28. syyskuuta 2009

Estonia uppoaa joka yö


Viime yönä tuli kuluneeksi viisitoista vuotta autolautta Estonian uppoamisesta. Olin edeltävänä kesänä matkustamassa Siljan autolautalla Turusta Tukholmaan, kun Ruotsin rannikkoa lähestyttäessä vastaamme seilasi juuri satamasta irtautunut vitivalkoinen laiva. Sen kyljessä luki suurin kirjaimin ”Estline”, ”Estonia” ja ”Tallinn”. Ystäväni selitti, että nämä ovat niitä entisiä ruotsinlaivoja, joita on ostettu sittemmin muun muassa Viroon. Mainitsin tuolloin hajamielisesti, että olipa ruumisarkkumaisen näköinen ja että minusta tuntuu, että tuo laiva on jonakin päivänä meren pohjassa.

Syyskuun 28. päivän aamuna vuonna 1994 satoi ja myrskysi pahanpäiväisesti. Virkistyksen vuoksi avasin kotonani television, jolloin ruutuun ilmestyi helikopterista otettua kuvaa merta ristiin rastiin kyntävistä laivoista. Tapahtumien nopea paljastuminen koetteli todellisuudentajuani vielä enemmän kuin vuoden 2001 terrori-iskut, joita seurasin reaaliaikaisesti internetistä. Olen Estonian uppoamisen jälkeen säikähdellyt tiettyjä ennakko-aavistuksiani ja näkemiäni ennekuvia.

Estonia uppoaa monien autolautoilla matkustavien ihmisten ajatuksissa joka yö, sillä onnettomuus voi toistua samanlaisena yhä uudelleen. Keulaporttien rakenteita on tosin paranneltu lisäämällä alas laskettavien ajosiltojen taakse kolmansia vedenpitäviä seiniä. Mutta muutoin autokannet ovat yhtä suurta messuhallia keulasta perään asti. Viiden sentin kerros vettä pysyy yhtä vakaasti paikoillaan kuin käsissä olevalla tarjottimella ja riittää siten kellauttamaan lautan kumoon. Kaikkiin oikeisiin laivoihin (ro-ro-aluksia ja autolauttoja lukuun ottamatta) rakennetaankin suljettavat laipiot, sillä laivan tärkein ominaisuus on vedenpitävyys.

Mistä meri on matalin?

Onnettomuuksilla spekuloiminen ja tulevaisuuden aavistelu eivät ole välttämättä pelkkää tylsän elämän kompensoimista deluusioilla ja muilla harhaluuloilla, vaan yleinen epäluuloisuus saattaa olla myös terveen varovaisuuden varjopuoli. Niinpä minullakin lienee oikeus ajatuksen siivin tapahtuvaan virkistysmatkaan.

Suomalainen älymystö juo itsensä tunnetusti huolettomaksi merimatkoilla, jotta hilpeä tanssi yli hautojen tuntuisi vähemmän makaaberilta. Samalla, kun hienoston pirunsorkat laahaavat autolauttojen tanssilattioita tummia tangoja tulkitessaan, merten syvyyksissä odottavat uudenlaiset uhat. Keulaportteja osataan varmaan jo valvoa, mutta alus kuin alus voi edelleen ajaa karille, sillä verottoman viinan politiikka toi maailman karikkoisimmille vesille Euroopan suurimmat ja kömpelöimmät autolautat.

Esimerkiksi jo kertaalleen satamassa palanut mutta uudelleen rakennettu Sally Albatross upposi viidettä peräkantaan myöten Ahdin valtakuntaan ajettuaan karille Porkkalan edustalla keväällä 1994, jolloin suurkatastrofi oli lähellä. Laivan päällystö onnistui kuitenkin pelastamaan matkustajat ohjattuaan vuotavan aluksen matalikolle. Sama voisi säästää myös Turun-laivat täydelliseltä tuholta, sillä keskimäärin 23 metriä syvään saaristomereen Siljan norpat ja Vikingien höyrytkään eivät uppoaisi kuin puoliksi.

Myös perinteinen törmäys voi tehdä autokannelle vuodon, jonka vuoksi alus ei pysy pinnalla edes niitä muutamaa tuntia, jotka pelastivat italialaisen loistolaiva SS Andrea Dorian matkustajat New Yorkin edustalla vuonna 1956. (Osapuolena tässä törmäyksessä oli muuten ruotsalaisalus M/S Stockholm, ja uponnut italialaislaiva puolestaan päätyi kauhuelokuva Aavelaivan esikuvaksi.)

Odottamattomaan rysäykseen merillä voi johtaa etenkin konevika, joka tekee turvallisen tuntuisista aluksista hetkessä täysin hallitsemattomia. Lisäksi tulipalo laivassa on erittäin tappava, vaikka sammutusvettä onkin riittävästi tarjolla.

Autolauttojen joutsenlaulu

Käytössä olevat ruotsinlaivat ovat tulleet teknisille tuotteille korkeaan ikään. Esimerkiksi Viking Mariella on otettu käyttöön vuonna 1985, Silja Serenade 1990, Silja Symphony 1991, ja paljon vanhempiakin purkkeja vesillämme seilaa. Finnjet pantiin rautanauloiksi vähän yli kolmekymppisenä.

Koska lama-aikaan osuneet varustamojen investoinnit olivat isoja ja veivät monia myös konkurssiin tai fuusioihin, kalliista aluksista on pyritty myöhemmin ottamaan kaikki irti. Laivojen vanhenemista ja väsymistä ei ole tällöin välttämättä huomattu. Koollaan ne luovat harhakuvan turvallisuudesta, vaikka tekniikan mennessä pieleen myös katastrofit ovat valtavia.

