19. kesäkuuta 2016

Yle-politiikkaa: kulttuurimarxismista tulee marxilaista kulttuuria


Kääntölauseet ja ajatusten kuperkeikat ovat ominaisia marxilaiselle retoriikalle. Kommunistisen sanankäytön piirissä onkin saatettu julistaa, että ”poliittinen filosofia on filosofista politiikkaa”, ”rauhallinen sota on sotaisaa rauhaa” tai ”käytännöllinen teoria on teoreettista käytäntöä”!

Minulle tuo marxilaiseen traditioon liittyvä huima volttien heittely tuli mieleen, kun luin Yleisradiota koskevan lain muutoksesta, jossa monikulttuurisuuden käsite korvataan maininnalla kulttuurien moninaisuudesta. Entisen lukio- ja armeijakaverini, kokoomuslaisen kansanedustaja Arto Satosen, vetämä työryhmä julkaisi raporttinsa Yleisradion uudistamisesta viime viikolla.

Nykyisin voimassa olevan lain mukaan Ylen tulee tukea suvaitsevaisuutta ja monikulttuurisuutta. Ylen tehtäviä arvioinut työryhmä päätyi puolestaan esittämään sitä muutettavaksi muotoon: Ylen tehtävänä on tukea suomalaisen kulttuuriperinnön vaalimista, suvaitsevaisuutta, yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa ja kulttuurista moninaisuutta.

Ei ole ihme, että perussuomalaiset saivat myös vasemmiston tunnustamaan monikulttuurisuuden ideologiaksi, kun nuttu voitiin kääntää nurin marxilaisen retoriikan reseptillä: Pistä sanat takaperin, niin saat vitsin makaaberin! Tyytymättömyyttä puolueeseen tosin jäi, sillä korjaus jää kosmeettiseksi, eikä mikään tosiasiassa muutu.

Mikä mokutuksessa mättää?

Kolmetoista vuotta ongelman myöntämiseen joka tapauksessa meni. Olin itse esittänyt jo vuonna 2003 julkaistussa kirjassani Dialoginen filosofia (1. painos Yliopistopaino), että monikulttuurisuuden tendenssi on tarkoitushakuinen ideologia. Kaiken lisäksi monikulttuurisuuden käsite sopii huonosti suomen kieleen. Substantiivista ”kulttuuri” on muodostettu adjektiivi ”kulttuurinen”, ja eteen on tökätty liite ”moni” melko vulgaaristi (vrt. ”rakkaus”, ”rakkauksinen”, ”monirakkauksinen”). Sana onkin suora käännös englannin kielen sanasta ”multiculturalism”.

Monikulttuurisuuden tavoittelu johtaa yleensä kulttuuriristiriitoihin, jotka syvenevät maahanmuuton myötä ja johtavat myös sopeuttamisen ja mukauttamisen pyrkimyksiin sekä kulttuurien yhdenmukaistumiseen. Pahimmillaan tuloksena on monotonista kulttuuria. Monikulttuurisuuden käsite on siis sisäisesti ristiriitainen ja sen nimeämä ja tuottama ilmiö paradoksaalinen.

Moniarvoisuutta kannatan toki itsekin, mutta se onkin eri asia kuin monikulttuurisuus, joka on ristiriitaista moninormisuutta. Moniarvoisuus voi vallita yhdessäkin kulttuurissa, ja parhaiten moniarvoisuus toteutuu nähdäkseni tässä liberaalissa länsimaisessa kulttuurissa. Kannatan lämpimästi myös suomalaista omakulttuurisuutta, jolle Ylen pitäisi jatkossa antaa paremmin tilaa.

Yleisradion värilähetykset punaisia kuin retiisi

Mikäli vaivautuu katsomaan Yleisradion TV-kanavia ja ohjelmaluetteloita, voi etsimättä huomata, kuinka peittelemätöntä ohjelmavalintojen vihervasemmistolainen painotus on.

