Väkivallan estetisoiminen vihloo monen ammattisotilaan silmää, sillä sotilas jos kuka tietää, kuinka kurjaa sotiminen on. Sen sijaan poliitikot ja kansalaiset eivät asiaa aina ymmärrä, ja siksi myös propaganda uppoaa heihin kuin kuuma lusikka voihin.
Kansalaisten hurratessa en tietenkään uskalla väittää, että lentonäytöksissä mitään vikaa olisi. Ilmassa liikehtivät peltilinnut ovat teknisen osaamisen todellisia taidonnäytteitä, ja siksi myös minä kävin katsomassa Kaivopuiston ”Suomi 100” -ilmailunäytöksen.
Asian pihvin muodostavat edessä olevat hävittäjäkaupat. Olin myös Pirkkalan lentoasemalla, kun ensimmäiset neljä Hornetia laskeutuivat Suomeen syksyllä 1995. Kaupanteon aikaan silloinen puolustusministeri Elisabet Rehn sai kyydit hävittäjän takaohjaamossa, ja ilmeisesti lennettiin hiljaa ja matalalla toisin kuin Kaivopuiston lentonäytöksessä. Muutoin olisivat olleet eväät mekossa.
Vihreiden Heikki Hiilamo, joka sittemmin palkittiin professorinviralla, kirjoitti kollegansa kanssa noihin aikoihin teoksen Aavelasku (1994), jossa hän arvosteli kovin sanoin Hornet-hankintaa. Monien vihervasemmistolaisten ideoiden tavoin on tuokin kannanotto ajan myötä paljastunut mädäksi. Hävittäjät ovat osoittautuneet tuiki tarpeellisiksi ilmatilaloukkausten torjunnassa.
Ilman hävittäjälaivueita tässä maassa ei olisi ilma-asetta ollenkaan. Kuljetuskopterit kuuluvat maavoimille ja toimivat kenraalien kulkuvälineinä. 1970-luvun lopulla ostetut Hawk-harjoituskoneet puolestaan ovat treenausta varten ja uusimisen tarpeessa nekin.
 |
| RAF:n Red Arrowsin esiintyminen maassamme kertoo Suomen ja brexit-Britannian hyvistä suhteista. Foto: J.H. |
Ilmatilanhallinta on osoittautunut tärkeäksi sekä maa- että merivoimille. Kenraaliluutnantti Heikki Nikunen kirjoitti teoksessa Suomen ilmavoimat 90 vuotta (2008, s. 28), että ”[s]otakokemukset ovat osoittaneet laatuun panostavan ilmatilan hallinnan olevan välttämättömyys maan turvallisuuden kannalta. Ellei offensiiviseen vastailmatoimintaan pystyviin ilmavoimiin ole panostettu, ovat kaikki muut puolustusinvestoinnit, suuretkin, osoittautuneet turhiksi.”
Mitä siis Hornetien tilalle? Vastaus ratkeaa sekä sotilaallisten, teknisten, taloudellisten, kaupallis-teollisten että poliittisten valintojen tuloksena. Ratkaisijan roolissa ovat poliittiset tekijät.
Tämä näkyy jo hallituksen esittämissä tarjouspyynnöissä, jotka lähetettiin vain länteen. Venäjälle ja Kiinalle ei tarjouspyyntöä esitetty, perustelluista syistä.
Hankinta on ensisijassa hallitusten välinen, vaikka yritykset markkinoivat ja myyvät itse koneet. Mahdollisia toimittajamaita ovat Ranska, Ruotsi ja Yhdysvallat sekä monikansallinen Britannian, Espanjan, Italian ja Saksan konglomeraatti, jonka kirjeluukkuna toimii EU-eron partaalla oleva Britannia.
Myynti-into näkyi Kaivopuistoon pystytettyjen markkinointikojujen runsaudessa. Avokätisin oli ranskalainen Dassault, joka jakoi Hankkijan värisiä kesäkasseja ja lippalakkeja Rafalensa tueksi.
Toiseksi anteliain oli Lockheed Martin, joka oli valmistuttanut sinivalkoisia Suomen lipulla koristeltuja F-35-lippiksiä isokorvaisten kahdeksanvuotiaiden päähän pantavaksi. Kolmanneksi tuli Eurofighter GmbH, joka oli tuonut Café Ursulan kupeeseen Typhoon-hävittäjän näköisen mallin.
