Yhteenveto vaalikampanjoista

Käynnissä oleville vaaleille on ollut tyypillistä mainoskampanjoista kiisteleminen. Mudanheitto näyttää olevan yleinen trendi, aivan kuten näimme jo Ruotsin vaaleissa viime vuonna. Näyttöä siitä antaa myös kiss and tell -politiikan yleistyminen esimerkiksi Matti Vanhasen "yksityiselämään" liittyvissä asioissa. (Poliitikon pitäisi tosin tietää, ettei mikään ole niin julkista kuin yksityinen.)

SAK puolestaan teki typerästi lakatessaan seisomasta alkuperäisen mainoksensa takana ja vetämällä viestinsä pois. Uusi mainos tosin tukee alkuperäisen ideaa sisältäessään viittauksen tapahtumien jatkumiseen: mässäilevän hahmon tilalla on nyt kyynelehtivä mies. Äänestäjän tehtäväksi jää päättää, onko tarinan hahmo joku kritiikin kohteena olleista ”loukkaantuneista” vaiko joku teollisuuspatruunan poispotkima irtisanottu.

Kokoomus taas yrittää vedota kansaan Jyrki Kataisen ja työmies Sauli Niinistön jutustelulla, jonka mukaan tasavallan presidentti ja muutamat muut sosiaalidemokraatit ”tulivat paikalle limousiinilla, kun taas me tulimme Fiat Puntolla”. Niinistö karauttaa siis perille kuin Jeesus Jerusalemiin. Ihan joka kerta porvarikaan ei kulje hienoilla autoilla.

Ja onhan asiassa totta toinen puoli: myös minä säälin Mersuilla kurvailijoita. Heidän täytyy olla todellisia tyhjätaskuja juuri kalliiden autojensa vuoksi, paitsi jos valtio maksaa kaiken, kuten demarien tapauksessa. Vastavetonaan SDP on vedonnut kampanjassaan vanhaan kahtiajakoon rikkaiden ja köyhien – toisin sanoen sinisen ja punaisen Suomen – välillä. Entä kuinka tämä propaganda toimii?


Ketkä rahakkaat, ketkä köyhät?

Mainokset tekevät tehtävänsä herättäessään keskustelua ja huomiota. Mutta mainokset eivät koskaan ilmaise totuutta eivätkä todellisuutta sinänsä. Siksi keskeinen kysymys on, minkälainen todellisuus on mainosten takana. Vaalikampanjoissa on puhuttu käyttämällä pehmeitä termejä, kuten ”hoivatakuu” ja ”luova talous”, mutta niiden sisältö on jäänyt aivan yhtä pehmeäksi.

Varsinkaan niin sanottu luova talous – jota valtakunnanfilosofina pidetty Pekka Himanenkin viljelee puheissaan – ei tarkoita yhtään mitään. Enintään se merkitsee myös luovan toiminnan alistamista pelkälle taloudelle, jolloin käsitteen sisällöksi muodostuu raadollinen ”tulos tai ulos”. Näyttöä siitä antaa esimerkiksi taiteilijoiden vihaama taidekorkeakoulujen pakkonaittaminen, jota kukaan taiteen tekijä ei halua. Poliittiset puheet näyttävät aina kääntyvän rahaan. Siksi poliittisen vaaliretoriikan takana vallitsee todellinen vastakkainasettelu rikkaiden ja köyhien välillä.

Mutta keitä ovat nuo rahakkaat, ja keitä ovat köyhät? Vastakkainasetteluhan vallitsee myös kansalaisten ja poliittisen eliitin välillä. Rahoissaan kylpee nyt hyväpalkkainen duunari, optiomiljonääri ja sosiaalidemokraattinen poliitikko siinä missä yrityspatruunakin. Kun maassa oli lamaa 1970-luvulla, Kekkonen teki symbolisen eleen ja vaihtoi Cadillacinsa Saabiin. Se antoi viestin, että poliittinen johto tietää, missä mennään. Sen sijaan Tarja Haloselle hankitaan uusi miljoonavene, josta lehdistöpäällikkö Maria Romantschuk ehti antaa yhtä ylimielisen viestin kuin uuden Mercedeksen hankkimisesta pari vuotta sitten: ”lähtökohta on, että kun ostetaan uusi, niin ostetaan uusi”.

