7. kesäkuuta 2016

Perussuomalaisten päämies–agentti-ongelma ja hallitusvastuu


Perussuomalaisten ja kokoomuslaisten valmistautuessa kokouksiinsa on hyvä tehdä analyysia puolueiden hallitustaipaleesta.

Monillekin on selvää, että Perussuomalaiset onnistuivat oppositiossa ollessaan (mikä ei välttämättä johtunut vain siitä, että ”vastustaminen on helppoa”). Puolue onnistui kanavoimaan muun muassa maahanmuuttokritiikin ja euroalueen arvostelun uskottavasti.

Menestyksessä ei ollut kyse myöskään vain tunnepohjaisesta luottamuksesta sanomaan. Puolue oli oikeassa varsin monissa asioissa. Euron tukitoimiin, EU-jäsenmaksuihin, haittamaahanmuuton kuluihin ja moniin muihin kansainvälisistä hirttosilmukoista johtuviin menoihin uhraaminen on romuttanut omaa talouttamme. Niinpä riippuvuuden kritisoiminen ja itsemääräämisoikeuden palauttamisvaatimukset ovat olleet perusteltuja, ja kansa palkitsi puolueen kahdella eduskuntavaalivoitolla.

Useimmille on tullut selväksi myös se, mistä perussuomalaisen puolueen nykyinen kannatuskato johtuu. Hallituksessa ollessaan puolue on joutunut apupuolueen asemaan.

Poliittista valtaa sanotaan käytettävän instituutioiden kautta. Perussuomalaisten tilannetta voidaan selittää viittaamalla siihen, että hallitusvastuussa on tehtävä politiikkaa erilaisilla menetelmillä kuin oppositiossa, vaikka päämäärät ja arvot olisivatkin samat.

Sen sijaan nyt perussuomalaisten ministeripoliitikkojen ja EU-parlamentaarikkojen argumentaatiolta on katkennut terä. Ministerihän ei ole vain henkilö vaan instituutio, joka joutuu rajoittamaan myös itseään. Institutionaalisen vallankäytön tehtävänä on taata, ettei valta despotisoidu eikä kukaan henkilö voisi ajaa instituution kautta omia tarkoitusperiään.

Tällä näennäisesti myönteisellä seikalla on myös varjopuolensa. Poliitikot sulautetaan ja sopeutetaan osaksi vallan verkostoja. Käänteispuolena vallan institutionalisoiminen kuolettaa politiikasta luovuuden ja uudistamishalun. Tuloksena on juuri sellaisia pettymyksiä kuin on nähty Perussuomalaisten äänestäjäkunnassa.

Päämies–agentti-ongelma puolueissa

Kysymystä Perussuomalaisten kannatuskadosta voidaan lähestyä toimijuuden teoriasta tunnetun päämies–agentti-ongelman kautta. Kuka oikeastaan on poliittisen vaihtosuhteen asiakas ja palvelija, isäntä ja orja tai – hegeliläisesti lausuttuna – herra ja renki?

Perussuomalaisten ollessa oppositiossa asiasta ei ollut epäilystä. Puolue julistautui kansan palvelijaksi ja kansalaisten tahdon pyyteettömäksi toteuttajaksi. Näin menetteli jo Veikko Vennamon SMP. Päämiehenä nähtiin (tosin melko määrittelemättömästi) Suomen kansa ja sen yhteinen etu, ja toimija-agenttina oli puolue. Nyt kun puolue on joutunut rikkomaan tai perumaan lähes kaikki vaalilupauksensa ja periaatteensa, asiasta vallitsee epäselvyys.

Päämies–agentti-ongelma on esiintynyt edustavasti myös muissa puolueissa. Esimerkiksi kokoomus julistautui muutama vuosi sitten ”työväenpuolueeksi” väittäen, että kokoomuksen teesien ajaminen on nimenomaan työssä käyvän keskiluokan etujen mukaista. Siten puolue rikkoi perinteisen päämies–agentti-kuvion, jossa palkansaajien asioita katsottiin edistettävän ainoastaan vasemmistolaisen työväenliikkeen kautta. Muistammehan tavan, jolla Jyrki Katainen asioi kilpailijoidensa kentillä ja osti terveydenhoitohenkilökunnan äänet puolueelleen lupaamalla heille tuntuvat palkankorotukset suoraan julkisen talouden kassasta? Kokoomus myös rikkoi tämän palkankorotuslupauksensa heti vaalien jälkeen. Luonnollisesti muistamme Sauli Niinistön tavan heittäytyä ”työväen presidentiksi”.

