5. marraskuuta 2017

Fahrenheit 451


Paperi syttyy 233 Celsius-asteessa, joka vastaa 451 Fahrenheitin lämpötilaa. Viimeksi mainittu on myös Ray Bradburyn tunnettu romaani ja François Truffaut’n elokuva.

Sanotaan, että totuus ei pala tulessakaan, ja suurta osaa netissä ilmestyneestä onkin ollut vaikea polttaa poroksi. Niinpä Saksan hallitus sääti hädissään lain, joka määrää Internet-toimijoille 50 miljoonan euron sakot ”väärinä” pitämiensä näkemysten lausumisesta. Lieventävien asiainhaarojen vallitessa voi selvitä 5 miljoonalla.

Lokakuun alussa voimaan tulleen lain mukaan sosiaalisen median ylläpitäjien täytyy alkaa valvoa käyttäjien mielipiteitä, ja ”vihapuheena” pidetyt näkemykset velvoitetaan poistamaan määräajassa. ”Selvästi lakia rikkova sisältö” pitää poistaa 24 tunnissa ja ”epäselvissä tapauksissa” aikaa on viikko.

Ripeää pitää olla sensuurin työn. Viranomaiset ilmeisesti tavoittelevat sensuroitavalle ainekselle lisäjulkisuutta, sillä pimittämisellä on paniikinomainen hoppu. Kaikki alkavat tietää, että ”verkko tulkitsee sensuurin vaurioksi ja reitittää sen ohi” niin sanotun Streisand-ilmiön mukaisesti. Tässä mielessä verkko toimii kuten ihmisten aivot, jotka kiinnittävät huomioonsa kaikkeen, mikä kielletään ja tuottaa ”kielletyn hedelmän houkutuksen”.

Saksa toistaa natsitraumaansa ja sensuroi kuin Gestapo

Ymmärrettyään Alternativ für Deutschland -puolueen vaalivoitosta saamansa signaalin Angela Merkelin hallitus on yltynyt täysin kaheliin sananvapauden kuohintaan. Sakon uhan suuruus joko osoittaa sananvapauden arvon tai mitätöi euron tavalla, joka on 1920-luvun inflaatiota pahempi.

Kun Saksan sananvankeutta valvova inkvistio on annettu nettioperaattorien tehtäväksi, töpselinokkaiset nettinörtit toimivat nyt yhtä aikaa poliiseina, syyttäjinä ja tuomareina, ja ratkaisujen täytyy olla joka kerta oikeita, sillä kansanvaltaisille yhteiskunnille tyypillisenä pidettyä muutoksenhakumahdollisuutta ei ole. Tämä saattaa selittyä sillä, että aineistojen tuhoaminen ei ole edes tuota pelättyä tuomitsemista, jota edeltäisi oikeuskäsittely ja puolustatumismahdollisuus, vaan se on yksipuolista poistamista eli likvidointia, joka voi tapahtua täysin mielivaltaisesti.

On huomattava, että vaikka jotkut mielipiteet olisivat joidenkin toisten mielestä vääriä tai joissakin suhteessa epätosia, ne ovat kuitenkin todellisia, sillä ne esiintyvät todellisuudessa. Siksi niiden pois jynssääminen johtaisi valheelliseen kuvaan yhteiskunnasta.

Tätä kautta Saksan hallitus on avannut tien ihmisoikeuksien, YK:n ihmisoikeusjulistuksen ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen vastaiseen sensuuriin. Tämä jälkikäteinen pikasensuuri luo olemassaolollaan pelkoa ja aiheuttaa ennakkosensuuria, jonka tarkoitus on tappaa sananvapaudesta sen olennainen ydin: mahdollisuus osoittaa ja lausua julki vaikeiksi koettuja yhteiskunnallisia ongelmia.

