen tulkintaan (vaikka muutoin fenomenologiaan onkin liittynyt myös vahva olemusajattelu, jossa edetään yleisistä väittämistä yksittäistapauksiin). Induktiivisen otteen tekee välttämättömäksi se, että eurooppalainen älymystö koostuu luonnollisesti hyvin kirjavasta joukosta kulttuurialan persoonia, ja kontekstit ja tapaukset ovat yksilöllisiä.

Laajan tutkimuksensa motiiviksi Kunnas mainitsee sen, että vallantahto, manipulaatio ja usko poliittisiin auktoriteetteihin ei väijy vain fasistista vaan kaikkea poliittista toimintaa. Aikana, jolloin Euroopassa ja lähialueilla, esimerkiksi Venäjällä, nostavat jälleen päätään – eivät vain kansallista etua ja kansakuntien itsemääräämisoikeutta puolustavat puolueet – vaan myös väkivaltaiset nationalistiset liikkeet, sopii odottaa, että Kunnaksen teoksella olisi jotain uuttakin annettavaa. Ja onhan sillä.


Fasismin määrittely, ilmiö ja olemus

Sen vaikean kysymyksen, mitä fasismi on ja miten se eroaa kansallissosialismista ja nationalismista, Kunnas on ratkaissut (tai kiertänyt) toteamalla olevansa tietoinen määrittelyn vaikeudesta ja antautumalla puhumaan sekä italialaisesta fasismista että saksalaisesta kansallissosialismista saman fasismi-tittelin alla. Hän on määritellyt fasismin ja natsismin niiden yhteisten nimittäjien kautta. Kumpaakin leimasi demokratian ja liberalismin vastaisuus, huoli kriisiin ajautuneen maan omasta kohtalosta, epäluulo bolshevismia kohtaan, kansallismielisyys, pyrkimys yksipuoluejärjestelmään sekä ajatus korporatismista, joka korvaa ammattiliitot.

Molempiin on sisältynyt myös rotuoppi, biologismi, naturalismi sekä ajatus elämästä kamppailuna. Fasismin alkutekijöinä voisi pitää lisäksi utilitarismia eli hyötyajattelua ja erilaisia seksuaalipoliittisia lajinsäilytysideologioita. Monet Frankfurtin koulukunnan filosofit olisivat varmasti valmiit täydentämään listaa vielä järkeisuskolla, välinerationalismilla ja mystisellä irrationalismilla sekä kristillisellä puhdasoppisuudella.

Fasismin nimen käyttäminen sekä italialaisesta fasismista että saksalaisesta kansallissosialismista on luonteva ratkaisu siksi, että ne molemmat sisälsivät juuri sellaista kiihkomielisyyttä, joka oli epäilemättä hyvin fasinoivaa. Itse käsitehän tulee latinan sanasta ”fasces”. Se tarkoittaa vitsakimppua, jota liktorit kantoivat Rooman valtakunnassa hallitsijan tai korkean virkamiehen edellä. Tämän rangaistusvaltaa symboloivan tunnuksen merkkinä pidettiin usein myös kirveenterää, johon liittyvä iskuvoimaisuus saattoi olla Italian fasistien mielessä heidän omaksuessaan sen embleemikseen vuonna 1919.

Kunnaksen mukaan merkittävimpänä erona italialaisen ja saksalaisen fasismin välillä oli se, että saksalainen biologinen rasisismi jäi miltei kokonaan pois Italian fasismista. Tämä pitääkin paikkaansa ja on ymmärrettävissä siinä valossa, ettei Italiassa vallinnut sentapaista antisemitismiä eikä arjalaisen rotupuhtauden ideologiaa, joka olisi tehnyt rotuopillisten vastakohta-asetelmien rakentamisen mahdolliseksi. Jopa Ranskassa, Venäjällä ja eräissä Balkanin maissa antisemitismi on ollut yleisempää kuin Italiassa.


Kirjailijat salonkikelpoisina natseina?

Kunnaksen aatehistoriallisen työn haasteena on ollut fasismin antiklimatisaatio, jonka mukaisesti uusi aate tulee osaksi uutta kulttuuria ja palvelee sitä uusilla ehdoilla. Kunnas toteaa oman asemansa suomalaisena tukevan hänen tutkimustehtäväänsä ja pyrkimystään puolueettomuuteen. Toisaalta hän on nähnyt ilmiön myös läheltä käsitellessään suomalaisen älymystön osuutta fasismin vaalimisessa. Suomalaisten asema ei tietenkään ole ollut viaton, ja sitä on jälkikäteen selitetty pois historioitsijoiden helmasyntiin eli presentisimiin syyllistyen. Kuten Kunnas asian ilmaisee, menneisyyttä on tällöin tulkittu nykyajan teatterikiikarin läpi.

Kunnaksen teoksessa ei ole selittelyn pyrkimystä, vaan se tuo esille kipeitä ongelmakohtia. IKL:n, AKS:n ja Lapuan liikkeen toiminnan lisäksi Kunnas muistaa englantilaisen PEN-klubin vastavedoksi perustetun Euroopan kirjailijaliiton (Europäische Schriftsteller-Vereinigung, ESV) ja suomalaisten osuuden siinä. On syytä muistaa, että suhde saksalaisuuteen oli jokseenkin luonnollista, sillä englantilaisen kielialueen kulttuurilla oli hyvin vähän vaikutusta maamme älylliseen elämään ennen toisen maailmansodan jälkeistä nollapistettä, jolloin napanuora saksalaiseen filosofiaan ja kulttuurielämään katkaistiin. Saksalaissuuntaus oli elimellinen osa suomalaista kulttuuri-ilmastoa ennen sen kyseenalaistumista, kieroutumista ja romuttumista Hitlerin 12 vuotta kestäneen, historiallisesti melko lyhyen, valtakauden aikana.

