Uusi Suomi käy informaatiosotaa perussuomalaisia vastaan

Kirjoitin jokin aika sitten tavasta, jolla Uusi Suomi poisti blogipalvelustaan tekstini ”Analyysia seksuaalirikoksista”. Olin arvostellut pakolaisina maahamme tulleiden henkilöiden Suomessa ja muualla Euroopassa tekemiä alaikäisiin kohdistuvia joukkoraiskauksia, jotka nähdäkseni ansaitsevat moraalisen tuomion.

Suoritettuani korkeimmat yliopistotutkinnot sekä filosofian että sosiaalipsykologian alalla katsoin olevani oikea henkilö sanomaan lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä oman asiantuntijamielipiteeni.

Mikäli kaltaiseni henkilö ei saa ilmaista näkemyksiään avoimesti, niin kuka sitten? Onkin kysyttävä, haluaako Uusi Suomi kirjoitukseni poistolla suojella väkivaltaa, väärintekijöitä ja rikoksista epäiltyjä.

Kirjoitukseni poisto ei ollut tietenkään ensimmäinen. Lehti sensuroi jo aiemmin kirjoitukseni ”Islam ja homot kuin tuli ja vesi” (13.6.2016), jossa olin paheksunut erään muslimiterroristin orlandolaiseen homoravintolaan tekemää veristä terrori-iskua. Tuo isku osui nimittäin myös minuun – samoin lehden harjoittama sensuuri, jolla toimitus meni rikollisen puolelle. Lehti arvosteli minua häikäilemättömään ja röyhkeään tapaansa ”valheellisen ja perättömän tiedon” levittämisestä” ja antoi minulle sinänsä naurettavan ”varoituksen”.

Uusi Suomi jatkoi sensurointia poistamalla myös kirjoitukseni ”Kuinka väärässä olen ollut?” (15.7.2016). Olin palannut asiaan arvostelessani pian Orlandon iskun jälkeen tapahtunutta Nizzan terrori-iskua, joka liippasi läheltä myös kaupungissa tuolloin oleskellutta kustantaja Niklas Herliniä. Todellisuus oli osoittanut väitteeni jälleen kerran perustelluiksi, ja siksi toimitus katsoi parhaakseen lähestyä minua vain ”kirjoitusohjeidensa” ripityksellä ”älä jankuta”, vaikka lehti itse kävi informaatiosotaa potkimalla tutkainta vastaan.

Myös muissa kuin islamin ja seksuaalipolitiikan kysymyksissä sensuurin kirves on käynyt. Kun Yleisradion eräs toimittaja alkoi valittaa skuupiksi tarkoittamassaan jutussa, että Puolustusvoimat kieltää kaksoiskansalaisilta pääsyn salaisia tietoja koskeviin tehtäviin, kirjoitin Uuden Suomen blogiin kolumnin ”Yhyy, syrjintää – Ylen punaiset prikaatit iskivät” (3.2.2017). Totesin tuolloin, että armeijat eivät harjoita demokratiaa vaan puolustavat sitä ja että ainoa vihapuhe, jonka Puolustusvoimat myöntää syrjinnäksi on se, jota sanelee suustaan Klašnikov AK-47.

Se, että ”syrjinnän” oli paljastanut ”Puolustusvoimien sisäinen luotettava lähde”, ei auttanut Yleä eikä Uutta Suomea, sillä kyseisellä hetkellä lähde oli lakannut nauttimasta työnantajansa luottamusta. Tasa-arvolla tykittäminen oli lapsellista legalismia, sillä armeijoiden intentionaalinen rakenne on hierarkkinen ja selekviivinen, eikä mikään yhdenvertaisuus velvoita päästämään Venäjän agentteja tonkimaan Puolustusvoimien tiedostoja kaksoiskansalaisuuden verukkeella. Uusi Suomi meni jälleen vilpin ja vääryyden puolelle.

