Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta

”Sananvapauden päivä – Ei syytä juhlaan”, totesin jo viime vuonna, kun Euroopan unioni aloitti sodan sananvapautta vastaan pakottamalla Internet-jättiläiset yhteistoimintaan kanssaan. Tilanne huononee nopeasti, sillä sensuurin vuoksi ei valtamedian ja sosiaalisen median ylläpitäjien väärinkäytöksiäkään voida enää raportoida.

Oikean Median Jukka Rahkonen kirjoitti hetki sitten, että Microsoftin selain pyrkii estämään pääsyn lehden sivustolle ja koettaa siten vaikuttaa valtioiden sisäpolitiikkaan. Dosentti Arto Luukkanen puolestaan tilitti kaiken olennaisen siitä, miten sananvapaus on sammunut Saksassa maan hallituksen säädettyä hurjalla sakonuhalla tehostetun sensuurilain, jolla juridinen vastuu siirrettiin (ja riistettiin) tekijältä julkaisijalle ja jolla myös loukataan ihmisten perusoikeutta vapaaseen mielipiteiden ilmaisemiseen.

Eräissä kansalliselta identiteetiltään terveissä EU-maissa Facebookin harjoittamaa sensuuria vastaan on kuitenkin herätty jopa valtiollisella tasolla. Esimerkiksi Puolan hallitus on ministeri Marek Zagórskin johdolla perustamassa työryhmää valvomaan, ettei Mark Zuckerbergin monopoli poistele sosiaalista mediaa käyttävien oikeistolaisten tilejä, kuten on päässyt käymään. Facebookin harjoittamaan sensuuriin puuttui myös emeritusprofessori Timo Vihavainen Kanava-lehden 3/2018 kirjoituksessaan.

Sananvapauden vastainen ajojahti ei kuitenkaan rajoitu vain sosiaalista mediaa koskevien ”puhenormien” (speech codes) piiriin vaan laajenee kaikkialle yhteiskuntaan. ”Vihapuheeksi” (hate speech) leimaaminen on kirves, joka on tuotu tiedon puun juurelle, yliopistoihin. Nykyisin on yleistynyt käytäntö, että kaikki informaatioalan organisaatiot määrittelevät itselleen erilaisia ”yhteisönormeja”, ”yritysperiaatteita”, tendenssejä ja agendoja.

On olemassa monikulttuurinen kirjasto, kulttuurista moneutta tavoitteleva Yleisradio ja firmoja sekä yhdistyksiä, jotka julistavat edustavansa tiettyjen poliittisten näkemysten mukaisia ”arvoja”. Niiden sisällöt ovat tosin jääneet täysin määrittelemättä, ja siksi ne avaavat tien mielivaltaisiin tulkintoihin ja käytännön sovellutuksiin. Siten ei olekaan edustettu arvoja vaan on pönkitetty ideologioita.


Identiteettipolitiikat sensuurin välineinä

Valtamedia sensuroi nykyisin myös itseään ja heikentää omia toimintaehtojaan. Yksi kaikkien pöllämystyttävimpiä sensuurin merkkipaaluja oli lastenohjelma ”Herra Heinämäen” siirtäminen Ylen arkistoon vain siksi, että erään esiintyjän pitämä sulkapäähine oli loukannut jonkun päästään vinksahtaneen katsojan ”arvoja”. Yle jatkoi sensuroinnin selittelyään nettisivustonsa jutussa, jossa muuan näennäisasiantuntija puolusteli asiaa postmodernilla identiteettipolitiikalla. Vähemmistöoikeuksien edustamisen sijaan identiteettipolitiikasta on tehty muita ihmisiä vastaan suunnattu hyökkäysase.

Jos sitten onkin niin, että joku ei pidä siitä, kun ei-saamelainen käyttää saamelaisten pyhäpukua, pitääkö pahastumiseen sisältyviin vaatimuksiin alistua? Entä pitääkö enemmistöjen asettua tukemaan vähemmistöjen sortomytologiaa, kun moinen suvaitsevuus voi myös vahvistaa vähemmistöjen vieraantumista muusta väestöstä?

