Miksi GCM pitää hylätä?

 
Vaikka monet ovatkin jo kyllästyneet GCM-sopimuksesta keskustelemiseen ja virkamiesten harjoittama väsytys on sikäli onnistunut, on edelleen hyvä tilaisuus torjua kyseisen asiakirjan hyväksyminen. Prosessi on vasta meneillään ja hyväksymiskokous edessäpäin. Valaisen asiaa tässä kirjoituksessa sekä kansainvälisen politiikan, oikeusfilosofian että joukkotiedotuksen kannalta.

Ulkoministeri Timo Soinin ja hänen apulaistensa esivalmistelema GCM-sopimus eli ”Global Compact for Migration tai Global Compact for Safe, Orderly and Regular Migration” (suomeksi ”Globaali sopimus turvallisesta, järjestyneestä ja säännönmukaisesta muuttoliikkeestä”) on ulkopoliittinen asiakirja, jota olisi pitänyt ja pitäisi edelleenkin käsitellä eduskunnan täysistunnossa.

Näin voitaisiin avoimesti ja kaiken kansan edessä selvittää, ketkä sitä puoltavat ja ketkä eivät – ja millaisilla syillä.

Sen sijaan ulkoministeriön byrokraatit tunnetusti hermostuivat perussuomalaisten Laura Huhtasaaren, Ville Tavion, Arto Luukkasen ja minun esittämästäni arvostelusta niin pahoin, että he alkoivat moittia meitä perussuomalaisia Ilta-Sanomissa ”väärien väitteiden levittämisestä”. Valtamedia ja ministeripoliitikot aloittivat informaatiosodankäynnillisen mustamaalauskampanjan, jossa poliittista arvostelua väitettiin ”valeuutiskampajoinniksi”.

Tämä näyttää olevan valtamedian tapa reagoida aina, kun vallanpitäjät kohtaavat vastaansanomatonta kritiikkiä ja hallituksen omalla keinottelulla ei ole rajaa. On alun alkaen väärin, että virkamiehet pyrkivät tekemään Eurooppa-politiikan ja ulkopolitiikan kokonaan. Eduskunnan kantaa GCM:ään ei ole nyt lainkaan, vaikka Perussuomalaiset ovat tehneet toimenpidealoitteen asian tuomisesta kiireellisesti suureen saliin päätettäväksi.

Ministeriön puolustelun lapsekkuutta osoittaa esimerkiksi Ilta-Sanomien referaatti professori Matti Klingen pojan, maisteri Renne Klingen selittelystä: ”Asiakirjan perimmäinen tarkoitus on Klingen mukaan saada maat yhdessä vastaamaan maailmanlaajuiseen haasteeseen. GCM:n avulla jäsenvaltiot voivat yhtenäistää ja parantaa käytäntöjään, jotta päästään kohti turvallista, järjestelmällistä ja sääntöjen mukaista siirtolaisuutta.”

Tämä on tyhjää sanahelinää, joka käytännössä merkitsee vain länsimaiden sitouttamista maahanmuuttomyönteiseen tahtotilaan. Lauselmassa mainitut toiveet eivät varmasti ole tosiasioita.

Jo käsittelyn kiertelevästä muodosta on käynyt ilmi, että sopimus on aiottu viedä läpi hipi hiljaa ja kautta rantain, ilman allekirjoituksia ja ilman poliittisia päätöksiä eri maiden parlamenteissa, jotta sopimuksen velvoittava luonne ei paljastuisi kansalaisille ja siirtolaiskäytäntöön voitaisiin ujuttaa ”taakanjakosopimuksen” kaltaisia ja lakeihin perustumattomia raja-aitojen madalluksia. Kyse on globalistien ja avoimia rajoja vaativien pitkästä marssista halki valtioiden.

Ulkoministeriön maahanmuuttomainonnassa käytetty ”siirtolaisuuden hallintaan saaminen” merkitsee käytännössä kaiken, myös haittamaahanmuuton, näkemistä työperäisenä siirtolaisuutena (siirtolaisuuden nimitystä käytetään nimenomaan työperäisestä maahanmuutosta). Täten myös sosiaalietuusperäisen maahanmuuton päälle – joka on ongelmallisin ja laajin osa kaikesta – yritetään pirskottaa hyödyllisyyden esanssia.