Viimeksi Uusi Suomi poisti kirjoitusoikeuteni maan merkittävimmäksi keskustelufoorumiksi mainostamaansa blogipalveluun 7.12.2018 sensuroimalla itsenäisyyspäivänä julkaisemani kirjoituksen, jossa paheksuin pakolaisten Oulussa tekemää joukkoraiskausta todeten, että seksuaalirikollisuuden kasvun syy Euroopassa on muslimikulttuurin leviäminen. Poistoa paheksuttiin täällä.


Uusi Suomi pyrkii ratkaisemaan vaalit omalla tuomaripelillään

Mihin lehti sitten pyrkii valheellisuuden varjelullaan ja kirjoittajiensa kurittamisella? Kirjoitusoikeuksieni lopetus osui leimallisesti aikaan ennen eduskuntavaaleja. Valinnastani Perussuomalaisten kansanedustajaehdokkaaksi oli ehtinyt kulua alle kuukausi, joten lehden reaktio yllätti kuin talvi autoilijan.

En ole tietenkään ensimmäinen Uuden Suomen sensuroima henkilö. Sensuurin kohteiksi ovat joutuneet muiden muassa perussuomalainen dosentti Arto Luukkanen, sosiologi Henry Laasanen, lääketieteen tohtori Niko Sillanpää, tilastotieteilijä ja tasa-arvotutkija Pauli Sumanen sekä entinen päätoimittaja ja perussuomalaisten kansanedustaja Reijo Tossavainen.

Vastauksia Uuden Suomen harjoittamaan tukahduttamispolitiikkaan on lähinnä yksi: Lehti pyrkii ratkaisemaan vaalit tuomaripelillä. Ei ole pitkäkään aika, kun dosentti Luukkaselta sensuroitiin GCM-sopimusta kritisoiva kirjoitus ”Antautumismatka Afrikkaan”, joka löytyy edelleen täältä.

Uuden Suomen puolueellisuus on ennen kaikkea läimäytys päin lukijoiden naamataulua. Sananvapauteen sisältyy, paitsi oikeus mielipiteiden muodostamisen ja niiden ilmaisemiseen, myös oikeus ottaa vastaan viestejä kaikkien kanavien kautta.

Perussuomalaisiin kohdistettua painostusta voidaan pitää journalististen periaatteiden vastaisena vääristelynä. Valikoivuudellaan lehti pyrkii antamaan valheellisen kuvan maassamme vallitsevasta mielipideympäristöstä.

Toisella kädellään lehden toimitus asettaa poimintoihinsa perussuomalaisten kritisoimien poliitikkojen, kuten nyt viimeksi Kai Mykkäsen sinänsä mitättömiä kannanottoja, joista puuttuu vähäisinkin ymmärrys yhteiskunnan syy–seuraus-suhteista ja poliittisten tekojen merkityksistä.

Näin toimitus tekee vain ilkeilläkseen meille, jotka olemme arvostelleet Mykkäsen virheitä niin GCM-asioissa kuin hänen muissakin toimissaan.
 
Toimituksen suosikkeja näyttävät olevan Keskustan Anneli Jäätteenmäen, Kokoomuksen Eija-Riitta Korholan ja Atte Kalevan sekä demarinuorten Antti Koskelan tapaiset kirjoittajat. Heidän ei tarvitse kuin röyhtäistä, niin toimitus laittaa heidän kannanottonsa näkyvästi esille ja tekee niistä uutisia, vaikka kirjoituksista on vaikea löytää tarttumapintaa muuhun kuin ”antaa mennä” -politiikan mukaiseen hymistelyyn.

Lehden harjoittaman sensuurin takaa kajastavat myös passiivis-aggressiiviset vihan ilmaisut, joita säestävät puheenvuoropalstalle jääneet vihervasemmistolaisten puolueiden kätyrit ja uuskommunististen järjestöjen lähettämät informaatiosoturit. Heidän tavoitteenaan on ollut alun alkaenkin murentaa lehden asemaa vapaamielisen keskustelun alustana.