Nyt kun kokoomus on tuoreen puheenjohtajakandidaattinsa mielestä osoittautunut ”kovaksi ja etäiseksi”, on päämies–agentti-asetelma täysin sekaisin myös kokoomuksessa. Petteri Orpo pitää tavoitteenaan ”palauttaa kansan luottamuksen kokoomukseen”, sillä keskiluokka on ”etääntynyt kokoomuksesta”.

Itse näkisin asian niin päin, että kokoomus on etääntynyt keskiluokasta. Stubbin johdossa kokoomus on ajanut lähes kaikkien maailman ihmisten paitsi suomalaisten omia asioita. Väite, että kokoomuksen linja muuttuisi vaihtamalla ministeriryhmän kakkosmies ykköseksi, on naurettava, sillä Orpo on vetänyt sisäministerinä toimiessaan kansalaisten suuren enemmistön tahdon vastaista maahanmuuttopolitiikkaa. Elina Lepomäki puolestaan on Pia-Noora Kauppiin ja Suvi-Anne Siimekseen verrattavissa oleva poliittinen broileri, jonka panos linjanvetäjänä on jäämässä ohueksi. Hän siirtynee pian palvelemaan muita päämiehiä elinkeinoelämän agenttina.

Sosiaalidemokraateissa päämies–agentti-ongelma puolestaan realisoitui viime eduskuntavaaleista tutun ”suklaata yrittäjille” -kampanjan yhteydessä, kun demarit yrittivät omasta puolestaan asioida kokoomuksen tantereilla ja uskotella, että puolue ajaa myös yrittäjien etuja. Kampanja floppasi pahasti ja sai haukut yrittäjiltä, joiden oli mahdotonta ymmärtää, miten palkankorotuksia kerjäävän ay-liikkeen olkapäällä istuva puolue voisi olla yrittäjien ja työnantajien asialla. Puoluejohto selitteli asiaa toteamalla, että puolueen ”viesti ei mennyt perille”. Selitys oli hutera ja ylimalkainen. Kenties viesti ymmärrettiinkin; siinä vain oli vikaa.

Vihreät puolestaan taistelivat tuulimyllyjä ja todellisuutta vastaan pitääkseen poliittisen päämies–agentti-suhteen voimassa. Puolue lupasi pohjoisille maanomistajille ja luonnonsuojelijoille, että vihreät eivät kannata tekoaltaan rakentamista, vaikka puolue toisaalta vaatiikin lisää tuulivoimaloita. Näin puolue kieltää sen tosiasian, että tekoallas on välttämätön tuulisähkön tuotantovaihteluiden tasaamiseksi. Pelkkää populismia siis.

Entä miten on perussuomalaisten kohdalla? Kokoomuksen, Sdp:n ja vihreiden tempauksiin verrattuna puolue on ollut melko lievästi populistinen – ainakin mikäli populismilla tarkoitetaan käsityskantaa, jonka mukaan mikä tahansa argumentti kelpaa politiikan välineeksi, kunhan se tuo kannatusta. Sen sijaan perussuomalainen puolue on julistautunut tiettyjen arvojen kannattajaksi hyvin tinkimättömästi ja on sitä ollutkin.

Miksi Perussuomalaisten kannatus romahti?

Perussuomalaisen puolueen päämies–agentti-suhdetta voidaan analysoida purkamalla kannatuksen rakentuminen neljään osaongelmaan. Päämiehellä tarkoitetaan tällöin politiikan valtasubjektia, toisin sanoen tahoa, jolla vallan katsotaan olevan. Agentilla puolestaan tarkoitetaan asioiden ajajaa ja käytännöllisen työn tekijää.

1. Kenen intressejä eli etuja politiikassa edistetään? Onko kyseessä (a) kannattajien ja puoluejäsenten yhteinen (suurimmista nimittäjistä) koostuva etu, (b) puolueen etu, (c) puoluetta johtavien ihmisten henkilökohtainen etu vai (d) koko yhteiskunnan (tai Suomen kansan) eduksi sanottu etu?

2. Mitkä ovat poliittisen kannatuksen hankkimiseksi esitetyt lausutut tavoitteet ja mahdolliset kulissien takana olevat todelliset tavoitteet, jotka yleensä salataan sekä poliittisilta vastustajilta että omilta äänestäjiltä poliittisessa vaihto- ja neuvottelusuhteessa?

