17. kesäkuuta 2010

Kireää kirjallisuuspolitiikkaa


Käyskennellessäni vantaalaisessa kauppakatedraalissa keskusradion kautta kuului pahaa aavistamattani mainoskuulutus: ”Tule Suomalaiseen Kirjakauppaan! Suomalaisen Kirjakaupan myyjä osaa suositella juuri sinulle sopivaa kirjaa kolmessa minuutissa!”

En ymmärrä, miksi kirja pitäisi löytää kolmessa minuutissa. En käsitä sitäkään, miksi myyjän pitäisi suositella kirjaa asiakkaalle. Eivätkö asiakkaat tiedä, mitä ovat hakemassa? Mistä myyjä tietäisi sen?

Kyseinen mainos kertoo, kuinka esineellistävästi kustantajat ja jakelijat ajattelevat kirjallisuudesta. Kirjallisuus mielletään pelkäksi objektiksi, jota myydään kuin makkaraa ja jolla on tarkoitus tehdä rahaa. Tämä on tietysti kirjakauppa- ja kustannusportaan ensisijainen tavoite.

En toisaalta ajattele, että kirjakauppojen ja kustantamojen pitäisi kätkeä ahneutensa paremmin. Mutta ne voisivat välttää tyylirikkoa, joka seuraa asiakkaiden aliarvioinnista ja kirjailijoiden nolaamisesta. Sillä mitäpä muuta kyseinen kolmen minuutin uskottavuuden tavoittelu on? Asiantuntemuksen korostamisena tai palvelualttiutena sitä tuskin voidaan pitää, ja useimmiten ”palvelukin” tapahtuu rahan kiilto silmissä. Politiikastahan tunnetaan niin sanottu kahden minuutin uskottavuus, jolla tarkoitetaan ehdokkaiden kykyä säilyttää kasvonsa kansalaisten silmissä edes parin minuutin ajan. Myös sitä voidaan pitää merkkinä politiikan dekadenssista.

Itse en mene sellaiseen liikkeeseen ollenkaan, jossa räyhäkäs myyjä pyyhältää paikalle asiakasta kiusaamaan ja myydäkseen tälle mitä tahansa. Painetun sanan tuottamiseen ja lukemiseen liittyvät hitaus ja viipyminen. Ne luovat tilaa ajattelulle. Kulttuurin tyhmistymisestä kertoo se, että kirjakaupatkin yritetään organisoida supermarketeiksi, joissa asiointi on nopeaa ja vaivatonta!

Palaan vielä ostajan ja myyjän suhteeseen. Miksi kirjallinen teos pitäisi myydä nopeammin kuin maailmanennätysmies juoksee mailin? Kyseinen mainos on markkinointialan vuoden floppi. Ihmisten tarpeet määritellään tuottajan ja liikeyrittäjän näkökulmasta. Asiakasta kohdellaan idioottina, joka ei tiedä edes mitä haluaa. Tämä on tulos siitä, että kustantamoissa ja kirjakauppaportaissa valtaa käyttävät yhä enemmän markkinointiosastot. Ne suostuvat ymmärtämään kulttuurin tekemisestä ja tuottamisesta saman kuin jänis Jumalasta.

Olisi muuten mielenkiintoista tietää, mitä Suomalaisen Kirjakaupan myyjä suosittelisi kolmessa minuutissa sille, joka etsii esimerkiksi fenomenologista reduktiota käsittelevää teosta. Entäpä, jos hän etsisi kirjallisuutta niinkin päivänselvästä asiasta kuin maahanmuuttokritiikistä? Ei taitaisi löytyä ihan siitä sisäänkäynnin edestä rekkalavojen päältä, johon kustantajat kärräävät omat pakkopullansa.

Arvoisa kust’antamo

Sofi Oksasen Puhdistus on tämän vuosituhannen myydyin kotimainen kirja. Siksi oli pieni yllätys, että hänet potkaistiin pois WSOY:ltä helposti. Kustantamot kun pyrkivät yleensä pitämään kassamagneeteistaan kiinni.

En tiedä, mutta voin arvata asioiden taustan. Sofi on nuorena kirjailijana tehnyt Suomen Kirjailijaliiton neuvotteleman standardisopimuksen. Se takaa kirjailijalle 15 prosenttia myytyjen teosten arvonlisäverottomasta nettomyyntihinnasta, jolla kustantajat myyvät teoksia kirjakaupoille. Tämän mukaan kirjailija saa kahden kympin ohjevähittäishinnasta vaivaiset 1,5 euroa. Kirjakaupan osuus on noin puolet myyntihinnasta, vaikka kirjan jakeluporras tekee kirjallisen teoksen hyväksi vähiten.