Gatestone-instituutin asiantuntijan Judith Bergmanin mukaan GCM:n kautta aiotaan ajaa läpi sellainen näkemys, että maahanmuutto on ihmisoikeus tai niin sanottu subjektiivinen oikeus, johon kenellä tahansa olisi oikeus. Hänen mukaansa ”julkinen keskustelu voisi vaarantaa koko projektin”, ja kannanotto osui nappiin.

Iltalehti antoi menneellä viikolla lisää palstatilaa ulkoministeriön Renne Klingelle jutussa ”Tällainen on YK:n sopimus, jonka piilottelusta perussuomalaiset syyttävät hallitusta”, ja Helsingin Sanomat  selitteli asioita parhain päin jutussa ”Suomi on hyväksymässä YK:n siirtolaissopimukset, joka perussuomalaisten Huhtasaaren mukaan sitoo Suomen kädet”. Lehti vieläpä jatkoi loputonta vuodatustaan defensiivisessä otsikossa, jossa toimituksen ja ulkoministeriön mielipiteitä taiottiin taaskin ”tosiasioiksi”: ”Tosiasiassa kyseessä on löyhä sopimus, joka ei sido ketään”.


GCM johtaisi kahleisiin ja ketjureaktioon

Minäpä kerron teille, miten asia todellisuudessa on. Vaikka sopimus ei sitoisikaan maita juridisesti, se sisältää suuren määrän käytänteitä siirtolaisuuden suhteen. Keskeistä on, alkavatko tuomioistuimet käyttää sopimusta ohjenuoranaan, kuten pakolaisten oikeusasemaa koskevaa YK:n yleissopimusta. Jos niin käy, sopimus on pommi, joka laukeaa käsiin velvoitteiden muodossa.

Kerron teille myös, kuka on Helsingin Sanomien haastattelema Turun yliopiston kansainvälisen oikeuden professori Outi Korhonen. Muistan hänet entisenä filosofian opiskelijana Tampereen yliopistosta, josta hän valmistui kandidaatiksi ja lisensiaatiksi filosofian alalta sekä matkusti sittemmin Yhdysvaltoihin, jossa hän väitteli tohtoriksi oikeustieteestä. Hänellä ei ole siis kotimaista oikeustieteellistä tutkintoa lainkaan. Sen sijaan minä opiskelin toisena pääaineeni (yhteensä minulla oli neljä pääainetta kahdessa eri yliopistossa) julkisoikeutta ja tiedän aiheesta sentään jotain.

Niinpä Outin selittelyt ovat kevyitä, aivan kuten myös hänen aiemmat käsityksensä, joiden mukaan taloudelliset kysymykset eivät kuulu turvapaikkapolitiikkaan lainkaan. Hän ymmärtää sopimusta lähinnä siltä pragmaattiselta pohjalta, että ”oikeudellisesti sitovaa kansainvälistä sopimusta ei ole ollut toivoa saada aikaan”. Hänkin tuntuu ajattelevan, että olisi pitänyt. Minä puolestani katson, että ei olisi. Taakanjakokin on totta kai epäoikeudenmukaista, mutta tilannetta ei taatusti paranneta GCM:llä.

Sopimuksen teksti on sitovaa, ja sen pohjalta Suomen pitää alkaa ottaa tänne ihmisiä kuin he olisivat Karjalan evakkoja. Nimittäin Suomessa sopimuksiin suhtaudutaan orjallisesti, ja niitä noudatetaan kirjaimellisesti. Ja sanoakseni asian niin, että toimittajatkin ymmärtävät: GCM:n käytänteet ovat kuin JSN:n lausuntoja, joita tuomioistuimet kelpuuttavat todistusaineistoina ratkaisujensa perustaksi.

Sangen harhaanjohtava on myös Lapin yliopiston kansainvälisen oikeuden professorin Lotta Wiikarin Helsingin Sanomiin kirjoittama mielipide, jossa hän puolustelee sopimusta sillä, että se muka on puitesopimuksiakin löyhempi eikä takaa edes sen kannattajien oikeustilaa. Näin hän salaa taitavasti sopimuksen ketjuuntuvat seurausvaikutukset, jotka voivat olla kauaskantoisia.


