Mitätön kirja vallasta ja tyhjänpäiväistä porua populismista

Tamperelainen kustantamo Vastapaino julkaisi alkusyksyllä teoksen Poliittinen valta Suomessa. Kirja on politiikan tutkijoiden Mari K. Niemen, Tapio Raunion ja Ilkka Ruostetsaaren toimittama kokoelma, ja artikkeleista kootulle nippukirjalle tyypilliseen tapaan se jää vaille yhtenäistä ja kestävälle perustalle rakennettua teemaa sekä argumentaatiota. Kirjan kannessa Suomen vaakunaleijonaa saa kuitenkin näköjään käyttää joutumatta epäillyksi ”nationalismista”.

Politiikan tutkimuksen emeritukset ja heitä nuoremmat tutkijat seilaavat poliittisen vallan heilahdusten perässä ja arvioivat esimerkiksi sitä, miten presidentin valtaoikeuksien heikentäminen on muuttanut Suomen ulko- ja sisäpoliittista johtamista. Toisen keskeisen aiheen muodostavat EU-ajan muutokset poliitikkojen ja puolueiden valtasuhteisiin. Teoksessa puhutaan muun muassa puolueiden vallan kasvusta mutta myös vallan keskittymisestä entistä harvempiin käsiin. Tulokset ovat riippuneet siitä, ketkä ovat olleet parhaiten sovussa Brysselin kanssa.

Vaikka teoksen nimi onkin ”Poliittinen valta Suomessa”, siinä unohdetaan, että poliittinen valta Suomessa kuuluu kansalle. Tutkimuksen kohteena ovat valtioelinten, puolueiden ja poliitikkojen keskinäiset suhteet, ja politiikan kansalaisulottuvuus tulee esille lähinnä vain kahdessa yhteydessä: toisaalta äänestyskäyttäytymistä tarkastelevassa hyvin perinteisessä, yllätyksettömässä ja demokratiaa kapea-alaisesti vaalikäyttäytymisen kautta tarkastelevassa kirjoituksessa ja toisaalta ”neljäntenä valtiomahtina” tunnetua mediaa käsittelevässä artikkelissa.

Mari K. Niemi ja Elina Noppari tarkastelevat median aseman muutosta ja tiedotusvälineiden vallan kasvua ruotsalaisen Jesper Strömbäckin medioitumisteorian läpi. He väittävät Niemen vuonna 2014 tarkastetun väitöskirjan viestiä toistaen, että media ei ole enää politiikan kanava, tiedon välittäjä eikä lähde vaan siitä on tullut politiikan tekijä.

Kirjoittajien tekemä havainto ei ole yllättävä vaan yksinkertainen ja melko banaali. Asian on jokainen voinut todeta tiedotus- ja toitotusvälineiden toiminnan ajauduttua tendenssijournalistiikkaa suoltavaksi manipulaatioksi, jolla koetetaan ohjailla poliitikkoja ja taivutella kansalaisia.

Media itse saa valtaa muuttuessaan yhteiskunnalliseksi katalysaattoriksi, jonka kautta konflikteja yritetään hallita ja jolla muokataan ihmisten mielipiteitä. Tätä toimintaansa media pyrkii perustelemaan ideologisella termillä ”yhteiskuntavastuu”.

Kirjan asemaa tieteellisyyteen pyrkivänä teoksena huonontaa Mari K. Niemen markkinointirummutus teoksen puolesta. Hän on mainostanut kirjaa kotisivujensa esittelyssä, jota hän kutsuu Twitterissään ”Suomen-kiertueeksi”. Hän on meuhkannut kirjasta ”Presidentinvaalit”-luentosarjassaan, Helsingin kirjamessuilla, niinkin erikoisessa tapahtumassa kuin Liedon Säästöpankin talousseminaarissa sekä itse järjestämässään ”Baariparlamentti”-tilaisuudessa, jossa keskusteltiin viime maanantaina aiheesta ”Tuleeko populismista valtavirtaa?”.

Tapahtuman tarkoitus oli hänen kotisivujensa mukaan toimia lähtölaukauksena ”populismin valtavirtaistumista koskevalle Suomen Akatemian rahoittamalle tutkimushankkeelle”. Olisi mielenkiintoista tietää, millä perusteilla akatemia on antanut rahat nimenomaan Niemelle, sillä populismin määritelmä näyttää olevan häneltä aivan hukassa, niin kuin tutkijoiltaankin.

Tilaisuudessa Mari K. Niemi puhui puuta heinää Helsingin Sanomien Unto Hämäläisen, viestinnän tutkija Juha Herkmanin, Sdp:n Nasima Razymyarin, perussuomalaisten Riikka Slunga-Poutsalon, kokoomuksen entisen puoluesihteerin Taru Tujusen ja muutaman muun kanssa, joista järjen ääntä edusti vain Mari K. Niemen pomo, Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Markku Jokisipilä.

