20. lokakuuta 2006

Juoksuhaudantie vai Huhtiniementie?


Lappeenrantalaisen leirintäalueen nurmen alta löytyi sittenkin hymyileviä vainajia. Tärkeintä on nyt selvittää, oliko heillä televisiolupa ja olivatko he työttöminä työnhakijoina työvoimatoimistossa.

Miksi heidät oli ammuttu? Oliko heidät ammuttu? Hassun hauskasta haudasta löytyi myös ratkaisevalta kuulostavia ”avaintodisteita” eli metallinkappaleita, mutta kukaan ei kertonut, mitä nuo metalliesineet olivat: luotejako kenties? (Myöhemmin paljastui, että kyseessä olikin vertauskuvallisesti vain pieni ortodoksinen risti.) Näinkö siis toimi pikaoikeus? Ja kyllä kansa tietää. Voi että, minkälaisia hobitteja tämä maa on pullollaan. Blogit täyttyivät heti veikkauksista, olivatko nuo veitikat punavankeja, bolsevikkien ampumia valkoisia, Kannaksen kujanjuoksijoita vai keitä – desantteja, dosentteja vai partisaaneja, tsaarin aikaisia vakoojia kuka ties?

Kaksi skenaariota

Myös minä osallistun ruumislottoon. Arvaan, että jatkosodan aikainen teloitustuomioistuin todellakin toimi, ja alueelta löytyy myös niin sanottuja rintamakarkureita eli ihmisiä, jotka keskityksen alle jääneinä tekivät sodasta omat johtopäätöksensä eivätkä taisteluihin palaamaan käskettyinä menneetkään etulinjaan, jonne heidät yleensä määrättiin, vaan ottivat mieluummin luodin rintaansa. Toisesta kieltäytymisestä seurasi aina kuolemantuomio, jota useimmissa tapauksissa kylläkin lykättiin, tai se muutettiin pakkotyöksi. Sotatilalakien aikana muutamia sotilaita teloitettiin varoitukseksi toisille, ja myös upseereilla oli oikeus ampua palveluksesta kieltäytyviä. Nykyinenkin viranomaisvalta onnistuu varmasti todistamaan, että hallinto toimi aikoinaan oikein tappaessaan oman maan kansalaisia ”kaikkien sääntöjen ja ohjeitten mukaisesti”. Laillisia teloitusvaihtoehtoja oli kolme: sotaoikeus, kenttäoikeus ja niin sanottu pikaoikeus, ja vain kahdesta ensin mainitusta oli valitusoikeus korkeampaan oikeusasteeseen.

Minua Huhtiniemen arvoituksessa kiinnostavat sen motiivit. Moiseen massateurastukseen ei olisi ollut syytä vain muiden ihmisten varoittamiseksi. Mutta päämajalla oli käsissään ongelma. Läpimurto uhkasi, ja maa oli jäämässä valloituksen alle. Epätoivo valtasi mielen. Jos tieto sadoista aseista kieltäytyneistä ja 30 000 ”eksyneestä” rintamakarkurista olisi levinnyt rintamalle, se olisi voinut luhistaa puolustustahdon, ja lopulta koko armeija olisi nostanut kätensä pystyyn. Pataljoonan vahvuista karkurien joukkoa ei olisi voitu julkisesti tuomita ja teloittaa, eikä oikeudenkäynteihin ollut liioin aikaa saati mahdollisuuksia, sillä eduskunta sääti asiaa koskevan lain vasta 4.7.1944. Operaatio oli salattava myös sen vuoksi, ettei tieto kapinasta Suomen armeijassa leviäisi kotirintaman kautta linjoihin, ja siksi, että maan jouduttua vallatuksi olisi peräti noloa, mikäli pääesikunnan voitaisiin todeta surmauttaneen sodan loppuvaiheessa omia maanmiehiään. Niinpä asialle pantiin jo vuoden 1918 tapahtumiin osallistunut sotatuomari Toivo Tapanainen, joka toteutti salaisen tuomitsemis- ja teloitusoperaation yhdessä suojeluskuntatoveriensa kanssa. Nämä puolestaan pysyivät asiasta kuolemaansa asti vaiti.

Toinen todennäköinen skenaario on se, että tähän asti löytyneet luurangot ovatkin kansalaissodan ajalta tai jopa 1800-luvun puolelta. Punaiset, joiden vallassa kaupunki oli, teloittivat paetessaan kaikki vankinsa järven jäällä. Valkoiset puolestaan kostivat asian ampumalla suuren osan punavangeista, ja heitäkin saatettiin toimittaa tuolloin Huhtiniemeen. Paikalta löytynee varmasti useita kalmistoja. Se, että nyt löydetyt vainajat eivät olisi salaisen kenttäoikeuden uhreja, ei merkitse, ettei kyseistä tuomioistuinta olisi ollut. Siksi tutkimuksia on syytä jatkaa, jatkaa, jatkaa ja jatkaa.

Muuttuuko historiantulkinta?

Kaupunkilegendojen muisti on pitkä, mutta aikojen saatossa tarinat ovat voineet myös muuttua. Sotien moraali on joka tapauksessa aina kaksinaismoralismia. Se perustuu valeille, salailulle ja propagandalle, joka yltää meidän aikaamme asti. Tapauksen selvittäminen vaatinee kirjoittamaan muutamia historian lukuja uusiksi. Vaikka historiankirjoitus muuttuisi, torjuntavoittoa glorifioiva historiantulkinta voisi pysyä kuitenkin ennallaan. Monien teloituksia arvostelleiden hekumallisena pyrkimyksenä on ollut heittää lokaa Mannerheimin ja sodan johdon päälle. Tosiasiassa joukkoteloitusten mahdollinen olemassaolo voisi vahvistaa kaikkien suomalaisten sankaruutta, kun kävisi ilmi, kuinka epätoivoisiin tekoihin kansakunta oli ajautunut taistellessaan ylivoimaista vihollista vastaan.

