3. lokakuuta 2006

Kulttuurin nekrologiaa


Lauantaitansseista tuttu Heikki Hietamies ryhtyi tanssimaan yli hautojen julkaistessaan pari vuotta sitten teoksen nimeltä Sotatuomari (Otava 2004). Kirjassa vihjattiin, että Lappeenrannan Huhtiniemessä toimi jatkosodan aikana salainen kenttäoikeus, joka tuomitsi useita rintamalta karanneita suomalaistaistelijoita kuolemaan. Sotatuomari Toivo Tapanaista, joka oli myös todellinen henkilö, Hietamies pitää niin säntillisenä, että mikäli kyseinen henkilö oli ostanut nauloja 1920-luvulla, hän oli laittanut ostoksestaan kuitin talteen. Täsmällisyydestään tyydytystä saanut tuomari täyttää siis Erich Frommin kuvaileman nekrofiilisen persoonallisuustyypin piirteet. Jos henkensä hädässä paenneiden rintamakarkureiden tuomitseminen onkin ollut hänelle itselleen vain kylmä ja suoraviivainen kutsumustehtävä, täyttyy hänen omassa persoonassaan samalla myös psykodynaaminen yhteys niin natsihallinnolle kuin kommunistivallallekin tärkeään ehtoon: kuuliaisuuteen auktoriteeteille.

Karjala-lehden entinen päätoimittaja Antti O. Arponen on arponut jo vuosien ajan Huhtiniemen vainajien kohtaloa. Lähiaikoina ratkennee, onko hänen selvittelemissään huhuissa toden perää. Huhuja salaisen kenttäoikeuden olemassaolosta vahvistaa se, että Huhtiniemestä löydettiin jokin aika sitten kymmenen tuntemattoman ihmisen ruumiit. Varsinainen kulttuuripoliittinen nekrofilia toteutuukin sitten siinä, kun Helsingin yliopisto aloittaa alueella arkeologiset kaivaukset valtiovallan toimeksiannosta. Ne rahoittaa Suomen Kulttuurirahasto. On tietysti hyvä, että asiaan saadaan selvyys, mutta tapahtuma on myös syvästi symbolinen, kun yliopisto ja kulttuurirahasto kaivavat esiin ruumiita. Niin tehdessään ne saavat multaa kynsiensä alle.

Pahin kuolema tapahtuu nykyajassa. Se on tällä hetkellä kulttuurin oma kuolema. Samalla, kun julkisuus kinastelee sota-aikaisista tapahtumista, Kulttuurirahasto sijoittaa varojaan matojen kaiveluun, ja hallitus ilmoitti juuri äsken vetävänsä tutkijoiden sosiaaliturvaa parantamaan aiotun apurahalain pois eduskunnasta. Yliopisto, akatemia ja erilaiset säätiöt ovatkin Suomessa juuri ne, jotka patakonservatiivisilla ja kalmankatkuisilla päätöksillään tekevät eniten vainajia. Siitä olisi syytä olla huolissaan.

Internatsimin tuloksia yliopistoissa

OECD:n rahoittama ja ”kansainvälisistä asiantuntijoista” koostuva raati antoi tällä viikolla suosituksensa siitä, miten suomalaista korkeakoulujärjestelmää pitäisi ”kehittää”. Jos asiantuntijana toimineiden henkilöiden mielipiteisiin voi uskoa, heidän ehdotuksensa merkitsisi siirtymistä suomalaisesta sivistysyliopistosta amerikkalaisperäisiin yritysyliopistoihin. Selvityksessä suositetaan myös ”lainapohjaiseen opintotukijärjestelmään siirtymistä” (ikään kuin siinä ei jo oltaisi) – tai ainakin lainaosuuden kasvattamista.

”Asiantuntijat” esittävät, että yliopistojen pitäisi ”mainostaa” itseään. Lausunnossa suositellaan yliopistojen hankkiutumista yksityisiksi yrityksiksi, mikä tietenkin lisäisi riippuvuutta. Lisäksi papereissa kannatetaan useampien ulkomaalaisten tutkijoiden palkkaamista yliopistoihin suomalaisten verovaroilla, vaikka toisaalta lausunnossa valitetaan sitä, että Suomi menettää jo nyt omia lahjakkuuksiaan yliopiston ulkopuolelle resurssipulan vuoksi.

Asiantuntijoina esiintyneiden henkilöiden internationalistiset kannanotot eivät olekaan kovin tehottomia periaatteita, kun suomalaisten omaksi eduksi toiminutta yliopistojärjestelmää ja akateemista vapautta tuhotaan. Mitäpä puolustettavaa itsellänikään olisi sellaisessa instituutiossa, joka on vienyt minulta niin virat kuin varatkin ja joka on lyönyt jokaista järkevää ja kriittistä ihmistä korvalle kuin vierasta sikaa. Pilatkaa siis vaan ja mahdollisimman nopeasti ja lähettäkää kiitokset selvityksen laatineille John Daviesille, Erik Thulstrupille, Lillemor Kimille ja Thomas Wekolle, keitä he se sitten ovatkin!