Ylen Teema-kanava tarjoaa erityisesti DDR:ää, Neuvostoliittoa ja kommunismin aikaa muistelevia ”ryssänrokumentteja”, joilla marinoidaan kusimutterikommarien nostalgiankaipuuta. Esimerkiksi tiistai 7.6.2016 oli todellinen truuttauspäivä, ja silloin ohjelmataulu näytti tältä:

21:00 Historia: Stalin
23:00Yhteinen sävel: Mandshurian Beat

Silmiäni hieraisten kysyin itseltäni, voiko tämä olla totta – nykyaikana? En väitä, ettei myös poliittisia rikoksia pitäisi muistella, mutta kommunistisen järjestelmän jatkuva esillä pito myös toistaa sovjetisoinnin ajan pyrkimystä muokata omaa kulttuuriamme. Pakkovallan tunnukseksi pystytetyt rauhanpatsaatkin on kaadettu lähes kaikkialla muualla, paitsi Kaivopuistonrannassa Suomessa.

Ylen TV1 puolestaan suoltaa toisen maailmansodan voittaneiden valtioiden tuottamia historian vääristelyjä, joissa toistetaan, kuinka neuvostojoukot ”vapauttivat” Viron, Latvian, Liettuan ja Puolan natsimiehityksestä. Näissä puolueellisissa tulkinnoissa salataan se, että yhdessäkään neuvostojoukkojen valtaamassa maassa valloitusta ei koettu vapauttavana.

Historian muokkaus on myös ritualisoitunutta. Lähes joka sunnuntai-iltapäivänä noin kello 16 Ylen ykköskanava on ajanut ulos BBC:n tuottaman voittajien historian, jossa Saksan aseapu Suomelle tuomitaan vastaanottajamaan moraaliseksi paheeksi, vaikka totuus on, että ilman kesällä 1944 saatua Saksan tukea Neuvostoliitto olisi murtautunut rintamien läpi, ja maa olisi menetetty kansan joutuessa vetämään irtaimistonsa vankkurien kyydissä Siperiaan. ”Tieteellistä” vahvistusta liittoutuneiden hyvyydelle haetaan vaikkapa kommunisti Eric Hobsbawmin tapaiselta brittihistorioitsijalta, joka antoi tukensa Neuvostoliiton hyökkäykselle Suomeen vuonna 1939.

Yle suoltaa ja pyörittää uusintana myös Espanjan Francisco Francon ajasta kertovaa draamasarjaa, jossa muistellaan diktaattorin pahuutta, tasavaltalaisten tappiota ja kuningasvallan paluuta. Ohjelma ”Francon jälkeen” tulee tänäänkin ulos kello 16:45. – Sosialistiseksiko Espanjan olisi pitänyt muuttua? Samaa voidaan kysyä myös niiden ohjelmien tekijöiltä, joissa paheksutaan Chilen diktaattorin Augusto Pinochetin vääryyksiä, vaikka Salvador Allenden aikaansaamat rikokset olivat vielä räikeämpiä.

Yle Fem -kanavan monikulttuurisuuskattausta edustaa kello 20:00 alkava ohjelma ”Kuka on aito ruotsalainen?”, jossa etniseen kantaväestöön kuuluvien syntyperäisten ruotsalaisten oikeus hallita omaa maataan kyseenalaistetaan maahanmuuttajatoimittajan näkökulmasta esitettävällä propagandalla, yrittäen peittää siirtolaisten tuottama ja kantaruotsalaisten kärsimä maahanmuuttohelvetti näkyvistä. Rkp on saanut äänensä kuuluviin Yleisradiossa kohtuuttomasti verrattuna ruotsinkielisen väestön lukumääräiseen edustukseen maassamme; tosin jatkossa ruotsinkielisten vaikutusvalta supistuu somalien, irakilaisten, venäläisten ja muiden vierasperäisten eduksi, mikä ehkä valaisee Rkp:n ajaman maahanmuuttopolitiikan itsetuhoisuutta.