Menestyksensä huipulla Sofi on vaatinut parempaa sopimusta, mihin ei ole suostuttu kustantamossa, ja kilpaileva paragoni on luonnollisesti ollut tarjolla. Kirjailijan on pitänyt keksiä tekosyy talosta lähtemiseen. Kustantajan on puolestaan täytynyt irtautua kirjailijastaan poliittisesti korrektilla tavalla, ilman, että lukijat menettävät luottamustaan kustantajaan tai kirjailijat alkavat suunnitella joukkoulosmarssia parin vuoden takaiseen tapaan. Tuolloin WSOY:lta käveli ulos useita kirjailijoita jo aiemmin talosta lähteneiden Siltaloiden suuntaan.

Sofin ei ole tarvinnut keksiä tekosyitä riitaantumiseen. Hänhän on räyhännyt julkisuudessa tarpeeksi ja haukkunut suomalaiset tanskalaisessa TV-ohjelmassa, joka esitettiin Suomen televisiossa kesän alussa. Hän on lehtitietojen mukaan arvostellut WSOY:n toimitusjohtajaa. Näin syntyivät ”yllätyspotkut”. Ehtivätpä jotkut jo arvella, että Sofi pantiin Södikan uloskäyntioveen, koska hän toimii tuomarina Mr. Gay Finland- kilpailussa. Sitä en tosin toivo enkä usko. Mutta muuten kyllä ihmettelen, mitä Sofi naisena tekee raadissa, jossa gay-miesten pitäisi arvostella toisia homomiehiä.

Ovatpa potkujen syyt mitkä tahansa, Helsingin Sanomat joka tapauksessa kaunistelee tilannetta hakiessaan asialle näennäisesti ulkopuolisen tuomarin ja nostamalla Suomen Kirjailijaliiton kommenteista esiin väitteen, että Oksasen pulkkakyyti on ”esimerkki alan kovasta turbulenssista”.

Tämä on ilmiön kuvaus mutta ei syy. Mikä onkaan turbulenssin syy? Minä vastaan: syy on se, että painettu sana menee sähköisen median aikakaudella kaupaksi yhä heikommin, eikä julkaisupäätöksiäkään tehdä enää kirjallisin perustein, vaan kustannuspolitiikkaa johdetaan markkinointi- ja talousosastojen puolelta.

Yliopistopaino teki minulle ennen Gaudeamukseen fuusioimistaan ja käytännöllistä lakkauttamistaan kolme kirjaa. Samoin Like on julkaissut hyvää hyvyyttään kaksi kirjaani. Olen viime aikoina julkaissut teokseni saksalaisen Books on Demandin kautta, koska kyseinen kustantamo ei harjoita ideologista valvontaa. Suurehkoon Libri-konserniin kuuluva ”digipainatuksen Gutenberg” tekee kirjoista lisäksi ulkoisesti laadukkaita ja pystyy saattamaan ne markkinoille offset-painettujen teosten tapaan sekä netti- että kivijalkakirjakauppojen kautta.

Jos tekijä osaa itse toimittaa teoksensa alusta loppuun ja kirjalle on olemassa valmiit markkinat, kustannus- ja markkinointiporrasta ei tarvita. Julkaisutien lyheneminen ja oikeneminen ovat sananvapauden ja kulttuurin kannalta pelkästään myönteisiä asioita.

Kauas se vie, tuo ruusuinen tie

Sofi Oksasen julkisuudessa nauttiman suitsutuksen lisäksi olen seurannut blogissani myös pääministeri Matti Vanhasen ja yksinhuoltaja Susan Ruususen kähinää omista oikeuksistaan.

Vanhaselta ei ollut suinkaan huonompi veto nostaa julkista oikeusjuttua oman yksityisyytensä suojelemiseksi. Ja Ruususelta ei ollut tyhmempi teko kerätä tekstareita ja julkaista niitä kirjana yhdessä lemmenpuuhia koskevien juorujen kanssa. Tämä oli tarkkaan harkittua mutta ilkeää, niin ilkeää; ihan samanlaista kuin Johanna Tukiaisen mauton ja pahanilkinen toiminta Ilkka Kanervan kaatamiseksi.