Natsi-Saksan perustaman ja vuodesta 1941 vuoteen 1945 toimineen kirjailijaliiton Suomen osastoon kuului kaikkiaan 40 kirjailijaa ja runoilijaa, joista 15 oli ruotsinkielisiä, joukossa sellaiset kirjailijat kuin Mika Waltari, V. A. Koskenniemi, Tatu Vaaskivi, Maila Talvio, Viljo Kajava, Örnulf Tigerstedt, Tito Colliander, Bertel Gripenberg, Hjalmar Dahl, Harald Hornborg, Lorenz von Numers, Jarl Gallén, J. C. Fabritius, E. R. Gummerus, Ulla Biaudet, Joel Rundt, Ture Janson, Göran Stenius, Olof Enckell ja Jarl Hemmer.

Suomalaisten lapojen nostoa Hitlerin kirjallisuusseuralle on myöhemmin pidetty kirjallisuutemme häpeätahrana samaan tapaan kuin Knut Hamsunin antautumista Kolmannen valtakunnan vieraaksi. Suomalaisista varsinkin Maila Talvion ja hänen puolisonsa professori J. J. Mikkolan osallistuminen saksalaisten kattamaan pöytään sekä heidän Helsingin Laaksolassa saksalaisille osoittamansa vieraanvaraisuus ovat olleet ankaran arvostelun kohteina, mukaanlukien näihin kirjallisiin salonkeihin sisältyneet henkisen kulttuurin ruokamessut. Osan suomalaisten kritiikittömyydestä voi varmasti panna humanisteille tyypillisen hyväuskoisuuden ja sinisilmäisyyden piikkiin, mutta asioita voi ymmärtää myös, kuten Kunnas, Suomessa historiallisesti vallinneen vahvan saksalaissuuntauksen ja saksalaismielisyyden kannalta.

Omasta vaatimattomasta mielestäni kirjailijoiden identifioituminen saksalaissuuntaukseen on yhtä ymmärrettävää kuin syytökset sen johdosta ovat kummallisia. Voisi nimittäin ajatella, että Neuvostoliiton ja sen kanssa liitossa olleiden maiden myötäileminen olisi tarkoittanut menoa vihollisen puolelle ja tuottanut epäilyn eräänlaisesta henkisestä maanpetturuudesta. Onkin outoa, miten helposti Hella Wuolijoen tapaiset itään päin kallistuneet kirjailijat ovat saaneet omat syntinsä anteeksi, vaikka he puolestaan osoittivat hospitaliteettia niin sanotuille kotiryssille, eivätkä sosialismin nimissä tehdyt rikokset ole sen vähäisemmät kuin kansallissosialisminkaan.

Sen enempää Kunnas kuin samoja kysymyksiä käsitelleet Markku Jokisipilä ja Janne Könönenkään eivät kaikesta oppineisuudestaan huolimatta ole löytäneet vastausta kysymykseen, miten maamme kulttuuri- ja sotilassuhteita olisi toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa voinut paremminkaan hoitaa. Virheitä etsittäessä ja arvioitaessa olisi myös muistettava, että fasismille tyypilliset piirteet eivät ole olleet tyypillisiä vain fasismille vaan useille muillekin joukkoliikkeille, kuten kommunismille ja sosialismille. NSDAP – Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue – sai suuren osan ihanteistaan sosiaalidemokraateilta, ja myös Mussolini oli alun perin sosiaalidemokraatti. Kansallissosialistit ja Italian fasistit tekivät sosialismista kansallismielistä, kun taas vasemmistolainen työväenliike oli pyrkinyt olemaan kansainvälistä: siinä natsismin ja internatsismin ero.


Monesta pahasta pienin

Kunnaksen mukaan Suomen ja Saksan välillä oli vanhastaan suopea yhteenkuuluvuus, joka perustuu luterilaiseen historiaan ja siihen, että Saksa lähetti jo kansalaissodan aikana Suomeen jääkäreitä auttamaan irtautumista Neuvosto-Venäjästä. Kenties tuo henkinen sidos on ollut voimassa jo Hansaliiton ajoista asti.

Kirjailijoilta ei ole myöskään vaatinut erityistä osaamista tulla siihen johtopäätökseen, että Saksan voitto sodassa olisi Suomelle edullisempi vaihtoehto kuin Neuvostoliiton, joten saksalaismielisyys on voitu nähdä sotilaalliselle ajopuuteorialle ominaisesti tietynlaisena pakkona tai ainakin parempana kahdesta huonosta vaihtoehdosta. Koettuaan saksalaismyönteisyyden välttämättömäksi monet panivat sen varaan myös paljon toivoa ja esiintyivät innokkaasti Saksan sekä Saksassa vallalla olleiden suuntausten puolesta.

