26. lokakuuta 2006

Ydinenergiapolitiikka ja internatsismi


Elämme internationalismin aikaa. Kun Suomen EU-jäsenyydestä järjestettiin kansanäänestys, EU-kriittiset tahot muistuttivat siitä, että harvaan asutusta Suomesta tulee ennen pitkää ydinsaasteiden kaatopaikka tai atomienergian tuotantoon sopiva Euroopan takapiha. Aivan samanlaisessa tehtävässä muinainen Neuvostoliitto ja nykyinen Venäjä ovat toimineet jo aiemmin.

Nyt saamme esimakua kyseisen vision toteutumisesta Suomessa. Uraania, ydinvoimaloita ja ydinaseita tuottava ranskalainen Areva-yhtiö hankkiutui ensin ongelmiin Olkiluodon kolmatta ydinvoimalayksikköä rakentaessaan, ja nyt se suunnittelee uraanikaivausten aloittamista Uudellamaalla ja Pohjois-Karjalassa saatuaan koekaivauksiin kauppa- ja teollisuusministeriön luvan. Epäilyt Ranskan valtion myöntämästä puolen miljardin euron laittomasta vientituesta ydinvoimalaitokselle osoittavat, että toiminta on ollut sekä tekniseltä että moraaliselta luotettavuudeltaan vanhan Simcan luokkaa.

Ranskassa Arevan toimet ovat antaneet näyttöä vastuuttomasta ihmisten ja ympäristön kohtelemisesta. Yhtiötä on syytetty myös ympäristörikoksista sen levitettyä uraanikaivoksista saatua radioaktiivista mursketta pitkin tavallisten ihmisten pihoja. Puolustuksessaan yritys on vedonnut siihen, että syöpäriskit perustuvat ”vain todennäköisyyksiin” eivätkä ehdottomiksi todistettuihin syy–seuraus-suhteisiin. Objektiivinen tosiasia on kuitenkin se, että kohonnut säteilymäärä joka tapauksessa aiheuttaa uusia kuolemantapauksia ja sairauksia eikä missään tapauksessa vähennä niitä.

Ydinvoiman kaupittelijat ovat vedonneet käsitykseensä, että ihmisten pitäisi valita ydinenergian tuotannosta koituvien hyötyjen ja haittojen välillä. Tosiasiassa elämään ja kuolemaan asennoitumisesta ei saisi tehdä relatiivista eli suomeksi sanottuna leväperäistä oppia. Terveydellä, sairaudella ja elämän kunnioittamisella on itseisarvo. Siksi näitä kysymyksiä ei pitäisi saattaa kyynisen hyötylaskelmoinnin puntariin.

Edessä säteilevä tulevaisuus

Koska Areva on Ranskan valtion omistama ja hallinnoima yritys, sillä on kiinteät suhteet viranomaisvaltaan. Kun valtion yrityksen toimia valvoo toinen valtion viranomainen, yrityksen toimia ei voida todistaa laittomiksi eikä vääriksi. Siksi se voittaa omilla kotikentillään aina. Kyseessä onkin tyypillinen totalitarismin muoto. Arevan sisällä on rakennettu Ranskan sotilaspoliittinen ylpeys eli ydinsukellusvenelaivasto ja suuri osa maan kunnanhimoisesta ja ylipaisutetusta ydinvoimalakapasiteetista, joka tuottaa lähes 80 prosenttia maan sähköstä. Sotilasteollisuuden ja siviilienergian hyödyntämisen välillä ei nähdä mitään eroa, ja tämä käy ilmi myös yrityksen toimintatavoista.

Ydinenergian käyttöönotto sinänsä oli ihmiskunnan suurin virhe. Radioaktiivisimpien isotooppien puoliintumisaika on noin 50 000 vuotta. Visainen paradoksi piileekin siinä, että ydinenergian tultua otetuksi käyttöön uraanivarat olisi järkevää hyödyntää loppuun, sillä kaksinkertainen määrä ydinsaasteita ei muodosta sen suurempaa vaaraa kuin nykyinenkään määrä. Silti ydinenergian moraaliseen tuomitsemiseen riittää yksi argumentti: on väärin sitoa tulevat sukupolvet elämään biologista ja geneettistä koodia pysyvästi uhkaavien ydinsaasteiden keskellä. Se merkitsee vakavaa puuttumista ihmisten itsemäärämisoikeuteen rajoittaessaan ja pilatessaan elämän edellytyksiä tällä planeetalla.

