Baseballissa juostaan kolme suoraa. Jos juoksee ne perätysten palamatta kertaakaan, tuloksena on kunnari. Jos palaa kolmesti, joutuu pelistä pois.
Sama riittää politiikassa. EU-federalisti Alexander Stubb paloi ensimmäisen kerran ajaessaan voimakkaasti liittovaltiota ja yrittäessään kiskoa Suomea Euroopan unionin pimeään ytimeen. Tämän hankkeen on historia osoittanut mädäksi, sillä euron valuviat ovat paljastuneet ja EU on puuttunut jäsenmaidensa sisäisiin asioihin kansallista itsemääräämisoikeutta riistäen.
Toinen iso palo oli, kun Stubb hävisi puolueensa puheenjohtajana eduskuntavaalit keskustalle. Tuoreena pääministerinä hänellä olisi ollut mahdollisuus ja paine voittaa ne. Kolmas roihu oli pienempi mutta puhutteleva. Stubb valehteli eduskunnalle puolustaessaan varallisuuden pimityksen mahdollistavia hallintarekistereitä, jotka eivät miellyttäneet kansan suurta enemmistöä ja tyydyttivät vain kokoomuksen melko pientä plutokraattista vähemmistöä.
Kolmen palon jälkeen ministeri ja puolueen puheenjohtaja ovat Suomessa dead. Niinpä Stubbille ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin tulla syrjäytetyksi kokoomuksen eilisessä palatsivallankumouksessa. Tilanne antaa näyttöä siitä, miten kulisseissa kähmitty vallanperimysjärjestys ei toteudukaan aina puolueiden sisäisessä napinpainallusdemokratiassa, jossa puolueen nais- ja nuorisojärjestöt voivat häiritä pahoin saunaseuroissa sovittua agendaa. Itse suositin Stubbille hengähdystaukoa jo viime marraskuisessa kolumnissani.
Stubbin puheenjohtajakauden jääminen vain kahden vuoden mittaiseksi johtui useiden mokailujen ja tikkatauluksi ajautumisen lisäksi olennaisesti myös järjestödemokratiasta, kun kokoomuksen konservatiivit vetivät kannatuksensa city-vihreäksi liberaaliksi osoittautuneelta nousukkaalta, joka oikeasti on kokoomuksen piilo-rkp:läinen. Seitsemän lihavaa vuotta saavat jatkokseen seitsemän laihaa tässäkin tapauksessa.
Stubbin seuraajaksi nostettu Petteri Orpo ei ole tosin Pekkaa parempi, sillä hänellä on jo takanaan merkittävä palo: rajojen pitäminen apposen avoinna maahan tulviville laittomille siirtolaisille. Hänen etenemistään kokoomuksen mansikkapaikalle ei siis selitä hänen ahkeruutensa maahanmuuton ja halvan työvoiman lisäämiseksi vaan se, että Alexander Stubb ajoi konsultinkiihkollaan ja koulukiusaajan tarmokkuudellaan (josta Stubb avautui kerran Helsingin Sanomille) näitä samoja suomalaisvihamielisiä tarkoitusperiä edeltäjäänsä tehokkaammin.
Stubbin maahanmuuttotyön vuoksi nykyvanhemmat voivat pelotella tottelemattomia lapsiaan heristelemällä sormea ruokapöydässä ja iltasaduissaan: ”Syö kiltisti kaurapuurosi, tai muuten Alexander Stubb tulee ja tsemppaa!”
Kaikki pudonneet ovat kolmesti palaneita
Kiintoisaa Suomen nykyisessä poliittisessa järjestelmässä on, että pääministeriä ja muita ministereitä voidaan vaihtaa ja vaihdetaan puoluekokouksissa. Parlamentarismin periaatteiden mukaan hallituksen ja sen jäsenten pitää nauttia vain eduskunnan luottamusta. Puolueella ei pitäisi olla siihen ratkaisuvaltaa, mutta kiertoteitse on. Onneksi, sillä muutoin he istuisivat kuin täi tervassa, ellei valtakunnanoikeus heitä erota.
Ministerivaihdokset kertovat politiikan kriiseistä silloin, kun ministerit heittää palliltaan jokin skandaalinomainen myrsky eivätkä muutokset johdu vain joistakin ennalta sovituista kierrätyksistä tai luopumisista. Suomen poliittinen ilmapiiri on kiristynyt jo Matti Vanhasen pääministerivuosista asti. Taustalla vaikuttaa monta ongelmaa: varallisuuden keskittyminen, hyvinvoinnin uusjako, massatyöttömyys, miljoonan ihmisen ajautuminen köyhyysrajalle tai sen alapuolelle, maahanmuuton ongelmat sekä monikulttuurisen yhteiskuntanäkemyksen tuottamat ristiriidat.
