Miksi Pisan kalteva torni kaatuu?

Iltalehti julkaisi tänään huvittavan jutun koululaisten opintomenestyksen heikkenemisestä Suomessa. Eduskunnan sivistysvaliokunta oli tilannut muutamilta kasvatustieteilijöiltä arvion siitä, miksi oppiminen on repsahtanut.

Vastaukseksi kansanedustajat saivat pohdintoja, joissa PISA-tulosten ja muiden oppimistulosten huononemista selitettiin kouluhin syntyneellä ”epävirallisella tasokurssijärjestelmällä”. Siinä ”oppilaat ohjataan suoritustasonsa mukaisesti eritasoisiin rinnakkaisluokkiin”. Syyksi esitettiin myös, että ”koulumenestystä mittaavat järjestelmät ovat retuperällä” ja että ”opettajia kiusataan dokumentti-idiotismilla”.

Selitettiin, että oppilaiden arvioimiseksi ei ole oikeanlaisia kriteerejä ja perättiin ”luonnontieteen ja matematiikan kansallista kehittämisprojektia, jossa huomio keskitettäisiin oppilaiden opiskelumotivaatioon”. Etsittiinpä selitystä perinteisestä marxilaisesta luokkateoriasta ja väitettiin, että ”erikoisluokille valikoituu oppilaita ennen kaikkea ylemmän sosioekonomisen aseman perheistä”, jolloin kyseessä olisi ”oppilaiden sosioekonomisen taustan vaikutuksen nopea lisääntyminen”.

Sen sijaan siihen ei vastattu, miksi oppilaan perhetausta vaikuttaisi juuri nykyaikana oppilaan koulumenestykseen, kun vielä 1980-luvulla koulu takasi heikoistakin taloudellisista asemista tuleville lapsille ja nuorille mahdollisuuden menestymiseen ja luokkanousuun. Suomalainen koulujärjestelmähän on todellinen tasa-arvon kehto sikäli, että koulussa oppilaat ovat voineet edistyä täysin omien kykyjensä mukaan. Käsitykseni mukaan koulujärjestelmä on tässä suhteessa yhtä hyvä kuin aikaisemminkin.

Huomiota herättävää kasvatustieteilijöiden esittelemissä selityksissä on systeemikeskeinen demari-ideologia, jonka mukaan vikaa etsitään koulujärjestelmästä. Ongelman ympärillä kiertelevissä ja kaartelevissa selityksissä vältellään mahdollisuutta, että vikaa olisikin oppilasaineksessa.

Sherlock Holmes sanoi, että jos todennäköiset selitykset eivät tuo valoa mysteeriin, on jäljelle jäävä epätodennäköinen selitystekijä hyväksyttävä.

Entäpä, jos oikeassa ovatkin valtio-opin professori Tatu Vanhanen, psykologian professorit Richard Lynn ja Helmuth Nyborg sekä sosiaalipedagogiikan professori Gunnar Heinsohn, jotka ovat katsoneet, että tumma nekroidinen ihmisrotu on älyllisiltä edellytyksiltään keskimäärin heikompaa kuin länsimainen euripidinen ja orientaalinen, eli mongoloidinen, rotu?

Harhaanjohtavan samanlaisuusmagian lumoissa on julistettu ihmisrotujen välisten erojen mitätöintiä ja tuotettu Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan afrikkalaisperäisiä ja lähi-itäläisiä vieraspopulaatioita, joiden lisääntyminen saattaa olla yksi syy siihen, miksi koululaisten PISA-tulokset ovat laskeneet viime vuosina hälyttävästi myös Suomessa.

Ilmiön vakavuudesta kertoo se, että jopa kehitysmaalaisten maahanmuuttoa suosinut Helsingin Sanomat taipui kirjoittamaan tästä yhteiskunnallisesta tosiasiasta jutussaan ”Pisa-tutkimus: Maahanmuuttajien tulokset huolestuttavat Suomessa”. Saman ovat todenneet myös koulujen opettajat. Tulokset ovat laskeneet vuodesta 2006, jolloin maahanmuuttajien määrät alkoivat nousta peruskouluissa.

