24. syyskuuta 2009

Uusien vaalien paikka


Kansanedustajille sattuu silloin tällöin moraalisia kömmähdyksiä. Siksi olisi perusteltua, että eduskunnasta löytyisi moraalifilosofian asiantuntija. Tänään ekspertiisiä oli paikalla, nimittäin minä. Seurasin lehteriltä hallituksen kyselytuntia, joka vaalirahoitusjupakan vuoksi oli ymmärrettävän sähköinen.

Lehdet kertoivat eilen, että Nova Groupin konkurssipesä nostaa oikeusjutun Suomen Keskustaa vastaan ja että muutamat julkisyhteisöt, kuten yleishyödylliseksi aiottu Nuorisosäätiö, tulivat ikään kuin huomaamatta tukeneiksi muiden muassa Matti Vanhasen vaalikampanjaa ostaessaan hänen tukijatahoiltaan erilaisia kampanjatuotteita. Lisäksi paljastui, että Matti Vanhanen on pääministerinä toimiessaan ollut hyväksymässä Raha-automaattiyhdistyksen Nuorisosäätiölle jakamaa rahaa peräti 16 miljoonan euron verran, jolloin kiitollisuudenvelkakin tuli (näkökulmasta riippuen) joko kuitatuksi tai tuotetuksi.

Olen seurannut vaalirahoitusskandaalin kumuloitumista aina sen paljastumisesta lähtien, eli keväästä 2008. Kepulaisille kävi tässä tanhussa niin kuin noidan oppipojalle, joka ryhtyi lukemaan loitsuja lietsoakseen henget liikkeelle mutta joka ei voimien irti päästyä kyennytkään enää laittamaan niitä takaisin pulloon. Viime kesänä, kun Novan ja Kehittyvien Maakuntien Suomen osuus tuli julki, ryhdyin ennustamaan menneisyyttä. Ennustin, että huipun alta paljastunut jäävuori on vain vähäinen lohkare sitä paljon suuremmasta mannerjäätiköstä, josta se on repeytynyt irti. Ja tulevaisuudessa tilanne sen kun pahenee.

Hallitus eroaa, jos kokoomus hyötyy

Novan ja Kehittyvien Maakuntien Suomen raharuletti oli vain yksi miljoonamasiina muiden joukossa. Paljastusvyöryn luonnollinen lopputulos pitäisi olla hallituksen eronpyyntö. Sitä tuskin nähdään, sillä hallitus vetoaa välttämättömyyteensä talouskriisin hoitajana, aivan kuten valtiovarainministeri Jyrki Katainen ehti jo tehdäkin katsoessaan, että ”hallituksella ei ole aikaa erota”.

Eilen muutamat oikeusoppineet ja kokoomuksen Kimmo Sasi rohkenivat kuitenkin vaatia hallituksen eroa. Sasin mielipiteen voi ymmärtää, 1) koska hän itse ei ole ministeri, 2) koska kokoomuksen kannatus lainehtii kohusta huolimatta 25 prosentin tuntumassa ja 3) koska puolueessa on selvästikin keskusteltu hallitusyhteistyöstä eroamisen kannattavuudesta; olisihan puolueelle mahdollisesti tarjolla pääministerin paikka uusissa vaaleissa. Kenties myös vaalirahoja palautteleva kokoomus koetaan jollakin tavoin vähiten huonoksi vaihtoehdoksi kansalaisten keskuudessa.

Lisäksi Sasi saattaa olla 4) kateellinen itseään enemmän vaalitukea saaneille, mutta hän lienee myös oivaltanut, että 5) puolue, joka omasta aloitteestaan eroaisi, osoittaisi nöyryyttä kansan edessä ja mahdollisesti parantaisi kannatustaan uusissa vaaleissa ja 6), että vaalit ovat politiikan luonnollinen osa, eikä niissä ole sen vuoksi mitään välteltävää. Varjopuolena on, että jos vaalit pidettäisiin nyt, ne jouduttaisiin järjestämään nykyisen vaalirahoituslainsäädännön vallitessa, eli tulos voisi olla yhtä hullunkurinen kuin se jo nyt on.

Mutta päivän tapahtumiin. Poliittisen teatterin kannalta oli suuri vahinko, että Matti Vanhanen ei päässyt Yhdysvaltain-vierailunsa vuoksi vastaamaan ministeriaitioon. Toisaalta tilanne oli hänelle itselleen suuri helpotus, sillä ainakin kaksi oikeustieteen professoria, Esko Riepula ja Teuvo Pohjolainen, ovat todenneet pääministerin rikkoneen selkeästi ja tieten tahtoen lakia vaalirahoja pyöritellessään. Niinpä jäljelle ei jäisi kuin yksi vaihtoehto.

