Kosmopoliittisuudesta

Muutamat tieteenharjoittajat väittävät silloin tällöin olevansa ”kosmopoliitteja” eli kotimaastaan riippumattomia maailmankansalaisia. Asenne on yliopistoväelle tyypillinen mutta pömpöösimäisyydessään valitettavan epätodellisuudentajuinen.

Näin keväisin tekee usein mieli matkustaa. Eräs tuttavani sanoi äskettäin lähtevänsä tiedematkalle (tietysti veronmaksajien varoilla). Samaan hengenvetoon hän kehui olevansa myös ”kosmopoliittinen” ikään kuin vastavedoksi minun usein haukutulle kansallismielisyydelleni.

Entä millainen asioiden todellinen laita loppujen lopuksi on? Ainakin tämän maailmankansalaisen toimeentulon tiedän riippuvan ratkaisevasti suomalaisen yliopistolaitoksen ja veronmaksajien suopeudesta. Hän ei ole tehnyt elämässään päivääkään sellaista työtä, joka tuottaisi hänen leipänsä. Hänen eläkkeensäkin on riippuvainen suomalaisesta eläkejärjestelmästä, ja hänen sosiaaliturvansa ja terveydenhoitonsa riippuvat vain ja ainoastaan Suomen valtion ja kuntien takaamista oikeuksista.

Kosmopoliittisuuteen vetoaminen, alkuperäisten kansalaisuuksien kiistäminen ja itsensä pitäminen ”maailmankansalaisena” sisältävät hämmästyttävää tietämättömyyttä. Ihminen kuuluu kansakuntaan paitsi historiallisesti, aina myös geneettisesti, sillä jokaisen ihmisen biologiset alkutekijät ja determinantit ovat lähtöisin kansasta. Ja ilman kansallisia sosiaalisia rakenteita ihmiselle lankeaa fakiirin rooli. Mikäli kosmopoliittiselta suomalaiselta virkamieheltä poistettaisiin Suomen valtion hänelle takaamat sosiaaliset oikeudet, jäljelle ei jäisi oikeastaan mitään. Hän eläisi kuin Bangladeshissa piikkimaton päällä.

Kaikkein haitallisinta yliopistomaailmassa vallitseva kansainvälisyyskiima on pienten kansallisten kulttuurien ja aidon monikulttuurisen erilaisuuden kannalta. Kun kaikki ajattelu alistetaan angloamerikkalaiselle kaakatukselle, tuloksena on monokulttuuria.

Vaatimus, että akateemisen julkaisutoiminnan pitää olla kansainvälistä, tukahduttaa kotimaisen filosofian ja kulttuurikritiikin. Yliopistojen ja Suomen Akatemian julkaisuihanteet ohjaavat suoltamaan artikkeleita kansainvälisiin lehtiin. Niissä ympyröissä ei voida kuitenkaan puhua Suomessa tärkeiksi koetuista asioista, sillä suomalaisille tärkeät kysymykset eivät välttämättä herätä kiinnostusta maailmanlaajuisesti. Yliopistomaailmaan pesiytyneiden internatsististen tarkoitusperien eräs peitelty tavoite onkin kansallisen ajattelun ja poliittisen kriittisyyden vaientaminen.

Kansainvälisyyttä korostavien tiedepoliittisten normien suosiminen vaikuttaa häiritsevästi filosofisen ja tieteellisen keskustelun vapauteen yliopistoissa. Eräänä esimerkkinä yliopistojemme pakkokansainvälistämisestä on käytäntö, jonka mukaisesti virat voidaan julistaa kansainvälisesti haettaviksi. Se merkitsee, että suomalaisilta ihmisiltä veroina kerättäviä varoja voidaan käyttää ulkomaalaisten palkkaukseen ja heidän hyväkseen. Samasta asiasta muistuttaa elävästi myös se, miten Helsingin yliopisto käytti Jane ja Aatos Erkon säätiöltä saamansa 2,92 miljoonan euron lahjoituksen ”ajankohtaisen yhteiskuntatutkimuksen professorin” viran perustamiseen ja kutsui virkaan brittiläis-kanadalaisen Stephen Gillin.

Kävi siis juuri niin kuin jo viime syksynä ennustin, eli virkaan nimitettiin joku monikulttuurisuuden ja pakkokansainvälistämisen lähetyssaarnaaja ja 1970-lukulainen politrukki. Aivan kuten Wikipediasta voitte lukea, politiikan tutkija Stephen Gill on vuonna 1950 syntynyt vakaumuksellinen kommunisti, joka muutti Britanniasta Kanadaan vastalauseeksi ”thatcherismille” ja jonka pääteoksia ovat American Hegemony and the Trilateral Commission (1991) sekä italialaista kommunismin teoreetikkoa Antonio Gramscia käsittelevä toimitustyö Gramsci, Historical Materialism and International Relations (1993). Gillin mainitaan tehneen sopivasti yhteistyötä myös feministien kanssa, ja näin on tyydytetty sukupuolipoliittiseen korrektiuteen liittyvät sovinnaisuusihanteet.