Kansallinen väestöpolitiikka ei kuulu YK:n toimivaltaan

GCM voidaan nähdä osana ihmisoikeusteollista asennoitumistapaa, jossa universaalikommunistisista ihanteista johdellaan deduktiivisesti kansallisvaltioita velvoittavia ja itsemääräämisoikeuttamme, suvereeniuttamme sekä kansanvaltaamme kaventavia periaatteita. Sellaisiin ”supernormeihin” ja niiden takana oleviin moraaliperiaatteisiin vetoamista on professori Markku Helin kutsunut ”perusoikeusfundamentalismiksi” artikkelissaan ”Perusoikeuksilla argumentoinnista” (2012), ja myös oikeusfilosofi Aulis Aarnio on käyttänyt samaa sanaa teoksessaan Oikeutta etsimässä (2014).

Aarnio kirjoittaa: ”On suoranainen, joskin muodikas, itsepetos ajatella, että supernormistoille ja niiden ilmentämille perusarvoille on olemassa jokin objektiivinen sisältö. Ratkaisu jää riippumaan tulkitsijasta, ei laista. Tämä on kohtalokasta oikeudelle.”

Hän myös jatkaa: ”Mallin fundamentalistisuus puolestaan on siinä, että lainkäyttäjä asetetaan huonosti perustellun oikeusopillisen doktriinin antamalla valtuutuksella lainsäätäjän asemaan. Se johtaa konfliktiin valtiovallan kolmijaon periaatteen kanssa. Vielä oudompi mallista tulee, jos oikeustieteen harjoittaja, ja nimenomaan hän, saa doktriinin tarkoittaman vallan määritellä, miten perusoikeuksien ilmentämät arvot tulee ymmärtää. Niin tärkeitä kuin perus- ja ihmisoikeudet ovatkin demokraattisen oikeusvaltion kannalta, niille ei tule antaa perusoikeusfundamentalismin tarkoittamaa monopoliasemaa, tahtoipa jokin doktriini sitä tai ei.”

GCM on juuri sellainen doktriini, joka vaarantaa valtioiden itsemääräämisoikeuden ja mahdollisuuden päättää itse omasta väestö- ja rajapolitiikastaan. Se olisi jälleen yksi uusi korsi kansalliset perustuslait ylittävien ja täysin tulkinnanvaraisten asiakirjojen kekoon, johon vedotaan massamaahanmuuton puolustelemiseksi niin että korvat soivat.

Suomesta sopimusta on lähdössä läsnäolollaan hyväksymään sisäministeri Kai Mykkänen, jonka mielipiteet maahanmuuton lisäämiseksi ovat kaikkien tiedossa ja jonka toimia arvostelin myös täällä, täällä ja täällä. Hänen tarkoituksenaan on hyväksyä sopimus 10.–11. joulukuuta Marokon Marrakechissa. Avustajien kannattaisi pultata viidakkokuumeileva sisäministeri Kai Mykkänen kettingillä seinään kiinni estääkseen häntä lähtemästä Afrikkaan kokoomuslaista maahanmuuttopolitiikkaa tekemään, sillä sen enempää sisä- kuin ulkoministeriössäkään ei taaskaan yhtään ymmärretä, mitä ministerit ovat tekemässä.

Eduskunnan tultua sivuutetuksi kansalaisten kannattaa vedota tasavallan presidenttiin hankeen pysäyttämiseksi, sillä myöskään Yhdysvallat ja Unkari eivät sopimusta hyväksy.

Tällä tietoa Puola, Australia, Tshekki ja Kroatia ovat ilmaisseet aikeensa vetäytyä sopimuksesta. Tanska, Italia ja Slovenia ovat jättäytymässä pois sopimuksesta, ja Ruotsi ja Hollanti olisivat hyväksymässä sen vain tietyin muutoksin. Viron presidentti Kersti Kaljulaid ei ole lähdössä sopimusta allekirjoittamaan, ja EU:n ulkopuolisista maista pois jättäytymistä harkitsevat Norja ja Sveitsi. Kiina, Etelä-Korea ja Japani vetävät itsemääräämisoikeuttaan korostavaa linjaa, ja ainakin Saksassa, Suomessa ja Ruotsissa kerätään nimiä adressiin sopimuksen hylkäämiseksi. Se kannattaa allekirjoittaa tästä.

Virkamiehiltä ja valtamedialta ei ole reilua ryntäillä lavastamaan asioiden kansanvaltaisen ja avoimen käsittelyn vaatimista sekä perusteltua yhteiskuntafilosofiaa ”valeuutisoinniksi” tai ”populismiksi”. Paremminkin sen johdosta pitäisi potkaista Katajanokan byrokraatit pois nepotistisista palkintoviroistaan.