Myös Iltalehti tuo omalla tavallaan valoa asiaan. Olli Ainolan kirjoittamassa jutussa opetusneuvos Ulla Laine opetushallituksesta sanoo, että ”oppilaiden osaamiserot kasvavat äidinkielessä”. Yliopistonlehtori Venla Bernelius taas lausuu, että ”[u]usi huono-osaisuus puolestaan paikantuu kaupunkiseutujen heikkeneville alueille”. Hänen mukaansa ”hyväosaiset perheet hakeutuvat pois ongelmallisiksi leimautuneista naapurustoista ja kouluista”.

Nämä sosioekonomiset selitystekijät muistuttavat vahvasti maahanmuutosta johtuvista ongelmista, jotka helposti paljastuvat heikon opintomenestyksen syiksi ja ovat johtamassa koululaitoksen halkeamiseen. Silti selitystä ei löydetä eikä paikanneta oppilasaineksen muutokseen, vaan sitä haetaan jatkuvasti järjestelmästä, ja keskitytään osoittamaan vain maahanmuuttopolitiikan hallinnollisia seurauksia. Lehtori Berneliuksen mukaan

”[m]uuttoliike eriyttää naapurustoja, ja toisaalta vapaa kouluvalinta muuhun kuin omaan lähikouluun voi kiihdyttää koulujen välistä eriytymistä. Ratkaisu tilanteeseen ei ole yksiselitteinen. Kansainvälisesti on esimerkiksi osoitettu, että kouluvalintojen täydellinen kieltäminen ruokkii useissa tapauksissa asuinalueiden välistä eriytymistä, kun paikka halutusta koulusta – tai torjutun koulun välttely – varmistetaan muuttamalla.”

Tämän mukaan syyt tiettyjen koulujen ja alueiden vajoamiseen johtuisivat tiettyjen asukkaiden pakenemisesta maahanmuuttajalähiöistä, jolloin syyllisinä tason laskuun esitetään ongelmalähiöistä kaikkovat parempitasoiset oppilaat. On muistettava, että kytkintään ovat nostaneet nimenomaan kantaväestöt, joten vikaa pitäisi hakea noihin ”torjuttuihin kouluhin” jääneestä vierasperäisestä oppilasaineksesta.

Koulujen eriytymiseen johtavaa spontaania segregaatiota ei voida keskeyttää, sillä vanhemmilla on oikeus ja käytännöllinen pakko valita asuinpaikkansa sekä koulut, joihin jälkikasvunsa laittavat. Ruotsin opetusministerin ehdottama keinotekoinen samalle viivalle pakottaminen ja ”kattavan yhteiskunnallisen koostumuksen” tavoittelu osoittavat, kuinka epäonnistunutta integraatiopolitiikka on ollut, ja tämän pakkorikastuttamisen tuloksena kaikista kouluista tulee todennäköisesti yhtä huonoja.

Mitä Suomen kouluissa sitten tehdään? Pari vuotta sitten Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat iloitsivat, että jokainen yhdeksäsluokkalainen saa Chimamanda Ngozi Adichien kirjoittaman feminismikirjan nimeltä ”Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä”.

Tämä niin sanottujen ruskeiden tyttöjen etuoikeuttamiseen ja kehumiseen tähtäävä kulttuurimädätys ei voi olla vaikuttamatta suomalaisten poikien koulunkäyntihalukkuuteen. Poikien heikommaksi väitettyä opintomenestystä voidaankin selittää koulumaailmaa leimaavalla täysfeminismillä, jonka tuloksena naisopettajattarien korkokenkä polkee miesten kulkusia.