Lapset ovat kai leikkineet inkkaria ajasta aikaan. Mikäli moinen nanoaggressio loukkaa jonkun hyvesignalointia harjoittavan yli-ihmisen identiteettipoliittista agendaa, täytyy moisella supereetikolla olla melkoisesti ohutta yläpilveä kallossaan. Erään ironisimmista kannanotoista esitti Yleisradion toimittaja Sanna Ukkola jo viime vuonna esiintymällä sulkapäähineessä ja taivastelemalla, että ”sulkapäähineen käyttö ei [...] ole enää mitään leikkiä, vaan silkkaa varkautta, kulttuurivarkautta”.

Tapaus osoittaa suoraan identiteettipoliittiseen vyörytykseen. Nyt jopa saamelaisuutta koetetaan käyttää vasemmistolaisperäisen monikulttuurisuusideologian ajamiseen ja kansakunnan yhteishengen pirstomiseen.


Kelluvat merkitsijät ja repressiivinen toleranssi

Yliopistot ja Suomen Akatemia puolestaan laativat tiedepoliittisia ”strategioita”, joihin liitetään esimerkiksi ’kansainvälisyys’ ja ’tasa-arvo’, vaikka tasa-arvon käsite on filosofisesti hullunkurinen. Koska arvon käsite on hierarkkinen (ilman eriarvoisuutta ei voitaisi tunnistaa mitään asioita muita arvokkaammiksi), vallitsisi tasa-arvon voimassa ollessa yksiarvoisuus eli totalitarismi.

Jo Nietzsche katsoi, että tasa-arvo johtaa nihilismiin: arvojen mitätöimiseen. Kaiken moraalin edellytyksenä on ihmisten kyky ja velvollisuus tehdä arvovalintoja sekä taito pitää tiettyjä asioita muita arvokkaampina. Niinpä myös suvaitsevuuden pitää olla valikoivaa. Ilman sitä ei ole arvoja eikä etiikkaa lainkaan. Myös kantilaisesta näkökulmasta on vasemmistolaiseen ajatteluun tyypillisesti liittyvä tasa-arvon takominen pelkkää puoliksi oppineiden hölmöyttä.

’Monikulttuurisuuden’, ’tasa-arvon’ ja ’kansainvälisyyden’ käsitteistä on tehty Claude Lévi-Straussin tarkoittamia kelluvia merkitsijöitä, joita voidaan käyttää retorisina warrantteina eli näennäisoikeutuksina poliittisten ideologioiden edistämiseen. Pahimmillaan ne tarjoavat valtakirjan repressiiviseen toleranssiin, eli ihmisiä sortavaan sietokyvyn koetteluun, kun niitä käytetään avoimina valtakirjoina jonkin politiikan ajamiseen.

Esimerkiksi ”vihapuhetta” suitsimaan pyrkivä suvaitseva yhteiskunta ei ole missään tapauksessa vapaa, niin kuin usein väitetään. Tosiasiassa suvaitsevuudella marinoitu yhteiskunta on ankarasti rajoitettu, sillä suvaitsevuutta perättäessä muita ihmisiä lähestytään vaatimuslista kädessä: selitetään, mitä kaikkea teidän täytyy sietää ja mistä kaikesta luopua! Ne, jotka sanovat varmistavan suvaitsevuutemme, haluavat hinnaksi vapautemme.


Some-jätit myyvät sinut ja tukkivat suusi

Informaatioalojen lisäksi sananvapauden länkiin laitto näkyy tietenkin myös sosiaalisen median laareissa, kun EU velvoitti Internet-toimijat suitsimaan ihmisten puheita yksityisillä sopimuksilla ja Saksan valtio miljoonien eurojen sakon uhalla. Facebook, Google, Microsoft, Twitter ja monet muut pakottavat käyttäjänsä noudattamaan itse tekaisemiaan ja yksipuolisesti asettamiaan ”yhteisönormeja”, joista käyttäjät eivät ole voineet päättää saati että niistä olisi päätetty kansanvaltaisissa prosesseissa.

Samanaikaisesti ne myyvät oman tuotteensa (eli käyttäjänsä) asiakkailleen (eli mainostajilleen) heidän henkilötietojaan ja sosiaalisia suhteitaan myöten! Vihapuheiden vihapuhetta näyttää olevan kielteinen käyttäjä- tai asiakaspalaute, joten some-jättiläiset tekevät niin kuin osuusliikkeen väki. Ne rakentavat itselleen todellista sossumediaa, ja tulos on ennen pitkää sen mukainen: nurkan takana odottava konkurssi.

