2. huhtikuuta 2008

Pravda


Olen arvostellut kirjoituksissani muutamia nykypolitiikan ilmiöitä, kuten feminismiä, monikulttuurisuuden ideologiaa, aktiivista maahanmuuttopolitiikkaa, yliopistomaailmassa vallitsevaa puolueellisuutta ja niiden osana myös työvoimapolitiikkaa. Näin en ole tehnyt arvostellakseni ketään henkilöä tai ryhmää. Sen sijaan olen pyrkinyt arvioimaan heidän ajatuksiaan ja kritisoimaan sitä poliittista toimintaa, jolla kyseiset tahot koettavat edistää asioitaan.

Omat tavoitteeni ja lähestymistapani eivät ole kuitenkaan olleet poliittisia vaan filosofisia ja tieteellisiä. Politiikkaan kuuluu halu puolueellisesti suosia tai syrjiä jotain näkökantaa. Entistä useammin politiikan välineenä on ollut niin sanottu poliittinen korrektius, joka vaatii tietyistä asioista vaikenemista ja toisten asioiden julistamista.

Poliittinen korrektius on kontrapunktuaalinen käsite. Tämä tarkoittaa, että se sulkee sisäänsä vastakohtansa mahdollisuuden. Eli kun jonkin asian sanotaan olevan ”poliittisesti korrektia”, tarkoitetaankin, että se on itse asiassa poliittisesti epäkorrektia eli väärin. Niinpä sen, mikä on ”poliittisesti korrektia”, myönnetään olevan puolueellista tai epäsopivaa. Ja sen, mikä on poliittisesti epäkorrektia, ajatellaan olevan todenperäistä ja oikein. Näin asiat myös useimmiten ovat.

Paljastelemalla poliittiseen korrektiuteen liittyviä valheita olen halunnut osoittaa, että poliittinen korrektius muodostaa totuudenvastaisen ideologian. Poliittinen korrektius on aatteista pahin. Muiden aatesuuntien kannattajia voi vielä kunnioittaa, mikäli he pysyvät perustelemaan kantansa järkiperäisesti, mutta poliittinen korrektius vaatii ihmisiä valehtelemaan sekä itselleen että toisille ihmisille. Juuri sitä vaaditaan nykyään monilta yliopistossa, hallinnossa ja viestinnän parissa toimivilta.

Sen sijaan filosofian tehtävä on osoittaa ihmisten ja yhteiskunnan kaksinaamaisuus ja tarvittaessa tehdä siitä loppu. Edustamani libertaristinen filosofia on alun perin politiikan vastainen aate. Libertaristisen käsityksen mukaan jo politikoiminen sinänsä merkitsee sitä, että viranomaisvalta puuttuu kansalaisten oman tahdonmuodostuksen varassa vallitsevaan luonnolliseen asiaintilaan. Juuri siksi viranomaisvalta ja poliittisen korrektiuden kautta tapahtuva kaitseminen koetaan kielteisiksi asioiksi esimerkiksi työvoimapolitiikan ja monen muun keinotekoisen ohjaamisen ja holhoamisen piirissä. Ja tästä syntyy se monille ihmisille tuttu kokemus, että viranomaiset ja poliittista korrektiutta tavoitteleva media ovat heitä vastaan melkeinpä kaikissa kysymyksissä.

Poliittinen korrektius mediailmiönä

Feminismi ja sen mukainen yliopistopolitiikka, jatkuva maahanmuuton suosiminen ja työvoimapolitiikka ovat mediailmiöitä. Siten ne antautuvat mediakriittisen filosofian kohteiksi. Esimerkkejä feministisestä poliittisen korrektiuden (eli filosofisen epäkorrektiuden) vaalimisesta tarjoavat edellisissä blogikirjoituksissa kommentoidut miespoliitikkoihin kohdistetut ajojahdit, Matti Vanhasen tekstiviestiepisodi ja Ilkka Kanervan erottaminen.

Jos asiaa katsoo vähänkin mediakriittisesti, voi huomata, että kampanjaa on käynyt erityisesti Helsingin Sanomat. Hesari esimerkiksi lypsi naiskansanedustajilta heidän valituksensa miesten pahoista katseista. Helsingin Sanomat on ollut myös aktiivisimpia maahanmuuttopolitiikan suosijoita. Feminismi ja monikulttuurisuuden edistäminen näyttävät olevan Hesarin lempilapsia, mikä näkyy näitä aiheita koskeville uutisille annetun palstatilan määrästä ja kritiikin vaientamisesta. Vähäpätöisistäkin tapauksista tehdään Helsingin Sanomissa laajakantoisia johtopäätöksiä, joilla koetetaan muokata lukijoiden mielipiteitä ja vaikuttaa asenteisiin. Asiaa revitään jopa viestilapun kokoisista kysymyksistä. Otetaanpa esimerkkejä.