Kun poliitikko kompuroi myös henkilökohtaisen elämänsä piirissä, exit-valo syttyy varmasti. Matti Vanhasen ensimmäinen palo tapahtui hänen yksityiselämässään, jota hän alkoi suojella kansalaisten mielenkiintoa rajoittavalla oikeudenkäynnillä (syytekirjelmän hän jätti heti seuraavana päivänä, voitettuaan pääministerinä eduskuntavaalit, joten kostonhimoa oli). Toinen palo oli pahempi: Vanhanen oli junaillut kokoon Kehittyvien maakuntien Suomi -nimisen yhdistyksen, jonka muiden muassa professori Esko Riepula ja tutkija Petri Koikkalainen osoittivat yritykseksi luoda Suomeen pysyvä korruptioautomaatti. Kolmas palo kyti lautakasassa, kun Vanhanen sai hämärän toimituksen ”tuppeen sahattua” puunjalostustavaraa rakenteilla olevan omakotitalonsa tontille. Pääministeriä vaihdettiin keskustan puoluekokouksessa.
Myös Vanhasen edeltäjä Anneli Jäätteenmäki oli joutunut eroamaan. Ensimmäisen kerran hän paloi vaalikampanjansa aikana paljastettuaan salassa pidettäviä tietoja tuolloisen pääministeri Paavo Lipposen Yhdysvaltain-vierailullaan käymistä keskusteluista, jotka koskivat Suomen laittomia kranaatinheitinkauppoja sotaa käyvään maahan. Toisen kerran Jäätteenmäen hihat olivat tulessa hänen pyytäessään salaisia asiakirjoja ulkoministeriöstä. Kolmas ja lopullinen käry kävi, kun Jäätteenmäen eduskuntafaksin viereen tulvahti noin kaksi tuhatta sivua salassa pidettävää materiaalia ”pyytämättä ja yllättäen”, ja urkinta tuli julki. Se riitti.
Vanhasen seuraaja Jyrki Katainen paloi niin ikään kolmesti. Ensimmäinen palo tapahtui, kun Katainen puolueensa puheenjohtajana lupasi sairaanhoitajien palkkoihin 500 euron tasokorotuksen mutta pyörsi lupauksensa vaalien jälkeen toimiessaan valtiovarainministerinä. Korotuksen asemasta hän määräsi lakolla uhanneet sairaanhoitajat töihin ”potilasturvallisuutta” varten säädetyllä pakkolailla. Palaneen käryä levisi sivustaseuraajien silmiin Kataisen osallistuessa ahkerasti Bilderberg-seuran kokouksiin koko valtiovarainministerikautensa ajan. Kolmannen kerran Kataisen aitta paloi hänen myöntäessään valtakunnanfilosofi Pekka Himaselle satojen tuhansien eurojen rahoituksen tilaustutkimuksen tekemistä varten suoraan valtion kassasta, ilman kilpailutusta ja tieteellistä arviointia.
Nämä riittivät, ja Katainen alkoi harkita eroa omasta aloitteestaan. Kokoomuksen puoluekokouksen vapautettua Kataisen puheenjohtajuudesta Euroopan unionin komission puheenjohtaja José Manuel Barroso ”ymmärsi” Kataisen tilanteen ja pelasti hänet komission jäseneksi, jonne hän sujahti kuin hansikas käteen.
Noutaja tulee Euroopan unionista
Kurjaa näissä uratarinoissa on, että palaneet pelastetaan. Heidät nostetaan kuiville, tai he putoavat kissan tavoin jaloilleen. Surkeinta kansanvallan omalta kannalta on, että poliitikkojen tekemä politiikka jatkuu, vaikka sen tekijät vaihtuvatkin.
Korruptioon, kähmintään ja Suomen vahingoksi toimimiseen syyllistyneille tulee noutaja, mutta se noutaja tulee EU:sta ja vie heidät entistäkin parempien lihapatojen äärelle. Politiikan korruptoitunut olemus kuitenkin säilyy, sillä sitä pyörittää mekanismien mekanismi: tervassa ja höyhenissä kieritettyjen poliitikkojen turvapaikka ja vastaanottokeskus EU.