Liitän tähän loppuun oikeusfilosofisen referaattiartikkelini, joka perustuu ranskalaisessa laatulehti Le Figarossa julkaistuun korkean virkamiesryhmän (Le Gruppe Plessis) kirjoitukseen Ranskan irrottamiseksi Euroopan ihmisoikeussopimuksesta: ”Cous européenne des droits de l’homme: pourquoi ensortir est un impératif démocratique”. Vaikka kyse on eri sopimuksesta, kannanoton sisältö sopii myös tähän. Tekstilainaukset ovat nopeasti käännettyjä, joten älkää välittäkö nyansseista. Juttua kannattaa lukea myös ulkoministeriössä ja tasavallan presidentin kansliassa.


MITEN IHMISOIKEUSTEOLLISUUDELLA KUMOTAAN DEMOKRATIAA? 

Siinä, missä Kai Mykkänen, Timo Soini, Juha Lavapuro, Tuomas Ojanen ja Martin Scheinin hehkuttavat kilpaa sosiaalietuusperäisen maahanmuuton ja halpatyövoiman maahan marssittamisen puolesta, Britanniassa ja Ranskassa esitetään vakuuttavia argumentteja maiden erottamiseksi myös Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksesta.

Ison-Britannian pääministeri David Cameron esitti vuonna 2015 konservatiivien vaaliohjelmassa ajatuksen, että britit eroaisivat Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksesta palauttaen lainkäytön kokonaan omaan hallintaansa, mutta pysyisivät EU:n jäseninä. Hänen toinen hallituksensa aikoi kumota maan oman ihmisoikeuslain, minkä jälkeen EIT:n päätökset eivät enää olisi sitoneet Britannian korkeinta oikeutta. Lainmuutoksen jälkeen britit olisivat edelleenkin voineet vedota EIT:hen, mutta tuomioistuimella ei olisi ollut enää oikeutta vaatia muutoksia Britannian lakeihin.

Koska Cameron vastusti brexitiä, hän piti Euroopan integraation ongelmana nimenomaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta ja sen maailmanparannustoimintaa eikä Euroopan unionia, joka voisi toimia vapaakauppa-alueena ilman ideologista lähetystehtävää. Sen sijaan EIT:stä on tullut muodollisesta erillisyydestään huolimatta keskeinen osa EU:n aatteellisia rakenteita.

Samansuuntaisen näkökulman tarjosi ranskalaiseen laatulehti Le Figaroon kirjoittava Ranskan ylempien virkamiesten ryhmä Le Gruppe Plessis. Brexitin aikaisessa kirjoituksessaan ”Miksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen jättäminen on välttämätöntä demokratialle” ryhmä katsoi, että samalla kun Euroopan ihmisoikeussopimuksen soveltamisessa on noudatettu entistä enemmän ”vapaata tulkintaa”, jota kutsutaan ”evolutiiviseksi” (interprétation évolutive), siitä on tullut ”outo lintu” (un objet étrange), jolla on enää vähän tekemistä alkuperäisen tehtävänsä eli totalitarismien torjunnan ja perusoikeuksien kanssa. Ryhmä kirjoittaa, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätöksissä voi

”[…] tunnistaa jälkiä sellaisesta oikeuskäsityksestä, joka suosii ’edistyksellistä’ yhteiskuntanäkemystä: rajojen kieltoa, koko valtion käsitettä kohtaan tunnettua epäluuloa, syrjimättömyyden kulttia, rikollisen edun suosimista uhrin kustannuksella, yhteisen edun alistamista yksilön vaatimuksille […], moraalista libertarismia… [(…) reconnaît leur marque dans une jurisprudence qui privilégie une vision ‘progressiste’ de la société: refus des frontières, défiance vis-à-vis des Etats, culte de la non-discrimination, primat de l’intérêt du délinquant sur celui de la victime, de la revendication individuelle sur l’intérêt collectif, de la procédure sur la décision et l’action, libertarisme moral…].”

