5. joulukuuta 2018

Oodi-kirjaston tarkoitus


Helsingin uusi keskustakirjasto Oodi avasi tänä aamuna ovensa. Tapaus oli arvokas, sillä paikalle oli kutsuttu tasavallan presidenttikin.

Kävin itse tavallisena kansalaisena katsomassa, miltä rakennus näyttää. Ulkopuoli on vielä kurjassa kunnossa, ja alueen rakentaminen kestää pitkälle ensi vuoden puolelle.

Niinpä on aikaa pohtia vaikkapa Tom of Finlandin muistomerkin pystyttämistä kirjaston pihalle. Idean toteuttamiseen pitäisi löytyä syvä suvaitsevainen yksimielisyys, vaikka aloitteen tekikin muiden puolueiden mielestä väärä taho, eli eräs perussuomalainen kaupunginvaltuustossa.

Mutta asiaan, nimittäin kirjastoon. Kirjasto oli minulle juuri sellainen pettymys kuin olin osannut odottaakin. Se on täynnä erilaisia sosiaalitiloja, mutta ei juuri kirjoja.

Ensimmäisestä kerroksesta löytyvät palautuspiste ja EU-tiedotuspiste sekä tiloja tapaamisia ja tapahtumia varten. On erilaisia toreja ja monitoimisaleja, ja kaupunkitietoa tuputetaan kaavoituksesta, asumisesta ja ympäristöasioista. On elokuvateatteria ja leikkipistettä.

Toisesta kerroksesta löytyy studiotilaa, ryhmätiloja, tutkijanhuoneita ja äänitysstudioita. Ylen uutiset iloitsee, että talossa voi soittaa rumpuja ja juoda viiniä.

Mutta missä ovat kirjat? Minusta tämä ei ole kirjasto.


Espoon epäilyttävä esimerkki

Kun Espoon kauppakeskus Ison Omenan kirjasto siirrettiin pohjoispäädystä eteläiseen, johon sille rakennettiin uudet tilat, huononnus oli häkellyttävä. Kirjoitin jo tuolloin aiheesta kolumnin, jossa paheksuin kirjallisuuden suuren osan hävittämistä jonnekin. Esimerkiksi filosofian osastolle ei jäänyt ennen niin runsaan hyllyn jäljiltä juuri mitään: vain yksi parimetrinen hylly ja sekin matala.

Huomasin myös, että Ison Omenan kirjaston aiemmin hankkimat omat teokseni olivat kadonneet tai hävitetyt johonkin. Ilmeisesti ne oli sensuroitu tai viety rouhimoon samaan tapaan kuin turkulainen kirjastovirkailija Ville Sirkiä heitti iloiten poistokoriin Henry Laasasen erinomaisen ja aina ajankohtaisen teoksen Naisten seksuaalinen valta (aiheesta täällä ja täällä).

Vuosi sitten kirjoitin, että Helsingin keskustakirjastosta ei pidä tehdä samanlaista sosiaalivirastoa kuin Ison Omenan kirjastosta, johon on sijoitettu myös Kela ja työnhakupalvelut, terveysasema, neuvola, nuorisopalvelut, markettitaso sekä HUS:in laboratorio- ja kuvantamispalvelut. Kirjastosta pitää löytyä kirjoja.

Arvostelin tuolloin myös Espoon kirjaston johtajaa Sunniva Drakea, joka junaili Afganistanin suurlähetystön toimimaan kirjaston tiloissa ulko- ja sisäministeriön tietämättä. Kirjaston suunnitteleminen ”maahanmuuttajien olohuoneeksi” oli Helsingin Uutisten mukaan hänen nimenomainen tavoitteensa.

Kirjastojen ja informaatiopalvelualan mullistukset antavat näyttöä siitä, miten monikulttuurisuuden ideologia on soluttautunut asiaan liittymättömille kunnallisille toimialoille ja kuinka maahanmuutolla on huononnettu suomalaisten ihmisten asemaa ja palveluja.

Espoon kirjastojen saneeraaminen sosiaalivirastoiksi kertoo tavasta, jolla kirjastojen johtajat ja lautakuntien jäsenet ovat käyttäneet julkisia resursseja väärin. He ovat ylittäneet toimivaltansa ja tehneet kirjastoista sirkustelttoja omien mieltymystensä performoimiseen.


Politiikatonta politiikkaa

Näkemykseni on ilmeisesti otettu huomioon, sillä varsin lähelle on päästy kirjallisuuden poistamisessa ja erilaisten monipalvelutilojen lisäämisessä myös Helsingissä.

Sosiaali- ja terveyshallinnon asiointipisteitä ei Helsingin kirjastosta sentään löydy, kuten Isosta Omenasta. Mutta muutoin Oodia johtava Osmo Soininvaaran (vihr.) puoliso Anna-Maria Soinivaara ja Helsingin apulaispormestari Nasima Razmyar (sd.) lähtivät näköjään samoille linjoille, joiden mukaisesti on rakennettu sosiaalista arkkitehtuuria: tiloja kaikenlaiseen kahvitteluun, kohtaamiseen, kalabalaakkeihin sekä hälinään.

Oodin filosofiahylly on häpeällisen köyhä.
En tietenkään uskalla vastustaa ihmiskasvoista sosialismia enkä olla neuvostojen vastainen, mutta pitääkö kaiken olla vain sitä? Silmät ja korvat täyttyvät aisteihin vetovasta affektiivisesta ja esteettisestä esittämisestä nykyisin muutenkin, joten kirjastojen pitäisi olla intellektuaalista ja käsitteellistä kulttuuria varten. Kirjastoista ei pitäisi tehdä daideellisuuden teemapuistoja eikä henkisiä pikaruokaloita pomppulinnoineen.