Allah pelasti bussikuskit

Sopeuttamissanomat valistaa jälleen tänään, että Ruskeasuon ja Rautatientorin bussivarikoille on perustettu hiljentymishuoneita muslimitaustaisille kuljettajille. Asia ei lehden mukaan ota istuakseen Helsingin Bussiliikenne Oy:n päiväjärjestykseen, ja muutamat suomalaiset tupajurrit olivatkin menneet huomauttamaan rukoushuoneiden turhuudesta toimittamalla kyseiseen hiljentymistilaan nimettömän viestilapun.

Mitä ilmeisimmin kantaväestöön kuuluvan valkoihoisen työntekijän kirjoittamassa tunnustuksessa sanottiin lehden mukaan näin: ”Viekää väärä uskontonne pois Suomesta, olette naurettavia, lapsellisia typeryksiä te kaikki, ja teidän typerä Allahinne ei kuulu tänne.” Lappuun oli piirretty myös pilakuvia profeetta Muhemmedista. Asia ei olisi kommentoimisen arvoinen, mutta Hesarin tapa nostaa asia esiin tekee siitä sellaisen. Ovatpa nämä rupiset riimit lähtöisin sitten Pirkon tai Pertin kynästä, minä kiitän kirjoittajaa avautumisesta, sillä asia kiinnostaa minua tutkijana ja työelämää koskevan teoksen (Työttömän kuolema, 2005) julkaisseena henkilönä.

En ihmettele lainkaan näiden mitä ilmeisimmin suomalaisten, kantaväestöön kuuluvien ja todennäköisesti valkoihoisten työntekijöiden purkausta. Muutama vuosi sitten bussikuskit joutuivat taistelemaan sen vuoksi, ettei heille tahtonut riittää aikaa edes luonnollisilla tarpeillaan käymiseen kesken työpäivän. Sen sijaan työnantajat kusaisivat bussikuskien tankkiin niin, että he menivät lakkoon kolmisen vuotta sitten. Syy kaunantunteisiin saattaa siis olla siinä, että kuljettajat eivät saaneet ongelmiaan ratkaistuiksi Lauri Ihalaisen, Väinö Tannerin eivätkä edes Karl Marxin sinänsä rationaalisen filosofian tuella. Mutta Allahin katsottiin tuovan Suomeen sellaisen viisastenkiven, jonka avulla työelämän umpisolmut aukenivat, ja työläisille järjestettiin erikoisetuna ”hiljentymishuoneeksi” nimitetty taukotupa (eli käytännössä moskeija), kunhan he olivat oikeassa uskossa!

Mikä meni väärin?

Syvimmän epäoikeudenmukaisuuden kokemuksen synnytti kuitenkin se, että työnantaja ei halunnut suostua pitkäaikaisten suomalaisten (ja vakituista työpaikkaa tavoittelevien) työntekijöiden vaatimukseen luopua osa-aikaisen työvoiman käytöstä. Suuri osa siirtolaistyövoimasta puolestaan koostuu juuri osa-aikaisista, määräaikaisista tai vuokratyöntekijöistä, jotka taipuvat huonompiin työehtoihin kuin suomalaiset. Tämä on vaatinut suomalaisia duunareita sopeuttamaan oman elintasonsa maahanmuuttajien tasolle.

Näin tuli todistetuksi taannoinen arvioni siitä, että työvoiman maahantuonti johtaa ennen pitkää suomalaisten ja maahanmuuttajien etujen konflikoitumiseen ja sitä kautta valtakunnanrajoilla aiemmin kohdattujen rajariitojen siirtymiseen keskelle kansalaisyhteiskuntaa (ks. teostani Dialoginen filosofia 2003, s. 312–320). Monikulttuuristaminen ei olekaan merkinnyt muslimien sopeutumista meidän yhteiskuntaamme vaan meidän yhteiskuntamme pakonomaista sopeuttamista muslimien yhteiskuntajärjestykseen. Tämä on koetellut suomalaisten oikeustajua.