Laihinta antia edusti Boeing, jonka maataisteluasemilta jaeltiin vain taiteltavia paperilennokkeja. Poissaolollaan loisti Saab, jonka ständi ei osunut ainakaan minun tutkaani (löysin mainosnäyttelyn myöhemmin Suomen ilmailumuseosta Vantaalta).
 |
| Suomessa harvoin nähty Red Arrows vei koko show’n saaden kaiken huomion. Foto: J. Hankamäki. |
Huvittavaa markkinointiponnistuksissa on, että koneiden hankintaa eivät ratkaise mainoslahjoilla voidellut kansalaiset, vaan asia tipahtaa korkeampien henkivoimien käsiin. Kansalaisten vaikutusvalta rajoittuu siihen, että me voimme äänestää vaaleissa puolueita, jotka joko kannattavat tai vastustavat suurta asekauppaa.
Hankinnan on voivoteltu maksavan useita miljardeja, mahdollisesti noin 40–80 miljoonaa euroa per kone, riippuen aseistuksesta, maajärjestelmistä ja ajantasaistuskustannuksista. Asiasta alkanee jälleen aprikointi, joka koskee kysymystä, ”miten monta päiväkotia summalla saataisiin”.
Vertailun vuoksi on hyvä muistaa, että eduskunnasta löytyi suopeutta pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottokuluihin noin 1500 miljoonan verran, vaikka hallitus on sitoutunut monikymmenkohtaiseen maahanmuutto-ohjelmaan, jossa luvattiin noudattaa tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa. Pakolaisten vastaanottokeskuksiin ja muihin maahanmuuttokuluihin humahti siis jo vuonna 2015 yhden hävittäjälaivueen hinta.
Voidaankin kysyä, mitä järkeä on mölytä ilmatilassa entistä vahvemmilla kerosiinimuskeleilla, kun hallitus on päästänyt ja päästää maahamme raja-asemien kautta kymmeniä tuhansia laittomia maahanmuuttajia, joita se sanoo ”paperittomiksi”. Heistä osa on Lähi-idästä tulevia sotilaskarkureita, mahdollisesti myös ISIS:in kouluttamia potentiaalisia terroristeja.
Niinpä on kysyttävä, kannattaako tulevaisuuden sodankäyntiin varautua huipputeknisillä aseilla, kun nykyajan hybridisotia käydään pakolaisuuden verukkeella toimeenpantavalla miehityksellä, verkkohyökkäyksillä ja median truuttaamalla maahanmuuttopropagandalla, jonka levittämiseen myös kotimainen valtamedia on saatu mukaan osana nurin käännettyä ”yhteiskuntavastuuta”.
Pahinta on, että aseelliset hyökkäykset, väestöpoliittiset invaasiot ja infosota eivät ole toisensa pois sulkevia vastakohtia. Muiden muassa Venäjän soveltamat taktiikat osoittavat, että ne kaikki tukevat toisiaan, ja siksi myös Puolustusvoimien tehtävät ja kulut kasvavat.
Kenraalit joutuvat katselemaan tätä menoa kallella kypärin, jos poliittinen valta, jolle armeijan toiminta on alistettua, toimii kansakunnan etua vastaan antaen siirtolaisuuden pilata ulkopolitiikkamme keskeisen tuloksen. Se on, että maassamme ei ole suuria etnisiä ristiriitoja.
Mikäli tämä väestömme sosiaaliseen yhteenkuuluvuuteen perustuva tulos mädätetään humanitaarisuuden verukkeella toteutettavalla maahanmuutolla, perheiden yhdistämisillä ja terroristien virtaamisella rajojen yli, ei vahvimmistakaan aseista ole mitään hyötyä.
 |
| Brittilentäjien temput olivat ällistyttäviä. Foto: J. Hankamäki. |
Aseellista maahanmuuttoa vastaan uskon Suomen varustautuvan jatkossa joko F-35-häivehävittäjällä tai Saab JAS 39 Gripenillä.
Kalliiksi moititun F-35:n hinta on lähtenyt jo laskuun, kiitos Donald Trumpin esittämän uhkauksen, jonka mukaan Yhdysvallat peruu tilauksia, ellei hinta laske. Valmistaja ei voi kääntää kehityskuluja ja voitonpyyteitään myöskään Suomen maksettaviksi, sillä Yhdysvaltain hankintaperuutukset kiristävät kilpailua ja lisäävät painetta myydä koneita ulkomaille.
Gripenillä taas on puolellaan edulliset käyttökustannukset, ketteryys ja toimitusmaa, jonka kanssa Suomi tekee yhteistyötä suhteessa Natoon.
Kolmannelle tilalle tulee Boeingin kehittelemä Super Hornet, jota lobbaamaan firma on saanut amiraali Juhani Kaskealan. Hänen mukaansa koneen etuna ovat valmiit ja yhteensopivat maajärjestelmät. Muutoinkin hankinta muistuttaisi Letukan vaihtamista samanlaiseen uuteen.