3. Miten poliittinen todellisuus rakentuu edellä mainittujen intressien ja lupausten suhteissa (politiikan realismiongelma)?

4. Miten poliittiset toimijat, jotka yleensä pyrkivät esiintymään agentteina eli kansan palvelijoina (minister, lat. = palvelija), onnistuvat asemansa esittämisessä, toisin sanoen, kuinka poliittiset ehdokkaat, edustajat ja puoluejohtajat kykenevät asettumaan vaihteleviin rooleihinsa?

Ad 1. Ensimmäiseen kysymykseen voidaan vastata, että oppositiossa ollessaan perussuomalaiset pystyivät luomaan mielikuvan, jonka mukaan puolueen kannattajien etu on koko Suomen etu ja että puolue ajaa kaikkien asiaa a:sta d:hen. – Aivan niin kuin Veltto-Virtanenkin aikoinaan huitoi ja lausui: ”Mää puhun kaikkien puolesta!”

Kun puolue hallituksessa ollessaan institutionalisoitiin edustamaan ”koko yhteiskunnan etua”, kävi nopeasti selväksi, ettei kyseinen etu ollutkaan enää yksiselitteisesti Perussuomalaisten kannattajien etujen mukaista. Syynä on tietty ohjelmattomuus: hallitusohjelmaa ei saatu koskaan sopusointuun puolueen oman ohjelman kanssa, vaan hallitusneuvotteluissa oman ohjelman annettiin joustaa, jotta kansan toive puolueen osallistumisesta hallitukseen saatiin toteutettua. Aate on hukassa – nimenomaan kansallista etua puolustava aate, niin kuin se on Kansalliselta Kokoomukseltakin.

Ad 2. Toiseen kysymykseen vastaaminen edellyttäisi salattujen tarkoitusperien tuntemusta, jota on tosin vaikea saavuttaa. Mutta hyvin voidaan olettaa, että jokainen puolue liikkuu ketunhäntä kainalossaan. Lausuttu tavoite eli lupaus on usein täysin eri asia kuin todellinen tavoite tai tavoite, joka pidetään mahdollisena saavuttaa.

Perussuomalaisen puolueen esittämä EU-kritiikki on sisältänyt huomattavan määrän arvostelua, joka voidaan mieltää lupaukseksi, jos puolue pääsee valtaan. Esimerkiksi eurojärjestelmän kritisoiminen on esitetty ja mielletty lupauksena, että puolue ei jatka euroalueen tukemista hallituksessa ollessaan. Nykyisin puolue on vieritetty EU:n ja eurojärjestelmän tueksi sen viimeistäkin kansanedustajaa myöten, osana vallan institutionalisoitumista.

Näin voidaan katsoa, että todelliset tavoitteet olivat erilaisia kuin ilmoitetut tavoitteet. Koska aiemmin vastustettujen tavoitteiden myöhempi hyväksyminen on tapahtunut puolueen sisällä pitkin hampain, voidaan päätellä, että päätavoite on ollut hallitusvastuussa pysyminen ja poliittisen valta-aseman säilyttäminen.

Ad 3. Kolmanteen kysymykseen voidaan vastata, että perussuomalainen puolue on joutunut intentionaaliseen ristiriitaan, jossa se joutuu edustamaan itselleen vieraita tarkoitusperiä. Käytännössä tästä seuraa painovoimalain mukainen laskelma, jonka mukaisesti Titanic uppoaa luonnonlain sanelemalla varmuudella.

Sama nähtiin vasemmistopuolueissa, jotka eivät jääneet kellumaan sen jälkeen, kun suomalaisille kävi selväksi, etteivät vasemmistopuolueet edustakaan suomalaisten työläisten etua vaan hoilaavat ”Kansainvälistä” vierasperäisten tahojen hyysäämiseksi. Vain tämän kaiken unohtaminen voi palauttaa vasemmiston valtaan. Päämies–agentti-suhde on käännetty karnevalistisesti nurin kuin jokeri pokerissa, mutta kohtalokasta on, jos perussuomalainen puolue jää näin rakennettuun EU-korttitaloon asumaan.

Ad 4. Neljänteen kysymykseen vastaaminen tuo asian lähimmäksi päämies–agentti-ongelmaa: kuka palvelee ketä poliittisissa vaihtosuhteissa? Millaisten asemien tai roolien kautta poliittista valtaa ilmaistaan ja käytetään?