Uuden Suomen puheenvuoropalstan ajautuminen vihervasemmistolaisten rääväsuiden, rabulistien ja muiden häiriköiden käsiin on yllättävää muttei käsittämätöntä, niin kuin myös toimituksen asettuminen heidän tuekseen. Ihmeteltävää on vain se, että kansallisen edun puolustajiin voidaan tässä maassa kohdistaa kyseisenlaista raivoa.

Murheelliseksi käy tapa, jolla Iltalehden kirjoittaja piti tarpeellisena mainita Niklas Herlinin muistokirjoituksessa, että ”[p]erussuomalaisia hän inhosi sydämestään”.

Sen tapaisen asennoitumisen takaa voi tunnistaa lähinnä haluttomuutta tai vaikeutta myöntää olleensa itse täysin hakoteillä ajattelussaan ja tavoitteissaan. Uusi Suomi on islamin mukainen, sillä muuten liukuportaat eivät mene kaupaksi Lähi-itään. Intressisitoumukset osoittavat, kuinka haitallista median kytkeytyminen muuhun taloudelliseen ja tuotannolliseen elämään on.

Lehtien laittautumista sensuuriviranomaisten rooliin voidaan selittää muillakin syillä kuin toimitusten pahantahtoisuudella. Toimituksia voidaan ripittää ja uhkailla ulkopuolelta. Tunnettua on, että poliittisen viherasemmiston anarkistijärjestöt kokoavat joukkueita ilmiantaakseen ja kavaltaakseen omasta mielestään ”sopimattomia” kirjoituksia ja toteuttaakseen sitä kautta kultturiamme mädättävää sabotaasia ja tihutyötä.

Myös EU on painostanut Internet-toimijoita sensuuriin taivuttelemalla Googlea, Facebookia, Microsoftia ja Twitteriä päivystämään viestejä sekä poistelemaan niitä näkyviltä. Tälle sananvapautta ja poliittisia oikeuksia loukkaavalle toiminnalle kuuliaisesti Facebook on perustanut Saksan Esseniin puolen hehtaarin kokoisen deletointikeskuksen, jossa rippikoulun käyneet nettinörtit tuhoavat käyttäjien keskinäistä ja toisilleen suuntaamaa viestintää (aiheesta täällä).

Myös Jussi Halla-aho ilmoitti äskettäin, että Facebook on poistanut hänen seinältään Oulun joukkoraiskausta ja seksuaalirikollisuutta koskevia kannanottojaan ja asettanut hänen kirjoituksiaan jakaneita toimintakieltoon, minkä vuoksi hän on joutunut pohtimaan päivittäisten mielipiteidensä siirtämistä takaisin yksityiseen Scripta-blogiinsa.

Jotain perin vääristynyttä on siinä, että joudumme taistelemaan palstamillimetreistä Internetin laareissa, vaikka näkemyksemme kuulusivat jokaisen päivälehden kanteen jopa ilman mitään perusteluja – ihan vain tieteellisen tai poliittisen subjektiviteettimme vuoksi, toisin sanoen siksi, että mielipiteellä ja sen sanomisella katsotaan länsimaisessa valistusfilosofiassa olevan itseisarvo.

Anonyymisti tapahtuva ja perusteluja ilmoittamaton sensuroiminen on ihmisoikeuksiin kohdistuva loukkaus, jollaisen ei pitäisi olla sivistysmaassa mahdollinen. Aina vaikuttavammaksi sananvapauden kolhiminen menee, mitä huomattavammassa asemassa uhri on, kuten nyt Jussi Halla-aho parlamentaarisen puolueen puheenjohtaja.

Sananvapaus ei ole mikään marginaalinen koriste, vaan se on tärkeä perusoikeus ja ihmisoikeus, josta muiden oikeuksien toteutuminen riippuu. Maahanmuutto puolestaan ei ole mikään politiikan erityisteema eikä oikeus alkuunkaan. Mutta se on keskeinen asiakysymys, johon suhtautumisesta riippuu, millaisessa Suomessa tulevaisuudessa elämme, tai onko tulevaisuudessa enää olemassa sellaista maata kuin Suomi.