EU todennäköisesti onkii kuiville myös Alexander Stubbin, jolloin hän palajaa sinne, mistä lähtikin. EU-virkamiehenä alun perin toiminut Stubb onnistui luomaan äänestäjille käsityksen, että hän tietää asioista jotakin, kun hän poliittisesti kokemattomana ehdokkaana selitti kansakunnista vieraantuneen EU:n hallintorakenteita suomalaisille ihmisille vaalikampanjansa aikana. EU-byrokratian myötäileminen ja federalismin tukeminen eivät kuitenkaan tee kenestäkään sen enempää valtiofilosofia kuin oman maansa edun ajamiseen kykenevää poliitikkoakaan.
Monet ovat jo surreet Stubbin putoamista korkealta ja kovaa sekä pahoitelleet ”kansainvälisen osaajan” menetystä ministereiden riveistä. Fanien ei kuitenkaan tarvitse pelätä rakkaan idolinsa puolesta, sillä narsistit eivät koskaan kyllästy itsensä kehumiseen vaan ilmestyvät kurakylvyn jälkeen kertomaan tilanteestaan rennon huolettomasti ja vapautuneesti. Stubb on huomionkipeä kosmopoliitti ja tekohilpeä urheiluhullu, joka haaskaa veronmaksajien varoja hallitsemattomaan maahanmuuttoon ja saarnaa vapaakaupan ihanuudesta. Myös hän ponnahtaa jälleen esiin kuin vieteriukko.
Stubbissa on epäilemättä ainesta kansainvälisiin tehtäviin,
esimerkiksi EU:n samanmielisten joukkoon, mutta ei kotimaan politiikkaan, sillä häneltä puuttuu kosketus kansalaisten elämään. Kansainvälisessä yhteydessä hän todennäköisesti pystyy ja joutuu myös peittämään toisia ihmisiä kohtaan osoittamansa ylimielisyyden paremmin. Mikäli Stubbia arvostetaan ja kuunnellaan jossain ulkomailla, kuuntelijat ovat samoja poliittisia broilereita ja jakavat hänen kanssaan saman tekopyhän arvomaailman, johon kuuluu naiivin liittovaltiopolitiikan edistäminen ja eri mieltä olevien haukkuminen populisteiksi. Tällaisen ”kansainvälisen arvostuksen” vallassa keikailee tietenkin myös suuri osa tiedepolitiikan kosmopoliiteista meillä täällä Suomessa.
Peruskonservatiivina, oikeusministeri Sauli Niinistön avustajana sekä oikeudessa kolmasti tuomittuna nuorisorikollisena tunnettu, Itä-Helsingin slummeista politiikkaan tiensä raivannut Jan Vapaavuori olisi ollut vähemmän huono vaihtoehto kokoomuksen johtoon kuin Stubb ja Orpo yhteensä. Euroopan investointipankin varapääjohtajaksi jo etukäteen pelastetulla Vapaavuorella on kuitenkin parempi ja henkilökohtaisesti tuottoisampi sekä todennäköisesti myös helpompi mandaatti hoidettavanaan.
Huonommaksi kokoomus voi mennä vain, jos sen puheenjohtajaksi etenee Alexander Stubbin omalla pakkoilon maallikkosaarnauksellaan puolueeseensa houkuttelema takinkääntäjä Juhana Vartiainen. Ruotsissa pitkään oleskellut taloustieteilijä Vartiainen siirsi vuoden 2015 eduskuntavaaleissa Helsingin Kokoomuksen äänestäjiksi myös suuren osan vanhoista demarikannattajistaan.
Tulos oli perverssi, sillä Vartiainen on vaatinut omistusasumisen tukemisen heikentämistä ja vuokra-asumisen lisäämistä työvoiman liikkuvuuden parantamiseksi. Niinpä tämä Paavo Lipposen jo puolueessaan vihaama pullamössöhamsteri on omalla ylenkatseellisella palkansaajan pompottamismentaliteetillaan tuhoamassa työläisten ainoan varallisuuden hankintamahdollisuuden eli omistusasumisen ja siihen liittyvän ”oman tuvan ja oman luvan” juurevan identiteetin tavalla, jolla hän vetää maton tilannettaan ymmärtämättömien demaritelevisionkatsojien alta.
Nykyinen pääministeri Juha Sipilä on palanut jo kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran hän kärähti rikkoessaan niin sanotun koulutuslupauksen. Toinen palo tapahtui maahanmuuttovyöryn tukemisessa, kun pääministeri lupasi oman pirttinsä maahanmuuttajille asuntopulasta kärsivien suomalaisten maassa. Kolmas palo puuttuu, mutta eiköhän sekin vielä tule.
