Kauhukabinetin pitkät jäähyväiset

Matti Vanhanen teki miehen työn ja jätti kauan odotetun eronpyyntönsä (pääministerin virasta) perjantaina. Viivyttämällä ratkaisua kepun kesäiseen puoluekokoukseen hän yritti luoda mielikuvan, ettei hallituksen eroaminen ole vaalirahoitusskandaalista tai muusta hoipertelusta johtuva ajolähtö.

Todellisuudessa pillin täytyikin soida Vanhaselle viimeistään nyt, sillä keskusrikospoliisin ja oikeuskanslerinviraston selvitykset RAY:n rahanjaosta ja Nuorisosäätiön vaalituista alkavat valmistua. Kun ei ole enää ministerinvirassa, ei ole myöskään vastuussa, eikä voida potkia!

Tapaus tuo esille, kuinka omituinen Suomen valtiosääntö on. Hallitusta ei voida käytännössä irtisanoa ulkopuolelta, sillä presidentin valtaoikeudet eivät siihen riitä. Hallitus voi hajota lähinnä sisäiseen erimielisyyteen tai rikosoikeudellisiin perusteisiin (joita niitäkin olisi toki ollut tarjolla).

Enemmistöhallitukset eivät nykykäytännössä hajoa eduskunnan epäluottamuslauseisiin tai puolueiden sisäisiin erimielisyyksiin, sillä hallituspuolueiden rivikansanedustajien pitää nauttia ministeriaitiossa istuvien poliitikkojen luottamusta. Hallituspuolueiden keskinäiset välit taas eivät rakoile, koska vallassa olevien ministerien oman edun mukaista on pitää asemastaan kiinni. Näin on siirrytty koko vaalikauden istuviin hallituksiin.

Ainoa kansanvaltainen mahdollisuus kaataa hallitus näyttää olevan niin sanottu ”kentän ääni”, kun puoluekokoukset voivat vaihtaa puheenjohtajaa kesken vaalikauden. Toisaalta tämäkin logiikka nojaa siihen pelkästään konventionaaliseen ajatuskulkuun, että hallituksen muodostajan ja pääministerin pitää olla edelliset vaalit voittaneen puolueen puheenjohtaja.

Mutta missä säädöksessä onkaan sanottu, että pääministerinä pitää toimia edelliset vaalit voittaneen puolueen kulloinenkin puheenjohtaja? Jos tämän mukaan eletään, puoluekokoukset voivat puheenjohtajaa vaihtamalla vaihtaa myös pääministeriä vuoden välein. Tämä ei ole kuitenkaan demokratiaa vaan puoluevallan käyttöä.

Vanhasen kakkoshallitus olisi voinut kärsiä via Dolorosansa loppuun ja istua koko vaalikauden, mutta liukumäessä oleva kepu halusi esiintyä kansanvaltaisena ja vaihtaa puheenjohtajansa myötä myös pääministerin. Tämä on kasvojenpesua ja mainosisku ennen seuraavia vaaleja. Näin kepu koettaa pitää aloitteet käsissään, helpottaa omaa asemaansa ja parantaa imagoaan, kun kivirekeä kiskookin loppusuoralla eri veturi.


Ministerien synnit

Suomessa ei vaihdu nyt ainoastaan pääministeri. Hallitus on kiinnitetty pääministerin palliin. Niinpä ulos kävelee koko valtioneuvosto. Hallituksia kutsutaan niiden vetäjän mukaan ”ykkösiksi” ja ”kakkosiksi”. Kolmatta Vanhaselle tuskin koskaan tulee. Uuden kokoonpano on todennäköisesti hyvin lähellä nykyistä. Tuleva on vaaleihin valmistujaishallitus.

