13. tammikuuta 2012

Prosidentti ja prefessori


Aivan niin kuin aasin ja hevosen risteytys on muuli, voisi presidentin ja professorin yhdistelmä olla prosidentti – tai prefessori.

Olin vähällä korvamerkitä raihnaisen ääneni Pekka Haavistolle, sillä hän vaikuttaa edustavalta ja järkevältä. Lisäksi hänen selviytymisensä presidentinvaalin toiselle kierrokselle varmistaisi Sauli Niinistön valinnan, eikä ole huono hänkään. Toisella kierroksella kun Haavisto ei kuitenkaan pystyisi lyömään Niinistöä, mutta vaalien mielenkiinnon säilymisen kannalta olisi kenties hyväksi, että Niinistö saisi finaaliin sanavalmiin haastajan.

Näin ajattelin, kunnes Haavisto lausui ratkaisevat sanat: ”Olen professori.”

Totuus on, että ulkomaisessa yliopistossa kutsuvierasluentoja pitänyt poliitikko ei ole professori. Professori on sellainen, joka on asiantuntijamenettelyssä todettu tieteellisesti (tai taiteellisesti) päteväksi ja nimitetty virkaan. Suomalaisen käytännön mukaan professorilla pitää olla laaja ja syvällinen tuotanto sekä vähintään hyväksi todettu opetustaito, jonka tulee perustua tieteeseen (tai taiteiden aloilla taiteeseen). Yliopistolain 33 § mukaan toistaiseksi tai vähintään kahden vuoden virkasuhteeseen valittavien pätevyydestä on pyydettävä lausunto vähintään kahdelta asiantuntijalta, joiden esteellisyydestä on säädetty hallintolaissa. Vastaavia säädöksiä sovelletaan myös ulkomaiden yliopistoissa.

Ylioppilas Pekka Haavisto ei ole professori. Sen sijaan hän on vihreä poliitikko ja kansanedustaja. Kuitenkin hän on virallisen ansioluettelonsa mukaan antanut tiedon, että hän olisi toiminut vierailevana professorina (visiting professor) Bristolin yliopistossa (University of Bristol) vuonna 2002. Bristolin yliopistosta puolestaan on vastattu Suomen Kuvalehden tekemiin tiedusteluihin, ettei Haavistoa ole koskaan nimitetty kyseiseen yliopistoon vierailevaksi professoriksi.

Kampanjat tehosekoittimessa

Akateemista maailmaa leimaavan kansainvälisyysvouhotuksen vuoksi asiat on kieltämättä helppo sotkea poliittisessa retoriikassa.

Sekoittamisen helpottamiseksi esimerkiksi ranskan kielessä sana ”professeur” merkitsee, paitsi ’professoria’, myös ’opettajaa’, ja nimitystä käytetään yleisesti koulujen aineenopettajista. Anglosaksisten maiden korkeakoulut ovat puolestaan täynnä kaikenlaisia ”assistant professoreja”, jotka ovat suomalaisen mittapuun mukaan assistentteja tai yliassistentteja. Niinpä ulkomaisessa yliopistossa kahvilla poikennut poliitikko voi yrittää hämätä suomalaisia äänestäjiä korskeilta kalskahtavilla titteleillä.

Ulkomaisessa yliopistossa luennoivaa poliitikkoa sanotaan yleensä vierailevaksi luennoitsijaksi, ja sitä on myös Pekka Haavisto. Muun muassa tämän esittelyn mukaan Haavisto on toiminut nimenomaan luennoitsijana (lecturer).

Haavisto voi yrittää suojautua sen ajatuslenkuran taakse, että hän ei ole tiennyt, missä tehtävässä hän on toiminut. Tai sitten hän voi vedota sanan ”professori” moniselitteisyyteen. Todellisuudessa hän lienee sekoittanut statuksensa tahallisesti ”professuuriin”, aivan niin kuin suomalaiset ammattikorkeakoulutkin yrittävät sekoittaa itsensä yliopistoihin käyttämällä harhaanjohtavaa englanninkielistä nimitystä ”university of applied sciences” (suom. ”soveltavien tieteiden yliopisto”).

