8. marraskuuta 2017

Media luo tekstuaalisella ahdistelulla elämäntapakontrollia


Tiedotus- ja toitotusvälineet mekastivat alkuviikosta, että Kallion lukion teatteri-ilmaisun opettaja on hyllytetty virastaan ”seksuaalisen ahdistelun” vuoksi. Lehtien mukaan hän oli käyttänyt opetusmetodinaan muun muassa demonstroitua raiskausta ja laittanut vähäpukeisia likkoja näyttämölle.

Kun itse olin teini, olin sitä mieltä, että kouluun ei kannata edes mennä, jos siellä ei voi harrastaa seksiä muiden oppilaiden tai opettajien kanssa.

Kävin kylläkin eri kouluja, opintomenestykseni oli keskinkertaista ja älyni pääsi loistamaan vasta yliopistoissa, joissa minua tosin ahdistelivat monet vihervasemmistolaiset Mimosat poliittisesti.

Koska Kallion lukiolaisten koettu seksuaalinen ahdistuneisuus oli lehtijuttujen mukaan jatkunut ”vuosia”, päättelen, että vasta nyt media on saanut nuorison manipuloitua seksuaalisuuden vaarallistamiseen tähtäävällä feminismillään ja seksuaalisella ahdasmielisyydellään niin, että aihe voitiin ”löytää” ja mäkätys asiasta aloittaa.

Paljastavaa on, että pojat eivät valita, vaan kaikki kurssinsa keskeyttäneet olivat tyttöjä. Kitisijöiden kärjessä ovat eräs kyseistä lukiota käynyt pahamaineinen feministikirjailija ja poplaulaja, jotka käyttävät ajojahtia kouluaikaisen mieskaunansa ja narsistisen kostonhimonsa välineenä, niin kuin todennäköisesti suurin osa muistakin valittajista.

Ahdistelusta epäilty ja minulle henkilökohtaisesti tuntematon Hannu Tuisku on tehnyt väitöskirjansa Teatterikorkeakoulussa liittyen Jouko Turkan opetusmetodeihin. Vaikka hänen opetusmenetelmänsä eivät olisi lähtöisin Turkalta, on joka tapauksessa hyvä, että turkkalaisuuden jälki teatteri-ilmaisun opetuksessa näkyy.

Teatteri-ilmaisua voi oppia vain epämukavuusalueella

Täysin hakoteillä ovat ne Helsingin Sanomien naistoimittajan haastattelemat teatterialan naistoimijat, joilta lehti on lypsänyt kannanoton, että ”raiskausharjoitteet eivät ole tätä päivää”. Miten niin eivät ole? Kyllä ne ovat, sillä inhimillisillä peruskokemuksilla ei ole viimeistä myyntipäivää. Aihe on ajankohtainen ja liittyy monella tavalla ihmisten arkielämään, joten teatteri-ilmaisun alalla on voitava harjoitella eläytymistä myös seksuaalisiin extreme-kokemuksiin.

Teatteriopetuksen maailma taantuu, mikäli oppilaita liikutetaan pelkästään heidän omalla mukavuusalueellaan. Ihmisiltä on riisuttava naamiot samaan tapaan kuin Stanley Kubrikin elokuvassa Full Metal Jacket, jossa alokkailta vietiin alun alkajaisiksi ”ilme”. Vasta riisumisen jälkeen on mahdollista rakentaa jotakin.

On muistettava, että opetuksen kannalta voi olla välttämätöntä kokea kokemuksia, jotka ovat epämiellyttäviä. Arvostelijat ovat nyt tehneet oppilaiden epämiellyttävistä kokemuksista johtopäätöksen, että niitä ei olisi saanut tuottaa. Tämä on väärä johtopäätös, sillä jos ihminen ei koe myös vastenmielisiä kokemuksia, hän ei koskaan opi mitään.

Levittämällä poliittista korrektiutta esittävien taiteiden maailmaan tehdään teatterista nössöä: feminismin, sovinnaisuuden ja seksin pelon sekä kukkahattutätien, sädekehänunnien, virkkumummujen ja rukoilijasirkkojen mautonta ja mitäänsanomatonta nynnyviihdettä, joka aliarvioi katsojia omalla mielistelevyydellään ja kosiskelevuudellaan.

