27. kesäkuuta 2016

Ylelle ylen ja gallupit konkkaan


Ylen levittämä valikoitu totuus Brexit-äänestyksestä oli niin jälleen niin puolueellista politiikan tekoa, että minun teki mieleni antaa ylen. Yleisradion televisio-ohjelmat käyttivät asiantuntijoinaan Ulkopoliittisen instituutin Mika Aaltolaa ja Charly Salonius-Pasternakia sekä Aleksanteri-instituutin Hanna Smithiä, kuten aina ennenkin. He kaikki ovat internationalisteja jo perhesuhteidensa vuoksi. Kahden viimeksi mainitun nimet puhuvat puolestaan; Mika Aaltola taas seurustelee jonkun kolmikymppisen virottaren kanssa. Heillä kaikilla on henkilökohtainen syy edistää maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta, ja niinpä he perustavat näennäistieteelliset kannanottonsa pitkälti tunnepohjaisiin motiiveihin. Tästä ei tietenkään seuraa mitään hyvää.

Ulkopoliittisen instituutin puolueettomuus vaarantuu luonnollisesti jo siinä, että sen johtajaksi on korotettu Alexander Stubbin poliittinen valtiosihteeri, Teija Tiilikainen. Kun UPI:n ylipappien ennusteet Brexit-äänestyksen tuloksesta menivät lopulta myttyyn, myös Alexander Stubb oli aivan romuna. ”Please tell me I’m still sleeping and this is all just a bad nightmare!”, hän vikisi twitterissä ”kriisiä” ja ”kaaosta” ennustaen – ja suomenkielisiä ihmisiä ylenkatsoen: englanniksi. Kun Stubb itse on ihan brittinaimisissakin, tietoa ulkopoliittisista työasioista saattaa kulkeutua lakanoiden välissä enemmän kuin tavallisilla kavereilla. Luulenpa, että Stubbin pelkäämä kaaos on kuitenkin vain paikallinen ja toteutuu EU-federalistien omassa päässä, kun valheelle rakennettu korttitalo alkaa luhistua.

On joka tapauksessa kysyttävä, omistaako maisteri Charly Salonius-Pasternak Yleisradion, sillä hänellä on tilaisuus jatkuvasti esitellä mielipiteitään siellä. Ei ole mikään ihme, että tämä kosmopoliittinen talmudisti vastustaa Euroopan kansojen kansallismielisyyttä ja itsemääräämisoikeutta sekä puhuu kiinteän EU-liittovaltion puolesta. Show’n ylläpitoon on hyvät mahdollisuudet, sillä hänen kuukausipalkkansa ei alene pieleen menneiden ennusteiden eikä perättömien väärin arvioiden vuoksi. Samaa on toki sanottava tasapainotuksen vuoksi myös kaikkien muiden Yleisradion käyttämien asiantuntijoiden näkemyksistä, niin kuin toimittajienkin tekemistä jutuista. Katsotaanpa, mitä Yleisradion toimittajat sanoivat Brexitistä kansanäänestyksen edellä.

Brexit-kritiikki naamioitiin talouspelottelun taakse

Euroopassa interreilaava Yleisradion toimittaja Antti Kuronen kirjoitti 20. kesäkuuta 2016 punikkifasistien hyvyyttä mainostavassa jutussa ”Vasemmistoradikaalit Saksassa – Rasismi syvällä rakenteissa” näin:

Britannian mahdollinen EU ero. Hyvä vai huono asia? Huono asia siinä mielessä, että sitä ajaa uusnationalismi. Ylipäätään nationalismin nousu, kansallisvaltioiden ihannointi, on todella masentava ilmiö Euroopassa. Ikävää on sekin, että Brexitiä ajavat haluavat sulkeutua ulkomaailmalta. Tavallaan maksimoida voitot itselleen.

Kirjoittaja ei ole ymmärtänyt, että Brexit ei johdu niinkään taloudellisista syistä kuin maahanmuuton vastustamisesta. Sillä taas on motiivinsa EU:n ajamassa dynamiittityhmässä politiikassa, jonka mukaisesti EU:n ulkorajat on avattu vierasperäisille tulijoille ja pakotettu jäsenmaita ottamaan vastaan sankoin joukoin laittomia ja jäsenmaiden väestörakenteelle, työllisyydelle ja taloudelle vahingollisia haittamaahanmuuttajia.

Myös käsitys kansallismielisten halusta ”maksimoida voitot itselleen” on perätöntä palturia. Niin ajateltaessa koetetaan peittää se, että EU:n jäsenyys on mahdollistanut kansallisvaltioissa olevan varallisuuden ryöstämisen kansainvälisesti toimiville firmoille tai vieraiden valtioiden hyväksi. Euroopan kansallismieliset sen sijaan koettavat pelastaa kansallisvaltiot itselleen koituvista taloudellisista tappioista huolimatta.