Kuka Suomessa erottaa hallituksen? Ennen vanhaan presidentti saattoi tehdä tämän työn. Nykyään hän vain myöntyy pääministerin eronpyyntöön, ja erottamisesta päättää eduskunta epäluottamuslauseen muodossa. Koska jokainen enemmistöhallitus nauttii eduskunnan luottamusta, jokainen tällainen hallitus on niin halutessaan erottamaton.

Tyrkkiikö Jyrki?

Hallitus ilmoitti tänään antavansa eduskunnalle ”tiedonannon” vaalirahoituksesta, mutta se ei paranna asioita tilanteessa, jossa kansalaisten luottamus poliitikkoihin on mennyt. Sitä ei korjaa muu kuin että ihmiset saavat valita uuden eduskunnan.

Avainasemassa on toinen päähallituspuolue ja sen puheenjohtaja Jyrki Katainen. Tänään Kataisen puheet olivat pyörittelyjä. Hän esimerkiksi viittasi siihen, kuinka paljon ”väärää informaatiota” asiaan liittyy ja että kansalaiset ”eivät ehkä tiedä”, miten paljon huomioon otettavaa asiassa on, ja niin edelleen. Uskon kuitenkin kansalaisten tietävän oikein hyvin, mistä on kyse. Mitään seliteltävää ei edes olisi, jos hallituspuolueet olisivat menetelleet rehellisesti.

Katainen voisi milloin tahansa ilmoittaa Vanhaselle, että kokoomus lähtee hallituksesta ja että hallitus niin muodoin hajoaa. Vanhanen joutuisi tällöin pyytämään eroa presidentiltä, joka hajottaisi eduskunnan, ja järjestettäisiin uudet vaalit. Tulos olisi, että kokoomus koettaisiin rehdiksi puolueeksi, ja siksi se voittaisi vaalit, samoin kuin Perussuomalaiset. Keskusta kärsisi veret seisauttavan vaalitappion, ja muut päätyisivät ehkä nykyiseen paikkamääräänsä.

Koska henkilövaihdoksia tulisi todennäköisesti paljon, nykyisten edustajien kädet tärisevät. Kaikki on kuitenkin kiinni yhdestä miehestä: Jyrkistä. Jyrki pohti ministeri Ilkka Kanervan erottamista keväällä 2008 pitkään, mutta Kokoomuksen Naisten autettua asiassa päätös tuli. Voi olla, että se tulee nytkin, ehkä parin viikon sisällä.

Myös vasemmiston kädet mämmissä

Maalla on nyt niin hyvä hallitus, kuin rahalla saa. Näin totesi Sdp:n Jutta Urpilainen puheenvuoronsa aluksi. Sdp:ltä ja Vasemmistoliitolta pääsi kuitenkin unohtumaan, että molemmat vasemmistopuolueet saivat vaalirahoituksena ammattiyhdistysliikkeen tukea, joka on alun perin kerätty verovähennyskelpoisista ay-jäsenmaksuista. Summa ei ole kovin vähäpätöinen, sillä jäsenmaksujen verovähennyskelpoisuuden tuloksena valtio menettää joka vuosi noin 200 miljoonaa euroa.

Tätä kautta valtio on joutunut subventoimaan vasemmistopuolueita, kun verovähennysoikeus on pienentänyt valtion tuloja. Puolustukseksi voidaan sanoa, että työntekijät – joita suuri osa suomalaista on – ovat myös hyötyneet, sillä heidän rahoillaan on tuettu ay-liikkeen etuja ajavia puolueita. Vastalauseeksi voidaan sanoa, että ay-liikkeen tuki olisi pitänyt jakaa tasapuolisesti kaikille puolueille. Joka tapauksessa pisteitä Sdp ja Vasemmistoliitto saavat siitä, että puolueet ilmoittivat rahoituksensa avoimemmin kuin suurin osa oikeistosta.

Oppositio lupasi tuoda asian uudestaan esille välikysymyksen muodossa. Jos hallitus aikoo erota Jyrki Kataisen johdolla, sen on syytä tehdä se pian, sillä olisi noloa, jos hallitus kaatuisi epäluottamusäänestykseen. Jos taas hallitus saa luottamuksen äänestyksessä, sen on epäviisasta hajota myöskään luottamuslauseen jälkeen.