Helsingin Sanomien toimittajat eivät ilmeisesti tunne asioiden taustoja tai ovat muuten niin monikulttuurisesti valaistuneita, että he katsovat asiakseen opettaa lukijoita. Lehti luonnehtii ulkomailta saapuneita bussikuskeja jopa ”edelläkävijöiksi” ja liennyttää asiaa niin, että suomalaisten ”ei ole pakko pitää kaikista, mutta toimeen on tultava”. Olisikin kai outoa, jos suomalaisia pakotettaisiin omassa maassamme johonkin, mutta sivulause paljastaa, että pakottamiseen on päädytty.

Kun Suomessa on edelleen 200 000 työtöntä, on usean kantaväestöön kuuluvan ihmisen vaikea tulla toimeen. ”On vaikea tulla toimeen, jos ei ole tointa, johon tulla”, totesi jo pakinoitsija Ollin syvämietteinen alter ego Otso Kirjosiipi mietelmässään. Myös monen maahanmuuttajan on epäilemättä vaikea tulla toimeen, sillä vielä suuremmalla osalla heistä ei ole tointa, ja heitä tulee vastaan toimeentulotuki.

Entä onko tuossa suomalaisten bussikuskien sinänsä raihnaisessa vastalauseessa kyse vain ”yksittäistapauksesta”, kuten lehden siteeraama pomo väittää? Meille on median kautta opetettu, että ulkomaisen maahanmuuttajan tekemän rikoksen täytyy olla Suomen viranomaisten mukaan aina ”yksittäistapaus”, aivan niin kuin kantaväestöön kuuluvan maahanmuuttajakriitikon mielipiteenkin. Tosiasiassa sen takana näyttää olevan kokonainen poliittinen linja: ammattiyhdistysliike on huomannut, että jatkuva maahanmuutto on myös sen omien etujen vastaista.

Mikäli Suomessa on pulaa pätevistä työntekijöistä, kuten lehti väittää, niin miten ihmeessä työnantaja voisi antaa ”rasismiin” syyllistyneelle suomalaiselle ”varoituksen” ja sen jälkeen ”ehkä potkut”. Ovatko asiat hyvin vasta sitten, kun kaikki bussikuskit ovat maahanmuuttajataustaisia muslimeja, joita suomalaisten taipumattomuus heidän tavoilleen ei häiritse ja joiden ei enää tarvitse taistella suomalaisen ay-liikkeen luomia hyvinvointiyhteiskunnan peruspilareita vastaan?

Eriarvoistava erityistuki

Jos viestilappujen tuhertelu voidaankin tulkita vain oloihinsa tyytymättömän ja aiheettomasti pahastuneen suomalaisväestön provokaatioksi, niin kertoopa lehti myönteisen uutisen maahanmuuttajien ahkeruudesta. Helsingin Sanomien mukaan maahanmuuttajien lapset ovat näet innokkaimpia yrittäjiä. Entä tosiasiat?

Jutussa ei mainita yhtään tilastofaktaa yritysten määrästä, vaan siinä puhuttiin vain tarveharkintaisten starttirahojen saajakunnasta ja yrityspalvelujen asiakaskunnasta. Epäilemättä niitä hyödyntääkin moni maahanmuuttaja.

Maahanmuuttajien väitetty yrittämishalukkuus ei ole ihme, sillä maahanmuuttajien yritykset on vapautettu veroista ensimmäisten vuosien ajan. Vuonna 2003 tuli voimaan laki maahanmuuttajien erityistuesta (1192/2002). Tämän lain mukainen erityistuki on tuloverolain 92 §:n 9 kohdan (1360/2002) mukaan saajalleen verotonta tuloa, mikä asettaa kantaväestöön kuuluvat suomalaiset eriarvoiseen asemaan viranomaisten edessä. Näiden tukien hyväksikäyttö ei siis kuvasta välttämättä maahanmuuttajien yrittäjähalukkuutta vaan yksinkertaisesti halukkuutta käyttää tukia hyväksi.

Tukien kautta maahanmuuttajat voivat polkea hintoja, vääristää kilpailutilannetta ja vaikeuttaa suomalaisten yrittäjien toimeentuloa. Samoista syistä turkkilaiset pizzerianpitäjät pysyvät myymään tuotteitaan alle suomalaisyrittäjien hintojen. Se, että monet maahanmuuttajat perustavat yrityksiä työllistääkseen itsensä, vahvistaa, ettei Suomessa ole määrällistä työvoimapulaa eli sellaisia ennestään olemassa olevia työpaikkoja, joihin työvoimaa tarvittaisiin.