Kunnas korostaa, ettei suomalaisten kirjailijoiden myötämielisyyteen saksalaista fasismia kohtaan liittynyt rotusyrjintää eikä antisemitismiä. Hän toteaa, ettei myöskään Suomen äärioikeistolaisissa liikkeissä esiintynyt esimerkiksi Espanjan falangismille ominaista aristokraattista ulottuvuutta.

Tämän hierarkkisen piirteen poissaoloa voidaan selittää kansalaissodan arpiin liittyvällä kansallisella historiallamme ja talvisodan hengellä. Toiseksi, suomalaiset eivät olisi voineet kovin luontevasti kirjoittautua arjalaisuuden taakse, sillä heitä (meitä) ei pidetty arjalaiseen rotuun kuuluvina. Tilalle suomalaiset kehittivätkin ajatuksen suomalais-ugrilaisesta kansasta, joka toimii etuvartiona idän kansoille ja joka osallistuisi pyhään tehtävään elintilan valtaamiseksi idästä.

Myös suomalaisten omassa keskuudessa esiintyi tiettyä roturasismia, jota loivat ja ylläpitivät muiden muassa professori Axel Olof Freudenthalin näkemykset suomalaisista mongooleina, joita ruotsalaisen rodun pitää hallita ja joita ei pidä päästää korkeamman opetuksen piiriin. Suomalaisten identifikaation rotuajatteluun teki mahdottomaksi yksinkertaisesti se, että Saksassa ja Ruotsissa halveksuttiin suomalaisia pitäen heitä epäarjalaisina, mikä teki joistakin suomalaisista, paitsi fasismin suosijoita, myös kaksinkertaisia uhreja.


Filosofit, nuo hyödylliset hölmöt?

Kunnas kirjoittaa suomalaisten osallistumisesta natsi-Saksan myötäilyyn otsikolla ”Hyödylliset pohjoismaiset idiootit”. Ketään säästämättömästi ja kuvia kumartamattomasti hän nostaa esiin muiden muassa akateemikko Georg Henrik von Wrightin tietyt edesottamukset. Von Wrightiähän on palvottu sekä Suomessa että Ruotsissa kuin paikallista kuningasta, ja sikäli pyhäinkuvien kyseenalaistaminen onkin paikallaan.

Kunnaksen mukaan von Wright kirjoitti Saksassa vuonna 1943 ilmestyneessä kirjassa Finnland von Krieg zu Krieg, että sotaan liittymisen päivänä Neuvostoliitoa vastaan ”käy vapauttava henkäys koko maan lävitse” ja että ”Adolf Hitlerin suuren päätöksen ansiosta” alkoi lopullinen tilinteko bolshevismin kanssa. Sen sijaan omaelämäkerrassaan nimeltä Elämäni niin kuin sen muistan, von Wright muistaa, että hän olisi suuntautunut Englantiin jo vuonna 1938 Hitlerin vallattua Itävallan.

Von Wrightin logiikkaa voidaan ymmärtää, vaikka hänen varovasti nimetyissä muistelmissaan olisikin selittelyn makua. Kunnaksen mukaan von Wright ehkä arvioi, että Hitlerin vallattua Neuvostoliiton sodan lopputulos saattaisi paremmin palvella Suomen turvallisuutta Euroopan itärajalla. Mikäli Englanti voittaisi, voittaja olisi kovin kaukana Suomesta ja vielä sotilasliitossa Neuvostoliiton kanssa. Kunnas on päätynyt näkemykseen, etteivät von Wrightin päätelmät olleet tälläkään kerralla tunteenomaisia.

Kunnaksen esille tuoma aineisto ei merkitse, että hän pitäisi aikansa tärkeimpiä suomalaisia filosofeja idiootteina, ja Eino Kailasta puhuessaan hän suoranaisesti alleviivaakin, ettei Kaila ollut suinkaan mikään idiootti. Rolf Nevanlinnan saksalaismyönteisyyttä arvosteltaessa Kunnas muistuttaa, että hän oli äitinsä puolelta saksalainen. Suomalaiset filosofit myötäilivät saksalaista virtausta saksalaisen kielialueen filosofian suuren merkityksen ja perinteen vuoksi, ja he liittyvät siihen samaan kokonaisilmiöön, jonka vuoksi Snellman koki jälleen arvonnousua ja Hegel nautti inflaatiotarkistuksesta toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa.


Heideggerin suhteesta fasismiin

Lähes 700-sivuisessa Fasismin lumous -teoksessa – joka huolellisen dokumentointinsa ja 1700 viitteensä kera olisi selvästi Tieto-Finlandia-ainesta – näkyy Kunnaksen useiden vuosikymmenien työ. Huolellisesta aiheeseen perehtymisestä kertoo se, että Martin Heideggerin aseman pohtimista varten hän on käynyt henkilökohtaisia keskusteluja Heideggerin koottujen teosten toimittajan, Freiburgin yliopiston emeritusprofessori Friedrich Wilhelm von Herrmannin, ja filosofin vanhemman pojan, Jörg Heideggerin, kanssa.

Filosofisesti antoisinta Kunnaksen teoksessa ovatkin juuri ne osiot, joissa hän käsittelee Heideggeria ja hänen osuuttaan eurooppalaisen fasismin aatehistoriallisessa sikermässä. Parasta Kunnaksen teoksessa on maltti ja asiantuntevuus, jolla hän aihettaan lähestyy, ja siksi hänen kirjoituksensa ovat täysin toista maata kuin esimerkiksi Victor Faríasin vuonna 1987 ilmestynyt syytöskirja Heidegger y el nazismo (engl. Heidegger and nazism, ransk. Heidegger et le nazisme), jossa Heidegger leimattiin muitta mutkitta aktiiviseksi natsiksi.