En pidä Gillin nimittämistä virkaan perusteltuna, sillä hänellä oli jo professorinvirka Yorkin yliopistossa Torontossa. Hänellä ei ole myöskään tuotannostaan päätellen mitään sellaista annettavaa suomalaiselle tieteelle, mistä emme olisi jo kuulleet viimeksi kuluneiden 30 vuoden ajan.

Tämäntapaisten tusinatutkijoiden helmasynti on heidän epäomaperäisyytensä, ennalta-arvattavuutensa ja tyylillinen köyhyytensä, joka seuraa juuri tuosta altistumisesta tieteen kansainvälisyysihanteille. Se tekee heistä toistensa kaltaisia. Sen sijaan todellisia filosofeja ovat ne, jotka poikkeavat nykyajan valtavirrasta eivätkä ole pelkkiä Michel Foucault’n tapaisia konservatiivisuuden protestantteja.

Omaperäisiä, ansiokkaasti itsenäisiä ja tieteellisesti uudistavia ovat ne tieteenharjoittajat, jotka uskaltavat edustaa kansallismielisyyttä ja arvostella siltä pohjalta Euroopan yli vyöryvää pakkokansainvälistämisen tendenssiä sekä kapitalistien ja sosialistien yhdessä lietsomaa globalisaatiota. (Aiheesta enemmän kotisivujeni sarakkeessa ”Politiikka”.) Kiintoisaa onkin, että kansallista näkökulmaa painottaville filosofille uhataan nykyään tehdä samoin kuin Gramscille vuonna 1928, jolloin oikeuden tuomari lausui ”nyt tämä suu suljetaan iäksi” ja tuomitsi kommunistijohtajan vankeuteen, jossa tämä kirjoitti kuuluisat Vankilavihkonsa.

Gramscin kehittelemä hegemonian (eli yhteiskunnallisen johtajuuden) käsite voi olla sosiaalitieteellisesti ansiokas. Mutta nykyään myös sitä voisi soveltaa parhaiten tuon monikulttuuristisen indoktrinaation ja internatsistisen propagandan dekonstruoimiseen.

Poliittisten parasiittien palvominen sopinee kuitenkin yliopistoja rahoittavien tahojen suunnitelmiin, aivan niin kuin monikulttuurisuuden ja kansainvälisyyden keinotekoinen pakkosyöttö sopii Helsingin Sanomien toimituspolitiikkaan. Monikultturisteja ja internatseja suosiessaan koko suomalainen virantäyttöjärjestelmä on päin seiniä ja menettää oikeusperustuksensa kansalaisten silmissä.

Vastustankin yliopistojen kansainvälisyysstrategioita avoimesti, jotta Suomen yliopistot eivät ummehtuisi omiin tiedepoliittisiin kansainvälisyysideologioihinsa. Samalla ymmärrän, miksi tiedeyhteisö kiittää minua tästä yhtä vähän kuin Venäjän kansa Solženitsynia. Häntäkin arvostettiin salaisesti vielä yleisen valheellisuuden aikana, mutta kun valhe romahti, paljastui että hänen kanssaan samoin ajattelevia olikin yli sata miljoonaa, eikä toisinajattelua pidetty enää minään.

Yliopistomaailma oli kansainvaellusten esikuva jo ennen kuin maahanmuutto, globalisaatio ja pakkokansainvälistäminen todettiin ongelmiksi muualla. Se on ongelmien tyyssija myös nykyisin. Kansainvälisyyden ja kosmopoliittisuuden valhekuvalla itseään tyydyttävät vääristyneen minäkuvan kantajat ovat tiedemaailman loiseläjiä, jotka kulkevat ideologiansa mukaisesti maasta toiseen ja kalvavat saaliinsa luita myöten siirtyäkseen sen jälkeen seuraavaan nauttimaan jälleen jonkin yliopiston naiivisti myöntämistä virkaeduista. Silti he eivät tuota ”ajankohtaisesta yhteiskuntatutkimuksesta” kerrassaan mitään näyttöä.

Euroopan unioniin liittyvää pakkokansainvälistämistä, monikulttuurisuutta ja ”maailmankansalaisuutta” puolustavat tahot ovat useasti syyllistyneet akateemista yhteisöä vahingoittaviin ajatusvirheisiin. Niinpä minusta itsestäni on tullut eräänlainen kulttuurivallankumouksen kannattaja. Monille Suomen virkamiehille tekisi hyvää erottaa heidät suojatyöpaikoistaan ja laittaa heidät hoitamaan vaikka puutarhaa.