Naiivimpienkin ihmisten pitäisi ymmärtää, että ”liberalismin vastaisuutta” ja ”uusnationalismia” on tuottanut löperöliberaalien itsensä lietsoma haittamaahanmuutto, johon kansakunnat nyt reagoivat oikeutetun torjuvasti.

Ylen harjoittama Brexit-vastaisuus keskittyi muiltakin osin talouteen. Talouden kohottaminen pyhäksi lehmäksi yli oman kulttuurin suojelemisen kätkee taitavasti sen, että britit vastustavat maahanmuuttoa myös pitääkseen yllä poliittista itsemäärämisoikeuttaan. Niinpä Yle pelotteli suomalaisia seurauksilla, jotka iskevät suomalaisyrityksiin, jos Britannia eroaa EU:sta. Vaikutukset eivät liene kohtuuttomia, ja niitäkin voidaan pitää hintana siitä EU-federalismin torjunnasta, jonka liittovaltiopolitiikan edustajat ovat itse saaneet aikaan.

Talousvaikutuksilla pelotteleva ripuli jatkui Yleisradion jutuissa ”IMF: Britannian talous pienenisi ja vaikeutuisi EU-eron myötä”, ”EU-äänestys jakaa Lontoon Cityn – Finanssikeskuksessa povataan tuhoa ja kulta-aikaa”, ”Video: Haavoittaisiko Brexit metsäteollisuutta? Kärsiikö Suomen vienti ’Jos pahimmat pelot käyvät toteen...’”, ”Brexit-pelko valtasi markkinat – Suomalaissijoittajan on odotettava kauppojaan juhannuksen yli”.

Yle näyttää kantavan huolta kansainvälisten kapitalistien eduista, toisin sanoen pääoman sekä halvan työvoiman matkailusta esteettä rajojen yli, vaikka tämän karnevaalin jatkuessa Ylen toimittajat toisesta suupielestään julistavatkin jatkuvia kuolemantuomioita globalisaatiolle! Edellä viitatut jutut ovat vain esimerkkejä Yleisradion harjoittaman Brexit-vastaisen uutisoinnin sumasta, jossa vaikeasti ennustettavista talouden ilmiöistä tehtiin näennäisrationalistinen ja muka vastaansanomaton veruke Brexitin vastustamiselle. EU-jäsenyyden tarpeellisuutta voitiin tällöin mittailla kapealla kauppiaan järjellä: puntina tai euroina. 

Identiteettipolitiikkaa vai eturyhmäpolitiikkaa?

Sen sijaan poliittisten merkitysten analysoimiseen Ylen toimittajat ja heidän käyttämänsä asiantuntijat eivät ole yltäneet. Poliittisessa katsannossa Yle asettuikin säännönmukaisesti ”antifasisteiksi” sanottujen anarkistien puolelle Britannian EU-eron vaikutuksia ruotiessaan. Tämä on syvässä ristiriidassa sen kanssa, että Yle antautui ajamaan pelkästään taloustoimijoiden etua Brexitiä puolustaakseen. Tyrmistyttävää onkin, että kapitalismi ja globalisaatio paiskaavat kättä sosialismin ja rajatonta Eurooppaa kiljuvan vihervasemmistolaisen anarkismin kanssa. Näin tapahtuu paitsi mediassa, myös EU-liittovaltioon tähtäävän politiikanteon piirissä.

Syvällisin analyysi, jonka Ylen toimittajat kykenivät tältä pohjalta esittämään, oli: ”Opiskelijaporukka äimistelee – ’Brexit on ihan syvältä’!” Opiskelijoilta, joiden tutkintojen yleiseurooppalainen kelpoisuus on vaarassa, voi tietenkin odottaa vain oman kapean intressinsä mukaisia kannanottoja, ja poliittisesti kokemattomista nuorukaisista voi muutenkin puristaa, mitä haluaa.

Tämä ”identiteettipolitiikaksi” usein sanottu propaganda, jossa nuoriin yritetään kasvattaa yleiseurooppalaista minäkuvaa, on oikealta nimeltään eturyhmäpolitiikkaa. Sen tehtävänä on kieltää tosiasia, että jokaisella kansakunnalla ja sen kansalaisilla olisi tärkeät omat etunsa varjeltavinaan. Valheellista on, että ”identiteettipolitiikkana” pidetään vain tiettyjen vierasperäisten ryhmien näennäistä oikeutta muodostaa kuppikuntia ja harjoittaa omaa eturyhmäpolitiikkaa. Samaan aikaan Euroopan laajuinen viestinnän, kasvatuksen ja näennäistieteen propagandakoneisto tekee kaikkensa kiistääkseen kansallisvaltioiden kansalaisuuteen perustuvan identiteettipolitiikan, toisin sanoen kunkin kansakunnan oman syyn, perusteen ja oikeuden harjoittaa omaa identiteetti- eli eturyhmäpolitiikkaansa.