Turkkalaisuus on postuuminakin teatterihistoriamme antoisinta osaa

Kunnioitin Jouko Turkkaa siksi, että hänelle mikään ei ollut pyhää. Hänen työnsä hedelmänä voidaan edelleenkin nauttia esimerkiksi TV-draamasarjasta ”Kiimaiset poliisit”, joka hyödyntää nerokkaasti suomalaisten ihmisen ahdistusten, syyllisyyden, häpeän, ujoden ja kaikenlaisten katumusten aiheita. Siis juuri niitä, jotka pahimmillaan tekevät ihmisistä hiiriä.

Suomalaisessa metafysiikassa pyhiä asioita ovat naiset ja naisten oikeus nolata ja syyllistää miehiä sekä naulita heidät ristille milloin ”seksuaalisesta ahdistelusta”, milloin siitä, että mies on ilman lupaa naista parempi. Kirottuja näyttävät puolestaan olevan perussuomalaiset ja yleensäkin suomalaisten ihmisten ja erityisesti miesten halu nauttia hyvästä kansallisesta itsetunnosta, joka automaattisesti leimataan ”sovinismiksi” tai häpeän ja katumuksen aiheeksi.

Kun Taideyliopistossa on nykyisin otettu käyttöön jopa ”epäasiallisen kohtelun opas”, on Turkan hieno työ tuhottu täysin. Juuri epäasiallisen kohtelun opasta kannattaisi pitää opetuksen ohjenuorana ja pohtia siltä pohjalta, kuinka normeja voitaisiin paljastaa, kyseenalaistaa ja saattaa esiin vaikkapa Harold Garfinkelin kuuluisalla tavaratalometodilla, toisin sanoen rikkomalla niitä. Kukaan ei nimittäin saa tietää, millaisia yhteiskunnan normit ovat, jos kukaan ei niitä kyseenalaista ja koettele. On rikkomus tutkimusetiikaa vastaan, että tämäntapaiset älylliset kokeilut torjutaan ”epäeettisinä”.

Yliopistoälymystö poliittisen korrektiuden tyhmistämää

Feministien jatkaessa elämäntapakontrolliaan tieteenharjoittajat eivät vaivaudu kysymään, millaista ahdistelua jatkuva normien vartiointi yhteiskuntaan tuottaa. Väitteeni on, että ”seksuaalisena ahdisteluna” pidetty rajojen koettelu ei ensisijaisesti aiheuta konflikteja vaan laukaisee niitä, kun taas feministien harjoittama sovinnaisuuden partioiminen on loukkauksista pahin, sillä se koettaa kuohia yhteiskunnasta pois seksuaalisuuden, jonka olemus on se, että se menee soveliaisuusrajojen yli.

Seksuaalisuus on eettistä, sillä se paljastaa ihmisestä hänen hyvyytensä ja lempeän eläimellisyytensä sekä vastustaa teennäisyyttä ja valheellisuutta. Myös ”raiskausten” demonstroiminen on moraalisesti hyväksi ja oikeudenmukaista, sillä se valottaa, että seksuaalisuus perustuu vietteihin, kun taas seksuaalisen kanssakäymisen torjuminen ja tukahduttaminen ovat luonnonvastaisia ja ihmisarvoa kaltoin kohtelevia käyttäytymismuotoja.

Imaginäärisistä raiskauksista vaahtoaminen on tekopyhää ja moralistista, sillä väkisinmakauksen käsitteen intentionaalisesta rakenteesta johtuen koko ilmiö on mahdollinen vain kieltäymyksen ja seksuaalisuuden pois pidättämisen kautta. Kukaan ei ole kuitenkaan pystynyt perustelemaan, miksi seksin kieltäminen olisi moraalisesti oikeutetumpaa kuin seksin tavoittelu.