Toisen näytön poliitikkojen liittoutumisesta muita kansalaisia vastaan antaa kulttuuriministeri Tanja Karpelan tekemä poliittinen virkanimitys, jolla hänen oma suosikkinsa Paula Tuomikoski haluttiin kiilata korkeaan virkaan työhaastattelujen ohi. Todellisen poliittisen pökäleen Karpela pullautti televisiouutisissa tekeytymällä ”avoimeksi” ja toteamalla, että ajankohta nimitykselle oli sopiva, koska näin kansalaiset saavat tietää, miten politiikassa toimitaan!

Toteamus tuskin kohottaa eduskuntapaikkaansa uudistamaan pyrkivän Karpelan kannatusta. Poliittisen virkanimityksen tekeminen peittelemättömästi ei riitä kääntämään kansalaisille syntyvää epäoikeudenmukaisuuden vaikutelmaa miksikään muuksi kuin käsitykseksi röyhkeästä ja omavaltaisesta toiminnasta. Se, että Tarja Filatov pysäytti prosessin, ei paranna asiaa. Vielä kyseenalaisempaa on, miksi julkiseen virkaan pitää nimittää aina joku demari.

Viimeisimmän näytön poliitikkojen rötöstelyistä tarjosi oikeusministeri Leena Luhtasen vaalirahoitusjupakka sekä eduskunnan sosiaalidemokraattisen virkamiehen tapa tarjota työhuone ja assistentti muistelmiaan kirjoittavalle Paavo Lipposelle. Myös minä kirjoitan kirjoja. Miksi eduskunta ei palkannut Paavo Lipposta apulaiseksi minulle?


Työn ideologialla politikoiminen

Vaaleissa näyttää olevan kyse lähinnä poliittisen eliitin pyrkimyksestä varmistaa oma toimeentulonsa. Näyttöä siitä antaa poliitikkojen häikäilemätön puhe ”köyhien ja vähäosaisten” puolesta. Kyseessä on alkeellinen defension muoto. Koskaan puolueet eivät ole niin kiinnostuneita huono-osaisista kuin vaalien alla eivätkä koskaan niin vähää kuin vaalien jälkeen.

On pöyhkeää ja mielikuvituksetonta naamioida patisteleva politiikka siihen kliseeseen, että ”kansalaisille pitää saada töitä”. Poliitikkojen kannattaisi itse mennä tuottaviin töihin. Sen sijaan nyt kyseisen työpoliittisen retoriikan takana piilee vain käskylause: ”Tehkääpäs orjat ahkerammin töitä, jotta meillä poliitikoilla olisi paremmat olot.”

Saadakseen orjuutusta orjan kannattaa siis äänestää sitä, joka lupaa eniten töitä ja suorastaan pakottaakin siihen, aivan kuten kokoomus ja keskusta omalla ideologiallaan, vasemmisto ”protestanttisella työmoraalillaan” ja Vihreät omalla alimitoitetulla ja toimeentulon tuhoavalla perustulomallillaan. Luterilaiseen työetiikkaan vetoaminen tuottaa ylioppilas Heinäluomalle sen kysymyksen, miksi aina keskustellaan vain siitä, kuinka varmistaa kansalaisille minimaalinen toimeentulo. Miksi ei keskustella siitä, miten varmistaa ihmisille maksimaalinen toimeentulo, kuten poliitikoille itselleenkin?

Myös Matti Vanhasen mielipiteet, joiden mukaan työssä olevat ihmiset maksavat työttömien toimeentulon, on täysin perusteeton ja osoittaa todellista tietämättömyyttä. Totuus on, että työssä olevien ihmisten hyvinvoinnin maksavat nimenomaan työttömät, sillä työssä oleva nauttii yhteiskunnan ja arvotuotannon kokonaiskakusta juuri siksi, että hän vie työpaikan, joka kuuluisi yhtä hyvin jollekin työttömälle.

