Mikä GCM? – Vähemmän on enemmän myös maahanmuuttopolitiikassa

Global Compact for Migration (GCM) on YK-maiden kesken hyväksyttäväksi tuleva asiakirja. Sen mukaan maahanmuuttajien yhteenkuuluvuuden tunnetta on lisättävä maahanmuuttajia vastaanottaneissa maissa ja heidän positiivisia vaikutuksiaan on korostettava julkisessa sanassa. GCM:ssä toivotaan myös uusien ja joustavien muuttoreittien avaamista ja perheenyhdistämisen helpottamista maahanmuuttajille.

Asiakirja on tarkoitus hyväksyä ensi joulukuussa Marokossa järjestettävässä hallitusten välisessä konferenssissa. GCM:llä yritetään puuttua maahanmuuton ongelmiin, joista on tullut maailmanlaajuinen ilmiö.

Myös Yhdistyneissä kansakunnissa on siis havahduttu tarpeeseen säädellä maahanmuuttoa globaalisti. Raja-aitojen madaltaminen ei ole kuitenkaan oikea tapa puuttua ongelmaan, joka johtuu kehitysmaiden väestöräjähdyksestä.

Länsimaiden velkaantuminen, yhteiskunnallisen tehokkuuden heikkeneminen, ekologinen eroosio ja länsimaiden kulttuurieroosio ovat sosiaalietuusperäisen haittamaahanmuuton kerrannaisongelmia. Pysyvää ratkaisua asiaan ei saada ilman väestönkasvun rajoittamista ongelmamaissa.

Jos GCM:llä rajoitettaisiin kehitysmaista ja etenkin Afrikasta ja Lähi-idästä läntisiin teollisuusmaihin suuntautuvaa maahanmuuttoa, se olisi perusteltu. Hanke olisi oikean suuntainen, mikäli sillä tavoiteltaisiin perheiden yhdistämistä takaisin lähtömaihin.

Mutta kun ei. Tavoitteena on vain helpottaa kehitysmaista tulevaa massamaahanmuuttoa ja ”siirtolaisuudeksi” sanottua halpatyövoiman juoksutusta sekä vaikeuttaa länsimaiden julkisen talouden tilannetta, kantaväestöjen asemaa ja poliittisen maahanmuuttokritiikin esittämistä.

Suomen ei pidä hyväksyä kyseistä asiakirjaa. Ainakin Yhdysvallat, Itävalta ja Unkari ovat jo päättäneet jättäytyä sopimuksen ulkopuolelle, sillä sopimus voisi rajoittaa valtioiden itsemääräämisoikeutta maahanmuutto- ja väestöpoliittisissa asioissa. Puola, Australia, Tshekki ja Kroatia ovat ilmaisseet aikeensa vetäytyä sopimuksesta.

Kansainvälisoikeudellisesti katsoen GCM voisi vaarantaa valtioiden itsemäärämisoikeuden ja suvereniteetin. Esimerkiksi kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi on ottanut (sinänsä harvinaislaatuisen) kannan Donald Trumpin maahanmuuttopoliittisten rajoitusten puolesta Helsingin Sanomien viimevuotisessa jutussa ”Asiantuntija arvioi Trumpin aikeita suitsia muslimien tuloa Yhdysvaltoihin: Pakolaisten oikeudet eivät aja kansallisen turvallisuuden edelle”.

Niiden ei pitäisi ajaa myöskään muiden kansallisten etujen tai kantaväestöjen omien oikeuksien edelle. On vääristynyttä, että entinen perussuomalainen, ulkoministeri Timo Soini (sin.) on puhunut hyväksymisen puolesta vetomalla tulkintaan, jonka mukaan GCM ”ei ole sopimus” (aiheesta täällä).

Miksi kyseistä asiakirjaa hyväksyttäisiin, jos sillä ei olisi sitovia vaikutuksia, jos siihen ei olisi tarkoitus vedota ja jos sitä ei aiota noudattaa? Soinin tapa viitata käsitekoreografiaan on merkki ministerin juoksemisesta globalistien ja internationalistien virittämään lankaan. Ei ihme, että ministerit makaavat maassa rähmällään.