Professorina oleminen: aina vastoin lakia, hyviä tapoja tai tervettä järkeä

Haaviston virhettä korostaa, että hän teki sen kahdesti. (Ihmiset yleensäkin toistavat virheitään; muutenhan he eivät tekisi niitä edes ensimmäistä kertaa.)

Ensimmäisen kerran hän julisti itsensä professoriksi TV1:n tentissä, jolloin yllätyksestä sekaisin mennyt toimittaja tituleerasi häntä ”tuollaiseksi toisen luokan professoriksi”. Toisen kerran Haavisto erehtyi MTV3:n tentissä, jolloin hän nimitti itsensä jälleen professoriksi. Vesa Kallionpää keksi häkeltyneenäkin tiedustella, ”eikö tutkinnon puuttuminen lainkaan haittaa Teitä”.

Minä sanon teille: Mikäli Pekka Haavisto todellakin olisi professori, sen pahempi yliopistolaitokselle. Tätä kautta nimittäin paljastuisi, millainen tiedeyhteisö maailmanlaajuisesti on. Nimityksen ”professoriksi” saa pelkältä ylioppilaspohjalta, kunhan on ”ne oikeat mielipiteet”, toisin sanoen punavihreää softaa sisällä. Ihminen puliveivataan professoriksi usein myös Suomessa, koska professorilta ei lain mukaan vaadita tieteellistä tutkintoa ollenkaan.

Jos taas tieteellisesti pätevä ja tutkintonsa suorittanut esittää perusteltua kritiikkiä kansainvälistämisestä, Euroopan unionista, feminismistä, monikulttuurisuudesta, maahanmuutosta tai esimerkiksi eurotalouden konkurssipesästä, yliopiston internatsit ajavat harhaoppiseksi julistamansa tohtorin palavalla seipäällä kauas pois. Tämä puolueellisuus ei ole vain epäoikeudenmukaista, vaan se on myös vahingollista tieteen oman kriittisyyden ja vapauden kannalta.

Myös virkaan nimittäminen on usein hoidettu juoksemalla riman alta. En malta olla mainitsematta, kuinka esimerkiksi Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professoriksi nimitettiin jo vuosikymmeniä sitten Jaakko Hintikan oppilas Juha Manninen pelkillä maisterinpapereilla, mistä eräs dosentin pätevyydellä varustettu kilpahakija kävi oikeutta tuloksetta. Manninen itse onnistui väittelemään tohtoriksi vasta virassa ollessaan eläkeiän kynnyksellä.

Musta Pekka käteen

Kutsumismenettely on yksi keino sluibailla tietty henkilö virkaan ja sulkea se muilta, sillä virkaa ei julisteta tällöin haettavaksi. Kutsumismenettelyä voidaan kuitenkin käyttää vain nimitettäessä professori määräajaksi tai kun tehtävään voidaan saada ”ansioitunut henkilö”. Myös silloin kun yliopistoissa käytetään DDR:läistä kutsumismenettelyä kilpahaun sijasta, kutsuttavan tieteellinen pätevyys pitää osoittaa vähintään kahdelta asiantuntijalta saaduilla lausunnoilla, ja pätevyyden tulee olla kiistatonta.

Todellisuudessa nimitysprosessit ovat pelkkää mielipidevallan käyttöä, sillä lausunnot tilataan ja sorvataan tiedepoliittisin perustein. Ehdolla olevien ansiot ovat käännettävissä epämeriiteiksi ja meriitit epäansioiksi varsin kevyillä kynänkäänteillä, joten prosessien muodollinen korrektius ja ”virallisuus” eivät takaa oikeudenmukaisia nimityspäätöksiä, niin kuin ei mikään muukaan. Myös viran tehtäväalueen määrittelyä käytetään ei-toivottujen hakijoiden poisrajaamiseksi. Ja valitusoikeuttahan yliopistojen päätöksistä ei yleensä ole, eli myös oikeussuoja puuttuu.