Joka tapauksessa selvää on, että Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti Jukka Kulomaan ja eduskunnan apulaisoikeusasiamiehenä toimivan oikeustieteen tohtori Jukka Lindstedtin väitöskirjatutkimukset piirtävät asioista virkamiesmäisen ja kiiltokuvamaisen esityksen keskittyen kuvaamaan lähinnä sitä, minkälaisen käsityksen sodan johto halusi asioista antaa, eivätkä sitä, miten asiat todella olivat. Mainittava on tässä yhteydessä tutkija Juhani Tasihinin Seura-lehdessä (43/2006) esittämä kannanotto, jonka mukaan asian tutkiminen ei ole ollut intressivapaata, vaan sitä on tehty sotilaskunniaa puolustavista lähtökuopista.

Huomiota asiassa herättää myös se innostus, jonka mukaisesti ihmiset edelleen tarttuvat vanhoihin kysymyksiin, kunhan niiden taustalla vallitsee riittävän syvä ideologinen konflikti. Asian kaivelussa ei lienekään kyse vain totuuden selvittämisestä tai omaisten edun valvonnasta vaan myöskin nykyoloihinsa kyllääntyneiden nykypulliaisten halusta tyydyttää jännityksen kaipuutaan ja seikkailunnälkäänsä. Tarinat suolaavat heidän nekrofiilisiä yllykkeitään. Sodan päättymisestä kulunut kuusikymmentävuotinen ajanjakso lienee myös riittävän pitkä aika kollektiivisesta piilotajunnasta kumpuavan totuudenhalun esiin nousemiselle. Uusi sukupolvi on valmis näkemään todellisuuden avoimin silmin.

Salaisuuksien maa

Rintamalta karkaaminen on luultavasti yksi ihmiselämän inhimillisimpiä ja ymmärrettävimpiä asioita. Se, että sodassa voi kuolla, puolestaan nähdään usein vain sotimiseen liittyvänä ”tavanomaisena toimintana”, eikä sodissa tunneta armoa eikä oikeutta. Mikä joukkohaudoissa onkaan niin ihmeellistä? Se on sodan olemus. Jos haluaa välttää vääryyttä, on syytä karttaa sotaa.

Saksassa teloitettiin pelkän karkuruuden vuoksi 90 000 miestä eli suunnilleen yhtä paljon kuin kuoli Suomen sodissa vuosina 1939–1944. On mahdollista, että salaisen kenttäoikeuden toiminta liittyy myös Ribbentrop-sopimukseen. Saksan ulkoministerin tiedetään vaatineen Suomessa vieraillessaan kuolemanrangaistuksen käyttöönottoa ja asettaneen avun ehdoksi sen, että puolustuslinjat pitävät. Tilanne oli siis tässäkin suhteessa paha. Josif Stalinin johtaman puna-armeijan perustaja Lev Trotski taas oli korostanut omille upseereilleen, että sotilaalle on annettava mahdollisuus valita vihollisen edessä odottavan todennäköisen kuoleman ja kotona odottavan varman kuoleman välillä. Jos siis etsitään lopullisia syyllisiä Huhtiniemen tapahtumiin, on syyllinen ryssä. Neuvostoliittoa ja sosialismia voidaan pitää historian suurimpana rikoksena koko ihmiskuntaa vastaan siinä, missä paljon parjattua natsismiakin.

Minulle on melko samantekevää, mitä historian papereihin tai sotapöytäkirjoihin loppujen lopuksi kirjataan: vääryys on vääryyttä yhtä kaikki. Joku nämäkin vainajat, kadonneet tai kaatuneet hautaan harkitusti kantoi, ja mullassa maan saavat myös syylliset miettiä kyseistä totuutta itse. Muuta oikeudenmukaista tuomiota kuin viimeinen tuomio ei ole, jos sitäkään.

Vaikka oikeus ei post mortem toteutuisi, totuus aina kiinnostaa. Se on itseisarvo. Onko siis käynnissä olevalla selvitysprosessilla jotain yleistä merkitystä? Merkille pantavaa on rajamaassamme vallitsevien salaisuuksien suuri määrä. Suurvallat välttelevät yleensä viimeiseen asti julistamasta toisilleen sotaa. Sen asemasta ne jakavat lähialueensa etupiireihin. Tässä jaossa Suomen kaltaiset maat kuvittelevat selviytyvänsä hännystelemällä ja valehtelemalla, josta onkin tullut myös osa kansallista sisäpolitiikkaa. Neuvostoliiton aikana oli vaikea erottaa, mikä on sisäpolitiikkaa ja mikä ulkopolitiikkaa. Osa salaisuuksista on edelleen kaivettuina maahan, ja osa on luurankoina kaapeissa, joissa ne kolisevat. Osa on suojelupoliisin entisen päällikön ja eduskunnan nykyisen pääsihteerin Seppo Tiitisen hallussa niin sanottuna Tiitisen listana, jolta löytyy DDR:ään tietoja luovuttaneiden suomalaisten nimiä. Heistä monet toiminevat edelleen Suomen poliittisen hallinnon korkeimmassa johdossa. Kansalta siis salataan asioita, jotka ihmisten olisi välttämätöntä tietää voidakseen tehdä oikeita johtopäätöksiä paimentensa toimista. Muutoin meitä viedään kuin lauhkeita lampaita, ja päkäpäisimmistäkin pitää paikkaansa vanha totuus: ”Aikansa kutakin” sanoi pässi, kun päätä leikattiin.