Sanakirjan mukaan englannin kielen sana ”compact” merkitsee ’sopimusta’, eikä sanallinen saivartelu siitä, että kyseessä olisi ”vain asiakirja”, auta mitään. Tietenkin myös sopimus on asiakirja.

Myös kysymys sopimuksen hyväksymisen tavasta sisältää kiertelyä. Soini on väittänyt, että sopimusta ei varsinaisesti allekirjoiteta. Se, että asiakirja menee ”normaalin YK:n menettelytavan mukaan YK:n yleiskokouksessa päätöslauselmamenettelyllä äänestykseen”, merkitsee kuitenkin, että se tulee voimaan, vaikka siihen ei kerätäkään allekirjoituksia eri maiden valtuuskunnilta. Räpäytä siis silmää, jos suostut.

Suomen maahanmuuttopolitiikassa tarvittaisiin kokonaan toisenlaisia toimia kuin GCM:ssä esitettyjä. Akuutin pakolaiskriisin aikana EU-maista Suomi otti Saksan, Itävallan ja Ruotsin ohella eniten pakolaisia ja turvapaikanhakijoita väkilukuunsa suhteutettuna. Löysää maahanmuuttopolitiikkaa aiemmin vetäneet muut pohjoismaat ovat sittemmin tiukentaneet maahanmuuttopolitiikkansa kansainvälisten sopimusten velvoittamalle minimitasolle.

Näin olisi pitänyt toimia myös Suomessa. Sen sijaan Suomi on tehnyt vain vähäisiä ja merkityksettömiä tarkennuksia etuisuus-, oleskelulupa- ja perheenyhdistämiskäytäntöihin eikä ottanut käyttöön sisärajatarkastuksia, vaikka olisi voitu.

Samanaikaisesti EU:n omat säädösneuvottelut kansainvälisen suojelun myöntämisestä, turvapaikkamenettelystä ja Dublin-asetuksesta ovat täysin auki eri tahojen välillä. On toivottavaa, että ensi vuoden europarlamenttivaaleissa EU-maiden kansalaiset ilmaisevat poliittisen tahtonsa, jolla pakolaisten vastaanottaminen ja ”taakanjakosopimusten” mukainen lähettely maasta toiseen saadaan loppumaan tai ainakin vähenemään tasolle, joka vastaa Geneven pakolaissopimuksessa tarkoitettua yksittäisten poliittisten turvapaikkojen myöntämistä.

Seuraavat europarlamenttivaalit ovat ensimmäiset vuoden 2015 pakolaiskriisin jälkeiset EU-vaalit, joten odotan äänestysvilkkauden kasvua ja suunnanmuutosta vaativaa tulosta. Sillä kriisi ei ole mihinkään kadonnut eikä ratkennut.

Viime vuonna EU:n alueelle tuli noin 700 000 turvapaikanhakijaa, joten kyse on edelleen väestöpoliittisesta mullistuksesta ja Euroopan kansakuntien väestölliseen rakenteeseen vaikuttavasta kumouksesta, jolla on poliittisiin ja uskonnollisiin voimasuhteisiin liittyviä vaikutuksia.

Kyse on vieraiden kansakuntien ja uskontojen ekspansiivisesta valloituspolitiikasta, joka pitäisi pysäyttää Euroopan kansakuntien ja valtioiden oman sekä yhteisen edun nimissä.

Suomen itsenäisyyttä ei saa kaventaa Global Compact for Migration -sopimuksella.

---

Päivitys 13.11.2018: Ulkoministeriön byrokraatit hermostuivat kirjoituksestani ja sen Uudessa Suomessa olevasta toisinnosta ilmeisesti niin pahoin, että he kaivoivat esiin myös Suomen Uutisten viime viikkoisen jutun ja alkoivat moittia Ilta-Sanomissa Laura Huhtasaarta (ps.) ja Ville Taviota (ps.) ”väärien väitteiden levittämisestä”. Valtamedia ja ministeripoliitikot aloittivat siis informaatiosodankäynnillisen mustamaalauskampanjan, jossa poliittista arvostelua väitettiin ”valeuutiskampajoinniksi”.

