Friedrich Nietzsche totesi aikoinaan, että katalin keino vahingoittaa jotakin asiaa on puolustaa sitä väärillä perusteilla. Terroristit puolustavat asioitaan väärillä perusteilla.
Britannian EU-jäsenyyttä kannattavan labour-poliitikko Jo Coxin murha ei olisi voinut ajoittua EU-kriitikoiden kannalta huonompaan aikaan. Kansanäänestykseen on aikaa muutama päivä, ja tapaus voi kääntää osan empivistä EU-jäsenyyden jatkamisen kannalle.
Viimeisimmät mielipidetiedustelut tosin osoittavat, että Coxin murhan jälkeen Britannian EU-eron kannatus nousi 7 prosenttiyksikköä. Tilanne on täpärä, sillä tutkimusyhtiö Quriouslyn mukaan 52 prosenttia briteistä aikoo äänestää eron puolesta. The Observerin sunnuntaina julkaiseman tiedustelun mukaan tilanne on tasan, ja sekä erolla että jäämisellä olisi 44 prosentin kannatus.
Niinpä myös median peli kovenee. Näyttöä lehtiväitteistä, joiden mukaan teko olisi ollut suunnattu harkitusti EU-eron puolesta, ei ole liioin löytynyt. Murhaaja Thomas Mair on todettu mielenterveysongelmaiseksi, eikä hän silminnäkijöiden mukaan huutanut ”Britain first”. Halu sitoa poliittinen EU-kritiikki yksittäisen hullun tekemisiin edustaa yritystä tahria EU:sta eroamista kannattavien maine. ”Tekojen propagandana” tunnettu anarkismi (käsite on peräisin
italialaiselta Carlo Cafierolta) ei ole tainnut vaikuttaa ainakaan
toivotusti.
Mistä onkaan kotoisin käsitys, että terrori-iskun yhteydessä pitää aina huutaa jotakin? ” – Noh, huudahtihan Abraham Lincolninkin surmaaja tunnetusti ”Sic semper tyrannis! [Näin käy aina tyranneille!]”. Thomas Jefferson puolestaan lausui, että ”vapauden puuta on aika ajoin kasteltava marttyyrien ja isänmaanystävien verellä”. Ja Søren Kierkegaard totesi, että ”tyrannin valta päättyy hänen kuolemaansa, mutta marttyyrille kuolema merkitsee hänen valtansa alkua” – tavanomaisimpia kliseitä toistaakseni.
Saa nähdä, miten käy Brexitin (Britannia exit) tapauksessa. Poliittinen murha on useasti ollut historian käännekohta. Käänteen suunta ja oikeutus riippuu siitä, kuka tai mikä lopultakin on uhri, ja kuka on marttyyri? Kuka kannattaa tyranniaa ja kuka vastustaa sitä?
Kenen hyvä?
Muuan sosiaalidemokraattinen nuorisopoliitikko ihmetteli blogikirjoituksessaan, miksi surmataan ihminen, jotka ”halusi kaikille hyvää”. – Kas, ilmiö johtuu siitä, että ”hyväksi” sanotut asiat eivät välttämättä olekaan sitä valistusfilosofista yhteishyvää (bien commun), joka perustuisi egaliteetin ja maltillisuuden henkeen. EU:ssa ”hyvän” ajaminen ”kaikille ihmisille” on edustanut entistä useammin jonkin pienen kuppikunnan, suurten talousorgaanien tai uskonnollisen despotian, kuten islamin, valtaa. Ja niitä on ajettu voimakkaasti juuri EU:n tukeman maahanmuuton kautta.