Myös akateemisia maahanmuuttajia muistetaan

Entä miten työläisväestön puolesta huolestuminen sopii minun, filosofi Jukka Hankamäen, poliittiseen habitukseen ja omiin mahdollisiin intresseihini? Näenkö vaivaa väärän ryhmän hyväksi? Mitä asia minulle kuuluu, paitsi että akateemisena tutkijana voin antaa tilanteesta puolueettoman ja ulkopuolisen arvion?

Helsingin Sanomat muistaa kaikeksi onneksi myös meitä akateemisia omalla täsmäkohdennetulla monikulttuuristamisuutisellaan. Lehti valittaa, että akateeminen maahanmuuttaja jää Suomessa vaille työtä, jos hän ei osaa suomen kieltä.

Mutta mitä outoa asiassa lopulta on? Asiaintila on täysin ymmärrettävä akateemisissa viroissa, joissa toimivilta laki vaatii kotimaisten kielten taitoa. Meillä suomalaisilla on perustuslaillinen oikeus saada asiamme käsitellyiksi kotikielillämme, joten ainakin viranomaisissa toimivilta pitää vaatia suomen kielen virheetöntä osaamista. Sitä vastoin tilanne on akateemisista työpaikoista akateemisimmissa – eli Suomen Akatemiassa – nyt niin nurinkurinen, että siellä akateeminen suomen kielen taitoinen henkilö jätetään suorastaan tarkoituksellisesti vaille työtä, jos hän ei alistu internationalistiselle kieli-imperialismille ja vaihda pääkielekseen englantia. Tekisikö Hesari jutun tästä?

Sanomia saarelta

Edellä analysoimani esimerkit valaisevat riittävän selvästi sitä, millä tavoin Helsingin Sanomista on tehty täysin tendenssinomainen julkaisu, joka vaalii niin sanottua poliittista korrektiutta pystymättä oikein itsekään perustelemaan, miksi. Naispäätoimittajansa kaudella lehdestä tehtiin monikulttuurisuuden ja feminismin äänitorvi. Näiden ilmiöiden kritiikki on suodatettu pois, ja kyse näyttää olevan vain siitä, kuka tasa-arvottaa tykimmin.

Edellä selitetyn tapahtuessa televisiokanava Al-Jazeera (al-ğazīrä, suom. ”Saari”) ottaa kaiken irti Jokelan koulusurmasta osoittaakseen, että Suomi on väkivaltainen maa, jossa valkoiset ihmiset ampuvat toisiaan. Ja Helsingin Sanomat iloitsee, että nyt – nyt se on tullut lopultakin valmiiksi: islamtaustaisen propagandakanavan Suomi-uutinen, jossa annetaan objektiivinen kuva maassamme vallitsevasta sivistyksestä ja tieteellis-teknisestä tasosta. Mitään kritiikkiä tai analyysia kyseisen jutun yhteydessä ei vaivauduttu esittämään, ei edes kertomaan, mikä Al-Jazeera on. Tosin se on tarpeetonta, sillä kaikki tietävät, mitä Al-Jazeera tekee: se vain näyttää BBC:ltä, nurin päin käännettynä.

Kerrottakoon kuitenkin muutama yksityiskohta: alun perin qatarilainen tv-kanava Al-Jazeera koettiin arabimaailmassa vapauttavana ilmiönä, sillä valtiollisista yhtiöistä poiketen kansainvälinen satelliittikanava alkoi tuoda ruutuun ”niin radikaaleja kuin maltillisiakin islamin kannattajia” – mutta kuitenkin vain islamin kannattajia. Afganistanin sodan aikana se sai jopa yksinoikeuden lähettää Osama bin Ladenin ja hänen edustajiensa viestejä, minkä koettiin antavan sille ”painoarvoa”. Tämä on propagandaa ilman sensuuria.

Ja kyllähän myös Helsingin Sanomat on myös onnistunut tehtävässään: kansalaisten kaitseminen on nyt niin läpinäkyvää, ettei se tehoa enää edes kohteena olevaan keskiluokkaan saati niin sanottuun älymystöön tai työläisväestöön, jotka ovat aina olleet terveellä tavalla arvostelukykyisiä.