Pekka, Pakken

”Pekka” ei ole suinkaan ruotsiksi ”Pakken”. Mutta hollannin kielessä sana ”pakken” merkitsee ’tarttua, tavoittaa, ottaa kiinni, pyydystää, saada’. Ja näitä kaikkia Pekka Haavisto on nyt tekemässä tavoittaessaan muiden kärkiehdokkaiden etumatkaa, pyydystäessään kannattajia ja tarttuessaan presidentinvirkaan kiinni. Viimeisimpien mielipidemittausten mukaan Haavisto on noussut kisan toiseksi.

Olen usein kiitellyt perussuomalaisia näkemyksistä, joissa he ovat olleet mielestäni oikeassa (esimerkiksi eurotalouden ja maahanmuuton arvostelu). Joten miksipä en puolustaisi myös vihreitä silloin, kun heidän näkemyksensä ja edustajansa osuvat oikeaan?

Pekka Haavisto olisi mielestäni erittäin sopiva Suomen tasavallan presidentiksi, kun taas esimerkiksi Timo Soini on parhaimmillaan ollessaan oppositiossa ja päästessään sitä kautta ottamaan kantaa asioihin, joihin presidentti ei voi puuttua.


Maahanmuutto ja Hakkarainen

Haavisto esitti muun muassa maahanmuuttoa koskevan järkikannan jo vuoden 2010 syksyllä vaatiessaan tulijamäärien rajoittamista ja katsoessaan, että parhaiten somaleja autettaisiin paikan päällä. Hän muun muassa totesi, että ”[p]akolaisten keskuudesta pitäisi karsia sellainen ajattelu, että etsitään maa, jossa saadaan potentiaalisesti parhaat edut.” Toinen järkivihreä oli eduskuntaan sittemmin palannut Osama Soinin-vaara (miten se nimi nyt kirjoitettiinkaan?).

Joidenkin mielestä Pekka Haaviston kaveruus Teuvo Hakkaraisen kanssa on saattanut pudottaa pari prosenttia Haaviston kannatuksesta (aiheesta sananen edellisessä kirjoituksessani). Itse arvelen, että Haaviston tempaus on saattanut lisätä hänen kannatustaan pari prosenttiyksikköä. Hän onnistui luomaan kuvan, ettei hän ole ahdasmielinen mokuttaja, mutta samalla hän osoitti myös kaapin paikan niille seksuaalisesti ahdasmielisille, joille tällä tavoin lankesi pienen ja pelokkaan lapsen rooli.

Kiintoisaa on, että kun itse joskus lausahdin jotakin myönteistä Jussi Halla-ahon näkemysten puolesta, media ei suinkaan suitsuttanut minua tästä vaan kumosi törkytynnyrin niskaani. Tämä osoittaa, että homous ei riitä median kiitosten saamiseen, vaan vihreä olla pitää.

Joka tapauksessa on pantava merkille, ettei Haavisto ole koskaan ollut mikään sellerit korvissa esiintyvä tingeltangel-tyyppi vaan pikemminkin juuri sen tapainen klassikkohomo, jota jäyhä jököttäjä Juha Föhr on edustanut ilmatilanhallinnan alueella. Tämä siis vastauksena niille, jotka epäilevät, onko Haavisto muuta kuin Eva Biaudet toisessa sukupuolessa. Myös Haaviston halusta luovuttaa vihreiden jäsenkirjansa pois olen ollut havaitsevinani merkkejä Mimosa-puolueen osoittauduttua liian ahtaaksi miesjäsenilleen.


Onko Haavisto tarpeeksi gay?

Barack Obamasta kysyttiin aikoinaan, onko hän tarpeeksi musta. Haavistosta voisi nyt kysyä, onko hän tarpeeksi homo (puhun aiheesta edelleenkin avoimesti, sillä Haavisto on avoimesti elävä homoseksuaali, ja minun avoimuuttanihan ei ole kukaan koskaan kiistänytkään).

Mielestäni Pekka Haavisto ei ole tarpeeksi homo, sillä hän sanoo tulleensa kaapista lähinnä parisuhteensa virallistamisen myötä. Aidon poliitikon tavoin hän siis alistaa yksityiselämänsä viralliselle kontrollille ollen homo virallisen instituution kautta. TV1:n tentissä hän myös rajasi seurustelu- ja sukupuoliasiat ”yksityisasiaksi”, vaikka hänenkin täytyy toki tietää, ettei mikään ole niin julkista kuin yksityinen.

Koska seksuaalisuus on suhde ihmisten välillä, sitä ei pidä rajata yksityiselämän piiriin, vaan kyllä se pitää tunnustaa mitä syvimmin yhteiskunnalliseksi ja poliittiseksi asiaksi, johon liittyvät arvomaailmojen erot vain ovat jääneet muutamilta huomaamatta. Haavisto luullakseni vähättelee seksuaalisuutensa merkitystä taktisista syistä: suojellakseen itseään ja miellyttääkseen enemmistöjä. (Pahoittelen, mikäli tämän sanominen pudottaa jälleen hänen kannatustaan, mutta kirjoitukseni ei ole retorinen vaalipuhe.)