Naiset pyrkivätkin säännöstelemään ja pidättämään seksiä miehiltä heterosuhteissa, sillä se tuo heille valtaa: valtaa, jonka turvin naiset alistavat heteromiehiä ja nujertavat heidät korkokenkiensä alle. Yksi syy nykykulttuurin banalisoitumiseen ja irrationalismiin politiikassa ja tieteessä on feminismi, jonka vaatimuksia toteutettaessa on survottu munien lisäksi myös aivot.

Yliopistoihin palkatussa nykyhenkilökunnassa on vikana ennen muuta se, että se on tavattoman tylsämielistä, epä-älyllistä, yksitotista ja tyhmää. Jouko Turkan ”Kiimaiset poliisit” on pysyvästi ajankohtainen, sillä se muistuttaa, miksi jokaisessa suomalaisessa piilee poliisi: tosikkomainen, itse itseään ja toinen toistaan rajoittava moraalinvartija, joka kiusaa lähimmäisiään pelosta joutua muuten itse kiusatuksi.

Seksuaalisuuden – jota yleensä pidetään parhaana piirteenä ihmisessä – feminismi määrää peittämään limppulapiomaiseen yksi-ilmeisyyteen, joka tuo mieleen sosialismin ajan sankarinaiset. Pahinta on, että nykyisin tuohon ryhmäkuvaan pyrkii nimenomaan älymystönä esiintyvä yliopistoväki – ei tavallinen rahvas, jolla on päässään vielä jonkin verran järkeä, ironiantajua ja kapinamieltä, joita puolestaan voidaan pitää henkisen kypsyyden merkkeinä. Sen sijaan niin sanottu kulttuuriväki ei ymmärrä enää symboliikkaa, psykodynamiikkaa eikä mitään muuta kuin Tuntematonta sotilasta, joka säilyttää suosionsa ilmeisesti siksi, että yleisölle ei ole vielä valjennut, kuka hän on.

Miten valtamedian feministimafia harjoittaa tekstuaalista häirintää?

Helsingin Sanomat on yhdessä muun valtavirtamedian kanssa vääntänyt yhden lukio-opettajan taiteellisiin opetusmetodeihin liittyvistä subjektiivista arvioista huikean seksuaalisuutta vaarallistavan ajojahdin muistamatta, mitä varten koulu on olemassa. Kouluahan käydään ja läksyjä kasataan oppilaille siksi, ettei nuorisolla olisi aikaa tehdä sitä, mitä he muutoin luonnostaan tekisivät, eli nussisivat.

Seksuaalisuuden pois suodattaminen on koulun ideologinen piilo-opetussunnitelma, jolla ihmisiä hallitaan ja jolla pyritään redusoimaan seksuaalisuuden rippeet pois todellisuudesta. Feministien defensiivisyys paljastaa tietysti enemmän kuin heidän vaatteensa ja kertoo freudilaisesta torjunnasta sekä naisten peitellyistä inhohimoista – siis myös tavasta, jolla ”kulttuuri vaatii panemaan kuriin seksuaalisuutta ja aggressioita” (Toteemi ja tabu, 1913).

Jos kysytään, minkä verran mediamafian ”liberaaleina” esiintyviltä feministeiltä ja vihervasemmistolaisilta löytyy sitä itse mainostamaansa toleranssia, suvaitsevaisuutta ja vapaamielisyyttä, vastaus on: ”ei yhtään”! Kaikenlaisten nollatoleranssien ulottaminen taiteiden ja tieteiden piiriin on pohjimmiltaan täydellistä suvaitsemattomuutta ja sitä kautta totalitarismia, kuten totesin kirjoituksessani ”Nollatoleranssi on suvaitsevaisten suvaitsemattomuutta”.

Median uusmoralismi, puritaanisuus ja seksuaalisuutta koskeva uuskonservatiivisuus on tekstuaalista ahdistelua, josta kärsivät kaikki ihmiset. Median kylvämä seksuaalisuuden vaarallistaminen johtaa kaiken kanssakäymisen huurteeseen. Kirjoituksessani ”Helsingin Sanomien kultaiset kuohitsijat vaarallistavat seksin” arvostelin jo Helsingin Sanomien tapaa keuhkota täysin palkein ”naisten seksuaalisesta häiritsemisestä” valittavan ”Me too” -hankkeen puolesta.