Työssä käyvien taloudellinen hyvinvointi maksatetaan siis työttömillä, joita pidetään työttöminä tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Asia on juuri näin päin. Esimerkiksi minulle kuuluisi tietysti professorinvirka, jota ei yhtä tietysti myönnetä, sillä filosofianprofessorien nimittäminen virkoihin maksatetaan käytännössä minulla ja muilla veronmaksajilla. Sama pätee poliitikkoihin: en siis kannata sitäkään, että heitä ruokitaan patjoille, kuten nyt.

Paha kyllä, myöskään virkamiehinä toimivilla tieteenharjoittajilla ei ole ollut viime aikoina muuta sanottavaa kuin valittelu heidän omasta taloudellisesta ahdingostaan, aivan kuten näimme uutta palkkausjärjestelmää arvosteltaessa. Mitäpä muuta vakituinen virka heille on kuin sosiaaliturvan yhtä pysyvä jatke? Ehkä olisikin paikallaan, että myös heitä entisestään vähennettäisiin. Näin saataisiin alalle aitoa kilpailua, kun kaikki olisivat tasa-arvoisesti tyhjän päällä.


Eduskunnan operatiiviset menot

Erään kovan faktan poliitikkojen taloudellisesta tilanteesta tarjoaa se, että eduskunnan toimintamenot ovat nousseet viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana 18,5 miljoonasta 56,5 miljoonaan euroon eli 300 prosenttia. (Vertailun vuoksi esimerkiksi skandaalinkäryinen Riot On -puliveivausfirma onnistui tuhlaamaan vain 20 miljoonaa dollaria vuodessa ennen konkurssiaan.) Koko eduskunnan kulut ovat kasvaneet 41,8 miljoonasta 91,9 miljoonaan euroon.

Palkkoja on korotettu noin 100 prosenttia, ja virkamiesten määrä on tuplaantunut 278:sta lähes 500:een. Kansanedustajat tuskin työskentelevät nyt 100 tai 200 prosenttia paremmin. Eduskunnan juhlakirjan kuvitus maksoi lähes 167 000 euroa eli vanhan miljoonan, ja Lipposen seurueen äskettäinen Italian-matka maksoi 24 000 euroa henkilöltä, kun puhemiehen lähtemiset ja saapumiset tehdään vip-salonkien kautta. Siinä teille näyttöä kansanvallan kääntymisestä kansalaisia vastaan, kun edustajat alkavat edistää omia etujaan Arkadianmäellä!

Syy ei ole kuitenkaan vain kansanedustajien; esimerkiksi Sauli Niinistö äänesti aikoinaan eduskunnan lisärakennusta vastaan. Rahankäytöstä päättääkin pitkälti eduskunnan kansliatoimikunta kansanedustajien ohi, eikä myöskään valtiovarainministeriö puutu peliin, sillä ministeriö voidaan mieltää eduskunnan alaiseksi.

Kansliatoimikunnan jäsenistä pääsihteeri Seppo Tiitinen on myös Suomen Kansallisoopperan hallituksen puheenjohtaja, joten kenenkään tuskin tarvitsee ihmetellä, miksi eduskunta sulkee korvansa köyhän kansan valituksilta viettämällä satavuotisjuhliaan oopperasävelten merkeissä. Tiitisen siunauksella eduskunta on törsännyt vuosina 2006–2007 oopperataiteeseen peräti puoli miljoonaa euroa, ja satavuotisjuhlien kokonaiskustannuksiksi muodostui 5,28 miljoonaa euroa. Eduskunnan virasto ei saisi kuitenkaan hiipiä kansanedustuslaitoksen yleisen suvereniteetin taakse piiloon yrittäessään suojautua esimerkiksi ministeriöstä tulevalta kritiikiltä.

Edellä on mainittu muutamia esimerkkejä siitä, missä rikkaiden ja köyhien välinen jakolinja nykyään kulkee: se kulkee poliittisten edustajien ja kansalaisten välillä, kun kilpailevien puolueiden edustajat kokevat toisensa paremmiksi ystävikseen kuin ovat heidän omat äänestäjänsä kentällä.

Verotoimistot jouduttiin eilen tyhjentämään pommiuhkauksen vuoksi. Viranomaiset ja lehdet kertoivat, että kyseessä oli ”mielenterveysongelmaisen” uhkasoitto. Edellä esitettyä menoa vasten nähtynä kyseessä saattoi olla viimeisen järjissään olevan ihmisen kannanotto.