Chileläinen, Heideggerin opiskelijana 1960-luvulla toiminut Faríashan väitti, että Heidegger pysyi kansallissosialistina sodan katkeraan loppuun asti, ja käytti todisteena sitä lähinnä aihetodisteeksi kelpaavaa seikaa, että filosofi maksoi puolueen jäsenmaksun aina vuoteen 1945. Tunnettu Heidegger-tutkija, professori Otto Pöggeler puolestaan on katsonut, että jo vuonna 1934 pidetty Herakleitos-luento palautti Heideggerin riippumattomalle linjalle ja että viimeistään luento Einführung in die Metaphysik vuonna 1935 sijoitti kansallissosialismin bolshevismin rinnalle osaksi niitä liikkeitä, jotka alensivat hengen vain pelkäksi rodun, luokan tai yhteiskunnallisen tosiasian instrumentiksi (Kunnas 2013, s. 78).

Kunnas katsookin, että Heidegger oli etupäässä kartesiolaisen filosofian ja systeemiteoreettisen tieteenfilosofian arvostelija, joka halusi purkaa auki länsimaisen metafyysisen perinteen. Hän ei nojautunut rotuoppiin eikä biologiaan vaan lähinnä konservatiiviseen aatehistoriaan ja estetiikkaan sekä jonkin verran mytologiaan. Tässä mielessä Kunnas on samoilla linjoilla kuin itsekin olen Tiedepolitiikka-lehdessä 4/2004 julkaistussa Heidegger-artikkelissani.

Heidegger oli liittynyt kansallissosialistiseen puolueeseen vappuna 1933, eli samana päivänä kuin oikeusfilosofi Carl Schmitt. Pian tämän jälkeen Heidegger suostuteltiin yliopistonsa rehtorinvaaliin ja tuli valituksi tehtävään, josta hän erosi noin vuoden kuluttua. Totta on, että Freiburgin yliopistossa monet joutuivat kärsimään natsien sensuurilakien ja juutalaisten erottamisen vuoksi. Tunnetuin heistä oli varmaankin eläkkeellä ollut Heideggerin opettaja Edmund Husserl, jolta eräässä vaiheessa kiellettiin yliopiston kirjaston käyttö. Tämä ei tosin tapahtunut Heideggerin vaikutuksesta.

Heideggerin Sein und Zeitin (1927) viidennestä painoksesta (1941) pois pyyhitty omistus Husserlille on myös palautettu sodan jälkeen kirjoittajan toimesta paikoilleen. Poistoa on pidetty merkkinä natsihallinnosta käyneestä käskystä ja palautusta filosofin jatkuvasta kunnioituksen osoituksesta opettajalleen. Tällainen defensiivisyys herättää toisaalta kysymyksen, pitäisikö oppilaiden yleensä olla samaa mieltä opettajiensa kanssa, kun välirikot on nähty klassisina pyrkimyksinä astua pois isien varjosta.

Heidegger näyttää joka tapauksessa päätyneen näkemyksiinsä itse eikä painostuksen tai myötäilyn tuloksena, mihin liittyvän omaehtoisuuden voi nähdä nostavan hänen ajattelunsa arvoa. Kunnas toteaa, että vielä vuosien 1933 ja 1934 seminaarissa Heidegger ajatteli, että olevainen (das Seiende) vastaa kansaa aivan niin kuin oleminen (das Sein) vastaa valtiota. Sen sijaan toisen maailmansodan alkuun mennessä käänne oli jo tapahtunut. Kun Heidegger ankarasti kritisoi vuonna 1938 esitelmässään Die Zeit des Weltbildes (suom. Maailmankuvan aika) maailmankuvan käsitettä, se suuntautui myös epäsuorasti kansallissosialismin maailmankuvaa vastaan. Kunnaksen mukaan Heidegger antaa ymmärtää, että kansallissosialismi palvoo olemisen unohduksessaan maailmankuvaa eikä vallanjanossaan ymmärrä todellisuutta ja olemista, joita ei voida määritellä subjektin luomilla subjektiivisilla käsitteillä ja arvoilla (Kunnas 2013, s. 131).

Heideggerin käsityksessä olemisesta kreikkalaisessa poliksessa (eli kaupunkivaltiossa) käy ilmi, että hänen ihanneyhteiskuntansa on osa kiinteää olemista, ei poliittinen suure. Heideggerin tässä yhteydessä tekemä viittaus historiaan (Geschichte) tarkoittaa sitä historiaa, joka olemisessa tapahtuu, eikä historiaa (Historie), jonka akateeminen historiankirjoitus tavoittaa juonellistaen menneisyyden tapahtumat yksinkertaistetuilla kausaliteeteilla ja valikoiduilla lähdeaineistoilla (Kunnas 2013, s. 134).


Esteetikot peltotiellä

”Tapahtumisen taiteen” tärkeyttä olemisen ymmärtämisessä Heidegger valaisi käsitteellä das Nichts (”ei-mitään”). Sitä, mitä kyseinen käsite edustaa, ei voida tajuta logiikan tai käsitteiden avulla, mutta sen voi ymmärtää esimerkiksi Knut Hamsunin romaanitaiteen avulla. Heidegger siteerasikin Hamsunin August-trilogiaa kuvatakseen ihmisen juurettomuutta, mutta niin, että hänen olemassaolossaan ei ole kuitenkaan menetetty yhteyttä epätavalliseen.

