Ekofilosofian suhteellisuus

Ekonomisti Nicholas Sternin ilmastonmuutosraportin valmistuttua kävi selväksi, että ihmiskunta uskoo vain yhtä argumenttia: taloudellista. Kun kasvihuoneilmiöstä ja vedenpaisumuksesta varoitetaan taloudellisilla perusteilla ja väitetään ekokatastrofin syöksevän maailmantalouden lamaan, argumentti alkaa tepsiä.

Sternin raportin mukaan ilmakehän hiilidioksidipitoisuus kolminkertaistuu alkaneella vuosisadalla teollistumista edeltävään aikaan verrattuna. Tällöin maapallon lämpötila kohoaa 3–10 astetta ja napa-alueiden jäätiköt sulavat, mikä voi nostaa meren pintaa 5–12 metriä. Kasvihuoneilmiö ei merkitse vain vedenpaisumusta, vaan maailman vilja-aittoja koetteleva kuumuus ja kuivuus nostavat myös ruoan hintaa. Vakuutusmaksut puolestaan nousevat myrskyjen seurauksena. Pääoman tuotto heikkenee, kun tehtaita ja kiinteistöjä joudutaan korjaamaan tai siirtämään ennen niiden arvioidun käyttöajan päättymistä. Pahimmillaan prosessi alkaa kiihtyä, kun ikiroudan sulaminen vapauttaa ilmakehään vaarallista metaania. Tulvat ja kosteuden vaihtelut saattavat heikentää kasvillisuuden kykyä sitoa hiilidioksidia, ja hiilen sitoutuminen valtameriin kohottaa merien happamuutta. Napa-alueiden sulaminen puolestaan vähentää auringon energian heijastumista avaruuteen, mikä edelleen nopeuttaa lämpenemistä.

Näyttö ihmisen toiminnan ja ilmastonmuutoksen yhteydestä on Sternin mielestä enemmän kuin riittävä. Taloustieteilijänä hän pitää ilmastonmuutosta vakavimpana markkinoiden epäonnistumisena, minkä maailma on kokenut. Markkinat pilaavat ilmaston, mutta ne voivat myös pelastaa sen. Markkinaehtoisuus tarjoaa kuitenkin hyvin ongelmallisen näkökulman asiaan. Parin asteen lämpeneminen olisi hyvä uutinen esimerkiksi turismille ja uuden teknologian kehittäjille. Luottamus rationaalisesti toimiviin markkinoihin ei siis riitä, vaan lisäksi tarvitaan sääntelyä. Sternin mukaan tärkein ilmastonsuojelun instrumentti on päästökaupan kehittäminen, jolloin kustannusten on kohdistuttava sekä päästöjen tuottajiin että loppukäyttäjiin.

Sterin raportti on ilmeisen poliittinen, koska se uskoo optimistisesti huomiseen. Koska olot eivät korjaannu ruikuttamalla, olisi luovuttaminen poliittisesti vastuutonta. Siksi myös Stern maalaa raportissaan tulevaisuudenuskoisen kuvan. Hän analyysinsa mukaan ihmiskunnalla on ”hyvät mahdollisuudet” sopeutua ilmastonmuutokseen, mikäli yksi prosentti kokonaistuotannosta käytetään vuosittain hiilidioksidipäästöjä vähentäviin toimiin. Jos mitään ei tehdä, ihmiset joutuvat tyytymään 5–20 prosenttia vaatimattomampaan elintasoon. Lisäksi hän painottaa länsimaiden vetovastuuta. Vaikka kasvihuonepäästöistä jo puolet tulee kolmannen maailman maista ja ainoastaan 14 prosenttia Euroopan unionista, rikkailla mailla on moraalinen velvollisuus toimia tiennäyttäjinä, sillä rikkaat maat ovat aiheuttaneet valtaosan niistä päästöistä, jotka nyt lämmittävät ilmakehää.

Nicholas Sternin poliittisuus johtuu muun muassa siitä, että hän on Iso-Britannian hallituksen taloudellinen neuvonantaja. Niinpä ei ole ihme, että Tony Blair palkkasi Al Goren saarnaamaan Kioton sopimukseen liittymisen puolesta, kuten Iso Antti Rannanjärven. Tosin tässäkään yhteydessä ei ole kyse filosofisesta eikä eettisestä argumentaatiosta vaan hyötyjen ja haittojen puntarointiin perustuvasta laskelmoinnista. Jos taloudelliset laskelmat olisi saatu osoittamaan jotain muuta, hiilidioksidin tuottamista voitaisiin pidettäisiin kai perusteltuna jatkaa.

Tämä on seuraus nykyfilosofian ajautumisesta pragmatiikan tielle, jolloin asioiden oikeutusta arvioidaan vain niihin liittyvien hyötyjen tai haittojen mukaan: suhteellisesti. Ongelmana on, että virallisesti hyväksytyssä tieteen valtavirrassa ei tunnusteta todellisia arvoja, joiden kannattaja muiden muassa Platon oli. Sen vuoksi ei ole olemassa myöskään kunnollista ympäristöfilosofiaa, josta toiminnan moraaliperiaatteet voitaisiin johdella. Kun taloudelle on luovutettu kaikki valta, asiat kääntyvät suhdanteiden vaihdellessa kuin kaleidoskoopissa päälaelleen, aina kunkin ajan trendin mukaisesti. Siksi myös päätöksiä ja sopimuksia puretaan ja rikotaan, eikä pitkällä tähtäimellä saada mitään aikaan. Näyttöä tästä antaa se, että heti kun kansakuntia alkavat koetella ”tärkeämpinä” pidetyt kriisit, kuten talouslamat ja sodat, ilmasto- ja ympäristökysymykset siirretään taka-alalle, ja katastrofiin johtava tuhoisa kokonaislinja jatkuu.


Lähde:

Stern, Nicholas, The Economics of Climate Change 5 – The Stern Review. Cambridge University Press, 2007.