Perussuomalaisten ennen niin sanavalmiista politiikasta ovat varisseet terävimmät sutkaukset, tai ne on tietoisesti karistettu pois. Blogikirjoittaminen on hyytynyt, ja radiohiljaisuus vallitsee. Ehkä poliitikot ovat oppineet politiikan sovinnaisuussääntöjä itse. Mutta ilmeistä on, että edustajat on sopeutettu noudattamaan poliittista korrektiutta hintana hallituksessa olosta.

Tämä on ollut nykyisen opposition, vihervasemmiston ja perussuomalaisten arvostelijoiden samanaikainen voitto ja tappio, sillä ne ovat saaneet läpi sensuurivaatimuksensa mutta eivät ole saaneet enää haukuttavaa juuri mistään. Perussuomalaisen puolueen itserankaisujärjestelmä ”rasisteille” on nyt äänekkäämpi kuin oppositio ja vaientaa tehokkaammin kuin Gestapo. Sordiinon käyttäminen on merkinnyt tappiota myös perussuomalaisille itselleen, sillä puolueen rooli ”totuuden peittelemättömänä julistajana” on lakastunut.

Roolit ovat osoittautuneet myös valittuja henkilöitä isommiksi. Terävimmät ajattelijat ja sanankäyttäjät on vaimennettu joko potkuilla tai parhailla asemilla. Esimerkiksi käy vaikka parlamentin puhemies Maria Lohela, joka ei saa asemansakaan puolesta sanoa mitään. Välkyimmät kriitikot on laakeroitu valiokuntapaikoilla, joissa kiltteys palkitaan ulkomaanmatkoilla. Ne ovatkin aina sitä pitempiä mitä harmonisempaa yksimielisyyden hyminään sulautuminen on.

Tasehäiriö sosiaalisen pääoman vaihtosuhteissa

Poliittisessa vaihtosuhteessa kansan katsotaan luovuttavan melko vähäpätöisistä osatekijöistä (yksilöiden äänioikeus) koostuvan valtansa poliitikoille, joiden odotetaan vastavuoroisesti luovuttavan suuren keskitetyn päätäntävaltansa takaisin kansalle erilaisten etujen ja myönteisten päätösten muodossa.

Vaihtosuhde ei ole kuitenkaan koskaan ollut tasapainossa, vaan väliin on jäänyt erottava tekijä X, jota kutsutaan poliittiseksi vallaksi. Se ilmaisee, kumpi osapuoli hyötyy henkilökohtaisesti enemmän: poliitikot vai kansalaiset. Tällöin vallasta korostuu sen henkilökohtainen ja subjektiivinen puoli, eikä kyse ole enää yhteiskunnan edun ja puolueen edun mukaisesta päämies–agentti-suhteesta.

Poliitikon asemaa on pidetty tavoiteltavana, ja tämä on merkki siitä, että poliitikot ovat hyötyneet yleensä enemmän, eli jäännöstekijä X on osoittanut positiivista tulosta nimenomaan poliitikoille. Henkilökohtaisten voittojen niittäminen on tosin nykyään entistä vaikeampaa, sillä myönteistä jaettavaa ei ole, ja siksi politiikassa on korostunut uhrimieli. Politiikkaan osallistumista poliitikon roolissa ei mielletä enää ”yhteiseksi hyväksi toimimisen” tai edes ”henkilökohtaisten etujen metsästämisen” kautta, vaan sitä pidetään uhrautumisena, mikä on luonut monille sen (virheellisen) mielikuvan, että kyse on jostakin ääriajattelusta tai radikalismista.

Todellisuudessa tilanne artikuloi vain erimielisyyttä, joka vallitsee puolueiden päämies–agentti-suhteissa. Tilanne onkin nyt mielenkiintoinen nimenomaan hallitusvallan omalta kannalta, sillä kaikissa hallituspuolueissa rivit näyttävät olevan pahasti halki.

Perussuomalaisia nyöritetään yhteen ripittämällä jäsenkuntaa ja eduskuntaryhmää, mutta kannattajakunnasta on kadonnut puolet. Kokoomuksen kannatus vajoaa, ja puheenjohtaja on suurissa vaikeuksissa talousliberalistisen ja federalistisen agendansa kanssa, sillä konservatiivisten kokoomuslaisten näkemys asioista on toinen. Keskustan päämies–agentti-ongelma on myös aivan ilmeinen. Vaikka puolueen gallupkannatus onkin korkealla, puolue ei selvästikään aja pääkannattajakuntansa etuja, mistä parhaan analyysin on tarjonnut puolueesta eronnut Paavo Väyrynen. Vasemmistolle luo kannatusta vain parempien vaihtoehtojen puute.

