6. helmikuuta 2008

Kankkulan kaivoon


Yliopiston lupa ottaa vastaan lahjoituksia tuottaa heti tulosta, kun Helsingin Sanomat ilmoitti Jane ja Aatos Erkon säätiön lahjoittavan kolme miljoonaa euroa Helsingin yliopistolle ”yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden tutkimiseen”. – Mikä paradoksi! Yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta on jo se, että muutamille annetaan miljoonien lahjoituksia ja toisille ei mitään. Lahjoituksin ylläpidettävät virat ovat juuri niitä, joilla akateemista tutkimusta voidaan ohjailla, ja tie ostoksille yliopistoissa on kivetty.

Ei ole kenties mitään vikaa siinä, että viran alaan luetaan ”hyvinvointivaltion tulevaisuus, globalisaatio, kulttuurien konfliktit, suvaitsevaisuus ja moniarvoisuus, tekniikan vaikutus elämään sekä ympäristökysymysten yhteiskunnalliset ulottuvuudet”. Mutta entä toteutus? Viran perustaminen on jätetty yliopiston yksiköistä turhimman ja epäonnistuneimman eli Tutkijakollegiumin käsiin. Jo dosentti Matti Kamppinen arvosteli Tutkijakollegiumin tuottaman Ihmistieteet tänään -teoksen (Gaudeamus 2005) täydellisestä mitäänsanomattomuudesta kirjoituksessaan ”Kultapossukerhon voimannäyte” (Tieteessä tapahtuu 8/2005).

Sopivuus ja nuoren polven tutkijat

Tutkijakollegiumia rasittaa ikävä ja pakonomainen monikulttuurisuuden tendenssi, jota varsinkin sen johtaja Juha Sihvola on ajanut kuin käärmettä pyssyyn. Nytkin hän toteaa, että virka pannaan kansainväliseen hakuun. Näin ollen myös lahjoitusvarat ovat vaarassa päätyä ulkomaalaisille tutkijoille, jotka nauttivat Erkkojen maksamaa palkkaa ja joiden asumiskulutkin kuitataan säätiön rahoista.

Todennäköisesti virkaan nimitetään joku ulkomaalainen monikulttuurisuuden pääideologi, joka saapuu saarnaamaan globalisaation välttämättömyydestä, maahanmuuton edistämisestä ja siitä, miten kantaväestön eli tyhmänä pidetyn suomalaisen rahvaan pitää nöyrtyä ottamaan vastaan paitsi tämä julistus myös kaikki sen seuraukset, kuten omien työpaikkojen menetykset ja niin edelleen. Jotta viran tarkoitus toteutuisi eli yhteiskunnallinen eriarvoisuus todella paljastuisi, siihen pitäisi palkata joku monikulttuurisuuden kriitikko tai kansallisen edun puolustaja, joka toisi suuren yleisön tietoisuuteen sen, mitä haittaa niin yliopistojen kuin valtiovallankin ajamasta internationalismista todellisuudessa on. Nämä vahingot ovat niin ilmeisiä, ettei niiden toteamiseen tarvita välttämättä edes tutkimusta. Silti omituista on, että kansallisen edun puolustamista pidetään yliopistoissa edelleen täysin kiellettynä, mutta sen vastakohtaa eli pakkokansainvälistämistä saa mielihyvin edustaa.

Hukkaan menevät siis nuokin lahjoitusrahat, aivan kuten kaikki sellaiset varat, jotka kanavoidaan julkisyhteisöille eikä suoraan yksityishenkilöille. Surullisen esimerkin tarjosi myös Erkon naapuritalosta Merikadulta jokin aika sitten 99-vuotiaana kuollut akateemikko Eino Jutikkala, joka testamenttasi 22 miljoonaa euroa Suomalaiselle Tiedeakatemialle. On kieltämättä hyvä, että akatemia ymmärtää tukea nuoren polven tutkijoita, sillä ensimmäisen Eino Jutikkalan apurahan sai vasta 81-vuotias Viljo Rasila.

Yhteiskuntakriittinen tutkimus näyttää olevan mahdollista vain yksityishenkilöiden harjoittamana – ei sellaisen näennäistieteellisen politikoinnin varjostamana, jota nyky-yliopisto edustaa. Yliopisto on juuri siksi niin vastenmielinen paikka, että virkoja myönnetään vain feministeille, monikultturisteille, internationalisteille ja kalkkiksille. Kriittistä filosofiaa ei yliopistoissa ole, ja muutoinkin niiden henkistä elämää luonnehtii täydellinen lamaannus. Myös uuden viran täytössä käytetään Sihvolan ilmoituksen mukaan (tietysti) asiantuntijamenettelyn kiertävää kutsumismenettelyä, jotta virkaan saadaan ”sopiva” henkilö.