Parhaiten onnistuneita ministereitä nyt eroavassa hallituksessa olivat ne, jotka eivät tehneet mitään. Hyvin selvisi myös Ilkka Kanerva, joka hoiti ulkoasiainministerin tehtävää mallikkaasti – ainakin verrattuna ”parhaaksi ministeriksi” yleisöäänestettyyn Alexander Stubbiin. Hänen heikkoutenaan ovat olleet esimerkiksi vaatimus viisumikäytännön poistamisesta Suomen ja Venäjän väliltä, maahanmuuttokritiikin ylenkatsominen ja yleinen kansainvälisyysinnostus, joka on tehnyt hänestä kapitalismin ja rajattoman uusliberalismin asianajajan.

Sari Sarkomaa puolestaan väsyi korkeakoulupoliittiseen vääntöön ja lähti itse opetusministerin virasta. Henna Virkkunen junaili loppuun uuden yliopistolain, jolla yliopistoista tehtiin rahoittajien palkkapiikoja.

Suvi Lindénillä olisi ollut syytä erota myös Vanhasen kakkosesta aivan niin kuin hän erosi Paavo Lipposen hallituksesta vuonna 2002 myönnettyään valtion tukea golfalan yritykselle, jossa hän oli itse osapuolena. Oikeuskanslerinvirasto katsoi suopeudessaan, ettei aiempi kommeltelu ole este uudelle ministerinpostille mutta joutui nuhtelemaan Lindéniä toistamiseen hänen adoptoitua lapsen ja ilmoitettua hoitavansa virkaansa ”etätyönä” Oulusta – jäämättä asianmukaisesti lomalle. Paula Lehtomäki sen sijaan hyödynsi äitiyslomansa ja ministerinviran tuomat korkeat päivärahansa täysmittaisesti.

Lindénin eroa vaadittiin julkisilla adresseilla, joilla vastustettiin hänen junailemaansa Lex Nokiaa sekä internetsensuuriin tähtääviä kansanvallan varkauksia. Ihmisten vihaamaa TV-maksua Lindén ei saanut korvatuksi ainoalla järkevällä ratkaisulla eli Ylen rahoittamisella valtion budjetista.

Ja kokonaan oma lukunsa on se päkäpäisyys, jolla Astrid Thors ajoi läpi oman ”Lex Thorsina” tunnetun ulkomaalaislain muutoksen. Maahanmuuton tulvaportit avattiin, mikä oli vastoin kansan suuren enemmistön tahtoa ja josta kärsii ennen pitkää koko Suomi – myös maahanmuuttajat itse, jotka joutuvat entistä ahtaammalle kiristyvässä työttömyystilanteessa. Kepun ja kokoomuksen olisi kannattanut heittää despoottimainen maahanmuuttoministeri niska–perse-otteella pihalle valtioneuvoston linnasta, mutta Rkp:n vaa’ankieliaseman vuoksi ne eivät siihen pystyneet. Rkp:n lähtiessä hallitus olisi jäänyt vihreiden varaan, mikä puolestaan olisi antanut kaiken vallan ituhipeille.

Merkille pantavaa on, että hallitus eroaa nyt täysin erilaisessa taloudellisessa tilanteessa kuin se muodostettiin. Niinpä katteeton idealismi olisi pitänyt kumota heti laman alettua, ja hallitusohjelmaa olisi täytynyt muuttaa.

On tosin asioita, jotka pysyvät ajasta aikaan samoina. Yksi on ihmisten ahneus. Mauri Pekkarinen junaili Suomi Soffa -nimiselle huonekalufirmalle 849 490 euron investointituet vuonna 2006, otti toisella kädellään vastaan runsaat vaalituet Suomi Soffan sisaryritykseltä 2008 ja haki (jälleen niin suopealta) oikeuskanslerilta päätöksen, ettei asiassa ole mitään laitonta eikä asioita voida muka kytkeä yhteen. Hullukin tämän koplauksen huomaa!

Tuija Brax puolestaan taisteli sananvapautta vastaan ja nettisensuurin puolesta. Vihreiden kukkahattutäti on junaillut sähköpaimenia ja piikkilankaa internetiin sekä vaatinut miehiä syyllistävää naisrauhalakia, vaikka naiset ovat tosiasiassa yhtä väkivaltaisia parisuhteissa kuin miehetkin, ja lapsiin kohdistetun väkivallan harjoittaja on suurimmassa osassa tapauksista nainen. Lisäksi ”tuoreen kyselytutkimuksen mukaan tytöt turvautuvat väkivaltaan seurustelusuhteissa poikia useammin”.