Voi olla, että suomalaiset haluavat kelluvan Ison Roobertinkadun matkalleen Tukholmaan, mutta minulle kyseinen kuolonkäytävä synnyttää mielikuvan karmeasta haaksirikosta, jonka tuloksena uutistenlukijat pääsevät jälleen kertomaan, että Itämerellä on sattunut painajaismainen haveri...

Kiintoisia yhteensattumia

Estonian uppoamisen syyksi on virallisesti vahvistettu keulavisiirin irtoaminen ja veden tulviminen autokannelle. Silti myös vaihtoehtoisia teorioita on väläytelty. On edelleen mahdollista, että alus ajoi toisen maailmansodan aikaiseen miinaan. Estonian uppoamispaikka 59°23' N, 21°42' E sijaitsee vain 15 kilometrin päässä vuonna 1941 uponneen panssarilaiva Ilmarisen hylystä, josta varsinkin nyt, aluksen ruostuttua, saattaa pullahdella sota-aikaisia räjähteitä pintaan.

Koska Estonian hylky makaa pohjassa kyljellään, sitä ei ole voitu tutkia kuin päälle näkyviltä osin. Saksalainen Jutta Rabe onnistui tosin tekemään kyseisellä kansainvälisellä merialueella sukelluksia, jotka on kielletty Suomen, Ruotsin, Viron, Venäjän ja Britannian kansalaisilta. Hän kirjoitti myös teoriaa tukevan kirjan Estonia – Tragedia Itämerellä (Alfamer 2002), jonka pohjalta kuvattiin elokuva Itämeren arvoitus (2003).

Miinateorian lisäksi Raben tarkoituksena oli selvittää terrorin mahdollisuus. Varsinkin saksalaisten oli vaikea hyväksyä, että papenburgilaisella telakalla rakennettu korkeimman A1 Super -jääluokan alus, joka oli suunniteltu kulkemaan itsenäisesti ahtojäissä, olisi voinut upota pelkkien aaltojen voimasta, vaikka ne olivatkin onnettomuushetkellä 3–4 metriä korkeita. Myös ruotsinlaivat ajavat jatkuvasti Estonian uppoamista vastaavassa merenkäynnissä ja tiukan aikataulun vuoksi vieläpä samalla nopeudella.

Estonia oli pitkään Baltian maiden ja Venäjän tärkein reitti länteen. Laivalla väitetään kuljetetun niin aseita, ydinmateriaaleja kuin huumeitakin, ja sitä käytettiin Aasiasta peräisin olevien kovien huumeiden kulkutienä Eurooppaan. Estline-varustamoa puolestaan kiristettiin, koska Tallinnan ja Tukholman välistä reittiä yksinoikeudella hallitsevan varustamon tiedettiin takovan Estonian reitillä huomattavasti rahaa. Venäläismafia vaati Jutta Raben mukaan ”suojelurahaa” myös Helsingin ja Tallinnan välistä liikennettä harjoittavalta Silja Linelta, joka ei kuitenkaan taipunut painostukseen, ja myös Estline lopetti lunnaiden maksamisen juuri ennen onnettomuutta.

Mystistä merenkulkua

On mahdollista, että joku kävi avaamassa keulaportin lukot tahallisesti sisältä päin, jolloin rakenteet pääsivät vääntymään aaltojen voimasta, ja visiiri repeytyi lopulta yläsaranastaan irti, aivan kuten asioiden teknistä kulkua kuvaava virallinen teoria väittää – tapahtumaa edeltäneet vaiheet tosin salaten. Merestä myös poimittiin silminnäkijöiden mukaan kaksi ihmistä lähistöllä olleeseen pieneen alukseen, joka pian tämän jälkeen suuntasi kaikista muista paikalle kiiruhtaneista laivoista poiketen kokonaan toiseen suuntaan.

Estonian onnettomuussanoman lähettämistä puolestaan vaikeutti häiriösignaali, jonka vuoksi radioyhteydet maihin olivat tilapäisesti kaikista laivoista poikki. Ennen laivan lähtöä Tallinnan satamaan oli ajanut Virossa oleskelevan Yhdysvaltain armeijan saattue, jonka kaksi kuorma-autoa oli lastattu laivaan ilman, että niitä merkittiin rahtiluetteloon. Mystisintä kuitenkin on, että onnettomuudesta pelastuneeksi moneen kertaan todistettu Estonian toinen päällikkö Avo Piht katosi Turun sairaalasta jäljettömiin, eikä häntä ole löydetty Interpolin etsintäkuulutuksesta huolimatta.

Estonian kohtalo tarjoaa draamaa varmasti yhtä paljon kuin jo tässä käsittelemäni Lusitanian upotus tai ruotsalainen televisiosarja Rederiet. Vettä painavampien kappaleiden uppoamisessa ei sinänsä ole mitään kummallista. Se on luonnonlaki. Niinpä myös Varustamo-sarjan kuvauksissa käytetty ja alun perin Suomessa rakennettu M/S Birka Princess pulahti myöhemmin pohjaan Egeanmerellä, ja sen korvasi Silja Operaksi ja sittemmin M/S Cristaliksi nimensä vaihtanut pahanilmanlintu Sally Albatross. Ikävä sanoa, mutta mitä tahansa voi sattua.