Kehnoa paritusta

Kustannusala on kovassa myllerryksessä. Kirjantekemisen haasteena on muun muassa elektroninen julkaiseminen ja siirtyminen aineettomaan eli internetissä jaeltavaan kirjaan. Sähköinen media syö tilaa kirjalta. Kiristyvässä kilpailussa kustantajat ahmivat toisiaan. Tammi myytiin aikoinaan Bonnierille, Like Otavalle, ja pienemmätkin toimijat yhdistyvät tai vaihtavat omistajaa. Esimerkkinä on jyväskyläläisen SoPhi-julkaisusarjan liittyminen kustannusyhtiö Minervaan.

Viimeisimmän näytön meneillään olevasta trendistä antaa Helsingin yliopiston halukkuus luopua Yliopistopainon kustannusyksiköstä ja siirtää se osaksi Gaudeamusta. Suljettujen ovien takana haudotusta hankkeesta kertoi Yliopistolehden numero 2/2007, jossa Yliopistopainon toimitusjohtaja Reino Lantto ja hallituksen puheenjohtaja Markku Löytönen joutuivat vastaamaan toimittajan uteliaisiin kysymyksiin. Samasta lehdestä löytyi myös Yliopistopainon kirjoittajien vetoomus kustannusyksikön säilyttämisen puolesta. Kirsti Simonsuuren ja monien muiden aloittaman adressin olisin minäkin mielelläni allekirjoittanut, jos olisin tiennyt sen olemassaolosta.

Gaudeamus Kirja on ylioppilaskunnan ja HYY-yhtiöiden omaisuutta. Avioliittoa Yliopistopainon ja Gaudeamuksen kesken suunniteltiin jo 1990-luvulla, jolloin tosin päädyttiin vain yhteisen kirjakaupan perustamiseen. Huonoksi kustantamoiden paritus olisi osoittautunutkin. Kyse ei ole vain adressissa mainituista syistä, kuten siitä, että Yliopistopaino julkaisee myös kansainvälistä kirjallisuutta, mitä Gaudeamus ei juuri tee.

Tärkeämpää on, että Yliopistopainolla ja Gaudeamuksella on kokonaan erilainen julkaisuprofiili. Gaudeamus on julkaissut lähinnä naturalistisesti ja sosiaalitieteellisesti painottunutta yhteiskuntatiedettä, kun taas Yliopistopainon profiili on ollut humanistisempi ja filosofisempi. On vaikea ajatella, että Gaudeamus olisi kustantanut esimerkiksi yhtäkään Lauri Rauhalan filosofista kirjaa. Vuonna 1983 se tosin julkaisi yhden, mutta senkin vain siksi, että kustannuspäällikkönä toimi tuolloin Sirkka Stolt, joka siirtyi myöhemmin Yliopistopainon kustannusjohtajaksi. Sen jälkeen Rauhalan kirjat ovat ilmestyneet vain Yliopistopainon julkaisemina.

Yliopistopaino on tehnyt myös minulle kokonaista kolme filosofista kirjaa. Varsinkin kustannustoimittaja Markku Pääskysen kanssa on ollut ilo työskennellä, ja hän onkin kunnostautunut myös kotimaisena kirjailijana julkaisten neljä kiitettyä pienoisromaania. Myös kustannusjohtaja Minna Laukkasen kanssa työskentely on ollut ongelmatonta. Asiantuntemusta talosta siis löytyy.


Mitä pitäisi tehdä?

Julkaisutoiminta on tieteellisen työskentelyn huipentuma. On tärkeää, että monivuotisen työskentelyn tulokset näkevät päivänvalon. Siksi jokaiselle yliopistolle pitäisi olla kunnia-asia, että sillä on korkeatasoinen oma kustannusyksikkö. Se nostaa myös yliopiston omaa profiilia: näkyy ja kuuluu kauas. Myös pienemmät maaseutuyliopistot ovat perustaneet omia kustantamoitaan: esimerkiksi Tampereella toimii Tampere University Press, Jyväskylässä Jyväskylän Yliopistopaino ja Joensuussa Unipress.

Tästä syystä myös Helsingin yliopiston pitäisi säilyttää nykyinen Yliopistopaino eikä tavoitella siitä luopumista. Käytännössä yhdistäminen merkitsisi Yliopistopainon lakkauttamista ja siirtämistä Gaudeamuksen brandin alle. Gaudeamus on kuitenkin itse muuttanut omaa brandiaan vaihtamalla nimeään useaan otteeseen, joista viimeisin on sen internetosoitteeseen kirjattu ”Yliopistokustannus”.

Yliopisto sijoittaa kymmeniä miljoonia kiinteistöihin, joiden merkitys on niissä harjoitettavalle älylliselle toiminnalle usein vähäinen. Sen sijaan julkaisutoiminta on akateemisen tutkimuksen ja opetuksen kruunu. Siksi yliopiston pitäisi suorastaan tukea Yliopistopainoa taloudellisesti, vaikka kyseessä onkin itsenäinen ja säätiöpohjainen yksikkö. Myös nykyisen aseman säilyttäminen riittäisi, sillä kustannusyksikkö on toiminut resursseihinsa nähden erinomaisesti. Lisäksi kokonaisuuden rikkominen olisi ajattelematonta, sillä yliopistolla on käytössään myös oma kirjapaino. Sananvapautta ei saisi kahlita kaakinpuuhun tässäkään yhteydessä pelkkien taloudellisten syiden vuoksi. Osapuolia ei pitäisi myöskään pakkonaittaa, mikäli kirjoittajat ja kustantajat eivät sitä itse halua.