TV2:n punaisuus on puolestaan ollut läpitunkevaa aina siitä asti, kun kanava perustettiin täyttämällä Tohlopin toimitukset Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksen stalinisteilla. Ylen kokoomuslainen johto lopetti vuodesta 1969 pyörineen ”Ajankohtaisen kakkosen” viime vuonna lähettääkseen toimitussihteeri Jyrki Richtin eläkkeelle, mutta silti hän istuu eläkeiän saavuttaneena Yleisradiossa.

Tämä johtuu siitä, että taistolaisen opiskelijajärjestön taannoinen puheenjohtaja ja marxismi-leninismin sanansaattaja Richt (tulot vuonna 2012 yhteensä 82 318 euroa) on ollut oivallinen henkilö vahvistamaan Tampereen yliopiston propagandatieteen professorin Kaarle Nordenstrengin julistamaa objektiivista totuutta, jonka mukaan ”Itä-Saksassa on maailman vapain lehdistö”. Nykyisin Yle tarjoaa suojatyöpaikan Abdirahim ”Husu” Husseinin tapaisille journalistisesti ja akateemisesti ansiottomille henkilöille, mutta ei ole myöntänyt seitsemään vuoteen sekuntiakaan lähetysaikaa minulle.

Toimittajien punavihreä kupla paljastettu ja puhkaistu tutkimuksellisesti

Tuore tutkimus on nyt paljastanut toimittajien poliittiset taustat täysin punavihreiksi. Valtiotieteiden tohtori Jussi Westisen ja työryhmän tekemän tutkimuksen mukaan tulevaisuuskaan ei näytä kovin valoisalta. Hänen yhdessä Tampereen yliopiston tutkijoiden ja opiskelijoiden kanssa tekemänsä artikkelin ”Koulutusalan yhteys yliopisto-opiskelijoiden poliittiseen orientaatioon” (Politiikka 1/2016) mukaan journalistiikan opiskelijoiden joukossa ei ollut yhtäkään perussuomalaisten kannattajaa.

Sen sijaan vihreitä kannatti 47,7 prosenttia ja vasemmistoliittoa 27,3 prosenttia toimittajiksi opiskelevista. Sosiaalidemokraatteja kannatti 11,4 prosenttia, eli punavihreiden kannatus ilman Sdp:tä oli 75 prosenttia ja Sdp mukaan luettuna 86,4 prosenttia! Sekä kokoomus että keskusta saivat vain 4,5 prosentin kannatuksen, kuten myös piraattipuolue.

Sosiologiassa ja sosiaalipsykologiassa Vasemmistoliiton kannattajia oli jopa 46,9 prosenttia, kun taas vihreät jäivät kakkoseksi 36,5 prosentilla. Yhteiskannatus näillä kahdella puolueella oli siis 83,4 prosenttia!

Voidaan kysyä, kuinka pahasti totuuden tavoittelu vääristyy näin yksipuolisessa ja ylipäänsä poliittisesti sitoutuneessa aatteellisessa ympäristössä. Ja mistä vihervasemmiston suuri kannatus juontaa juurensa? Yksi selitys löytynee opiskelijoiden sosiaalisesta tilanteesta ja tulevaisuudenodotuksista sekä niiden toteutumisen todennäköisyydestä. Parempaa taloudellista toimeentuloa tarjoavissa ja rahakkaampina pidetyissä kauppatieteissä ja lääketieteessä vasemmiston kannatus on ollut marginaalista, ja esimerkiksi kokoomusta kannatti kauppatieteilijöistä peräti 58,9 prosenttia ja lääketieteilijöistä 40,2 prosenttia.

Toteutuneiden tulotietojen valossa raha ei kuitenkaan ole keskeinen motiivi. Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajan Anna-Stina Nykäsen (jonka mukaan satakaan tuhatta maahanmuuttajaa eivät väräyttäisi Suomen sosiaaliturvajärjestelmää mitenkään) tulot olivat vuonna 2012 yhteensä 82 758 euroa, joten hänet on palkittu maahanmuuton ja monikulttuurisuuden edistämisestä sekä totuuden vääristelystä ruhtinaallisesti (vääristelyn sisällöstä tässä). Jussi Halla-ahon poliittisena ahdistelijana tunnettu Sanna Ukkola nautti 51 411 euron tuloista ja Tony Halmeen muiston mauttomasti häpäissyt Kaarina Hazard 63 057 euron tuloista.