Nykyisenä uusviktoriaanisena aikana, jolloin ystävälliset katseet ja kauneuden palvominen ovat pahimpia ajateltavissa olevia rikoksia, Tuija Brax on omassa ahdasmielisyydessään vaarallistanut ihmisten seksuaalielämän kiljumalla ”seksuaalirikollisten” ankaramman rankaisemisen, elinkautisen rekisteröinnin ja miesten kuohimisen puolesta sekä näyttänyt virheää valoa eduskuntavaalien äänikynnykselle, jolla poliittinen uudistuminen estetään ja kansanvalta otetaan pois. Hän on saanut seuraa Johanna Suurpäästä, joka vähemmistövaltuutetun toimiston virkahissistä astuttuaan nimitettiin oikeusministeriön uuteen ”demokratiajohtajan” virkaan. Jo pelkkä nimi on sairas paradoksi. Politbyroovirkoja perustetaan EU-Suomessa siksi, että mokuttajat saisivat palkintonsa, ja siksi, että kansa ymmärtäisi vallan kuuluvan byrokraateille ja ämmävirastoille.

Kokoomuksen rautarouva Anne Holmlund (jonka veli muuten rikastuu valtion rahoittamien pakolaiskeskusten saneeraustoiminnalla) ämpyili ampuma-aselainsäädännön järkevöittämistä ja lupakontrollin parantamista niin pitkään, että vuoden 2007 kouluampuminen ehti saada surullisen jatko-osan. Asuntoministeri Jan Vapaavuori taas on tuomittu pahoinpitelystä, osallisuudesta varkauteen sekä rattijuopumuksesta. Ei ollut este ministerinvirkaan valitsemiselle tämäkään. Että sellaista porukkaa!


Omituista ohjelmaa

Hallitusohjelman kielikukkasen tarjosi programmin sivulta 61 poimittu pätkä: ”Hallitus varmistaa, että sukupuolinäkökulma valtavirtaistetaan lainvalmistelussa, talousarvioprosessissa sekä muissa merkittävissä hankkeissa jo toiminnan alkuvaiheissa.”

Mitä tämä tarkoittaa? ”Sukupuolinäkökulman valtavirtaistaminen” huipentui siinä, kun vähemmistövaltuutetuksi valittiin kelpoisuusehtoja täyttämätön Rkp:n käsikassara Eva Biaudet kolmenkymmenen pätevän ohitse ”valtioneuvoston erivapaudella”, naisten ja miesten tasa-arvosta säädettyä lakia sekä perustuslaillista yhdenvertaisuutta rikkoen.

Tämä oli seuraus hallitusohjelmasta, jonka mukaan ”hallitus edistää suunnitelmallisesti naisten urakehitystä ja naisjohtajuutta sekä julkisella että yksityisellä sektorilla”. Miesten oikeudesta tasavertaiseen kohteluun ei puhuttu mitään, ja tasa-arvon tavoittelu muodostui taaskin pelkäksi naisten suosimiseksi.

Haistakaa kukkanen.

Ainoa järkevä eduskunnalle annettu esitys taisi olla luvan myöntäminen kahdelle uudelle ydinvoimalalle. Päätös oli tosin helppo, sillä se oli energiantarpeen sanelema.

Myös ruotsalaiset ovat huomanneet ydinvoiman välttämättömyyden ja pyörsivät aiemman luopumisratkaisunsa päättämällä rakennuttaa vanhojen reaktorien tilalle uusia. Viimeisen sanan asiasta sanoo Suomessakin eduskunta heinäkuun ensimmäisenä päivänä.