Tutkijakollegium on turha laitos

Entä mikä Tutkijakollegium on? Vuonna 2001 perustetun kollegiumin tavoitteena oli luova, monipuolinen ja vaikutuksiaan yhteiskuntaan säteilevä yksikkö, jossa toimisi itsenäisiä ja tekemisistään tietoisia tutkijoita. Tulos oli toisenlainen. Tutkijakollegiumista tuli akateemisilla ahdistuksilla kyllästetty laitos, jota varjostavat monet jarrut ja kahleet.

Olen itse hakenut kahdesti virkaa Tutkijakollegiumista. Molemmilla kerroilla hakemukseni on työnnetty paperikoriin. Olin julkaissut kyseisten vuosien aikana kolme itsenäistä monografiateosta, joissa käsitellään ihmis- ja yhteiskuntatieteiden metodologiaa ja etiikkaa, tieteenfilosofiaa sekä suomalaisen yhteiskunnan tilaa. Olin tarkastellut useita ajankohtaiskysymyksiä sananvapaudesta ja terrorismista turvayhteiskunnan ja tiedepolitiikan käänteisiin. Yhteensä nämä teokseni, Dialoginen filosofia (2003), Työttömän kuolema (2005) ja Filosofia räjähti (2005) kattavat toista tuhatta painosivua. Myöskään Suomen Akatemia ja filosofian laitokset eivät tukeneet toimintaani mitenkään.

Tutkimussuunnitelmiani ja toimintaedellytyksiäni arvioitiin niin sanottujen asiantuntijoiden lausunnoissa ristiriitaisesti. Toiset kehuivat ja toiset haukkuivat niitä. Se ei ollut yllätys, sillä tutkijoiden valitseminen kollegiumiin aivan kuten Suomen Akatemiankin listoille on pelkkää politiikkaa. Lausunnot tilataan hakijan vihollisilta, jos yksikkö haluaa kielteisen tuloksen, ja ystäviltä, jos tutkija halutaan laitokselle sisään. Kun niin sanottujen asiantuntijoiden lausunnot ovat jo lähtökohtaisesti ristiriitaisia, ei niiden perusteella laskettu painotettukaan keskiarvo voi sovittaa arvioiden omaa epäluotettavuutta.

Multikultivointia

Tutkijakollegiumin toimintaa on puolusteltu julkisessa sanassa iloitsemalla siitä, että sen käytävillä kuuluu jatkuva monikielinen puheenporina. Näin monikulttuurisuus toteutuu yliopistoissa, kun ulkomaalaiset tutkijat syövät meidän leipäämme ja suomalaiset tohtorit pakotetaan olemaan työttöminä. Ihanteena pidetään sitä, että yliopistotkin alkavat muistuttaa pakolaisleirejä, joissa vallitsee jatkuva sekavuus ja hysteria, poliittisen korrektiuden vaaliminen ja sananvapauden rajoittaminen.

On hyvin vaikea ymmärtää, mistä syystä olisin itse ansainnut sen kohtelun, jonka mukaisesti minulta on kielletty kaikki tutkimustuet koko yliopistolaitoksessa. En ole taipunut veisaamaan hoosiannaa monikultturistien vaatimuksille, ja olen paljastanut feminismin tiedepoliittiseksi kuplaksi. Mutta siitä pitäisi pikemminkin palkita kuin rangaista. Sen sijaan Tutkijakollegiumin asennoituminen osoittaa (yhtenä muiden tahojen joukossa), kuinka tendenssimäistä koko akateeminen virkojen jako on.

Ikävää kollegiumin toiminnassa on ollut se, ettei se kerro julkisesti, keiden henkilöiden suunnitelmia se ei ole rahoittanut. Suomen Akatemian tavoin se ei salli myöskään valittamista päätöksistään. Tutkijakollegiumiin valitaankin lähinnä angloamerikkalaiseen diskurssiin sitoutuvia tutkijoita, joiden aiheet vaihtelevat 1700-luvun brittiläisestä filosofiasta ortodoksian asemaan Baltian maissa. Eikö rahoitettavaksi kelpaa kukaan sellainen filosofi, jolla olisi omaan aikaamme iskevää sanottavaa?

Paljon parjattu UPJ ei taidakaan olla hullumpi keksintö, kun yliopistoja tuhotaan. Myöntämällä palkkiota tuloksista se toteuttaa meritokraattista oikeudenmukaisuutta. Ainakaan minua ei haittaisi, vaikka yliopistoistamme lopetettaisiin heti 1500 virkaa. Yhteiskunnalle voisi olla eduksi, että laitettaisiin lautoihin koko kolhoosit ja perustettaisiin yksityisten yliopistojen järjestelmä. Sitten nähtäisiin, keiltä yksityisprofessoreilta tiedettä ostetaan.