Myös Kallion lukion tapaus on hyvin todennäköisesti ”Me too” -hankkeen hedelmä, ja asia onkin kommentoimisen ja tieteellisen mielenkiinnon arvoinen vain median intervention vuoksi, toisin sanoen sen selvittämiseksi, millä tavoin tiedotus- ja toitotusvälineiden naisvaltaiset ja cuck-miehistä koostuvat toimitukset teurastavat todellisuuden antiseksualisoimiseen alistumattomista yksilöistä varoitussignaaleja oman seksuaalisuutta tuhoavan ja yhteiskuntaa epäerotisoivan narraationsa tilkkeiksi.

Seksuaalisuuden vaarallistamista ja miesten demonisoimista harjoittava hanke kannustaa, rohkaisee ja kiihottaa naisia ilmiantamaan ja ahdistelemaan seksuaalisesti aloitteellisia miehiä koetusta tai kuvitellusta seksuaalisesta aktiivisuudesta, joka ”Me too” -hankkeen mukaan on aina väistämättä ”ahdistelua” tai ”häirintää”. Eräs blogia pitävä professoriherra tuossa jo ihmettelikin, suoraanko seksuaaliseen kanssakäymiseen pitäisi ryhtyä, jos sitä ei saa ensin ehdottaa!

Se, että itse jatkan aiheen käsittelyä, johtuu median ja etenkin Sanomien lehtien sitkeydestä, jonka mukaisesti ne levittävät seksuaalista ahdasmielisyttä pahentavaa propagandaansa ja syyllistävät miehiä sinänsä viattomasta ja luonnollisesta käyttäytymisestään.

Miesvastaisen agendan takominen on nimittäin jatkuvaa ja määrätietoista, mitä osoittaa myös Helsingin Sanomien tämänpäiväinen juttu ”Jätä rauhaan, vaati Iida”, joka käy esimerkiksi pissismäisestä naisrauhalla ratsastamisesta. Lisää löylyä uusmoralismin kiukaalle Helsingin Sanomat heitti jutussa, jossa selitettiin, että käynnissä olevilla helsinkiläisillä Baltic Circle -teatterifestivaaleilla ”ei tiedä, onko kyse teatterista vai prostituutiosta”, ja ratkaisijan rooliin lehti korotti jonkun oikeusoppineen mikkihiirimäisen mielipiteen, jonka mukaan moinen paheellisuus ”ei ole missään tapauksessa riskitöntä toimintaa”! – Kyseenalaista taidetta siis, voi voi.

Lisää näyttöä Sanomien tänään harjoittamasta seksuaalisuuden vaarallistamisesta, feminismistä ja poliittisen korrektiuden vaalimisesta löytyy tästä, tästä, tästä ja tästä, joten Stevie Wonderkin näkee, millä tavoin lehti on taantunut valtakunnallisesta päivälehdestä matalamielistä punavihreää tendenssijournalismia suoltavaksi aviisiksi.

Kallion lukion jupakassa puolestaan Helsingin Sanomien cuck-toimittaja pyrki selittämään ”seksuaalista ahdistelua” viittaamalla telaketjufeministiseen pseudotutkimukseen, jossa miesten kiinnostus naisiin tulkittiin – ei suinkaan niin, että nainen olisi jonkun heteromiehen mielestä viehättävä – vaan niin, että miehet kehittävät ”harhaluuloja”, joiden pohjalta he kuvittelevat naisten olevan kiinnostuneita heistä! Mikko Puttosen kirjoittamassa jutussa asiaa valaistiin seuraavasti:

Seksuaaliseen ahdisteluun on monia syitä, mutta yksi näyttää olevan se, että miehet luulevat liikoja naisten kiinnostuksesta itseään kohtaan. Virheellisen kuvitelmansa nojalla miehet sitten oikeuttavat kutsumattoman lähentelyn tai ahdistelun, väittää seksuaalista häirintää tekijän näkökulmasta selvittänyt tutkimus.