Kunnaksen mukaan käsite das Nichts jää Heideggerille tieteellisesti selittämättömäksi, ja vain taide, joka puhuu selittämättömistä ja kaikista ilmiöistä kuin ne olisivat ensimmäistä kertaa käsillä, kykenee sen tekemään (Kunnas 2013, s. 157). Heidegger antoi ymmärtää, että taiteessa on vahva tiedostava ja ymmärtävä komponentti, jonka romanttinen taiteilijakuva ja elämysestetiikka ovat tunteellisuudessaan työntäneet perusteettomasti sivuun, ja taiteen, kuten kaiken totuuden, olemus on salaisuus. Niinpä se on kamppailtava esille maailmassa, joka rakentuu Herakleitoksen, Nietzschen ja Hegelin mallin mukaan jatkuvista ristiriidoista ja eripurasta.

Joku Adornon tapainen filosofi voisi vastata Heideggerille ja ehkä myös Kunnakselle, että juuri tämäntapainen ajattelu on politiikan estetisointia ja mystifiointia: poliittisen vallan pukemista taiteen ja irrationalismin kaapuun. Toisaalta pitäisi välttää myös fasismin demonisointia ja huomata siihen liittyvä laskelmallisuus, joka oli Heideggerin arvostelun kohteena hänen kritisoidessaan teknologiseen järkeisuskoon liittyvää periaatetta. Siitä hän käytti nimitystä das rechnende Denken, laskeva ajattelu.

Osan sota-ajasta kotiarestissa viettänyt Heidegger joutui valitsemaan luentojensa aiheet poliittisesti soveliaasta henkilögalleriasta, johon kuuluivat muiden muassa Hamsun ja Hölderlin. Ei voidakaan välttyä ajattelemasta, kuinka syvällä sensuurin suossa sekä hän että monet kirjailijat joutuivat tuohon aikaan tarpomaan. Osa heistä oli varmasti myös aidosti peltotiellä sikäli, että valheellisuuden, propagandan ja idealismin ilmapiirissä moni asia kääntyi aivan muuhun suuntaan kuin ajattelijat itse tarkoittivat, useimmiten harhapoluille. Luotettavan tiedon onkiminen ajattelijoiden tarkoituksista on siksi aina hyvin vaikeaa.

Kirjallisuuden ja filosofian lisäksi myös elokuvataide on viime vuosina lähestynyt fasismin ajan kärsimyksiä uusin silmin ja pystynyt näkemään fasismin suosijoina nähdyt henkilöt myös uhreina. Minulle tulee elävästi mieleen Jan Troellin vuonna 1996 ohjaaman elokuvan kohtaus, jossa Knut Hamsunia esittävä Max von Sydow huudahtaa pettyneenä Hitlerille ollessaan hänen vieraanaan Berghofissa: ”Er vilja är förfalskad! [Tahtonne on vääristynyt!]”


Romantikkojen taistelu pinnallisuutta vastaan

Heideggerin filosofia oli poliittisesti arvioiden keskustavasemmistolaista, ja siihen liittyi maalaisen, juurevan, olemisen ihannointia. Biologismi ja roturasismi olivat sille vieraita, ja myös Nietzschen naturalismista Heideggerille välittyi lähinnä sen bios, joka viittaa elämään ja vitaalisuuteen.

Kunnaksen mukaan katolinen Heidegger piti jo nuoresta asti virheellisenä Nietzschen väitettä, että totuus on eräänlainen erehdyksen laji. Sen sijaan Heidegger katsoi, että henkevä epäily totuuden objektiivisuudesta oli itsessään vaarassa muuttua valhefilosofiaksi. Etsiessään kätkettyä totuutta, kreikkalaisten aletheiaa, hän suhtautui varauksellisesti myös amerikkalaiseen pragmatismiin.

Kunnas näkee, että Heideggerin antipositivismi oli saksalaisen rationalismin kritiikin täydennys, ja positivismin hän arvotti negatiivisesti, sillä se otti totuuden lähteeksi aistihavainnon, joka ei koskaan voi olla objektiivinen. Objektiivinen tieto ei voi Heideggerin mukaan syntyä koeputkessa, eikä kielikään ole kulkuväline, jollaiseksi analyyttinen kielifilosofia on mieltänyt kielen aseman tavoitellessaan kaikille yhteistä tapaa puhua todellisuudesta. Heidegger kysyi aina Immanuel Kantin tapaan, millä edellytyksillä tai ehdoilla jokin tieto on objektiivista, ja niin hän kritisoi luonnontieteen mallin mukaista tiedon tavoittelua humanistisissa tieteissä. Positivismi ei ole kiinnostunut kaikesta siitä, mikä on olemassa havaintojen lisäksi, ja siksi se on tietämättömyyttä tosiasiasta, ettei täsmällisyys aina lankea yhteen totuuden kanssa (Kunnas 2013, s. 171).