Se näyttää olevan valtamedian tapa reagoida aina, kun ministerit kohtaavat vastaansanomatonta kritiikkiä ja hallituksen omalla keinottelulla ei ole pohjaa. On alun alkaen väärin, että virkamiehet pyrkivät tekemään Eurooppa-politiikan ja ulkopolitiikan kokonaan.

Ministeriön puolustelun lapsekkuutta osoittaa Ilta-Sanomien referaatti suomenruotsalaisen professori Matti Klingen pojan, maisteri Renne Klingen selittelystä: ”Asiakirjan perimmäinen tarkoitus on Klingen mukaan saada maat yhdessä vastaamaan maailmanlaajuiseen haasteeseen. GCM:n avulla jäsenvaltiot voivat yhtenäistää ja parantaa käytäntöjään, jotta päästään kohti turvallista, järjestelmällistä ja sääntöjen mukaista siirtolaisuutta.”

Tyhjää sanahelinää, joka käytännössä merkitsee vain länsimaiden sitouttamista maahanmuuttomyönteiseen tahtotilaan. Lauselmassa mainitut toiveet eivät varmasti ole tosiasioita. Jo käsittelyn kiertelevästä muodosta käy ilmi, että sopimus on aiottu vietäväksi läpi hipi hiljaa ja kautta rantain, ilman allekirjoituksia ja ilman poliittisia päätöksiä maiden parlamenteissa, jotta sopimuksen velvoittava luonne ei paljastuisi kansalaisille ja siirtolaiskäytäntöön voitaisiin ujuttaa ”taakanjakosopimuksen” kaltaisia ja lakeihin perustumattomia raja-aitojen madalluksia. Kyse on globalistien ja avoimia rajoja vaativien pitkästä marssista halki valtioiden.

Ulkoministeriön maahanmuuttomainonnassa käytetty ”siirtolaisuuden hallintaan saaminen” merkitsee käytännössä kaiken, myös haittamaahanmuuton, näkemistä työperäisenä siirtolaisuutena (siirtolaisuuden nimitystä käytetään nimenomaan työperäisestä maahanmuutosta). Täten myös sosiaalietuusperäisen maahanmuuton päälle – joka on ongelmallisin ja laajin osa kaikesta – yritetään pirskottaa hyödyllisyyden esanssia.

Gatestone-instituutin asiantuntijan Judith Bergmanin mukaan GCM:n kautta aiotaan ajaa läpi sellainen näkemys, että maahanmuutto on ihmisoikeus ja niin sanottu subjektiivinen oikeus, johon kenellä tahansa olisi oikeus. Hänen mukaansa ”julkinen keskustelu voisi vaarantaa koko projektin”.

Vaikka sopimus ei sidokaan maita juridisesti, se sisältää suuren määrän käytänteitä siirtolaisuuden suhteen, ja keskeistä on, käyttävätkö oikeusistuimet sopimusta ohjenuoranaan, kuten pakolaisten oikeusasemaa koskevaa YK:n yleissopimusta. Jos niin käy, sopimus on pommi, joka voi laueta käsiin velvoitteiden muodossa. 

Kirjoituksessa mainitsemieni maiden lisäksi myös Tanska, Italia ja Slovenia ovat jättäytymässä pois sopimuksesta, ja Ruotsi ja Hollanti olisivat hyväksymässä sen vain tietyin muutoksin. EU:n ulkopuolisista maista pois jättäytymässä ovat Norja ja Sveitsi. Kiina, Etelä-Korea ja Japani vetävät itsemääräämisoikeuttaan korostavaa linjaa. Ainakin Saksassa, Suomessa ja Ruotsissa kerätään nimiä adressiin sopimuksen hylkäämiseksi, ja se kannattaa ilman muuta allekirjoittaa tästä.

Virkamiehiltä ei ole kovin rehellistä ryntäillä lavastamaan asioiden kansanvaltaisen ja avoimen käsittelyn vaatimista ja perusteltua yhteiskuntafilosofiaa ”valeuutisoinniksi”. Paremminkin sen johdosta pitäisi potkaista Katajanokan silkkipyllybyrokraatit pois nepotistisista palkintoviroistaan.