Jos asiaa arvioidaan kokonaisuutena, Timo Soinin valinta hyödyttäisi seksuaalivähemmistöliikettä enemmän kuin Haaviston valituksi tuleminen. Perussuomalaisten ohjelmaan on aina kuulunut homokiiman lisääminen homoutta vastustamalla. Minkälaisen jäsenvyöryn Seta saisikaan, jos persujen homovainot lähtisivät lentoon ja kaikkien työpaikkojen sekä presidentinlinnan ovet suljettaisiin seksuaalivähemmistöiltä lopullisesti? Tämä se vasta olisi nukahtaneiden vähemmistöjen aktivoitumiselle hyväksi!


Miksi Haaviston kannatus on erektiossa?

Haavisto on nousussa siksi, että herravihaa potevat suomalaiset eivät koskaan äänestä Suomen presidentiksi ihmistä, joka osoittaa vähänkin koppavia asenteita. Suomalaiset äänestävät presidentiksi kansanomaisimman, onpa hän kuka tahansa. Juuri näin harmittomasta kansakouluopettaja Martti Ahtisaaresta tuli presidentti. Vuonna 1994 toiselle kierrokselle edennyt Elisabeth Rehn vaikutti ylimieliseltä ja rojalistiselta riikinkanalta, joka oli pantava kuriin.

Kun Tarja Halonen 1970-luvulla osallistui mielenosoituksiin ja toimi Setan puheenjohtajana, kukaan ei olisi uskonut, että siinä käyskentelee Suomen tuleva presidentti. Sen verran vahvaa konservatiivisuus oli myös kumouksen vuosikymmenillä, ehkäpä juuri tietyn voimien ja vastavoimien lain mukaisesti. Mutta tavis-Tarjasta tuli kuitenkin presidentti, sillä vuosituhannen vaihtuessa hänellä oli vastaehdokkaana sormeaan heristelevä pääministeri Esko Aho, jonka valinnan suuri osa kansasta halusi estää hänen toruvan puhetyylinsä ja yhdessä Iiro Viinasen kanssa vetämänsä leikkurilinjan vuoksi.

Ja Sauli Niinistö puolestaan hävisi vuoden 2006 presidentinvaalit, koska hän toi ja tuo edelleen monille mieleen kokoomuksen salonkikelpoiset mallinuket, joista eduskunta-avustajina toimiessaan käytetään barbie-lelujen elämänkumppaneihin viittaavaa nimitystä ”Ken”.

Tämä Ken vain paljastaa asenteensa turhan helposti. Nimismiehenkiharoiden alta kuullaan silloin tällöin merkittävää jupinaa ja ärähdyksiä, kun Niinistö kiehahtaa vastaehdokkailleen. Presidentin pitäisi olla toisten ihmisten ymmärtäjä eikä herra ollenkaan, ja siksi ärähtely ei takaa parasta mahdollista asemaa, kun kannatusta lähdetään tavoittelemaan. Myös saavutettu kannatus voi sulaa pois, mistä on nähty merkkejä.

Työmies Niinistön porvarillisuus pilkahtaa esiin liian helposti. Monille hän on amerikkalais-oikeistolainen kulissi, vähän niin kuin Raimo Hämäläinen aikoinaan, ehdokas, joka vaihtoi nimekseen Ilaskivi. Kokoomuksen kannattaisi unohtaa kampanjastaan pahvi-Saulit, sillä niitä ei välttämättä tunnisteta parodioiksi.

Lyhyesti sanoen Pekka Haaviston kannatus on nousukiidossa, koska hänet mielletään elämänmyönteisimmäksi ja kansanomaisimmaksi, ihmiseksi, joka paljastaa myös virheensä ja heikkoutensa eikä rakenna tai välttele mitään mielikuvaa. Tässä tilanteessa homoseksuaalisuus ei ole sitten mikään iso juttu sen enempää asian vastustajille kuin puolustajillekaan. Omana itsenään esiintyminen kertoo ihmisen rehellisyydestä ja vilpittömyydestä, jotka ovat poliittisia hyveitä.

Presidentiksi halutaan yleensä nöyrältä vaikuttava ihminen, josta toivotaan moraalista toimijaa perinteisten vallankäyttäjien yläpuolelle. Parhaimmillaan hänen eronsa tavalliseen taksinkäyttäjään on vain se, että hän ajaa paremmalla Mersulla.


Politiikkaa spektrin kaikilla taajuusalueilla?