Islamin ikeessä

Erityisen noitavainon kohteina Uudessa Suomessa ja muussa valtamediassa ovat islamia, muslimeja ja muhamettilaista kulttuuria arvostelevat henkilöt ja kirjoitukset. Kyse ei ole siitä, ettei islamia saisi tai voisi arvostella vaan siitä, että islamia ei saisi arvostella negatiivisesti. Asenne on aivan samanlainen kuin 1970-luvulla, jolloin Neuvostoliittoakin sai arvostella, mutta vain kiittävästi.

Vääräuskoisten jahtaamisella ja islamia koskevilla kinkereillä ei oikeasti pyritä turvaamaan mitään uskonnonvapautta eikä myöskään torjumaan uskonrauhan rikkomuksia.

Islamkritiikin kieltämisellä pyritään löytämään ideologinen peruste muslimivaltaisista ja ”din wa-dawlah [islamin pitää ohjata myös politiikkaa]” -periaatteella johdetuista maista virtaavien ihmisten maahanmuutolle. Islamkritiikin torjumispyrkimykset toimivat siten aseina uskonnon levittämisen puolesta, vaikka sen enempää sensuurilla kuin muuttohankkeellakaan ei ole mitään moraalifilosofista pohjaa.

Islamin julistaminen kritiikin ulkopuolella olevaksi vaikuttaa tehokkaalta keinolta vastalauseiden tukahduttamiseen, sillä islamin syy–seuraus-vaikutuksia muslimien käyttäytymiseen on vaikea osoittaa ehdottomasti. Niitä on toisaalta myös vaikea kiistää ehdottomasti, niin kuin ajatusten yhteyttä tekoihin yleensäkin.

Muhamettilaisen uskonnonperustajan lapsivaimollaan antamaa esimerkkiä voidaan pitää yhtä esikuvallisena muslimeille kuin Jeesuksen armollisuus on ollut kristityille. Ei jälkimmäistäkään kukaan pysty kiistämään. Molemmat esimerkit vaikuttavat ideologiana uskonnon kannattajien maailmankuvassa, ajatuksissa ja teoissa, usein vieläpä alitajuisesti. Väitteet siitä, kuinka tuo vaikutus täsmällisesti tapahtuu, eivät ole todistuvia ehdottomasti oikeiksi eivätkä vääriksi, mutta molemmat ovat arvioitavissa sekä tieteellisen että poliittisen ideologiakritiikin näkökulmasta.

Suoraa näyttöä islamin liittymisestä ihmisoikeusrikoksiin antaa se, että islamistisissa maissa homoseksuaalisuudesta tuomitaan edelleenkin kuolemaan. Tämä tapahtuu nimenomaan islamiin perustuvan sharia-lain nojalla, ja tuomiot toimeenpannaan julkisissa hirttäjäisissä. Tässä valossa vihapuhetta ei ole islamin kritisoiminen ja vastustaminen vaan islamin julistaminen.

Miksi siis uskontoja pitää arvostella? Siksi, että niiden kautta käytetään hurjaa valtaa, joskus jopa väkivaltaa. Kritisoiminen voi olla myös uskontoihin sitoutuneille itselleen hyväksi. Tässä mielessä islamiin liittyvien käytäntöjen moittiminen on eettistä toimintaa.

Uskonnonvapaus puolestaan ei voi koskea rajoituksetta mitään uskontoa, ei myöskään islamia, sillä eritoten islam ei hyväksy vapaata uskonnon harjoittamista sen enempää muunuskoisille kuin omille jäsenilleenkään, joita islam uhkaa eroamistapauksissa kuolemanrangaistuksella.

Rangaistuksen ja sen langettajan ollessa vailla lain suojaa aseellinen uhkaus täyttää rikoksen tunnusmerkit, ja ollessaan järjestelmällistä se merkitsee kiihottamista islamista luopuneiden kansanryhmää vastaan, tehosteena rikoksista raskain: murha. Uskonnonvapauden näennäisoikeutuksella ei voida puolustaa rikoksia.