Myös valistusaatteeseen sisältynyt yhteishyvän ihanne alkoi mädäntyä, kun yhteishyvän valiokunta (Comité du salut public) vuonna 1793 anasti vallan Ranskassa, ja alkoi Maximilien Robespierren johdolla hirmuvallan aika. Hänkin ”halusi kaikille hyvää”, minkä tuloksena giljotiinin terän alle joutui lähes 20 000 ihmistä. Näin tuli osoitetuksi, että ”lyhin askel maailmassa on askel hyvästä pahaan” (tai – ollakseni sarkastinen – samaa tietä takaisin). ”Hyvät ihmiset” ovat juuri siksi vaarallisia, että he eivät tunnista itsessään olevaa pahuutta, ja siksi heistä usein tulee pahimpia kaikista.
Euroopan unionin sosiaali- ja arvoliberaali idea on kaunis, mutta tosiasiassa EU:sta on tullut USA ilman sähkötuolia – tai Neuvostoliitto ilman vankileirien saaristoa, aivan niin kuin The Guardian-lehden päätoimittaja arveli ajankohtaisessa kirjoituksessaan. EU muistuttaa myös kommunistista kapitalismia Kiinaa siinä, että Euroopan unionissakin poliittinen valta on keskitetty komissiolle ja taloudellinen valta suuryrityksille.
EU:n loivat toisesta maailmansodasta traumatisoituneet poliitikot, jotka säikähtelivät vähäisimpiäkin kansallismielisyyden varjoja ja halusivat estää Saksaa nousemasta liian vahvaksi kansantaloudeksi. Niinpä valtaa alettiin siirtää kansallisvaltioista Brysseliin ja Strasbourgiin. Nyt poliittisen vallan enin osa on siellä ja taloudellinen valta Euroopan keskuspankin pääkonttorissa Frankfurtissa.
Eurooppaa johtavat ituhipit
”Eihän tässä näin pitänyt käydä”, sanoi pitkän linjan ammattipoliitikko Väyrynen. EU:n totalitarisoituminen ei ole ihme, sillä monet johtavat EU-poliitikot ovat olleet kommunisteja tai sosialisteja. Esimerkiksi komission entinen puheenjohtaja José Manuel Barroso oli alun perin yksi maanalaisena toimivan maolaisryhmän ja Portugalin kommunistisen työväenpuolueen liidereistä. Heidän ihanteensa tulivat paljolti samoista lähteistä kuin Baaderin ja Meinhofin.
Kansallisten etujen edistäminen on torpattu EU:n internationalistisen idean vahvistamiseksi jo siinä, että komissioon on valittu jäsenvaltioista lähinnä sosialisteja, kommunisteja, porvareita ja vihreitä, jotka kannattavat integraation syventämistä, liittovaltiota, rahaunionia, maahanmuuttoa, rajavalvonnan vähentämistä, sensuuria, velkojen yhteisvastuullistamista, ilmastosopimuksiin hirttäytymistä, direktiivien lisäämistä, firmojen veropakolaisuutta ja yksilöiden talouden tarkkailua.
Tähän on päädytty, koska komissaareja ei Euroopan unionissa valita kansanvaaleilla, vaan heidät valitsee EU-maiden johtajatroikan yhdessä päättämä puheenjohtaja ”EU-maiden tekemien ehdotusten perusteella”. Jo tästä lähtökohdasta on demokratia kaukana.
EU:n kurja tila johtuu siitä, että ituhipit johtavat Eurooppaa. Terrorismin nykyinen kasvu onkin merkki politiikan rappeutumisesta. EU:n internationalistinen poliittinen järjestelmä ei nauti kansalaisten luottamusta. Siksi kaduilla kuhisee ja paukkuu, ja vaikutusta tehostaa pakolaistulvan myötä leviävä islam. On kuitenkin väärin puhua ”terroristisesta politiikasta” tai ”poliittisesta terrorista”, sillä väkivalta ei alun alkaen kuulu politiikan määritelmään.