Mutta olennaista on, että edellä selitetyssäkään valossa Pekka Haavisto ei voi olla professori. Hän ei voi olla professori edes sen vertaa kuin eräs toinen kovan onnen Pekka, tohtori Pekka Himanen, joka Mattiesko Hytösen selvitysten mukaan niin ikään valehteli professuurinsa. Ei Himanenkaan mikään oikea professori ollut vaan tilapäinen ja vieraileva luennoitsija.

En halua kuitenkaan moittia näitä sinänsä hyväntahtoisia ja lahjakkaita ihmisiä kunnianhimosta tai liioittelusta. Ne ovat tavanomaisia inhimillisiä paheita. Sen sijaan paheksun yliopistolaitosta, äänestäjiä ja julkista sanaa, mikäli ne antavat sahata itseään silmään.

Harpuin, huiluin, kiväärein

”Kivääriyhdistys NRA:n” Haavistosta äskettäin tekemä tutkintapyyntö on sikäli kohtuuton, että vaalipropagandassahan melkein kaikki ehdokkaat pyrkivät antamaan itsestään todellisuutta paremman kuvan, eikä Haaviston toimissa ole mitään uutta tai outoa. Kivääriyhdistyksen harjoittama vänkääminen kertoneekin vain natsien halusta ampua homoja.

Luulen kuitenkin, ettei laki auta kansallisia kiväärimiehiä, sillä laissa ei ole säädetty presidenttiehdokkaiden pätevyydestä eikä tietojen antamisesta. Lisäksi kiväärimiehet ovat myöhässä, sillä Väyrynen ja Lipponen ovat palanneet kehiin kilpailemaan paikasta vaalin toiselle kierrokselle.

Mitä omaan statukseeni tulee, korostettakoon, että itse en ole koskaan edes hakenut professorinvirkaa, johtuen ehkä siitä, ettei minulla ole vaimoa eikä lapsia, jotka kiljuisivat, että ”Jugeli hei, etsäviitsis ryhtyä proffaks, tai muuten me kuollaan nälkään”. Kun professoriksi valituilta puolestaan kysellään, ”mikä on Teille tärkeintä tieteessä”, nämä vastaavat, että ”vaimoni ja viisi lasta”. Kyseisten nimitettyjen tieteellinen pätevyys on siis varmasti myös kiväärimiesten mielestä kiistatonta, kun heteroiden tietä virkoihin on tasoiteltu Suomen Akatemian perustamilla työn ja perheen yhdistämisohjelmilla, jotka ovat tietysti täysin ideologisia ja tieteellisen ajattelun vastaisia.

Presidenttiehdokkaiden akateeminen pätevyys

Pohditaanpa lopuksi, millainen ehdokkaiden akateeminen asiantuntemus oikeastaan on.

Ehdolla olevista presidenttiehdokkaista ylivoimaisesti pätevin on Paavo Väyrynen, joka on porukan ainoa tohtori (VTT) ja pitää hallussaan dosentuuria Lapin yliopistossa. Dosentiksihan voi pätevöityä, jos on julkaissut väitöskirjan lisäksi toisen mokoman tieteellisesti relevanttia tutkimusta ja osaa todistetusti opettaa yliopistossa. Tosin Väyrynenkin joutui kiertelemään tiettyjä poliittisia miinoja väitöskirjansa kanssa, ja lopulta hänen väittelynsä tapahtui ruotsin kielellä Åbo Akademissa vuonna 1988.

Keskenään samalla viivalla ovat ehdokkaat Sauli Niinistö (OTK), Paavo Lipponen (VTK), Timo Soini (VTM) ja Sari Essayah (KTM), jotka ovat maisterin- tai (ylemmän) kandidaatintutkinnon suorittaneita.