Koska suuri osa koulujen opetuksesta on pelkkää feminististä aivopesua, jossa poliittinen korrektius, monikulttuurisuus ja maahanmuuton suosiminen on nostettu loogisen ajattelun edelle, ei tarvitse ihmetellä, miksi menestys älyä vaativissa oppiaineissa, kuten matematiikassa, fysiikassa ja muissa luonnontieteissä, floppaa.

Voidaankin kysyä, kuinka viisasta on ollut päästää feministiset naisasianaiset päättämään valtionpolitiikkaan liittyvistä asioista ja sitä kautta ratkaisemaan kansakuntamme kohtalonkysymyksiä, jotka riippuvat ennen muuta väestöpoliittisista valinnoista, maahanmuuttopolitiikasta ja kansakuntamme etnisestä rakenteesta.

Chimamanda Ngozi Adichien indoktrinaatio-oppaan sijasta opetus- ja kulttuuriministeriö, Jyväskylän yliopisto ja niiden kanssa kimpassa olevat tahot olisivat voineet jakaa peruskoulun yhdeksäsluokkalaisille 100 000 kappaletta kirjaani ”Kansallisfilosofinen manifesti – Tie tulevaisuuden Suomeen”.

Valkoisen väestön syrjäyttämiseen ja ghettouttamiseen johtava ongelma on globaali. Kyseessä ovat alkusoinnut politiikkaan, jonka tuloksena länsimaiden kantaväestöt suljetaan ennen pitkää omiin reservaatteihinsa entisissä kotimaissaan.

Samalla, kun Yleisradio viettää jatkuvaa Nenäpäivää, jossa tuskaillaan afrikkalaisten ja muiden kehitysmaalaisten auttamisen puolesta, Helsingin Sanomat julkaisee vitsikkään uutisen, jonka mukaan 15 000 tieteenharjoittajaa ovat huolissaan joukkotuhosta ja varoittavat, että ”pitkään jatkunut väestönkasvu on syy moniin ekologisiin ja yhteiskunnallisiin uhkiin”.

Minä olisin huolissani siitä, että vasta nyt niin sanottu tiedeyhteisö kakaisee kurkustaan tuollaisen itsestäänselvyyden, jonka kuka tahansa pulliainen on voinut todeta jo 1970-luvulta asti. 

Pitääkö siis noita väestönkasvustaan piittaamattomia Afrikan ja Kaukoidän kehitysmaita jatkuvasti ruokkia, kun syynä niissä asuvien perhepoliittiseen kurjuuteen ovat heidän omat välinpitämättömät valintansa? Tyhminkin ihminen varmasti tietää, millä tavoin jälkeläisiä tehdään tai ei tehdä, joten syy heidän tukalaan todellisuuteensa on heidän itsensä.

Jokaisen luulisi ymmärtävän myös sen, millä tavoin jälkeläisiä pitää kohdella ja mitä vastuu merkitsee. Siitä Ranskan kansalaiseksi mainostetun Mathieu Cherchelin tekemä, omaan lapseensa kohdistunut murha, ei anna hyvää esimerkkiä – ei myöskään norsunluurannikkolaisen Seydoy Kouandan tapa kohdella tytärtään.

Asia ei tule paremmaksi, vaikka punavihreä mädättäjämedia kuinka yrittäisi vaieta myös Porvoon surmaajan etnisestä taustasta ja selittää hänen tekonsa ”huoltajuuskiistasta” johtuvaksi tai ”harvinaiseksi” tapaukseksi. Faktapohjainen tilastoinformaatio valaisee, että afrikkalaistaustaiset kehitysmaalaiset tekevät Suomessa moninkertaisesti väkivaltarikoksia kantaväestöön verrattuna (Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tilasto tässä, yliopiston tässä ja poliisin tässä), ja ilmiö on kansainvälinen. Ongelmia voitaisiin siis helposti torjua vähentämällä haittamaahanmuuttoa tai lopettamalla se mieluiten kokonaan.