Vaalirahoitus: ihmisoikeusongelma

Entä mitä tehdä itse ongelmalle: vaalirahojen puliveivaukselle? Ihmiset tekevät rahasta mitä vain. Jeesus kavallettiin 40 hopearahasta. Myös puolueet ja ehdokkaat tarvitsevat rahaa samanlaiseen toimintaan, eikä rahoitusta voida kokonaan kieltää. Sekin olisi kai demokratian vastaista. Onneksi ministerit saattoivat vedota istuntosaliin ilmestyneeseen oikeuden jumalhahmo Dikeen, joka oikeustieteen lisensiaatti Lauri Tarastin johtamaan puoluerahoitustoimikuntaan inkarnoituneena tarjosi hyvän perusteen kiusallisten kysymysten välttelyyn. Kaikki konkreettiset kysymykset voitiin haudata kyseiseen komiteaan.

Kun vaalirahoitusta koskeva ehdotus tulee (mahdollisesti vielä istuvan) eduskunnan käsittelyyn myöhemmin tänä syksynä, siihen pitäisi omasta mielestäni tehdä ainakin seuraavat peruslinjaukset.

1) Vaalirahoitukselle pitäisi säätää luovuttajakohtainen ja vuosimääräinen katto, toisin sanoen yksi ja sama taho ei saisi tukea yhtä puoluetta tai yhtä ehdokasta maksimisummaa (esimerkiksi 5 000 euroa) korkeammalla määrällä, ja vilpin estämiseksi rahan kierrätysreitit olisi tukittava.

2) Julkisoikeudellisten organisaatioiden, valtionyhtiöiden ja valtion osakkuusyhtiöiden tuki puolueille ja ehdokkaille pitää kieltää. Sen sijaan yksityishenkilöiden, yritysten, järjestöjen, säätiöiden, kampanjatuotteiden myyjien sekä talkootyön tekijöiden tukea ehdokkaille, puolueille tai kampanjoille ei pidä kieltää (kansanvaltaisessa yhteiskunnassa niitä ei voidakaan kieltää), mutta ne pitää tehdä avoimiksi, ja niitä pitää rajoittaa; esimerkiksi kampanjatuotteille on säädettävä euromääräinen myyntikatto, ja niiden hankinta pitäisi kieltää julkisyhteisöiltä ja julkisen vallan osakkuusyhtiöiltä.

3) Tiedot vaalirahoituksesta pitäisi julkaista äänestäjille ennen vaaleja. Jotta tietoihin ehdittäisiin perehtyä, mahdollinen vaalirahoitus pitäisi säätää myönnettäväksi hyvissä ajoin ennen vaalien alkua.

4) Julkiseksi pitää saattaa koko kampanjan hinta, jotta ihmiset saavat tietää, kuinka suurella rahalla kannatusta aiotaan ostaa.

5) Rahat pitäisi eritellä kahteen eri kohteeseen: puolueille ja ehdokkaille, joiden yhteenlaskettu määrä ei saisi ylittää luovuttajakohtaista kattoa. Ehdokkaille suunnatuilla varoilla pitäisi niin ikään olla raja, joka ei ylittäisi puolta tuen antajan luovuttamasta kokonaismäärästä kaikki yhteenlasketut tukimuodot mukaan lukien. Vähintään toinen puoli tulisi suunnata puolueiden sisällä toimiviin kampanjakassoihin, joista puolueet velvoitettaisiin jakamaan kertyneet varat kaikkien omien ehdokkaidensa kesken tasan. Näin ehdokkaiden tasa-arvo lisääntyisi puolueiden sisällä.

6) Väärinkäytöksiä ja laiminlyöntejä pitää valvoa, ja ne pitää sanktioida tehokkaasti.

Todennäköisesti myös vihreissä pohditaan tällä hetkellä ankarasti, kannattaisiko vetää oma korttinsa pois hallituksen huojuvasta talosta. Petturit on helppo pettää, ja sillä tavoin rahoitusskandaalissa ryvettymätön resupetteripuolue vihreät pääsisi lopultakin ääniä tuottavaan oppositioasemaan.