Toisella tavalla sanottuna: muslimiyhteisön pitäisi itse hyväksyä uskonnonvapauden ihanteet ennen kuin uskonnonvapaus voisi rajoituksetta kohdistua muslimiyhteisöön itseensä. Lähtökohtana tulisi tällöin pitää länsimaisessa filosofiassa yleisesti hyväksyttyä kultaisen säännön etiikkaa, jonka mukaan yksittäisten tekojen oikeutus perustuu niiden universalisoitavuuteen ja vastavuoroisuuteen, toisin sanoen mahdollisuuteen hyväksyä ne kaikkia ihmisiä velvoittaviksi periaatteiksi (kantilainen etiikka). 

Koska muslimit eivät niin tee ja islam on merkittävä vallankäyttäjä yhteiskunnassa, on uskontokritiikki heitä ja islamia kohtaan aivan erityisen oikeutettua. Islamin arvostelemiseksi ei tarvitse olla myöskään asiantuntija, sillä parhaan asiantuntijaposition tarjoavat ulkopuolisen havainnoitsijan asema ja filosofian yleinen menetelmäkalusto. Eihän kenenkään tarvitse olla myöskään lehmä tietääkseen, että maito on hapanta.

Uskontososiologian näkökulmasta muslimiyhteisön kyvyttömyys ja haluttomuus ymmärtää tai hyväksyä itseensä kohdistuvaa kyseenalaistamista on merkki uskonnon totalitaarisuudesta. Islamin kehittymättömyys ja pysähtyneisyys keskiaikaiselle tasolle perustuvat siihen, ettei islamin sisällä ole sallittu eikä edelleenkään harjoiteta kriittistä koraanin tutkimusta, kuten kristinuskossa, jossa kriittinen raamatuntutkimus on johtanut reformaatioprosessiin, sekularisaatioon ja uskonnon näkemiseen profaanina ideologiana. 

Islamin lietsoman tosikkomaisuuden tueksi ei myöskään juristien olisi pitänyt hurahtaa missään tapauksessa mukaan, sillä siten ihmisiä uhkaa myös lakikirjojen muuttuminen koraaneiksi sekä oikeuskäytännön liukuminen huomaamatta sharia-lain suuntaan.

 ”Uskonnonvapaus” ja siihen nojaava pyrkimys taata ”uskonrauha” sekä ”kansanryhmien loukkaamattomuus” eivät ole moraalisia absoluutteja eivätkä juridiikan apriorisia periaatteita, joita ei voitaisi kyseenalaistaa, vaan niiden varaan rakennetut väitteet ovat relatiivisia aksioomia, hypoteeseja ja presuppositioita, joiden kyseenalaistaminen on filosofisesti katsoen suositeltavaa ja vapaan yhteiskunnan kannalta välttämätöntä.

”Rauhassa uskomista” ei voida perustella sellaisten tahojen puolesta, jotka itse rikkovat yhteiskuntarauhaa. On muistettava että uskonnonvapaus kattaa nimenomaan oikeuden olla kuulumatta uskonnollisiin yhdyskuntiin, olla noudattamatta niiden tapoja ja periaatteita sekä esittää vapaasti ja riippumattomasti näkemyksensä niistä. Islamin kritisoiminen on suojattu perustuslaillisella uskonnonvapaudella ja sananvapaudella pelkkää rikoslaillista uskonrauhan rikkomista vastaan (lex superior derogat leg inferiori).

Kympin kysymys kaikessa islamia koskevassa hienovaraisuudessa ja kritiikin välttelyssä on, miksi kritiikkiä ei saisi esittää ja esittää ihan kunnolla: haukkua vaikka pataluhaksi, kuten kristinuskoa on aina moitittu? Vastaus on: islamistit uhkaavat meitä terrorilla, jonka vuoksi myös suomalaisen tuomiovallan sapelit ovat kääntyneet uhreja ja uhattuja vastaan sekä sulattaneet pois sananvapauden.  Juuri tämän seikan tuo kiertely ja kaartelu, välttely, varpaisillaan sipsuttelu ja kriitikoiden tuomitseminen osoittaa.