Taloudelliset tekijät eivät edistä toimittajien klusteroitumista vihervasemmistoon niinkään rahattomuuden kuin rahallisen palkitsemisen kautta. Ratkaisevassa asemassa näyttääkin olevan ideologinen sitoutuminen. Westisen mukaan yliopistoissa annettu aivopesu on vaikuttanut, sillä monet opiskelijat siirtyivät kannattamaan vasemmistopuolueita opiskeluaikanaan. Näin tiedotusoppia opiskelleista tuli tiedostavaisia.

Totuuden vääristely alkaa yliopistoissa

Westisen olisi kannattanut tutkia opiskelijoiden ohella myös yliopistojen opettajien orientaatioita. Yliopistojen tutkijoiksi ja opettajiksi ei rekrytoida vihervasemmistoa, monikulttuurisuutta, feminismiä ja maahanmuuttoa kannattavia siksi, että he olisivat muita ansioituneempia tai etevämpiä. Heidät junaillaan virkoihin siksi, että hakemukset kiertyvät samoja tendenssejä kannattavien käsiin.

Myös kansainvälinen arviointi on samalla tavalla kierteistä. Jo kansainväliseksi arvioijaksi päätyminen vaatii kansainväliseen toimintaympäristöön mukautumista ja internationalististen periaatteiden hyväksymistä. He sitten valitsevat myös kansallisiin tiedeorgaaneihin ja yliopistoihin ne toimijat, joiden rivien väleistä kaikaa monikulttuurisuuden ideologinen joiku.

Tutkimus antaa vakavan varoituksen sekä tiedotusvälineille että yliopistoille. Jos toimituksiin ja yliopistojen yhteiskuntatieteisiin rekrytoidaan pelkästään punavihreää porukkaa, tiedonmuodostus ja tiedonvälitys vinoutuvat, ja levitetään vääristynyttä kuvaa maassa vallitsevasta mielipideympäristöstä.

Tiedän, että lehdillä on ollut vaikeuksia saada palvelukseensa puolueettomia ja kriittisesti ajattelevia oikeistolaisia tai keskustalaisia toimittajia, joita ei rasittaisi poliittisen korrektiuden painolasti. Jo Pertti Hemánuksen ja Kaarle Nordenstrengin aikoina työnhakemukset pantiin lehdissä kahteen pinoon: toiseen ne, jotka voidaan ottaa huomioon, ja toiseen ne, jotka ovat Tampereen yliopistosta ja joiden tekijät haluavat tuhota kyseisen tiedotusvälineen: porvarillisen hegemonian ilmentymän.

Tutkimuksissa ei ole liioin analysoitu poliittisen orientaation suhdetta tiedotusvälineen kokoon. Vihervasemmistolainen toimittajakunta näyttääkin pesiytyneen erityisesti suuriin tiedotus- ja toitotusvälineisiin, kuten Yleisradioon ja Sanoman lehtiin, koska niihin on helppo piiloutua ja kirjoittaa puhdasta poliittista propagandaa kenenkään kontrolloimatta. Näin ei ole pienissä medioissa, kuten paikallis- ja ilmaisjakelulehdissä, joissa omistaja ja päätoimittaja ovat usein yksi ja sama henkilö, ja toimituksissa joudutaan ottamaan huomioon, ettei yleisöille voida syöttää mitä tahansa palturia ilman taloudellisia tappioita.

Tästä ongelmasta kärsii nyt Helsingin Sanomat, kun tilausten peruutuksia satelee ja osakekurssi polkee ojien pohjilla. Mutta miten käy kulttuurien moninaisuutta viljelemään ja varjelemaan asetetun Yleisradion, jonka me kansalaiset omistamme? Pidetään asioita silmällä, vaikkapa YleWatchissa.