Tämä tieteenfilosofinen arvostelu on ajankohtaista yhä edelleen, aikana, jolloin monet nykyaikaisina pidetyt tutkimuksen lajit, kuten aivotutkimus ja geeniteknologia, toistavat 1930-luvulla luotua positivistista ja teknistä ihmiskuvaa. Omasta mielestäni Nietzschen, Schopenhauerin ja Heideggerin tapaiset kulttuuripessimistit ovat olleet syvällisempiä ja päässeet lähemmäksi olevaisen totuutta tai ainakin totuutta olemisen luonteesta kuin Marilyn Monroelta vaikutteensa saaneet optimistit. Samassa mielessä on ymmärrettävää, miksi nietzscheläisestä ja heideggerilaisesta ajattelusta viehättyneet ovat aina karsastaneet amerikkalaiseen pragmatismiin liittyvää myönteisyyttä ja konstruktiivisuutta.

Pessimismi sai äärimmäisen ilmaisunsa romanialaisen E. M. Cioranin filosofiassa, mitä puhuttelevasti kuvaa se, että hänen äitinsä kertoi halunneensa tehdä abortin, jos olisi tiennyt kuinka onneton hänen pojastaan tulee. Kunnas käsitteleekin laajasti Romanian suurvalta-ajoilta voimansa saaneen romanialaisen mystiikkafasismin asemaa ja kuuluisien romanialaisten filosofien, Nae Ionescun ja Mircea Eliaden, kääntymistä fasismin tielle.

Kunnas nostaa eurooppalaisen fasismin lukuihin mukaan myös Carl Gustav Jungin, joka on kollektiivisen tiedostumattoman käsitteellään pikemminkin valaissut ihmisyyden pimeää puolta kuin antautunut sen riepoteltavaksi. Jungin nostamiseen fasismin parrasvaloihin ovat ohjanneet luultavasti muutamien marxilaisten mielipiteet, kuten Ernst Blochin syytökset teoksessa Das Prinzip der Hoffnung, jossa hän haukkui Jungia fasistiksi ja fasistiseksi vaahtoavaksi psykoanalyytikoksi. Toinen syy on, ettei Jung arvostellut natsijohtajia analyyseissaan vaan pidättäytyi kärkevästä kritiikistä tulkiten esimerkiksi Hitleriä vain Saksan kansan kollektiivisen alitajunnan äänitorveksi. Tosiasiassa Jung oli hyvin sveitsiläinen, paitsi kansallisuudeltaan, myös mielipiteiltään, mutta neutraalina pysytellyt psykoanalyytikko kelpasi muutamille fasisteille, sillä Freudista poiketen hän oli ei-juutalainen.


Fasismi ja homoseksuaalisuus

Nähdäkseni syvyyspsykologinen tutkimus on tarpeellista fasismin luonteen ymmärtämiseksi ja siihen liittyvien kärsimysten sekä tuskien ennaltaehkäisemiseksi (mikäli tällainen ohjaava tehtävä tieteelle sallitaan).

Kunnas on kiinnittänyt huomiota myös siihen, että kansallissosialismiin liittyi – niin homovastainen suuntaus kuin se julkisesti olikin – myös maskuliinisuutta ihannoivaa homoseksuaalisuutta, jonka esikuvana pidettiin antiikin filosofiaan liittyvää poikarakkautta. Huomio on perusteltu, mutta sitä on marginalisoitu sekä yleisesti että Kunnaksen tutkimuksessa.

Nähdäkseni suhteella homoseksuaalisuuteen on paljon oletettua keskeisempi osa kaikkien fasististen liikkeiden synnyssä. Nähdäkseni fasismi edustaa heteroiden ja biseksuaalien tapaa torjua homoseksuaalisia yllykkeitään, ja se on pyrkimystä sovittaa oidipaaliseen kompleksiin liittyvää tunteiden ambivalenssia sublimoimalla homoseksuaaliset tunteet patriarkaalisen isänvallan palvontaan. Se on myös identifioitumista kiihkoisänmaallisuuteen sekä valtioiden rajoja piirtelevän eksogamian ja insestikiellon muotoon, johon liittyy chauvinistista homoseksuaalisuutta ja homososiaalisuutta.

Olenkin itse tulkinnut teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008) fasismia ja Hitlerin kompleksista luonnetta osoitukseksi fasismiin liittyvästä torjutusta ja vääristyneestä homoseksuaalisuudesta. Saksalainen historianprofessori Lothar Machtan esitteli väitteiden taustaksi historiallisia perusteita paljon huomiota saaneessa teoksessaan Hitlers Geheimnis – Das Dobbelleben des Diktators (”Hitlerin salaisuus – Diktaattorin kaksoiselämä”) vuonna 2001, ja jo amerikkalainen psykiatri Walter C. Langer piti Hitleriä homoseksuaalina Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun tilaamassa psykologisessa profiilissa, jonka pohjalta hän julkaisi vuonna 1972 teoksen The Mind of Adolf Hitler (suom. Adolf Hitler – Mies ja myytti). Osa Hitlerin ja fasismin myyttisestä lumouksesta selittyy varmasti molempiin liittyvällä alitajuisella homoseksuaalisuuden kiehtovuudella, jonka johdosta Hitler ”myy aina”.


Ei paha ole kenkään ihminen...