Ydinsaasteiden loppusijoitusongelma väitetään ratkaistuksi vain Suomessa ja tarkemmin sanottuna Olkiluodossa, jossa saasteet kaivetaan puolen kilometrin syvyyteen maahan. Mutta edellisestä jääkaudesta on vasta 6 000 vuotta aikaa. Kun Ilmatieteen laitoksella ei tiedetä huomispäivän säätä, kuka pystyy ennustamaan kymmenien tuhansien vuosien päähän? Mikä takaa, etteivät saasteet kaivaudu esiin sitä ennen? Kun ydinluola on suljettu, sen annetaan täyttyä pohjavedellä, sillä virtausten poissa pitämien luolasta on mahdotonta tuhansien vuosien ajan. Polttoainesauvat ovat kiinteää keraamisen kaltaista ainetta, ja väitetään, että ”ydinsaasteet eivät tartu puhtaaseen veteen”. Puhdasta vettä on kuitenkin vain laboratorioissa, eikä mikään takaa, ettei tynnyrien sisältö kulkeudu pohjavesiin ja saastuta koko Länsi-Suomen maaperää. Insinöörien järkeisusko näyttääkin muuttuneen katteettomaksi idealismiksi, toiveikkuudeksi ja mielikuvitukseksi. Se asettaa pelkän hyvän onnen ja olosuhteiden pakosta tapahtuvan valehtelemisen sen tosiasian edelle, että he eivät tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu.

Myös Ranskan viiniviljelmät saattavat olla ennen pitkää pilalla uraanin kaivaustoiminnasta ja ydinvoimaloista aiheutuvan saastumisen vuoksi. Kaivoksia ja uraaninrikastuslaitoksia on ollut maassa kaksisataa, ja ydinvoimaloitakin on toiminnassa 58 yksikköä. Ranskassa saasteongelman eteen ei ole tehty juuri muuta kuin säilötty radioaktiiviset jätteet välivarastoihin, jotka tosiasiassa ovat niiden nykyisiä loppusijoituspaikkoja – ellei sitten Suomen jykevästä kallioperästä löydy parempaa tilaa. Ydinvoiman vaarallisuus ei johdukaan vain pommeista, saasteista eikä terroristien halusta räjäyttää voimalaitoksia, vaan se liittyy edelleenkin ydinvoiman tuotantoon ja uraanin kaivaustoimintaan. Maailman pohjavesistä noin puolet on jo saastuneita. Mieluummin kuin lentorahtaamalla maahan ranskalaista Evian-lähdevettä me voisimme torjua uraanin kaivaustoiminnan omassa maassamme ja myydä eurooppalaisille laivalasteittain puhdasta suomalaista vettä.

Suomen-valtaus

Suomalaiset maanviljelijät luultavasti pakkosiirretään omilta mailtaan jarruttamasta kansainvälisen yrityksen uraanilouhoksia. Samanaikaisesti kauppa- ja teollisuusministeriön virkamiehet levittelevät käsiään näennäisen avuttomasti mutta tosiasiallisen vahingoniloisesti ja välinpitämättömästi todeten, että ”toimilupa pitää myöntää, jos laki sen sallii eikä ole syytä sitä kieltää”. Tosiasiassa syitä kieltämiseen olisi ollut useita, eikä myöskään asianosaisia ollut lainkaan kuultu. Uraanikaivoksen perustamisen voisivat estää kunnanvaltuustot, sillä maankäyttö ja kaavoitus kuuluvat kunnallishallinnon alaan.

Maanomistajille ainoa pätevä keino vastustaa uraanikaivoksia näyttää olevan kaivauslupien hakeminen omille mailleen ja jättää ne käyttämättä. Oman maaperän valtaus estää kilpailijaa tekemästä sille valtaushakemusta. Kaivoslain mahdollistama mielivalta on konkreettinen seuraus Euroopan unionin harjoittamasta valtiokapitalismista. Se ei pyri puolustamaan oman maan kansalaisten poliittisia oikeuksia vaan asettaa valtiot puolustamaan taloudellisten toimijoiden etuja omia kansalaisiaan vastaan. Poliittinen hallinto, jonka pitäisi olla kansan palvelija, palveleekin EU-Suomessa vain kansainvälisten firmojen intressejä. Tuloksista ei pääse osingolle myöskään Suomen valtio vaan yritys, jonka kassakirstuun liikevoitot menevät. Kuntien odottamat työllistävät vaikutukset ovat vähäiset, kun kansainväliset suurfirmat palkkaavat työntekijänsä Itä-Euroopan halpamaista, Baltiasta ja Puolasta. Samalla ne kuljettavat myös raaka-aineet ulkomaille jatkojalostettaviksi. Tällainen uusimperialistinen siirtomaapolitiikka on nykyaikaisen internatsismin tuella tapahtuvaa ryöstelyä.