”Identiteettipolitiikasta” puhuminen sopii vihervasemmistolaisen maahanmuuttoagendan välineeksi, sillä sana ”identiteetti” keskittää katseet vain yksilön henkilökohtaiseen asemaan ja pyrkii siten peittämään sen, että kaikessa identiteettipolitiikassa on kyse aina myös koko viiteryhmän ajamasta makrotason eturyhmäpolitiikasta. Kun näin on maahanmuuttajien ja muiden vähemmistöjen keskuudessa, miksi niin ei voisi ja saisi olla myös enemmistöjen keskuudessa? Britit tekivät Brexitillä omaa valtiollista, kansallista ja demokraattista identiteettipolitiikkaa, jonka vihervasemmistolainen media yrittää nyt kääntää ”nationalismiksi”.

Yle antautui ylenkatsomaan myös demokratiaa sinänsä A-studion 15. kesäkuuta 2016 lähettämässä ohjelmassa ”Kansanäänestykset demokratian perverssi muoto”, jossa toimittaja haastatteli brittiläistä, ranskalaista ja kreikkalaista toimittajaa Brysselin-studiosta ja tussautteli siten pahalta lemahtavat haistatuksensa pääyleisönsä, eli kotisohvillaan köllähtelevien suomalaisten demarieläkeläisten, naamalle. Mainittakoon, että väite kansanäänestysten ”perverssiydestä” oli lähtöisin britiltä, kun taas ranskalainen edusti europarlamenttia sosialistien riveissä, ja saman punavihreän agendan asialla näytti olevan myös kreikkalainen ”tutkijana” esiintyvä käärmeöljykauppias.

Miksi hiljainen enemmistö katosi gallupeissa?

Ei ole ihme, miksi muuan mediassa vähän tai ei ollenkaan viitattu Helsingin yliopiston tutkija ihmetteli omassa blogissaan, että ”suomalainen media vastustaa Brexitiä yksiäänisesti”. Yleisradio, Helsingin Sanomat ja muu punavihreä media ei kuitenkaan yltänyt vaikuttamaan Britannian äänestystulokseen. Sen sijaan brittien oman valtamedian meuhkatessa kovaäänisesti EU-jäsenyyden puolesta se saattoi osittain ratkaista tilanteen. Ihmiset päätyivät ehkä ajattelemaan, että eroamisessa täytyy piillä joitakin merkittäviä etuja, kun porvaristo, valtavirran poliittinen eliitti ja ideologista valtaa käyttävä media haluavat sen kieltää.

Tämän lisäksi yllättävää äänestystulosta saattaa selittää kaksi muutakin seikkaa. Tiedotus- ja toitotusvälineiden käyttämien asiantuntijoiden lisäksi myös mielipidetiedusteluja tekevät gallup-firmat saattoivat olla puolueellisia ja valikoida haastateltavansa ja tiedusteluajankohtansa tarkoitushakuisesti. Toinen mahdollinen selitys piilee siinä, että Britannian EU-eron kannattajat on mustamaalattu mediassa natsismi- ja rasismisyytöksillä, joiden vuoksi haastateltavat eivät kerro äänestyskäyttäytymisestään rehellisesti edes anonyymisti kysyttäessä. Tämä hiljainen enemmistö paljasti näkemyksensä vasta äänestyskopissa.

Vaikka Britannian EU-äänestyksen tulos olikin tappio medialle, kapitalismille, globalisaatiolle, maasta maahan muutolle, vihervasemmistolaiselle monikulttuurisuuden ideologialle sekä tieteenä esiintymään pyrkivälle poliittisten ennusteiden tekijöille, se ei ole sitä välttämättä briteille eikä Britannialle.

Olen huvittuneesti ja nautiskellen lukenut Yleisradion nettisivuillaan julkaisemaa itkijänaisten kollaasia, jonne toimitus on koonnut ”kaikki analyysit” Brexitin vaikutuksista. Jos median harjoittama mädättävä uutisointi jatkuu myös Yhdysvaltain presidentinvaaleissa, Donald Trumpilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin voittaa. Yhdysvaltain 60 suurimmista päivälehdestä 59 on asettunut tukemaan Hillary Clintonia, mikä antaa äänestäjille vahvan viestin siitä, kuka maassa päättää. Koska median edustajien ei pitäisi olla aivan tyhmiä, on epäiltävä, että median avoimessa puolueellisuudessa piilee salajuoni: todellisuudessa toimittajat haluavatkin Trumpin voittavan.