On muistettava (ja myös tulevaisuutta varten tähdennettävä), että sananvapauden suoja koskee nimenomaan ongelmallisiksi koetuja asioita, joista julkinen hallinto ja valtiovalta ovat eri mieltä kuin kansalaiset, sillä ongelmattomien asioiden kohdalla sananvapautta ei lainkaan tarvita. Sananvapaus on yhteiskunnan rakenteiden välillä vertikaalista, ja se voi realisoitua vain sellaisissa kysymyksissä, jotka herättävät voimakasta erimielisyyttä, siis myös vihaista puhetta.

Miksi sarkasmia pitää varoa?

Palautan mieleen kirjailija Heinrich Heinen lauseen vuodelta 1823: ”Siellä, missä poltetaan kirjoja, poltetaan pian myös ihmisiä.”

Sarkasmien, parodioiden ja mustan huumorin esiinnousua voidaan pitää merkkinä politiikan ja hallinnon despoottisuudesta, sillä sarkastisuus on psykologisesti arvioiden merkki siitä, että sen harjoittajat kokevat itsensä loukatuiksi. Sarkasmi kukkii kansan keskuudessa siksi, että sovitus ei olosuhteista johtuen käy, ja jäljelle jää vain alistuminen.

Sarkasmia ja parodiaa ei ollut missään niin paljon kun entisissä sosialistimaissa. Niissä sananvapautta ja muita perusoikeuksia loukattiin tavalla, jolla koko ihmisyys kiellettiin, ja yhteiskuntakritiikki käpertyi sarkasmien ja parodioiden kuoreen. Sama on toteutumassa myös nyky-Suomessa, sillä terveessä yhteiskunnassa esimerkiksi Päivän Byrokraatin ja Keijo Kaarisateen tapaisia sinänsä viattomia sivustoja ei tarvittaisi.

Varoitan siis lähtemisestä sarkasmien tielle, sillä se on merkki oloihin alistumisesta, eräänlainen voimattomuuden tunnustus, josta valtiovalta, poliittinen hallinto ja viranomaiset tykkäävät. Sen vuoksi ne katsovat tyytyväisinä läpi sormien, kun kansalaiset muurahaisia sukissaan ja naama tympeästi vääntelehtien valittavat ja selittelevät, että heidän vihassaan vapauksia vastaan rikkoneita kohtaan onkin muka kyse vain mitättömästä ”sarkasmista”, eli mustan huumorin kaapuun puetusta ”kritiikistä”.

Tällaisesta tukahdutetusta, todellista vastarintaa nujertavasta ja ihmisten luovuutta sekä elämän voimia vastustavasta anturan alle asettamisesta nousee ahtaassa elintilassa piipertävien pieneläinten, jyrsijöiden ja päästäisten, tympeä lemu.

He vetivät altaan maton

Kysytäänpä kuitenkin, miksi ylipäänsä on olemassa ”vihapuheeksi ”sanottua maahanmuuton ja muiden epäoikeudenmukaisena koettujen tarkoitusperien arvostelua ja vastustusta. Kuin mustasta komediasta on se tapahtumien kulku, jolla ”vihapuheen” metsästäjät ryömivät nyt kynnet verillä koettaen tavoittaa edellä kulkevan yhteiskuntakritiikin ja laittaa häkistään lähteneen lohikäärmeen aisoihin.

Niin sanottu vaihtoehtomedia ja sen terävä yhteiskuntakritiikki syntyivät siksi, että Euroopan unionin löperöliberaalit ja vihervasemmistolaiset idealistipoliitikot avasivat Euroopan ulkorajat maahanmuuttotulvalle, jota kansallisvaltioiden kantaväestöt eivät hyväksy.

Tällä dynamiittityhmällä politiikallaan he sytyttivät vastavalkeat ja kritiikin soihdut, mutta vieläkään he eivät tajua tekojensa merkitystä eivätkä ymmärrä jälkien johtavan omiin päätöksiinsä. Sen sijaan he arvostelevat itse tuottamansa ongelman ilmentymää, laajaa yhteiskuntakritiikkiä ja vaihtoehtomediaa, joka on kyseenalaistanut perinnemedian tavan elää rappeutuneessa, korruptoituneessa ja mädässä symbioosissa EU-johdettujen hallitusten kanssa.