Nykyisen kaivoslain mahdollistaman toiminnan röyhkeys näkyy räikeimmin siinä, ettei se kunnioita lainkaan yksityisten ihmisten omistusoikeutta eikä omaisuudensuojaa. Siten se antaa näytön siitä, millaista kansainvälisten organisaatioiden toiminta pahimmillaan on. Kyse on todellakin ”valtauksesta”, jossa maanviljelijälle myönnetään hehtaarista kymmenen euroa käteen. Johdonmukaista olisi, ettei millekään taholle myönnettäisi lupaa toimia muualla kuin sellaisilla alueilla, joihin sillä on ehdoton omistusoikeus. Sen puolestaan voisi saada vain, jos nykyinen omistaja haluaa myydä. Mikäli firma haluaisi alueen pakkolunastaa, omistajille pitäisi silloinkin myöntää maan arvoa vastaava korvaus. Nykyisen kaivoslain laatijoiden toiminta antaa ennakkomakua siitä, miten toimivat säteilyn pilaaman mutantin aivot.

Uraanin kaivamiseen liittyviä kysymyksiä ei pitäisi pyrkiä ratkaisemaan lakipositivistisesti eikä antiikkisen lainsäädännön pohjalta, sillä kyseessä on laajakantoinen poliittinen ongelma. Ehdottomasti kaivoslaki kieltää kaivaustoiminnan vain kirkko- tai hautausmaalla, mutta kunta voi halutessaan torjua kaivoslain mahdollistamat toimet kaikilla asemakaavaan ja yleiskaavaan liittyvillä mailla. Tosin tämänkään asian tarkastelua ei saa typistää eikä epäintellektualisoida kysymykseksi käsittelyn muodoista, kuten tuomioistuimissa ja yliopistoissa, vaan kyseessä on eettinen ja moraalinen ongelma.

Ympäristöfilosofiaa

Entä mikä filosofinen ajatus asiassa piilee? Vastakkain ovat taaskin systeemi ja ihminen, mutta toisaalta myös ihminen ja hänen tarpeensa. Epäyhtälöitä voitaisiin yrittää ratkaista vähentämällä kulutusta. Naturalistisiin arvoihin tottunut luontoliike ei kuitenkaan suostu vaatimaan energian säästämistä kannatuksensa katoamisen pelossa. Heteroarvoihin sitoutunut luontoliike ei myöskään uskalla kertoa, että energiapulan ja saastumisen ongelmat johtuvat ihmiskunnan jatkuvasta lisääntymisestä ja väestön paisumisesta yli planeettamme kestokyvyn.

Filosofiaa on kyky erottaa totuus epätodesta. Ympäristökysymys on alkanut viime aikoina hehkua poliittisilla maailmannäyttämöillä, mistä esimerkin antaa päästökaupan käsite. Jatkossa päästöoikeudet listataan varmaan pörssiin. Jos kulutuksen vähentäminen ei kävisi päinsä, olisi edessä väestön harventaminen, joka ei taida tulla kyseeseen, paitsi niin sanotun luonnon koston kautta, kun luonnonkatastrofit leikkaavat populaatiota. Toinen vaihtoehto on se, että hallitus joutuu tekemään päätöksen, jolla siirrytään sähköttömään yhteiskuntaan. Nykyisten parametrien vallitessa ainoa keino hidastaa planeettamme nopeaa tukehtumiskuolemaa on hiilidioksidipäästöjen vähentäminen ydinvoimaa lisäämällä. Tärkeää on tällöin se, ettei asiassa heitetä noppaa ja ettei kenenkään oikeuksia poljeta poliittista totalitarismia muistuttavalla tavalla.

Uraani-innostus on outoa, sillä uraanin lisäksi nykyaikaisten ydinvoimaloiden polttoaineena voidaan käyttää myös plutoniumia. Esimerkiksi Yhdysvaltojen 103 ydinreaktorista suuri osa käy ydinaseriisunnasta peräisin olevalla materiaalilla, ja puolet maan ydinsähköstä onkin tätä nykyä peräisin plutoniumista. Venäjällä tällaisia reaktoreita ei ole. Sen sijaan Olkiluodon uudessa ydinvoimalassa voidaan jauhaa myös pommin materiaaleja sähköksi, ja siten se auttaa aseiden takomisessa auroiksi. Kun energian raaka-ainetta on suurvaltojen asekaapeissa runsain mitoin tarjolla, voi toivoa, että Olkiluodon yksikkö valmistuisi mahdollisimman pian tätäkin asiaa auttamaan.