Vaikka eräiden tutkimusten mukaan noin 67 prosenttia saksalaisista hyväksyykin Saksan hallituksen politiikan, nämä tulokset pitää nähdä kriittisesti. On helppoa kannattaa ”rasismin vähentämistä” ja ”liberaalia yhteiskuntaa” yleisellä tasolla, mutta millainen tulos saataisiinkaan, jos haastatelluille kerrottaisiin, että käytännössä hallituksen politiikka merkitsee suiden umpeen laastarointia ja sananvapauden pois korventamista?

Facebook sensuroi nyt viestejä Esseniin perustetussa hehtaarin kokoisessa deletointikeskuksessa, jossa puolen tuhatta orwellilaista Mr. Smithiä poistavat tietyt kannanottot ilman julkisia perusteluja, ilman oikeutusta, anonyymisti, ihmisoikeuksien vastaisesti ja ilman valitusmahdollisuutta. Facebookin lisäksi myös Twitter piilovaimentaa viestejä shadow-sensuurilla, joka näyttää viestit lähettäjille mutta ei yleisöille ja uskottelee siten viestien menneen perille. Käytäntö vastaa samaa kuin postiljoonit avaisivat postisi ja polttaisivat sen matkalla. Voiko röyhkeydellä olla rajoja?


Sensuuri on tieteellisen ajattelun vastaista vihapuhetta

Pahinta on kuitenkin ”yhteisönormeiksi”, ”yritysperiaatteiksi” ja agendajournalismiksi sekä tendenssitutkimukseksi paketoitujen ideologioiden sisällyttäminen informaatiopalvelualoille, kuten kirjastoihin, kustantamoihin, kouluihin, mediaan ja yliopistoihin.

Ensin valitaan tyhjä lista, jonka otsikoksi laitetaan ”Yhteisönormimme” ja johon numeroidaan kymmenen kohtaa. Sitten pohditaan, mitä niihin laitetaan. Pantaisiinko ”monikulttuurisuus” vai ”kulttuurinen moneus”? Miten olisi ”kansainvälisyys”, ”tasa-arvo” tai ”maahanmuuton edistäminen”?

Tämä kaikki on väärin. Kyseistä listaa ei pitäisi alkuunkaan täyttää. Se pitäisi repiä ennen ensimmäistäkään sanaa.

Informaatioaloilla ei pidä edistää mitään tarkoitusperiä vaan välittää tietoa, peilata todellisuutta ja tavoitella totuutta. Sitä puolestaan edistävät rajoittamaton kriittisyys, epäily, sananvapaus ja avoin eripura, joita puolestaan ei tavoiteta millään etukäteen sovituilla agendoilla eikä strategioilla. Kuuliaisuus yhteisönormeille tuottaa kansalaisia, joilta puuttuvat itsenäisyys ja moraali, ja niiden paikalle syntyy pelkkää tottelevaisuutta sekä ulkoa määrättyjä sääntöjä, jotka on kirjoittanut joku valtaa käyttävä taho.

Tämä pitäisi yksinkertaisimpienkin ihmisen ymmärtää, mutta median ja poliitikkojen aloittaman vaahtoamisen tuloksena ovat tieteellisen ja filosofisen ajattelun metodit päässeet unohtumaan jopa tieteenharjoittajilta itseltään, ja asioista päättävät yliopistoissakin kaikenlaiset ninni-nellit ja milla-mallat vankkumattoman vakuuttuneina oman poliittisen ideologiansa erehtymättömyydestä.

Hyvä on, myös minä olen ehkä unohtanut jotakin. Mutta olen unohtanut enemmän kuin useimmat muut ovat oppineet. Kiitän toki myös minua opettamaan pyrkineitä, ja olen tehnyt kaikkeni, etteivät heidän ripityksensä olisi vaikuttaneet näkemyksiini millään tavalla. Ainoa sensuurin laji, jonka itse hyväksyn, on sellainen sensuuri, jolla sensuurin harjoittaminen ja kannattaminen kielletään vihapuheeksi julistettuna.