Johtopäätöksiä muslimiterrorismista

Nyt kun islamin brändiin liittyvä väkivaltainen monikulttuurisuusnarratiivi nimeltä Islamin Veriteurastukset on edennyt postmodernin kudelman jatko-osaan numero kuusi, on hyvä karistaa unet silmistä ja pohtia, mihin tuon islamin kanssa ollaan oikein joutumassa.

En tarkoita nyt vain toissa päivänä tapahtunutta homobaarin uudelleen sisustamista islamilaiseksi rituaaliteurastamoksi. Haluan palauttaa mieleen länsimaisen kulttuurin ja sananvapauden tuhoamisyrityksen, joka alkoi Pim Fortuynin ja Theo van Goghin murhista. Ensimmäisiä merkkejä olivat kirjalija Salman Rushdielle luetut kuolemanfatwat ja eurooppalaisten naisten alistaminen synnytyskoneiksi, joita yhdistää tähän maailmaan vain silmien tasolla oleva postiluukku. Sen jälkeen islam on sopeuttanut meidät länsimaalaiset katselemaan kärsivällisesti sivusta, kun muslimimaahanmuuttajat raiskaavat lapsia sekä vievät sosiaaliturvamme ja asuinpaikkamme.

Länsimaiden kantaväestöt tekevät suuren virheen luullessaan voivansa torjua terrorismia julistuksellaan ”me emme pelkää”. Tosiasiassa länsimaissa asuvien muslimien pitäisi kiljua joka iskun jälkeen ”me emme radikalisoidu”. Muslimien yhdyskunta ei kuitenkaan vaivaudu edes tuomitsemaan iskuja vaan näyttää nauttivan islamin vaikutusvallan kasvusta.

Olen samaa mieltä kuin Olli Immonen viime kesänä paljon huomiota saaneessa Facebook-kirjoituksessaan ”Voitto on meidän”. Jaan hänen käsityksensä siitä, että meidän tulisi voittaa tämä taistelu. Sen sijaan en ole samaa mieltä siitä, että niin todella käy. En siis luota paljoakaan siihen, että me todella voitamme. Maailman väestölliset parametrit puhuvat kokonaan toisenlaisen lopputuloksen puolesta.

Väestö paisuu pahiten islamilaisissa maissa, ja paine purkautuu länsimaihin. Paljon on kinasteltu siitä, milloin muutos tapahtuu. Myöskään minä en osaa kertoa tarkkaa päivää tai hetkeä kulttuurimme tuhoon, mutta se ei olekaan olennaista. Olennaista on se, että niin lopulta käy, mikäli muslimiväestön lapsiluku on kantaväestön lapsilukua korkeampi.

Suomen koko väestön keskimääräinen lapsiluku 1,85, mutta Suomessa asuvan somaliväestön keskuudessa luku on 3,5. Joka neljäs Helsingissä koulunsa aloittava lapsi on maahanmuuttajataustainen. Timo Vihavaisen painajainen – väestöjen vaihto länsimaissa – on näillä lukuarvoilla yhtä väistämätöntä kuin se, että Titanic upposi veden tulvittua laivaan.

Lisäksi asiaa pahentaa maahanmuutto. Sitä kokoomuksen uudeksi puheenjohtajaksi valittu ja sotilasansiomitalilla palkittu Petteri Orpo voimakkaasti tukee pitämällä rajoja apposen auki. Näin toteutuvat myös hänen välinpitämättömät TV-kannanottonsa: jos vieraat kulttuurit todellakin voittavat, ”sitten niin vain käy”.

Muutos on sekä väestöllinen että geneettinen. Se on peruuttamaton ja lopullinen. Pohjoisten kansojen geeniperimä menetetään pysyvästi, ja juuri tuo seuraus voi olla kyseisen vallassa olevan joukkion hölmöin teko. Olen samaa mieltä kuin James Hirvisaari eduskuntapuheessaan ”Teidän syytänne”, joka kuuluu koko eduskuntahistorian hienoimpiin ja vaikuttavimpiin esityksiin. Palkkioiksi hänet erotettiin eduskuntaryhmästä. Tätä menoa islamin lippu todellakin liehuu Eduskuntatalon yllä.

Pahimmillaan maahanmuutto muokkaa väestömme rakennetta ja älykkyyttä tavalla, jonka seurauksena voi olla 1200 vuoden kulttuuritaantuma, kun muslimit ja Afrikan kehitysmaalaiset tuovat Lähi-idän monisatavuotisen helvetin meidän kaduille ja koteihimme.

Sitä, mitä vaikutusta väestöllisen ja geneettisen aineksen kokonaismuutoksella on älykkyyteen, ei voida tarkalleen ennustaa, mutta professoreilla Tatu Vanhanen, Richard Lynn, Gunnar Heinsohn ja Helmuth Nyborg on ollut asiasta perusteltua sanottavaa. Sekään ei ehkä ole täydellistä, mutta se on kuitenkin parasta, mitä tieteellisillä mittausmetodeilla voidaan saada. He ovat katsoneet, että keskeinen syy Lähi-idässä, Afrikassa ja muilla kuumilla vyöhykkeillä asuvien kansojen parantumattomaan kurjuuteen on näissä maissa asuvien kansojen heikompi älyllinen suoriutumiskyky.

Heidän tutkimuksissaan ei ole ollut olennaisia vikoja eikä suuria puutteita, mutta niitä arvosteltiin rajusti moittimalla heidän menetelmiään ”kehitysmaalaisten ajattelutottumuksia ja kulttuureja vastaamattomiksi”. Tosiasiassa useimmat testit pantiin toimeen tasa-arvoisissa tilanteissa ja kokeet olivat kulttuureista riippumattomia päättelytehtäviä.

Vanhasen ja Lynnin tutkimusten keskeinen heikkous oli se, etteivät ne tuottaneet monikultturistien ja maahanmuuton suosijoiden toiveiden mukaisia tuloksia. On kuitenkin väärin moittia metodeja siitä, etteivät ne tuota halutunlaisia tuloksia. Tieteellisen periaatteiden mukaista on ensin valita menetelmä, sitten soveltaa menetelmää, kerätä ja analysoida tämän jälkeen tulokset sekä lopuksi hyväksyä johtopäätökset. Sitten pitää vain elää niiden mahdollisesti tuottamien poliittisten korjaussuositusten mukaisesti.

Tiedon ja järjen vastaista yhteiskuntakäytäntöä tiede ei voi suosittaa. Se on suvaitsevaisten hommaa.