Näin ollen Euroopan ihmisoikeussopimus ja EIT:n toiminta muistuttavat poliittisia määräyksiä. Niillä asetutaan poliittisen vallan yläpuolelle ja rikotaan Montesquieun konspioimaa vallan kolmijako-oppia, jonka mukaan lainsäädäntövallan, päätäntävallan ja tuomiovallan pitää olla eri ihmisten käsissä niin, että valtaa rajoittaa aina jokin toinen valta. Ryhmä jatkaa, että

”[d]emokratiassa julkisen edun määritteleminen on lainsäätäjän, ei tuomarin saati ulkomaisen tuomarin, tehtävä. Euroopan ihmisoikeussopimus, joka on nyt tunkeutunut poliittisen legitimaation ytimeen, muodostaa näin ollen demokratian todellisen ongelman. [Dans une démocratie, c’est en effet au législateur, et non au juge, a fortiori à un juge étranger, qu’il appartient de définir l’intérêt collectif. La CEDH, qui fait désormais intrusion au cœur même de la légitimité politique, pose donc un véritable problème démocratique.]”

Tätä kautta Euroopan ihmisoikeussopimuksesta on tullut keino kiertää lakia tai venyttää lain tulkintaa, ja siitä on tehty jonkinlainen uusi perustuslaki, josta soveltamista ja oikeuskäytäntöjä johdellaan. Ryhmä lähestyy aihettaan useilla käytännön esimerkeillä ja luettelee, miten

”[…] Euroopan ihmisoikeussopimus on pakottanut Ranskan harkitsemaan uudelleen ammattiliittojen kieltämistä armeijassa. Se edellytti myös asianajajan läsnäoloa poliisipidätyksissä alusta alkaen, mikä teki poliisin työn erityisen vaikeaksi ja vahvisti näin ollen, että menettelytapaa pidettiin tärkeämpänä kuin poliisin tehokkuutta. Yleissopimuksen artiklaa 8 (yksityis- ja perhe-elämän kunnioittaminen) käytetään massiivisena ja erittäin tehokkaana aseena laittomien ulkomaalaisten karkottamispolitiikkaa vastaan ja perheiden yhdistämisen helpottamiseksi. [(…) la CEDH a imposé à la France de revenir sur l’interdiction des syndicats dans les armées. Elle a également imposé la présence d'un avocat dès le début de la garde à vue, compliquant singulièrement le travail de la police et confirmant ainsi qu’elle estimait la procédure plus importante que l’efficacité policière. L’article 8 de la convention EDH (respect de la vie privée et familiale) est utilisé comme une arme massive, et très efficace, contre la politique d’expulsion des étrangers en situation irrégulière et pour faciliter le regroupement familial.”

Merkittävimmät ongelmat ovat kuitenkin periaatteellisia, ja ne ulottuvat kansanvallan olemukseen ja poliittiseen järjestelmään. Koska EIT:n kokoonpanoon kuuluu tuomareita ristiin rastiin sen jäsenmaista, menevät oikeudenmukaisuuskäsitykset, laillisuusnäkemykset ja oikeuskäytännöt sekaisin, ja kollegiot antavat päätöksiä kuin hedelmäpelit. Pahinta on, että ratkaisut velvoittavat kansallisvaltioita yhtä tiukasti kuin valtioiden lait, viimekätisinä ratkaisuina jopa enemmän. Ryhmä ironisoi, että EIT:ssä

”azerbaidžanilainen, albanialainen, moldovalainen, georgialainen tai turkkilainen tuomari – viitataksemme maihin, jotka ovat tunnettuja ihmisoikeuksien kunnioittamisesta – voivat vaikuttaa Ranskan lainsäädäntöön tavalla, josta monet parlamenttimme jäsenet olisivat kateellisia! [Un juge azerbaidjanais, albanais, moldave, géorgien ou turc, pour citer des ressortissants de pays réputés pour leur respect des droits de l’homme…, a ainsi une influence sur le droit français que pourraient leur envier bon nombre de nos parlementaires!]”

Koska EIT:stä on tullut käenpoika kansanvallan kotipesään, virkamiesryhmä pohtii lopuksi, miten ongelmaan pitäisi suhtautua. Kirjoittajien mukaan heidän kotimaallaan on kyllä tarvittavat keinot ihmisoikeuksien toteuttamiseen, ja nyt pitäisi vain löytyä voimia sen tunnustamiseksi, ettei Euroopan ihmisoikeussopimus palvele enää samaa tehtävää, johon Ranska aikoinaan liittyi. Sopimuksesta irtautumisen tulisi olla ensisijainen tavoite, mikäli halutaan löytää keinoja maahanmuuton ja terrorismin torjumiseksi ja oikeudellisen riippumattomuuden palauttamiseksi Ranskaan.