Soininvaara ja Razmyar lienevät yhtä mieltä myös aineiston valikoimisesta, tarpeettomien kirjojen poistamisesta ja kirjaston saattamisesta ideologisia ”yhteisönormeja” ja ”speech codeja” myötäillen ”turvalliseksi tilaksi”. (Kirjoitin syrjimällä tuotetuista syrjinnän vastaisista alueista muun muassa täällä.)

Tähän viittaa Razmyarin kannanotto, että ”[k]irjasto kertoo meille tärkeistä arvoista”. Todellisuudessa ”arvoihin” vetoamisesta on tullut kiertoilmaus omiin subjektiivisiin arvostuksiin eli ideologiaan panssaroitumiselle.

Hänen mukaansa maahanmuuttajan ensimmäinen kontakti suomalaiseen yhteiskuntaan on kirjastokortti. Tämä herättää kysymyksen, kirjastoilleko oleskelulupahakemusten käsittely pitäisi siirtää. Se herättää myös kysymyksen, täytyisikö kirjastojen kantaa vastuuta kotoutustyöstä ja minkä aineistohankintojen kustannuksella. Kotimaisten ja suomenkielistenkö?

Anna-Maria Soinivaaran Kirjastolehdelle antaman haastattelun mukaan Oodissa ei sallita poliittisia puheita, mikä kannanottona on tietenkin politiikkaa, ja kirjallisuus yleensä sisältää politiikkaa. Huolta herättää myös hänen huolensa ”turvallisuudesta”. Sellainen tila, jossa ei voi saada näkemyksiään julki, ei ole enää turvallinen vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle. Vapauden vartiointi ei ole tiedon välittämistä vaan kulttuurivandalismia.

Kirjastopalkinnon Oodissa jakaa täysin puolueeton ja epäpoliittinen pianisti, vasemmistoliiton Claes Andersson. Jussi Halla-ahon teosta ei kirjastosta edelleenkään löydy, niin kuin ei montaa muutakaan äärimmäisen oikeaa ajattelua. Timo Hännikäisen tai minun kirjojani Oodi tuskin koskaan hankkii, ja historiallinen syvyys puuttuu hyllyistä täysin. Rekkalavoittain hankitaan Jari Tervon ja Kari Hotakaisen populistisia teoksia, joita löytyy supermarketeistakin. Nykyään, kun kirjastojen kirjoja ei enää muoviteta, pannaan ajattelu muoviin.


Kirjastojen tehtävä: dokumentointi ja omakulttuurisuuden sekä sananvapauden suojelu

Hyvä on, kirjoja löytyy Oodin kolmannesta kerroksesta edelleen, mutta niiden osuus on vähäinen verrattuna rakennuksen kokoon ja muiden toimintojen laajuuteen. Kirjojen osuus on vaatimaton myös verrattuna siihen, mitä löytyy Pasilan entisestä pääkirjastosta ja Rikhardinkadun kirjastosta.

Emeritusprofessori Timo Vihavainen julkaisi viime keväänä kannanoton painetun sanan puolesta ja informaation hävittämistä vastaan, tapahtuupa tuo valikointi millä perusteella tahansa. Hänen kirjoituksensa ”Kirjastojen tehtävä” on perehtymisen arvoinen, ja toivoisin kaikkien informaatioalalla toimivien lukevan sen. Nimittäin kaikella ilmaisulla, vanhentuneellakin, on informaatioarvoa sen selvittäjänä, mitä ihmiset ovat ajatelleet ja mitä mieltä he ovat olleet.

Nykyisin kirjastot kunnostautuvat dokumenttien hävittämisessä kaikenlaisten uudistusten ja tilaratkaisujen verukkeilla. Digitaalisen informaation pysyvyys on heikkoa, sillä formaatit ja lukuohjelmat vanhenevat ja aineisto katoaa bittiavaruuteen palvelimien lopettaessa toimintansa.

Aikana, jolloin kirjat ja kirjahyllyt ovat menettämässä merkitystään sivistyksen ilmaisijoina ja kun sosiaalisen statuksen tunnusmerkkeinä pidetään TV-ruutuja ja cappucinokoneita, on entistä voimakkaammin puolustettava lukeneisuuden merkitystä ja omaa kieltämme sekä kulttuuriamme.

Näin siksi, että suuri osa sosiaalisessa mediassa nykyisin esiintyvästä raivokkuudesta ja valtamedian harjoittamasta sensuroinnista perustuu vain siihen, että kieltojen vaatijat eivät tiedä mitään, eivät ole malttaneet perehtyä mihinkään, eivät ole lukeneet mitään eivätkä myöskään välitä mistään mitään. Myöskään sivistystoimen johdossa eivät ole koulutetuimmat eivätkä oppineisuutensa osoittaneimmat henkilöt vaan poliittisilla palkinnoilla virkoihin nostetut tyypit.

Sama ilmiö vaivaa yliopistoja, joissa ei enää syvennytä kirjoihin vaan googletetaan ja tuotetaan artikkeleita ja muuta irrallista kertakäyttötietoa vailla kokonaisymmärrystä ja vahvaa teoriaa.

Paperikirjoja voidaan lukea kynttilänvalossa senkin jälkeen, jos hallitus jonain päivänä päättää siirtyä sähköttömään yhteiskuntaan. Pelkän digi-informaation varassa toimiva yhteiskunta astuu silloin pimeälle keskiajalle.