EU natisee liitoksistaan, ja valtioliittoa pitää koossa lähinnä Venäjän-uhka. Jos Venäjä palaisi demokratiaan, vetäytyisi Ukrainan alueelta ja muuttaisi ulkopolitiikkansa suunnan vähemmän aggressiiviseksi, se poistaisi nippusiteet EU-valtioiden ympäriltä. Myönteistä EU:ssa on viime vuosina ollut se, että unionin kautta on voitu vastustaa Venäjän harjoittamaa totalitarismia, mutta loogisesti ajatellen pahan välttäminen ei vielä ole hyvää.
Jos Britannia eroaa EU:sta, tämä indikoi, miten vastaava äänestys voisi päättyä myös muissa EU-maissa. Britannia ei ole kärsinyt laajan EU-kritiikin tavanomaisimmista taustasyistä lainkaan. Maa ei esimerkiksi kuulu euroalueeseen eikä Schengenin sopimukseen, ja myös jäsenmaksuista Britannia on neuvotellut vapautuksen. Niinpä on oletettavaa, että näiden systeemiongelmien piiriin kuuluvissa maissa vastustus olisi paljon korkeampaa ja riittäisi eroamiseen selvästi.
Euroopan neljä tietä
Omasta mielestäni jäsenyys EU:ssa ei enää palvele Suomen kansallista etua. Esimerkiksi pakolaiskriisiin ei ole pystytty löytämään toimivaa ratkaisua EU:n tasolla, vaikka EU olisi ollut oikea väline asian ratkaisemiseksi ja islamilaisen terrorismin pysäyttämiseksi. Epäonnistuminen johtuu siitä, että suuressa valtioliitossa ei voida saavuttaa tarvittavaa yksimielisyyttä, ja siksi valtioiden on pitänyt alkaa valvoa rajojaan jälleen itse valtakuntien rajoja pilkkanaan pitävän Schengenin sopimuksen ohi.
Euroopan kansakunnilla on edessään neljä mahdollista tietä.
Nykyinen federalistinen tie (1) johtaa aina vain syvemmälle integraation sysimustaan syleilyyn ja liittovaltion pimeään ytimeen, jossa velat, varat ja verotus katsotaan yhteisiksi, valtioiden itsemääräämisoikeus nujerretaan, ja kansalaisten taloudelliset ja poliittiset vapaudet otetaan pois esimerkiksi käteisen rahan ja sananvapauden – noiden vapauden viimeisten tunnusmerkkien – kuolettamisella. Tuloksena on sisäisiä devalvaatioita, julkisen omaisuuden myyntejä kansainvälisille sijoittajille, työttömyyttä ja eriarvoistumista.
Toinen (2) tie on nationalismin tie, joka avautuu vastustamaan vasemmistohegemonisen totalitarismin luomista. Se puolestaan johtaa fasistiseen yhteiskuntakäytäntöön, jossa lisätään elämäntapatarkkailua ja kansalaisvapaudet riistetään kansallisten etujen puolustamiseksi.
Kolmas (3) tie on sosialismin tie, jolla valtioiden velkoja ja kansakunnilta velkojen panttina pois otettua varallisuutta aletaan lunastaa takaisin sosialismin keinoin. Tämä merkitsee pankkien sosialisoimista, liikepankeille luovutetun rahanluontijärjestelmän palauttamista keskuspankeille tai sitä, että EKP ostaa valtioiden velkakirjat pois rahoittajilta laskien liikkeelle suuren määrän rahaa. Tämä puolestaan merkitsee jättiläisinflaatiota ja tasaveroa kaikille. Finanssikuplan puhkaisemisesta seuraa hurjaa aineellista kurjuutta.
Neljäs (4) tie – ja samalla tie, jota itse haluaisin kuljettavan – on paluutie, jota kulkien Euroopassa tultaisiin hallitusti takaisin lähtökohtaan: itsenäisten kansallisvaltioiden järjestelmään. Tämä merkitsee valtioiden suvereniteetin, poliittisen itsemääräämisoikeuden ja itsenäisen rahapoliittisen vallan palauttamista, kansallisen lainsäädäntövallan vahvistamista ja eurojärjestelmästä irtautumista.