”Toisin kuin yleisesti ajatellaan, Euroopan ihmisoikeussopimuksen jättäminen on juridisesti täysin mahdollista: 58 artiklassa sallitaan Euroopan ihmisoikeussopimuksesta luopuminen ’kuuden kuukauden irtisanomisajalla Euroopan neuvoston pääsihteerille osoitetusta ilmoituksesta’. Kysymys ei kuitenkaan ole niinkään oikeudellinen kuin poliittinen. Todellinen tehtävä on löytää poliittinen tahto tästä pakkopaidasta vapautumiseksi […]. [Contrairement à certaines idées reçues, quitter la CEDH est juridiquement tout à fait possible: l’article 58 permet de dénoncer la convention EDH ’moyennant un préavis de six mois, donné par une notification adressée au Secrétaire Général du Conseil de l’Europe’. Mais la question n’est pas tant juridique que politique. Le vrai sujet, c’est de trouver la volonté politique de se libérer de ce carcan […].”

Irtautuminen on perusteltua siksi, että EIT:n länsieurooppalaiset tuomarit eivät pysty toteuttamaan ihmisoikeussopimuksen valvontatehtävää, sillä Venäjän ja Turkin tapaiset maat eivät ota EIT:n näkemyksiä huomioon, mutta toisaalta itäeurooppalaiset tuomarit pystyvät omasta puolestaan vaikuttamaan EIT:n päätöksillä kielteisesti läntisen Euroopan maiden lainsäädäntöön.

Brittien ja ranskalaisten viitatessa perustuslakeihinsa ja heidän pyrkiessään kumoamaan Euroopan ihmisoikeussopimukseen sisältyvää epädemokraattista pakkovaltaa, Suomen eduskunnan perustuslakivaliokunnan käyttämät asiantuntijat Juha Lavapuro, Tuomas Ojanen ja Martin Scheinin puolestaan vetoavat Euroopan ihmisoikeussopimukseen marssittaakseen omaa vallankumousparaatiaan meidän parlamenttimme yli.

Samanlaisia ovat kokoomuslaiset, kepulaiset, sosiaalidemokraattiset, kommunistiset, vihreät, ruotsinkieliset, kristilliset, liberaalit ja aivan kaikki puoliksi oppineet patustelijapoliitikot, joita kiinnostaa moraaliposeeraus enemmän kuin oman kansansa etu ja joilla ei ole oikeusfilosofista asiantuntemusta eikä kansalliseen itsetuntoon liittyvää selkärankaa yhtään.

Kansallisten etujen ja vapauksien polkeminen kansainvälisillä sopimuksilla on hyvin tyypillistä internatsismin ideologialle. Siinä tarkoituksessa käytetään myös Geneven pakolaissopimusta sekä YK:n ihmisoikeuksien julistusta, kun tuomioistuimet ovat hyväksyneet ne ohjenuorikseen.

Enkä tarkoita vain Haagissa toimivia Kansainvälistä rikostuomioistuinta, jossa tuomitaan sotarikollisia, tai YK:n alaista Kansainvälistä tuomioistuinta, jossa juristit ratkovat valtioiden välisiä kiistoja lampaannahkaperukki päälaellaan.

Sen sijaan tarkoitan tavallisia kansallisia käräjiä, jotka katsovat sopimusten, julistusten, asiakirjojen ja ”kompaktien” (aina tahdonilmaisulla ei ole edes selvää nimeä eikä hyväksyntää) sitovan päätöksentekoaan, kun tuomitaan kantaväestöihin kuuluvia ihmisiä heidän esittämästään yhteiskuntakritiikistä. Juuri siihen myös GCM:n tapaisten sitoumusten on tarkoitus johtaa, ja juuri siihen ne pahimmillaan kansallista lainkäyttöä johtavat.


LÄHTEET

Painetut

Aarnio, Aulis, Oikeutta etsimässä – Erään matkan kuvaus. Helsinki: Talentum, 2014.
Helin, Markku, ”Perusoikeuksilla argumentoinnista”. Teoksessa: Tero Iire ja Martti Kairinen (toim.), Varallisuus, vakuudet ja velkojat. – Juhlajulkaisu Jarmo Tuomisto 1952 – 9/6 – 2012, s. 11–30. Turku: Turun yliopisto, 2012.

Internet

Le Gruppe Plessis, Cous européenne des droits de l’homme: pourquoi ensortir est un impératif démocratique, Le Figaro 21.6.2016.
Helsingin Sanomien linkatut kirjoitukset.
Ilta-Sanomien linkatut kirjoitukset.
Iltalehden linkaut kirjoitukset.