Politiikan kurssia korjattava

Perussuomalaisten ongelma on sama, minkä Petteri Orpo näki kokoomuksen ongelmana: miten puolue saisi palautettua kannattajakuntansa luottamuksen? On kuitenkin hullunkurista, mikäli ongelma nähdään pelkkänä ”uskottavuuskysymyksenä”, sillä tällainen kannanotto paljastaa, että tavoitteena onkin mahdollisimman hyvä hämäys (uskottavuus) ja todellisten tavoitteiden ajaminen lausuttujen tavoitteiden kaavussa, kulissien takana.

Tosiasiassa kummankin pian kokoustavan puolueen ongelmana on realismiongelma, jonka takaa paljastuu toimijuuteen liittyvä päämies–agentti-ongelma, toisin sanoen se, että puolueet eivät aja kannattajiensa asioita. Tätä ongelmaa taas on mahdotonta korjata muuttamatta politiikan kurssia.

Koska Perussuomalaiset on sopeutettu kokoomuksen apupuolueeksi (esimerkiksi maahanmuuttopolitiikassa) ja kokoomus puolestaan on laajan virkamieskuntansa kautta taitava toimimaan porvariston ja hyväosaisimpien eduksi (esimerkiksi sosiaalipolitiikassa), ovat kärsijöinä olleet ensisijaisesti Perussuomalaisten äänestäjät. Niinpä hallitusta vastaan kohdistettu arvostelu on sattunut kipeimmin perussuomalaiseen puolueeseen.

Keskeinen kysymys on, tapahtuuko hallituksen kurssin korjaus kokoomuksessa vai Perussuomalaisissa. Jos se tapahtuu kokoomuksessa, Alexander Stubbin ja hänen yltiöfederalistisen esikuntansa on väistyttävä. Jos kurssin korjaus tapahtuu Perussuomalaisissa, pitää hallituksen koko linjaa muokata.

Yksi perussuomalaisen puolueen ongelma on, että puolueelta puuttuvat pätevät avustajat ja edustus virkamieskunnassa. Kun valtaa käytetään instituutioiden kautta, ministerit ovat kädettömiä, mikäli heidän johtamansa ministeriöt ovat eri puolueita edustavien jäsenkirjavirkamiesten hallussa, ja luottamus poliittisen johdon ja virkamiesten väliltä puuttuu.

Kannatan itsekin keskeisimpiä perussuomalaisen puolueen ajamia arvoja ja periaatteita (muun muassa euroalueen kritiikki ja maahanmuuttokritiikki), mutta analyysini paljastaa viileästi myös sen, että puoluetta odottaa paluu prosenttisarjaan, mikäli puolue ei saa nykyistä linjaansa korjatuksi. Kansakunta ei kaipaa nyt ”teryleeniä” vaan sitä ”ryhtiä ja rehellisyyttä”.

Audi ja hillotolppa eivät auta

Hallitusvastuussa päämies–agentti-suhteen velvoittavuus on luonnollisesti toisenlainen kuin oppositiossa, ja siksi korjaukset voivat tapahtua vain tekojen ja toiminnan kautta. Puolueessa luotetaan liikaa siihen, että valtaa voidaan käyttää osana instituutioita, valtaorgaanien suopeuteen sulautuen ja pitkästä korpivaelluksesta lopultakin nautiskelemaan päästen: edes hetkellisesti pöytien antimista hurmioituen, vaikka palkintoa odottaisikin tappio ja paluu ankeaan arkeen.

Puolue luottaa liikaa myös poliittisen muistin lyhyyteen, siihen, että kannatus ehtii palautua seuraavien kahden ja puolen vuoden aikana. Puolue voi yrittää kasvojen kohotusta lähtemällä hallituksesta juuri ennen seuraavia eduskuntavaaleja, jolloin hallitusta todennäköisesti täydennettäisiin vihreillä ja Rkp:llä. Ne mielellään korjaisivat hedelmät myös hallituksen mahdollisesti aikaan saamista myönteisistä tuloksista.

Myös ensi vuoden kuntavaalit edellyttävät fokuksen terävöittämistä. Puolue ei voi tuudittautua siihen, että kuntatason asiat ovat erilaisia kuin valtionpolitiikan asiat. Eivät ne ole. Se, mitä tehdään valtion tasolla, vaikuttaa kuntiin, ja kaikki, mitä tehdään kunnissa, vaikuttaa myös valtioon.