Laivaston miehenä Kaskeala tarkoittanee ”valmiilla maajärjestelmillä” myös Yhdysvaltain lentotukialuksia, joilta Suomen Hornetit voisivat toimia kriisin iskiessä. Muilla koneilla tätä etua ei ole. Ja onhan meillä toki isäntämaasopimuskin.
Kilpailun todennäköisiä häviäjiä ovat Rafalet ja EU-vetoiset Eurofighterit. Rafalet karsitaan samasta syystä, joiden vuoksi jo Elisabet Rehn joutui toteamaan ranskalaisherroille ”I am so sorry” 1990-luvulla. Eurofighterit puolestaan häviävät massiivisuutensa, monikansallisuutensa ja tuotannon päällekkäisyydestä johtuvan kalleutensa vuoksi. Eripuraa löytyy jo EU:sta, joten olisi ihme, mikäli kiistoja ei syntyisi yhteisistä aseista. Mitäpä ”eurohävittäjää” tässä enää tarvitaan, kun EU-yhteistyö on jo hävittänyt valtioilta lähes kaikki eurot?
 |
| Fouga Magisterit ovat ilmojen Citroëneja. Kuvassa Suomen kaikki jäljellä olevat lentokuntoiset. Foto: J.H. |
F-35:a lukuun ottamatta kaikki muut ovat neljännen sukupolven koneita, joten häivekoneiden hankkiminen olisi aito investointi uuteen. Venäjällä saatetaan hieman jopa kavahtaa Suomen mahdollisuutta lentää Pietarin ilmatilassa näkymättä paikallisen lennonjohdon tutkassa. Venäjällä itsellään ei ole mitään vastaavaa, paitsi paperilla, juuri siinä muodossa, jota oli tarjolla myös Boeingin teltassa.
Venäjän tekemien ilmatilanloukkausten torjumiseen taas kone, joka näkyy ja kuuluu selvästi, voisi olla paras vaihtoehto. Rauhan aikana tapahtuvan yliäänipamauttelun idea näet on, että niin näkyvyys kuin kuuluvuuskin tulevat ”harpuin, huiluin ja psalttarein” selviksi myös siviileille ja julkiselle sanalle. Hyökkäyskoneeksi rakennettua häivekonetta Suomi ei välttämättä tarvitse.
Eräs periaatteellinen kysymys on, mitä laittaa koneiden polttoainetankkiin, kun öljyvarat ehtyvät ja luontoperäisiä hiilivetyjä ei riitä edes kaikkein tärkeimpään, eli asekuormien lennättämiseen. Ei tarvitse ihmetellä Helsinki-Vantaalla omaa balettiaan esittävien kerosiinikuormureiden kylkeen maalattuja mainoksia, joiden mukaan ”bioenergy is our passion”.
Toinen periaatteellinen kysymys on, voitaisiinko ground attack -toiminta hoitaa maasta ohjattavilla lennokeilla, jotka vaikuttavat olevan kaikkein uhkaavimpia aseita nykyajan sodankäynnissä: maan ja ilman häilyvässä rajapinnassa. Ja kannattaisiko varsinaista ilmapuolustusta varten jakaa olalta ammuttava IT-ohjus jokaiselle suomalaiselle?
Mikään ei vanhene niin nopeasti kuin jokin uusi. Tämä koskee, paitsi päivän sanomalehtiä, myös sotatekniikkaa. Sofistikoituneet aseet menevät usein rikki, kuten Helsingin raitiovaunut ja NH-90-helikopterit, joista oli yhteen aikaan käyttökunnossa vain 30 prosenttia.
Sodan olemus on, että vika yllättää juuri silloin, kun tilanne on pahimmillaan. Yllätyksen olemus taas on se, että siihen ei ole huomattu varautua lainkaan. Siksi en ihmettele, vaikka myös hävittäjähankinnassa jokin yllättäisi.
---
Lisäys 19.6.2017: Suomen Kuvalehti ja markkinoinnin professori Henrikki Tikkanen plagioivat tämän kirjoitukseni sisällön 19.6.2017 julkaisemassaan jutussa ”Hei somettaja, osta hyvä hävittäjä! Asekauppiaat mainostavat nyt myös tavallisille ihmisille” sen jälkeen kun MV-lehti (17.6.2017) ja Oikea Media (18.6.2017) olivat julkaisseet juttuni sivuillaan.
Totean tapauksen johdosta, että enemmänkin saa varastaa, mutta alkuperäisen lähteen ja ajatusten alkuperäisen esittäjän mainitseminen olisi suotavaa myös siinä tapauksessa, että ideavaras on valtamedia.