Paavo Arhinmäellä, Eva Biaudet’lla ja Pekka Haavistolla on oman ilmoituksensa mukaan takanaan opintoja yliopistossa. Opintojen kesken jättäminen antaa näyttöä siitä, että he eivät ole olleet kovin pitkäjänteisiä hoitaakseen ne loppuun.

Akateeminen tutkinto ei tietenkään takaa ihmisen poliittista toimintakykyä. Mutta se varmistaa tietyn minimitason, jonka puuttuminen ei luo missään tapauksessa parempaa pätevyyttä kuin tutkinnon olemassaolo.

Nähdäkseni presidentiksi valittavan olisi hyvä olla koulutustasoltaan tohtori. Urho Kekkonen oli lakitieteen tohtori, ja siksi hän yleensä tiesi mitä teki. Tohtorintutkinnon suorittaneita olivat myös Paasikivi ja Relander, kun taas Kallio on ainoa, jolla ei ollut lainkaan akateemista tutkintoa.

Filosofian tohtori Mauno Koivisto puolestaan tuli tunnetuksi filosofoinneistaan. Häneltä kuultiin usein intellektuaalisia kannanottoja, joissa yhteiskuntaa ymmärrettiin syvemmältä eikä vain poliitikoille tyypillisen tuomiomielen, kiittelyn tai muun taivastelun valossa. Koivistohan oli tehnyt sosiologian alaan kuuluvan väitöskirjansa Turun sataman sosiaalisista suhteista. Tosin Sdp käänsi tämän ”piällysmiehistä” muistuttavan imagohaitan parhain päin maalaamalla Koivistosta kuvan tavallisena ”satamajätkänä”, johon oli ehkä helpompi samastua kuin akateemiseen kirjatoukkaan.

Mikäli nykyisiä ehdokkaita arvioidaan puhtaasti akateemisin perustein, pätevimmäksi nousee Väyrynen, jolla on mittavan kirjallisen tuotannon lisäksi myös vertaansa vailla oleva poliittinen kokemus. Siitä kertoo selvästi myös hänen älyllinen itsenäisyytensä ja EU-kriittisyytensä. Niinistö, Lipponen ja Soini tulevat hänen jälkeensä.

Eri asia sitten on, mitä kansa ajattelee Väyrysen ja muiden sopivuudesta. Tässähän valitaan presidenttiä eikä professoria. Yhteistä sekä presidentin että professorin valinnalle on, että myös yliopistoissa tiedekunnan kollegio voi nostaa (ja usein nostaakin) jonkun keltanokan virkaan kaikkien oikeasti pätevien ohi. Aivan samalla tavalla hallitus kampesi erivapauspykälää käyttämällä vähemmistövaltuutetun virkaan Eva Biaudet’n, jolla ei ollut edes laissa määriteltyä kelpoisuutta, ja myös pätevyys on kyseenalainen.

Ehkä myös Haavisto saa virheensä anteeksi. Anteeksiantamista puoltaa se, että Haaviston ilmoittama toiminta Bristolin yliopistossa oli niin lyhytaikaista, ettei kukaan voi luulla hänen olleen oikea professori. Toiseksi Haaviston ansiona voidaan pitää sitä, että hän on selviytynyt akateemisesta tehtävästä kokonaan ilman akateemista tutkintoa. Muutamat kun eivät pärjäisi tutkinnollakaan. Myös viroissa toimii nimitettyjä professoreja, joista eräät ovat niin huonoja, että Haavisto suorastaan alensi itsensä luonnehtimalla itseään professoriksi.

Mikäli Haavisto tarvitsee tohtorintutkintoa johonkin, tulkoon minulta pyytämään. Omastaan pitää myös jakaa, ja heikkoja pitää tukea eikä aina olla itsekäs ja ahne.