Nyt nuo valtavirtapoliitikot sättivät omista virheistään itse herättämänsä arvostelun olemassaoloa, mikä on johtamassa kaksinkertaiseen valheeseen ja petokseen. Voilà! Tämä politiikka on, paitsi tyhmää, myös toimimatonta, sillä mielipiteiden tukahduttaminen johtaa yleensä käsirysyihin kaduilla.

Asia on kuin kaasun ja tulitikun suhde. Poliitikot syyttävät räjähdyksestä leimahdusta, vaikka he itse päästivät kaasun keittiöön.

Kulttuurin katastrofaalisuus ja nurin käännetty liberalismi

Eräinä syinä mielipiteiden kärjistymiseen ovat olleet postmoderismin, jälkistrukturalismin, sosiaalisen konstruktionismin ja dekonstruktion tapaiset irrationaaliset ajatussuunnat, jotka ovat pyrkineet kaiken olemusajattelun kieltämiseen.

Menetetyiksi on tuomittu yhtä hyvin kansallisvaltiot, kehollinen kaksiarvoinen sukupuoliero kuin kaikki muukin aineellinen, mukaan lukien valtioiden varallisuus. Nyt koko elämä alkaen perhe-elämästä ja päättyen kansakuntien itsemääräämisoikeuteen yritetään ryvettää nomadisen kiertolaisuuden sekamelskassa, jota höystävät ”sananvastuu” ja ”kivapuhe”.

Kysymyksessä on olevaisen maailman kieltäminen, jota jo Martin Heidegger arvosteli kirjoituksissaan.

Ei ihme, että tätä valheellisuutta vastaan on lopultakin noussut vastareaktio. Tulkitsen nykyistä mielipideympäristön klusteroitumista, polarisaatiota ja kärjistymistä seuraukseksi älyn rappiosta, jonka vallitessa irrationalismi ja sen mukaiset poliittiset näkemykset ovat lähteneet lentoon länsimaissa.

”Vihapuheeksi” lavastetussa argumentaatiossa on kyse realistien ja rationalistien esiinnoususta huomauttamaan, ettei kaiken potaskan pidä läpäistä kriittisyyden seulaa, vaan suuri osa punavihreiden ajatuspajojen, wörkshoppien ja kaikenlaisten pop up -pilottiprojektien päättömistä ideoista joutavat suoraa päätä rehusilppuriin ja poistoraasteen keskipakoissuuttimen kautta Nevanderin suolle.

Tosiasiassa poliittisen eliitin optimismi on pelkuruutta kohdata todellisuus, ja heidän esittämänsä uhkaukset sananvapauden pois syömisestä ovat pelkkää pyrkimystä jatkaa omaa syväjoogaansa pian poksahtavassa kuplassa.

Heidän väitetty ”liberalisminsa” ei ole mitään oikeaa vapaamielisyyttä vaan pikkusieluisten opportunistien elämäntapaeskapismia ja huvitteluliberalismia, joka asettaa ihanteeksi ja päämääräksi, että kaikilla olisi kliffaa. Koska yhteiskunnallinen todellisuus harvoin on pelkkää kliffaa, he osoittavat omaa vapaamielisyyttään kahlitsemalla asioita koskevan totuuden.

Syynä Euroopan maiden älyllisesti, poliittisesti ja taloudellisesti katastrofaaliseen tilaan on se, että Eurooppaa johtamaan on päästetty videopelien yleissivistämiä porvareita ja vihervasemmistolaisia ituhippejä, joilla ei ole esittää toimintansa tueksi vähäisintäkään järjen hiventä, ei minkäälaista filosofiaa eikä sen tärkeintä menetelmää, eli loogista ajattelua.

Täytyisi kai itse ryhtyä filosofiaa jakamaan, sillä luonto ei säästä lahjojaan, mutta mitä tehtävää noille niinistöille, biaudet’eille ja monille muille sitten jää?