Metatasolta arvioiden kiintoisaa fasismin ja natsismin historiateoksissa on niiden oma taipumus pitää Hitleriä ja muita fasistijohtajia jatkuvasti parrasvaloissa. Tässä mielessä Hitler piirsi itsensä pysyvästi, ei vain ihmiskunnan tajuntaan, vaan myös varoittavaksi esimerkiksi, joka radioaaltojen myötä on poistunut jo aurinkokunnastammekin ja etenee tähtitarhain tuolle puolen, toiseen todellisuuteen.

Juuri siksi, että fasismi usein halutaan siirtää pois itsestä ja rajata toisten ominaisuudeksi eli ”lähettää ulkoavaruuteen”, sillä on (juuri tämän rajaamisen kautta) edelleen voimaa vaikuttaa myös niiden ajatteluun, jotka sen kiihkeimmin kieltävät. Silmiinpistävää monille fasismin selityksille – ei tosin tälle puheena olevalle – on kirjoittajien defensiivisyys, joka kertoo fasismin kriitikoiden omastakin innostuksesta fasismia kohtaan.

Kunnaksen työssä puutteena voidaan pitää sitä, ettei siinä paneuduta kovinkaan paljon kysymykseen, mikä osuus sellaisilla eettis-moraalisilla järjestelmillä kuin uskonnoilla – niin hindulaisuudella kuin kristinuskollakin – oli fasismin synnyssä ja ”ymmärtämisessä”. Itseäni on kiinnostanut aina myös se, kuinka paavit ovat suudelleet natseja mielessään Jeesuksen niin sanottu toisen posken etiikka: ”Älkää tehkö pahalle vastarintaa” (Matt. 5:39).

Tässä sinänsä ongelmallisessa opetuksessa on kyllä edelleen viisautensa sikäli, että myös fasismin leimaaminen yksiselitteisesti pahaksi on sekin vaarallista, sillä juuri vastakohtien kautta kautta paha tarttuu. Siksi en voi täysin torjua epäilystäni, missä määrin Kunnas on toiminut täysin loppuun asti harkitusti ja kriittisesti aiemmassa pahuutta tarkastelevassa kirjassaan Paha – Mitä kirjallisuus ja taide paljastavat pahuuden olemuksesta? (2008).

Vanhat sananlaskut sanovat, että ”tie helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla” ja ”mikään matka maailmassa ei ole niin lyhyt kuin matka hyvästä pahaan” (paitsi tietysti matka samaa tietä takaisin). Ja: ”ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin”. Jokaisen lienee pakko myöntää, että myös kansallissosialismiin liittyi jotain myönteistä, kuten Volkswagenit. Kansallissosialismissa myönteistä oli myös se, että koronkiskominen oli valtakunnassa kielletty. On syytä muistaa, että spekulatiivinen talous – eli toisten ihmisten rahoilla pelaaminen ja välistä vetäminen, toisin sanoen pyrkimys leipoa voittoa tuottamatta sen enempää henkisiä kuin materiaalisiakaan arvoja – ovat nykyisenkin kirkkaana kimaltavan kuplatalouden keskeisiä syitä. Samalla ne ovat todennäköisiä syitä myös siihen, miksi fasismi nykyisen EU:n jälleenromahduksen seurauksena taas nousee.


Miksi älymystö hullantui fasismista?

Kaiken tämän analysoimisen lopuksi on hyvä kysyä, miksi älymystö ja sivistyneistö saatiin uskomaan fasismiin ja kuinka fasistit saatiin salonkikelpoisiksi miellyttääkseen kulttuurieliittiä sekä sulautuakseen itse siihen.

On muistettava, että monet saksalaiset kansallissosialistit olivat alun perin itse halunneet tulla taiteilijoiksi, kärjessä luonnollisesti Führer, mutta myös Joseph Göbbels kokeili romaanikirjailijan uraa yhdellä kaunokirjallisella teoksella. Pääideologina tunnettu Alfred Rosenberg puolestaan opiskeli arkkitehtuuria ja toimi kuvaamataidon opettajana Tallinnassa, ja Albert Speer oli niin ikään arkkitehti (lavasteet olivat mahtipontiselle liikkeelle yhtä tärkeitä kuin Internet on kaikelle politiikalle nykyisin). Himmler ja Göring taas rakastivat taiteita keräämällä tauluja ja veistoksia varastoihinsa, joissa lojui myös kymmeniä tuhansia viini- ja viskipulloja.

Tähän ”taiteilijuuteen” oli helppo samastua puolin ja toisin. Mutta ei taidetta ilman tuskaa.

Monet fasismia myötäilleet älymystön ja sivistyneistön jäsenet olivat taiteilijoita sekä Suomessa että muualla Euroopassa, ja taiteilijoille pidetään luonteenomaisena sitä, että he edustavat äärikantoja. He ovat lähtökohtaisesti äärimmäisyysajattelijoita ja -toimijoita. Taiteilijat, mutta myös tieteenharjoittajat, koettelevat rajoja ja suhtautuvat uusiin ilmiöihin ennakkoluulottomasti. Tulevaisuuteen suuntautuminen arvotetaan älylliseksi, kun taas konservatiivisuutta pidetään taantumuksellisuutena. Ja fasismi edusti äärimmäistä edistyksellisyyttä.

