Vihollisesta

Ihmiskunnan historian kannalta on kiintoisaa, että niin sanottu vihollinen maleksii aina jossain. Jos vihollinen ei ole kommunismi, jota vastustamaan muun muassa saksalainen nationalismi aikoinaan nousi, vihollisen saattaa muodostaa esimerkiksi kapitalismi. Vaikka kapitalismista päästäisiinkin tulevaisuudessa eroon, ongelman muodostaisivat globalisaatio ja siihen liittyvä internationalismi. Samalla kun ihmiskunta katsoo purjehtineensa monikulttuurisuuden rauhaisaan satamaan, viholliseksi paljastuu islam ja siihen liittyvä totalitarismi.

Vihollinen näyttää olevan aina jossain, myös Pohjolassa. Nyt, kun Yhdysvallat rakentaa tutka-asemiaan Puolaan, Venäjä puolestaan tekee hyökkäystä simuloivia lähestymislentoja Britannian Nato-tukikohtiin. Symboliikkaako? Tämän mukaan vieraan vallan kansalainen – vaikka läheinenkin – on aina potentiaalinen vihollinen.

Entä voitaisiinko epäluulojen ja pelkojen varaan rakentuvia viholliskuvia poistaa tai lieventää? Näin vähän aikaa sitten Helsingin kadulla nuorisoryhmän, jota kiiluvasilmäinen ohjaaja veti perässään Kauppatorilla. Englantia puhuva opas kuului olevan lähtöisin CIMO:sta.

CIMO eli Centre for International Mobility on kansainvälisen henkilövaihdon keskus, joka toimii opetusministeriön alaisuudessa. Se pitää tehtävänään ”kehittää Suomea avaramieliseksi ja monikulttuuriseksi sivistys- ja tietoyhteiskunnaksi”, ja sen toimintamuotona on muun muassa opiskelijavaihto. Organisaatio pitää perususkomuksenaan, että jos eri kansallisuuksia ja rotuja edustavat ihmiset tutustuvat toisiinsa rajojen yli, ihmiset alkavat tykätä toisistaan niin, että sodatkin voidaan jatkossa välttää.

Tämä on sellaista optimismia, johon en itse usko yhtään. Kyseinen sosiaalipsykologinen teoria läheisyyden ja henkilökohtaisen kanssakäymisen vaikutuksesta aggressiivisuuden vähenemiseen on osoitettu tunnetusti kuplaksi. Näyttöä on pikemminkin siitä, että kulttuurien sekoittaminen ja kontaktien runsaus lisäävät syitä aggressioihin. Tämä käy ilmi esimerkiksi siitä, että maahanmuuttajavastaisuus on suurinta juuri niissä lähiöissä, joissa maahanmuuttajia on eniten ja jossa läheisyys ja kohtaaminen on yleisempää kuin muualla.

CIMO toimii samalla alalla kuin Rotary-järjestöt ja Lions Club järjestellessään nuorille vaihto-opiskelumahdollisuuksia rajojen yli. Mutta eivät nekään ole pystyneet poistamaan sotia maailmasta. Pahimmillaan voi käydä niin, että vuorovaikutuksen ja ”kansainvälisen liikehdinnän” (international mobility) kiihtyminen vieraannuttaa ihmisiä omista lähtökohdistaan ja kansallisista eduistaan niin, että päädytäänkin kansallisen edun ja kansojen välisen edun äärimmäiseen vastakohtaan. Tällaiset nuoret voivat aikuisiksi vartuttuaan syyllistyä jopa maanpetoksiin tai oman maan etua vahingoittavaan toimintaan pelkkien henkilökohtaisten motiiviensa tai tuttavuuksiensa vuoksi, jolloin myös rauhan ja harmonian tavoittelussa päädytään ojasta allikkoon.

Näyttöä hieman laajemmassa mittakaavassa antaa suomalaisten poliitikkojen EU-myönteisyys. Se, että monet suomalaiset ministerit toimivat virkatehtävissään Brysselin etua ajatellen eivätkä välitä suomalaisten ihmisten eduista yhtä paljon kuin niin sanotusta Suomi-kuvasta, kertoo politiikan legitimaatiokriisistä. Poliitikot ja kansa ovat ajautuneet monissa asioissa samalla tavalla erilleen kuin nuoriso on nyt jakautumassa toisaalta kansainvälisyyskasvatettuihin ja toisaalta niihin, joiden kulttuuriset juuret ovat ensisijassa Suomessa. Tästä jakautumisesta kärsii aikaa myöten myös niin sanottu kansallinen etu, kunnes muu maa huomataan jälleen mustikaksi.