Mitä tämä merkitsee median kannalta?

Toimittajien ja heidän tuekseen palkatun ylläpitoportaan harjoittama peukalointi on mennyt liian pitkälle.

Sekä valtamedia että sosiaalisen median portaalit ovat omaksuneet itselleen tehtäviä, jotka eivät niille kuulu. Toimittajien tehtävä ei ole valikoida ihmisten ajatuksia eikä pyrkiä muokkaamaan yhteiskunnallista totuutta eikä todellisuutta mieleisekseen vaan välittää sanomia ja kertoa erilaisten näkemysten olemassaolosta objektiivisesti.

Sosiaalisen median tehtävä ei ole hävittää viestejä eikä puuttua ihmisten julkiseen eikä keskinäiseen viestintään rajoittavasti, ei rakennella automatisoitua sensuuria, ”vihapuhealgoritmeja” eikä mitään muutakaan, millä poljetaan keskeistä ihmisoikeutta, eli oikeutta olla ajatustensa subjekti sekä sanoa sitä, minkä jokainen itse katsoo hyväksi.

Miksi mediat sitten rikkovat journalistiikan perusläksyjään räikeästi niin, että on syntynyt median tieto- ja totuuskriisi? Siksi, että ne tavoittelevat poliittista valtaa. Tämä on tekemisissä vallan medioitumisilmiön kanssa. Nykyisin sekä poliitikot että tieteilijät ovat riippuvaisia toimittajien suosiosta, ja tässä vispilänkaupassa toimittajat ovat huomanneet oman arvonsa totuuden portinvartijoina.

Samalla kun poliitikot ja tieteilijät ovat alkaneet myötäillä toimittajien käsityksiä julkisuutta saadakseen, on sosiaalista pääomaa vaihtunut myös toiseen suuntaan. Poliitikko ja tieteilijä myötäilevät toimittajaa ja toimittaja poliitikkoa ja tieteilijää. Asiaa helpottaa, kun punavihreillä propagandatieteiden laitoksilla koulutetut valtavirtatoimittajat, yliopistojen äärivasemmistolaiset tendenssitutkijat ja vallassa olevat poliitikot ovat alkaneet ajaa samoja poliittisia agendoja.

Tämän sosiaalisen korruption ja henkisen mädättämisen kapellimestarina toimivat Euroopan unioni ja sen uuskommunistiset tarkoitusperät, joihin kuuluu liittovaltioihanne, väestöjen sotkeminen, kansallisvaltioiden mitätöiminen ja kulttuurien yhdenmukaistaminen.

Ne näyttävät olevan aivan välttämättömiä esimerkiksi GCM-sopimuksen läpiajamiselle ilman käsittelyä eduskunnan täysistunnossa ja ilman, että asiaan olisi saatu eduskunnan virallista kantaa sekä avointa argumentaatiota kaiken kansan edessä.

Muiden muassa Fox News ja Express ovat olleet huolissaan siitä, että GCM-sopimuksen sananvapauskohta voi kriminalisoida maahanmuuttokritiikin, ja Svenska Dagbladetin mukaan myös Ruotsin journalistiliitto vastustaa sopimusta siksi. Sopimuksen mukaan viranomaisten tulisi kiistää  taloudellinen tuki ”suvaitsemattomasti” tai ”epäasiallisesti” siirtolaisiin suhtautuvilta medioilta. Liiton puheenjohtajan Jonas Nordlingin mukaan tämä johtaa ”makutuomioistuimiin”, jotka päättävät mitkä mediat toimivat hyväksyttävästi.

Norjalainen Journalisten puolestaan kirjoittaa, että YK:n siirtolaissopimuksen mukaan viranomaisten pitäisi ohjata mediaa ja toimittajia ”oikeanlaiseen” raportointiin ja journalismiin. Norjan toimittajaliiton Reidun K. Nybøn mukaan liitto pitää siirtolaissopimusta vapaan lehdistön vastaisena ja vastustaa sopimuksen hyväksymistä siksi.