Toisaalta taiteilijat ovat usein myös äärimmäisiä rationalisteja. Niinpä he ajattelivat fasismin edustavan jotakin uutta ja hyvää sekä luovan myönteisiä arvoja. Fasismilla oli visio uudesta Euroopasta. Sen nähtiin tarjoavan lamaannuksessa olevalle ja pinnallisuudesta kärsivälle kulttuurille uuden henkisesti korkeatasoisen suunnan. Hitlerin Saksa näytti antavan Euroopan älylliselle elämälle kokonaan uudenlaisen lähtökohdan, joka oli kuorrutettu antiikin ihanteilla, ja sen varjopuolena pidettiin vain yksipuoluejärjestelmää ja militarismia, mutta niitäkin ymmärrettiin ensimmäisen maailmansodan kokemusten valossa.

Kunnas kirjoittaakin teoksensa lopussa: ”Jos eurooppalaista sivilisaatiota todella uhkasi rappio ja suoranainen kuolema, fasismi oli viimeinen suuri – epäonnistunut – yritys pelastaa se.” (Kunnas, s. 646)

Eräs ymmärettävä syy fasismin suosioon on tietenkin yksilöiden egoismi, rationalismi ja oman edun tavoittelu, joka yhdistyi joukkokäyttäytymiseen. Yksilöt kerta kaikkiaan kokivat, että menemällä mukaan suurempaan aatteeseen siitä olisi heille hyötyä ja he saavuttaisivat oman etunsa. Osallisuus näytti edistävän uraa, kun taas vastahakoisuudesta olisi ollut merkittävää haittaa. Myös suomalaisten kontaktit Saksaan olivat selvää valuuttaa parempien asemien tavoittelussa. (Tässä nähdään, kuinka vaarallista uran tavoittelu ja niin sanotun sosiaalisen pääoman keruu työelämässä on.)

On myös muistettava, että 1930-luvun Saksa lupasi paljon. Kansallissosialismilla näytti olevan takanaan (ainakin näennäisesti perusteltu) poliittinen filosofia. Tässä suhteessa nykyinen uusnatsismi edustaakin vain degeneroitunutta nationalismin muotoa, sillä siltä puuttuvat kulttuuriset ihanteet, ja se asemoi itsensä lähinnä taloudellisen kurjuuden vastustamiseen, eikä sillä ei ole sellaista kulttuurieliitin kannatusperustaa kuin Hitlerin Saksalla oli.

Kysymys oman aikamme tilanteesta ja fasismin opetuksista ajallemme voidaan nähdä myös historiallisten faktojen selvittelyä laajakantoisemmin. Vuosikymmenten kuluessa on kerätty paljon todistusaineistoa siitä, miten pahasti älymystö voi haksahtaa, mutta onko pohdittu myös sitä, kuinka vakavasti nykyinen älymystömme saattaa hurahtaa altistuessaan oman aikamme poliittisille tarkoitusperille?

Nykyisessä EU-Euroopassa on luonnollisesti vaikeaa käsittää, että 1930-luvulla monet rotuopista ja militarismista vaikutteita saaneet eivät nähneet toiminnassaan mitään erikoista. Mutta myös meidän oman aikamme keskeiset suuntaukset, kuten globalisaatio, talousliberalismi, maahanmuutto, väestöjen vapaa oleskelu eri maissa ja vieraiden valtioiden velkatakaukset saattavat vaikuttaa muutaman vuosikymmenen päästä virhellisiltä ja vaarallisilta ideologioilta, joita pidetään lopulta piruntyönä.

Myös Euroopan unionilla on – tai oli – visio uudesta ja paremmasta Euroopasta.


Arvioitu teos

Kunnas, Tarmo, Fasismin lumous – Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana. Jyväskylä: Atena, 2013.

Muu kirjallisuus

Bloch, Ernst, Das Prinzip der Hoffnung. Gesamtausgabe, Bd., 5. Frankfurt am Main: Suhrkamp, 1959.
Farías, Victor, Heidegger and nazism. Ed. Joseph Margolis et al., transl. Paul Burrel et al., orig. Heidegger y el nazismo, 1987. Philadelphia: Temple University Press, 1989.
Hankamäki, Jukka, Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena. Norderstedt: Books on Demand GmbH, 2008.
Heidegger, Martin, ”Die Zeit des Weltbildes” [esitelmä 1938]. Teoksessa: M. Heidegger, Holzwege, 1950, s. 75–113. 8. Auflage. Frankfurt am Main: Vittorio Klostermann, 2003.
---, Einführung in die Metaphysik [luento 1935]. Tübingen: Max Niemeyer, 1953.
---, Sein und Zeit. 5. Auflage, urspr. 1927. Tübingen: Max Niemeyer, 1941.
Kunnas, Tarmo, Paha – Mitä kirjallisuus ja taide paljastavat pahuuden olemuksesta? Jyväskylä: Atena, 2008.
Langer, Walter C., Adolf Hitler – Mies ja myytti. Suom. Keijo Kylävaara, alkut. The Mind of Adolf Hitler, 1972.  Helsinki: Kirjayhtymä, 1973.
Machtan, Lothar, Hitlers Geheimnis – Das Dobbelleben des Diktators. Berlin: Alexander Fest, 2001.
Pyhä Raamattu – Vanha testamentti, Uusi testamentti. Suomen evenkelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksessaan vuonna 1992 käyttöönottama suomennos. Mikkeli: Suomen Pipliaseura, 1994.
Wright, Georg Henrik von, Elämäni niin kuin sen muistan. Suom. Iiro Kuuranne, alkut. Mitt liv som jag minns det, 2001. Helsinki: Otava, 2002.