Itkekää minulle joki

Kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven vuosipäivänä on luontevaa jakaa kriitikot nälviäiskriitikoihin ja silkkipyllykriitikoihin. Nälvimisestä antoi esimerkin Putte Wilhelmsson, joka haukkui kirjani Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa - Vähä katekismus filosofiselle anarkistille (Like 2005) Turun Sanomiin 5.10.2006. Silkkipyllykriitikon hahmoa puolestaan edustaa Anita Seppä, joka erehtyi pitämään minua ”pseudotieteilijänä” Niin & Näin -lehdessä 3/2006 sillä perusteella, että olin arvostellut feministejä turhasta sukupuolieron kiistämisestä.

Kriitikoille tyypilliseen tapaan kumpikaan juttu ei kertonut kirjoituksistani eikä ajatuksistani vaan kriitikoiden asenteista minua ja käsittelemiäni aiheita kohtaan. Sen paljastaa jo sanankäyttö, jonka mukaisesti Wilhelmsson antautui haukkumaan teoksen kirjoittajaa ”pölvästiksi”. Ei se kuitenkaan niin mene, että moittimalla muita tyhmäksi tulee itse viisaaksi.

Pohjimmiltaan tuon kaltainen ”kirjallisuuskritiikki” on samanlaista kuin lasten huutelu sen johdosta, että jollakin on toisenlaiset vaatteet. Koska painettu sana on hidas, vastaan heille internetissä: vastine Wilhelmssonille löytyy tästä (”Anarkistisesta arviosta”) ja Sepälle tästä (”Sitruunaisista sepityksistä kärpäslätkäsotaan”).

Tänään tulee kuluneeksi kaksikymmentä vuotta siitä, kun astuin armeijan harmaisiin. Ironista on, että siellä minut haukkui luutnantti. Nyt minut haukkui anarkismikirjani johdosta ruotsalaisherra nimeltä Putte Wilhelmsson - ilmeisestikin siksi, että olin jo kirjani alkulehdillä viitannut hienostorouvien tapoihin pistellä poskeensa hanhenmaksapalleroita Svenska Teaternin huomassa, Café Kafkassa. Kannattaisiko tuota jengiä puolustaa sodassa?

Kuka muuten on Putte Wilhelmsson; kuka on Anita Seppä? Filosofeja he eivät ainakaan ole; jos sitten pseudofilosofeja?