Selitys on jo sinänsä tragikoomisuudessaan naurettava, ja sen tiedonhankintamenetelmä perustuu miesten jälkikäteiseen ripittämiseen tieteen auktoriteetilla, jolla ”seksuaalista häirintää tekijän näkökulmasta” arvioineet oli saatu kääntymään feministien puolelle. Mikäli nainen näyttää olevan kiinnostunut miehestä, sen täytyy tämän mukaan johtua ”miehen harhaluulosta”. Koska suuri osa naisista käyttäytyy kuin onnenpyörä, eli lupaa paljon mutta ei anna mitään, on helppoa uskoa naisten olevan täysin aseksuaalisia, mihin nähden miesten ilmaisema vähäinenkin kiinnostus tuomitaan sitten ”seksuaaliseksi ahdisteluksi” näissä miehiä traumatisoivissa tendenssitutkimuksissa.

Tutkija Teresa Treatin tekaisema selitys on ironisella tavallaan linjassa oman näkemykseni kanssa. Kyse on eleiden ja viestien tulkinnasta. Ikävää, epätasapainoista ja tutkimuksellisesti oikeuttamatonta kuitenkin on, että naiset pidättävät ”oikean käytöksen” ja ”oikeiden tulkintojen” määrittelemisen yksipuolisesti omaan haltuunsa samaan tapaan kuin Helsingin Sanomien profeministiset miestoimittelijat, jotka murjovat jo omatkin munansa muusiksi miesten olemassaoloa pahoitellessaan ja naisia mielistellessään. Miksi juuri heidän pitäisi päättää vuorovaikutuksen ja kanssakäymisen ehdoista?
 
Valhemedia peittelee fiktiivisen ahdistelun panikoimisellaan todellista väkivaltaa

Nostan lopuksi esille muutaman vertailukohdan, sillä vertailujen kautta käy ilmi, kuinka asiat ovat. Samalla kun valtamedia lavastaa ilmaisutaidon lukiossa vaikuttavasta pervo-opettajasta olkiukkoa, jonka kohtaloksi jäänee hukuttautuminen hänelle käsikirjoitettuun kylähullun rooliin, yksikään media ei kirjoita paheksuvaan sävyyn puheenjohtaja Jussi Halla-ahon kärsimästä poliittisesta ahdistelusta, jota hän koki viikonloppuna Turussa.

Vain ex-kansanedustaja Reijo Tossavainen puolusti Halla-ahoa urheasti blogissaan, jossa hän tilitti, kuinka lauma Antifa-järjestön punakaartilaisia oli uhkaillut puheenjohtajaparkaa kadulla ja hotellin ovella, jonka taakse uhri pääsi pelastautumaan. Halla-aho itse kysyy, millainen poru olisi alkanut, jos niin sanotut vastarintaliikkeen miehet olisivat lähestyneet samoissa aikeissa vaikkapa Vasemmistoliiton Li Anderssonia.

Paljastavaa noiden väitettyjen, kuviteltujen, koettujen ja todellisten ahdistelujen tapauksissa on median suhtautuminen, toisin sanoen tiedotus- ja toitotusvälineiden tapa tehdä tai olla tekemättä ihmisten subjektiivisista tuntemuksista suuria juttuja omien yhteiskunnallisten tarkoitusperiensä ajamiseen.

Feministien hallitsema valtamedia vaahtoaa, myrskyää ja moraalipanikoi seksuaalisuutta tihkuvista koulunäytelmistä ja pelkästään fiktion maailmaan sijoittuvista eroottisista esityksistä kiihottaen suomalaisia ”some-pöyristymisiin” ja ”some-raivoon” toisiaan vastaan.

Mutta media ei tee etusivun yli vedettyjä otsikoita eikä lööppijuttuja kehitysmaalaisten Suomessa tekemistä oikeista raiskauksista, joiden hyödyllistä demonstraatiota ja vertauskuvaa myös kouluissa annettava opetus on. Juuri se valaisee ilmaisutyöhön aikoville feministeille, mitä heidän tulee tietää.