Sananvapaus alkaa kuumottaa maahanmuuttoon liberaalisti suhtautuneita viestimiä, kun liberaali maahanmuuttopolitiikka vie niiltä liberaalin sananvapauden, joka sulaa suvaitsevaisten käsiin kuin saippua. Suomen Journalistiliitto ei ole ottanut asiaan mitään kantaa, sillä valtamedian asenteet ovat jo valmiiksi maahanmuuttovyöryä puolustavassa asennossa, eikä ristiriitaa sananvapauden ja agendajournalismin välillä havaita.

Informaatioalan yleismaailmallinen kuolonkleroosi käynnistyi siitä, kun hakukoneyhtiö Google suostui Euroopan unionin painostuksesta muuttamaan hakukonealgoritmejaan sellaisiksi, ettei se enää listaa Internetin sisältöjä vapaasti ja suosion mukaan vaan valikoi esille poliittisen korrektiuden mukaisia näkemyksiä sulkien pois maahanmuuttokriittisiä, monikulttuurisuutta arvostelevia sekä Euroopan unionin liittovaltiopolitiikan vastaisia näkemyksiä.

Samanlainen on Helsingin Sanomat, joka sai Googlelta 490 000 euron tuen tuottakseen ”uudenlaisen sisällönsuositusjärjestelmän”. Kuten Oikean Median Reijo Tossavainen päätteli, Helsingin Sanomat ei halua, että ihmiset voivat arvioida Internetissä tarjolla olevaa informaatiota vapaasti vaan että toimittajat valitsevat sen heidän puolestaan. Niinpä lehti pyrkii luomaan automaattisen punavihreän suodattimen, joka ohjaa ajattelemaan EU-myönteisesti, maahanmuuttomyönteisesti ja perussuomalaisten vastaisesti.

Mutta kuka haluaa maksaa siitä, että tulee aamuisin pumpatuksi täyteen toimittajien punavihreää agendaa? Toimittajien sanotaan käyttävän ideologisen valikointinsa verukkeena ”journalistisia perusteita”, mikä on pelkkää kiertoilmausta poliittiselle propagandalle. On vahingollista, että lehden ideologia ulottuu vaikuttamaan myös Googlen hakukonejärjestelmään, kun hankkeen rahoittaja alkaa käyttää lehden tuottamaa punavihreän salaatin raastinrautaa yleiskoneena. Mikäli myös uutisia aletaan valikoida täsmämainonnan keinoin vihervasemmistolaisen median hyväksi, tulee punavihreästä suodattimesta aukoton.


Uuden Suomen loppu 

Uusi Suomi mainostaa blogiaan valtakunnan merkittävimpänä mielipidefoorumina ja tarjoaa palvelunsa näennäisen yhdenvertaisesti käytettäväksi. Siten se valehtelee roolistaan, sillä lehti syrjii toimituksen kanssa poliittisesti eri mieltä olevia ja polkee samalla lukijoiden oikeutta saada tietää politiikassa vallitsevista vaihtoehdoista.  

On käsittämätöntä, että Uusi Suomi kieltää myös oman lehdistönvapautensa eli oikeuden toimia hallitusvallasta riippumatta ja menee vahvistamaan hallituksen linjaa lähes kaikessa eteen tulevassa.

Sananvapaus ei ole oikeutta valikoivaan journalismiin, vaan lukijoiden oikeutta tietää erilaisista näkemyksistä. Se on yksilöiden vapausoikeus, ei valtiovallan rajoitusoikeus, jota median pitää suojella. 

Uuden Suomen päätoimittaja Markku Huusko lähetti minulle sensuuripäätöksensä perään tylyn ja typistetyn viestin, jonka mukaan ”Teillä on useampia sääntörikkomuksia. Kirjoitusoikeutenne Uuteen Suomeen on päättynyt.”