Kyse on naisten harjoittamasta sukupuolisen vallan käytöstä. Myös miehillä täytyy olla oikeuksia. Siksi voisin asettua tässä asiassa Vanhasen puolelle, vaikka muutoin olenkin arvostellut istuvaa pääministeriä melkein joka asiasta. Minua säälittää tapa, jolla Vanhanen on menettänyt luottamuksensa paitsi vaalirahoitusskandaalissa, myös yksityiselämässään.

Suomessa oikeudenkäyntien kulku on yleensä seuraava. Käräjäoikeudet arvioivat asioita pragmaattisesti ja tekevät päätöksensä niin sanotun terveen järjen mukaan. Hovioikeudet puolestaan painottavat ratkaisuissaan periaatteellisia näkökohtia ja omilla ennakkopäätöksillään luovat oikeuskäytäntöä. Ne yleensä koventavat rangaistuksia, jos on oletettavaa, että muutosta haetaan vielä korkeimmasta oikeusasteesta. Tuomioita terävöittämällä hovioikeudet luovat pohjaa jatkokäsittelylle. Ja Korkein oikeus puolestaan sorvaa aiempien tuomioiden pohjalta ratkaisun, jonka tarkoitus on näyttää kohtuulliselta. Mikäli prosessi on osoittautunut farssiksi tai vastaavanlainen show on nähty jo aiemmin, turhautunut kollegio voi kieltäytyä piruuttaan myöntämästä valituslupaa, vapauttaa syytteestä tai sitten pysyttää aiemman tuomion.

Vanhasen ja Ruususen tapauksessa tie eteni edellä kuvatulla tavalla laidasta laitaan. Käräjäoikeus vapautti kirjoittajan ja kustantajan lautamiesten äänin 2–2. Hovioikeus tuomitsi molemmat. Ja Korkein oikeus sorvasi asiasta Salomonin tuomion.

Eilisen päätöksen mukaan Susan Ruusunen tuomittiin 20 ja kirjan kustantaja 60 päiväsakkoon, mutta vaatimukset rikoshyödyn menettämisestä hylättiin. Tuomio annettiin ainoastaan Matti Vanhasen sukupuolielämään liittyvien ja intiimeiksi luonnehdittujen tietojen julkaisemisesta. Sen sijaan syytteet kaikkien muiden yksityiselämään liittyvien tietojen ilmaisemisesta kumottiin.

Tulkitsen ratkaisua niin, että Korkeimman oikeuden mielestä poliittista historiaa ja kaikkea muutakin saa edelleen kirjoittaa muista paitsi sänkykamariin ja petipuuhiin liittyvistä asioista ilman erikseen pyydettyä lupaa. On tärkeää, että vallanpitäjiä voi arvostella, mutta huonoa, että siihen tarvittiin oikeuden päätös. Oikeudenkäynnit näissä asioissa ovat yleensä epätoivoisia ja tuiki turhia, sillä totuudella on taipumus tulla julki joka tapauksessa – myös silloin kun totuus on vastoin lakia.

Kannatan rajoittamatonta sananvapautta ja pidän kehnona, mikäli sananvapautta pitää punnita oikeudessa. Jo tuomioiden uhka ohjaa ennakolta vaikuttavasti itsesensuuriin tai sensuuriin. Sananvapaus koostuu mielipiteen- ja ilmaisunvapaudesta. Sen yksi toteutumisyhteys on lehdistönvapaus, jolla tarkoitetaan julkaisijoiden vapautta hallitusvallasta.

Tämän tietäen Vanhanen ei käynyt oikeutta sananvapaudesta vaan kiertelevästi yksityisyydensuojasta. Häneltä lienee unohtunut, ettei mikään ole niin julkista kuin yksityinen. Lopuksi voidaan kysyä, mitä tämä Vanhaselle kannatti. Prosessi vain lisäsi hänen edesottamuksiensa taakkaa ja oli yksi syy siihen, miksi pääministeri vähin erin menetti kansalaisten luottamuksen. Omaa moraalisuuttaan ei voi uskottavasti puolustaa yksityisyydensuojan alueella, jos ja kun julkinen toiminta on osoittautunut juuri niin moraalittomaksi kuin vaalirahoitusskandaalissa kävi.

Edellä oleva väliotsikko on muuten laulajatar Chisun sanoituksesta erääseen biisiinsä. Se korvissa kohti kesää, ja onnea jokaiselle valitsemallaan tiellä.