Vihreiden molemmat ministerit loistivat kuitenkin poissaolollaan, ja oikeusministeri Tuija Braxille esitettyyn kysymykseen lainvalmistelun etenemisestä joutui vastaamaan seteliselkärankaisen hallituksen välilevynpullistuma, Astrid Thors. Arvatkaa muuten, mitä hän vastasi. Rahoissa rypevän rkp:läisen mielestä vaalirahoitukselle ei voida säätää kattoa, koska sille ”on ihmisoikeudellisia esteitä!” Ihmisoikeus näyttää olevan se joka pokerin jokeri, joka vedetään verukkeeksi jopa rahoituskaton kieltämiseen.

Todellisuudessa Rkp:n näkemä ihmisoikeusongelma on siinä, että vaalirahoituskaton voimaanastuttua ruotsinkielisten omat upporikkaat säätiöt eivät voisi enää tukea Rkp:tä rajattomasti, kuten nyt. Rkp onkin menetellyt hoksnokkaisesti järjestellessään omat rahoittajantahonsa ”kaksikielistä Suomea” tukeviksi säätiöiksi, joiden peruskirjaan on merkitty poliittisen toiminnan tukeminen. Siten ne toimivat näennäisen laillisesti, vaikka ne rahoittavatkin Suomen ainoaa yksikielistä puoluetta, jolla ei ole edes virallista suomenkielistä nimeä.

Kaatuuko hallitus?

Totuus on, että nykyisen perustuslain voimassa ollessa enemmistöhallitus ei voi kaatua juuri muuhun kuin hallitusyhteistyön kariutumiseen eli sisältä päin: ministerien itsensä niin halutessa. Toinen vaihtoehto on, että hallituspuolueiden kansanedustajat lipeävät rivistä luottamuslauseäänestyksessä. Kun välikysymyksestä lähiaikoina äänestetään, on kiintoisaa, saavatko hallituspuolueiden edustajat äänestää tuolla tavalla omantuntonsa mukaan, kuten koko poliittista todellisuutta järisyttävässä homoparilakiäänestyksessä, vai ampuuko hallitus rivinsä suoriksi.

Itse en pysty pienellä päälläni ymmärtämään, mikä uusissa vaaleissa voi olla niin vaikeaa, jos asiat ovat kunnossa, kuten tattina istuva sattumapääministeri Matti nyt näkee. Poliittisen järjestelmämme ydinongelma näyttääkin kiteytyvän kysymykseen: nauttiiko Suomen kansa pääministeri Matti Vanhasen luottamusta?

Koska nykyinen perustuslakimme muistuttaa banaanitasavaltojen perustuslakia, myös Vanhanen voi jatkaa hoiperteluaan skandaalista skandaaliin. Perustuslaki, jolla presidentin valtaoikeuksia vähennettiin, on torso, sillä se jättää ministerien oman moraalin varaan sen, pyytääkö valtioneuvosto eroa presidentiltä vai ei. Mitä suuremman rikoksen hallitus on tehnyt, sitä vahvempi motiivi sillä on jatkaa virassaan. Kysymykseen, kaatuuko hallitus, voidaan siis vastata, että ei koskaan itsestään. Lisäksi enemmistöhallitusta on mahdotonta kaataa myöskään ulkoapäin, joten nykyinen perustuslaki legitimoi koko vaalikauden istuvat nelivuotiset hallitukset. Myös poliittiset protestit jäävät aina seuraaviin vaaleihin.

Vaalirahoituksella tai sen puuttumisella ei tule olemaan suurtakaan merkitystä seuraavien vaalien tulokseen, mutta kohusta mieleen jäävällä muistikuvalla sitä varmasti on. Kansalaiset voivat oppia vaalirahoitusskandaalista muun muassa seuraavan:

1) Runsaalla rahoituksella porskuttavat ehdokkaat pitävät teitä tyhminä, koska he kuvittelevat äänenne olevan ostettavissa.

2) Paljon mainostavia ei kannata äänestää, koska he ovat korviaan myöten kiitollisuudenvelassa rahoittajilleen.

3) Avokätisesti tuettu ehdokas tai puolue ei aja äänestäjiensä etua vaan rahoittajansa etua.

4) Kaikki poliitikot eivät ole kaulaansa myöten kurassa, sillä monet ovat maksaneet itse kampanjakulunsa ja ilmoittaneet ne rehellisesti, eikä kaikkia pidä niin muodoin leimata.

5) Äänestäminen kannattaa nyt entistäkin paremmin, kun rahoitusvilppi saadaan kuriin.

6) Koska suurin osa vaalirahoista kartuttaa median kukkaroita, kannattaa luottaa enemmänkin yksityisiin internetsivuihin ja blogeihin kuin televisiomainoksiin tai Sanomissa julkaistuihin palstoihin.