Tähän brezhneviläiseen toteamukseen voisi vastata, että Markku Huuskolla itsellään on useita journalistisen etiikan, hyvän lehtimistavan ja argumentaatiosääntöjen rikkomuksia. Samalla hänen oma oikeutensa potkia itseään paremmin tietäviä on päätynyt.

Potkimisessa on se heikko puoli, että sillä tavoin potkittava loppuu.

Tämä ei siis merkitse, että olisin Uudesta Suomesta millään tavoin riippuvainen, ja tapaus onkin kommentoimisen arvoinen vain siksi, että sillä on yleistä merkitystä.

Minun ei tule ikävä Uutta Suomea eikä myöskään sen laareihin riitelemään jääneitä ammattikinastelijoita. Sellainen ”puheenvuoropalvelu”, jossa näkemyksiään ei voi sanoa, on arvoton.

Monet palstan entiset kirjoittajat ovat todenneet minulle, että he ovat Uuden Suomen hylänneet, sillä he kokivat suurta ahdistusta toimituksen edustaman kirjoittamisnormatiivin edessä. Heidän mielestään oli vaikeaa noudattaa toimituksen kirjoittamiskoodia edes halutessaan, sillä sitä ei ollut missään lausuttuna lukuun ottamatta ympäripyöreitä blanco-julistuksia, joissa käsketään olemaan muun muassa ”asiallisia”. Niinpä myös sensuuria on seurannut ”asiattomuuksista”, joiden syistä kenelläkään ei ole atavistisinta aavistusta.

Internetin portaalien keski-ikä on noin 7 vuotta. Sen jälkeen ne hyytyvät. Tuon verran kesti myös Irc-galleria, joka oli aikoinaan Suomen käytetyin palvelu. Sivusto kuitenkin kuoleentui pian myynnin jälkeen, jolloin uudet omistajat menettivät sijoittamansa varat.

Pitämällä yllä toimintoa, joka on tuottanut tappiota koko sen olemassaolon ajan Uuden Suomen omistaja Alma Media jymäyttää osakkaitaan, joiden haitaksi Uutta Suomea tekohengitetään.

Konsernin olisikin järkevintä myydä lehden brändi ilman toimitusta, sillä nykykokoonpanossaan se ei toimi. Toinen vaihtoehto olisi lopettaa lehti ja laittaa brändi takaisin pakastimeen.

Lehden tappiollisuus ei ole mikään ihme, sillä se on osa valtamedian tieto- ja totuuskriisiä. Se puolestaan sikiää olohuoneissamme märehtivää virtahepoa suojelevasta valheellisuudesta, jota niin sanottu vaihtoehtoinen uusmedia läpivalaisee.

Näistä syistä en osta enkä tilaa Alma Median enkä myöskään Sanoma-konsernin julkaisuja, ja lopettaisin myös Uuden Suomen tilaamisen, mikäli lehti ei leviäisi tilaamaatta kaikkialle aidon propagandan tavoin, samoin kuin Yleisradion ohjelmat.

Mediakonsernien hallituksissa kannattaisi huomata eräs liiketaloudellinen totuus: arvoa on lähinnä sellaisella, mistä suostutaan maksamaan.

Asia herättää lopulta vain yhden kysymyksen, joka on ylitse muiden: Eikö sensuurin harjoittajia lainkaan hävetä heidän röyhkeytensä, jolla he syyllistyvät märän rätin viskomiseen lukijoidensa silmille?

Niitä, jotka haluavat edelleen lukea kirjoituksiani, kehotan seuraamaan tätä blogiani ja Oikeassa Mediassa julkaistavia tekstejäni.

Siellä tosin kirjoituksiani ei voi kommentoida, jotta vihevasemmistolaisten puolueiden lähettämät häiriköt eivät pääsisi käymään omaa raihnaista informaatiosotaansa. Sen yhtenä merkkinä palvelimelle tehtiin tekninen ja rikoksen tunnusmerkit täyttävä hyökkäys.


Moni muukin kieltämättä haluaisi juttuni julkaista, mutta minäpä en anna.