Populismista pauhattaessa tyypillistä on, että puhujilla on voimakas esiteoreettinen näkemys siitä, mitä populismi on. Sitten kaikki lyövät päänsä yhteen, ja tuloksena on tuloksetonta pulinaa. Niin nytkin.

Tilaisuuden piilofunktio ja ainoa tehtävä oli kerätä kiviä Mari K. Niemen tieteellisen urapolun varteen ja todistella, että akatemian rahoittama toiminta on ”yhteiskunnallisesti vaikuttavaa”.

Suomen Akatemia rahoittaa etukenossa olevia tutkijoita, jotka esiintyvät reippaasti mutta joiden argumentaatio ei ole kovin pohdittua ja joiden kirjoituksista puuttuu ajatuksen syvyys. Rahoittajien suosikiksi päätymistä edistää se, että vihervasemmistolainen media rakentaa myönteistä julkisuuskuvaa tutkijalle.

Mari K. Niemi on poseerannut muun muassa Vihreän Langan henkilöjutussa, jossa kerrottiin, että Niemi valmistui peruskoulun jälkeen vaatetusartesaaniksi ja toimi Yleisradiossa puvustajana sekä muotikauppa H&M:ssä tuotepäällikkönä ennen kuin haki 26-vuotiaana Turun yliopistoon opiskelemaan valtio-oppia, sosiologiaa ja poliittista historiaa. Ansioita siis on.

Helsingin Sanomat puolestaan ihailee nyt jo yli nelikymppistä tutkijaa Annamari Sipilän kirjoittamassa ja lennokkuutta tavoittelevassa jutussa ”Politiikan tutkija, joka ei halua eristäytyä kammioonsa - hän lähestyy kohteitaan vaikka tanssilattialla”. Toimittajan hehkutuksen mukaan Niemi ”on Suomessa politiikan tutkimisen nouseva tähti”!

Kiertoradalle siis päätyy, jos sanoo jotakin niin latteaa kuin edellä mainitun jutun kuvatekstissä: ”Populismistakin löytyy jotakin hyvää, jos se tarkoittaa sitä, että sivuun jääneet saavat äänensä kuuluviin.”

Totesin jo kirjoituksessani ”Mitä on populismi?”, että ”populismiksi” sanotut ilmiöt edustavat vain kansanvallan tyypillisiä piirteitä, joiden kautta poliittinen järjestelmä korjaa itseään, mutta nyt Mari K. Niemi röyhtäisi rahahakemuksessaan tuon ja tyhjensi Suomen Akatemian pajatson.

Lukijoita säästääkseni en siteeraa itseäni tässä. Sen sijaan ihmettelen, mistä Suomen Akatemia löytää sadat tuhannet euronsa täysin kesyjen tendenssitutkimusten tuottamiseen, joita on rahoittanut tietysti aiemmin myös Helsingin Sanomain säätiö. Minulle Suomen Akatemia ei ole antanut koskaan mitään.

Ilmeisesti selityksenä on Mari K. Niemen taito yhdistää toimintaansa muodikkaaksi koettuja tarkoitusperiä, kuten feminismiä ja populismin varovaista sekä näennäisesti ymmärtävää ja kohtuullisessa määrin kriittiseksi mainostettua tutkimusta.

Kun kirjoittaa hieman naisten kohtaamista lasikatoista, kuten Mari K. Niemi väitöskirjassaan, saa Peugotinkin avaran kattoikkunan näyttämään mieskuskeista ahdistavalta. Propagandistinen puhe ”lasikatoista” väittää, että naisia syrjitään järjestelmällisesti. Tämä on suora valhe naisia etuoikeuttavassa ja täysfeminiinisoidussa kulttuurissamme, ja sen tarkoitus on polkea miesten kulkusia. Kuka opettaisi tutkijanaiset tekemään puolueetonta tutkimusta, joka ei olisi feministien valitusvirsien mukaista? 

Huonoa näyttöä populismin tarkastelusta tarjoavat myös Emilia Palonen ja Tuija Saresma Vastapainon kautta julkaisemassaan toimitusteoksessa Jätkät & jytkyt, jossa etsitään populismille tyypillisinä pidettyjä ”ristiriitoja” perussuomalaisten argumentaatiosta mutta ei löydetä niitä vihervasemmiston ja punavihreän median suoltamasta propagandasta, vaikka mediatodellisuus on niitä täynnä.

On säälittävää, että populismin tutkijana esiintyvä Emilia Palonen väitti Ilta-Sanomissa, että Perussuomalaiset asettuvat seuraavissa vaaleissa ”kaikkia vastaan”. Todellisuudessa Perussuomalaisten väitetty populistisuus on ollut kansalaisten kuuntelemista ja toimimista suomalaisten ihmisten sekä yhteiskuntamme kokonaisedun puolesta.