Markkinoilla olevien presidenttiehdokkaiden yleinen heikkous on heidän elämännäkemyksensä kapeus. He ovat syntyneet mustiin pikkukenkiin. He ovat puolueuran loogisia lopputuloksia. Heidän itseilmaisunsa ja tunnerekisterinsä värähtelee kapealla frekvenssillä. Erityisesti tämä pätee kärkiehdokkaina pidettyihin Lipposeen (artikulaation peruspulttaus) ja Väyryseen (”Minä tahdon”). Ja silloin kun Niinistö vapautuu (yleensä hermostuessaan) sekä antautuu puhumaan käsillään, hän useimmiten havainnollistaa jotakin hierarkiaa, torjuntaa tai kieltoa.

Haaviston kannatusta nostanee myös se, että suuret puolueet ovat sisäisen kilpailunsa vuoksi asettaneet ehdokkaikseen pelkkiä veteraanipoliitikkoja. Niissä katsotaan, että presidentin pintakuoren täytyy olla tehty norsunnahasta.

Mutta kansa voi ajatella asioista toisin. Luulen, että minua nuoremmat Alexander Stubb tai Jyrki Katainen saisivat kokoomuksen ehdokkaina ihan yhtä paljon ääniä kuin Niinistökin. Samoin nuorempi maahanmuuttokriitikko Jussi Halla-aho voisi kerätä Soinia isomman äänisaaliin puoluerajojen yli. Ja juuri niin Pekka Haavisto on nyt tekemässä, sillä hänelläkin on takanaan kansanliike. Pelkän puolueen ehdokkaaksi Haavisto ei edes suostunut. Tämä olikin viisasta, sillä vaaleja ei kannata lähteä häviämään, ja tullakseen valituksi pitää saavuttaa puoluerajat ylittävä kannatus.

Niinistö on iältään 63, Väyrynen 65 ja Lipponen 70: eläkeiässä kaikki. Ikä voi tuoda eräänlaista uskottavuutta, sillä monet eivät olleet syntyneetkään, kun Väyrystä jo vietiin Kremlin mustilla autoilla. Uskon kuitenkin, että näistä ja vastaavista syistä suhteellinen nuoremmuus voi myös olla Haaviston etu.


Mielikuvaterroria? – Elämä on

Kaikki edellä lausutut kannatuksen menestys- ja menetystekijät perustuvat tietysti pelkkiin mielikuviin. Mutta juuri mielikuvien perusteella ihmiset tekevät valintansa. En olekaan arvioinut tässä kirjoituksessani ehdokkaiden pätevyyttä sinänsä vaan heidän kannatuksensa muodostumista.

Luulen, että vaalien toiselle kierrokselle selviävät Niinistö (vahvan peruskannatuksensa turvin) ja Haavisto (vasemmiston ja oikeistolaisten arvoliberaalien tuella). Koska Haavisto on tarpeeksi epätodennäköinen tullakseen valituksi, hän on pystynyt luomaan ympärilleen ilmiön ja tekemään itsestään tyylin.

Eri asia on, onko kummastakaan ohjaamaan Suomea ulos eurotalouden labyrintista tai ratkomaan niitä hirmuisia ongelmia, joita EU:n mahdollinen repeytyminen tuo. Moosesta jälleen tarvittaisiin, mutta siihen ei Lipposesta ole. Myös Niinistö tuntee tien vain yhteen suuntaan. Ja Väyrysen olisi kannattanut esittää jälkiviisautensa etukäteen.

Kaikki presidentiksi pyrkijät haluavat epäilemättä olla Merkittäviä Ihmisiä, ehkä jopa filosofeja. Ja onhan heissä toki ainesta. Mikäli taitavalta poliitikolta kysyttäisiin, mitä aikoisit tehdä, mikäli olisit syyllistynyt vakavaan taloudelliseen katastrofiin, vastaus olisi varmasti: ”Pyrkisin presidentiksi!”

Sitä, ketä itse aion äänestää vai äänestänkö ollenkaan, en kuitenkaan kerro. Sen sijaan siteeraan lopuksi, mitä Platon sanoi filosofikuninkaiksi pyrkijöille:

”[T]otuus on, että sairaan on mentävä lääkärin ovelle, olipa hän rikas tai köyhä, ja että jokaisen, joka tarvitsee hallitsijaa, on mentävä sen ovelle, joka pystyy hallitsemaan – ei että hallitsijan, joka ylipäänsä johonkin pysyy, pitäisi anella alamaisia hallittavikseen.” (Platon, ”Valtio”, Teokset, osa 4, 489c, suom. Marja Itkonen-Kaila, Helsinki: Otava, 1981).

Koska Suomessa ja kaikkialla muuallakin poliitikot tekevät juuri noin – toisin sanoen kerjäävät kannatusta ja pelkäävät sanomasta mitään sellaista, mikä voisi viedä ääniä – he ovat sellaisia kuin ovat. Ja politiikka on, mitä on.