Ajoitukseltaan ydinvoimapäätös oli kieltämättä taidokas. Hallitus lykkäsi päätöksentekoa aivan viime metreille, jotta vihreät eivät pääsisi kiristämään hallituksesta lähtemisellä. Nyt vihreiden pitää miettiä kantojaan myös eduskunnan äänestyksessä tarkkaan, sillä hallituksen kokoonpano on jo katkolla, ja ei-napin painamisella ei ole asiaa Kiviniemen kasvojenpesuhallitukseen. Toisaalta äänestyksen ajankohta on risuenergian kannattajille mitä otollisin, sillä pimeys ja kylmyys ovat poissa, osa vastuunkantajista katoaa istuntosalista kesän viettoon, eivätkä päätöksenteossa lamput liioin loista.

Heinäkuun alusta voimaan astuvat myös arvonlisäveron muutokset, joilla hallitus nosti yleistä arvonlisäveroa 22:sta 23 prosenttiin ja alensi ravintolaruoan alvia 17:stä 13 prosenttiin. Elvytyskeinona jälkimmäinen ei toimi. Ravintola-ala onkin jo ilmoittanut, ettei se aio siirtää alennusta kuluttajahintoihin. Mitäpä muuta voi odottaa ravintoloilta, jotka ovat puliveivauksen tyyssijoja? Asiassa käynee aivan niin kuin elintarvikkeiden arvonlisäveron alennuksen kanssa viime vuonna, jolloin hyödyn kaappasi kauppa. Nähdäkseni ravintolatoiminta ei ole mitään niin arvokasta, että juuri sitä pitäisi tukea lama-aikana.

Lisäksi voidaan kysyä, miksi lamaa hillitsisi yleisen arvonlisäveron korottaminen eikä tuloverojen nostaminen. Palkkatuloverojen hillitsemisen ajatellaan kenties luovan nopeammin työpaikkoja, kun työnteolle ”ei ole esteitä”. Mutta alvin nostosta johtuva kotimaisen kulutuksen väheneminen ei luo sekään kysyntää vaan jatkaa lamaa.

Mikäli tarkoitus on tilkitä valtiontalouden aukkoja, kannattaisi etsiä palkkatuloverotukselle ja kulutusveroille vaihtoehto. Itse ehdottaisin pääomatuloverotuksen tekemistä progressiiviseksi eli suurten pääomatulojen nykyistä ankarampaa verottamista. Tätä porvarihallitus ei ole tietenkään tehnyt, koska se edustaa rikkaiden pääomanomistajien etua.

Ja kukapa ei muistaisi, että Vanhasen hallitus aikoi poistaa perintöveronkin vain yrittäjiltä ja maatilatalouden harjoittajilta, kunnes hanke pysähtyi yhdenvertaisuusongelmaan perustuslakivaliokunnassa? Alivaltiosihteeri Martti Hetemäen tervehdyttämistyöryhmän ehdotukset valtiontalouden paikkaamiseksi puolestaan valmistuvat ensi viikolla, sopivasti juuri ennen juhannusta, jotta lomille kiirehtivät eivät ehtisi tarkistaa, onko asuntolainojen korkovähennysoikeuksien poistaminen listalla.

Mari Kiviniemen hallituksesta ei voi tulla nykyisellä puoluekokoonpanolla entistä parempaa. Sen muodostaminen on samanlaista kuin kabinettien kokoaminen vaalien jälkeen, jolloin punnitaan, ”keistä tulee Rkp:n hallituskumppaneita”. Siksi myös kommentoiminen lienee turhaa, kun mikään ei kuitenkaan muutu tässä moppitukkaisten möhömahapoliitikkojen maassa. Seuraavaksi presidentiksi vielä Pirkko Työläjärvi ja pääministeriksi Arja Saijonmaa!

Hyvää Matti Vanhasessa oli se, ettei hän oman ilmoituksensa mukaan käytä lainkaan alkoholia. Kansan tavat huomioon ottaen tätäkin voidaan tosin pitää eräänlaisena ylimielisyytenä. Vanhasen ero puolestaan oli merkki siitä, ettei Kekkos-diktatuurin luominen onnistunut. Kuseepa kuinka pitkälle ja kauan tahansa, viimeiset tipat putoavat aina kengille.