Rahalliselta arvoltaan suurin yksittäinen kauppa, josta seuraava eduskunta joutuu päättämään, koskee Hornet-kaluston uusimista (niin sanottu HX-hävittäjähanke).
Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho joutui äskettäin korjaamaan Yleisradion jutusta liikkeelle lähtenyttä väärinkäsitystä, jonka mukaan puolueemme olisi vihreiden ja vasemmistopuolueiden kanssa valmis vähentämään hävittäjien määrää.
Tämä ei pidä paikkaansa. Perussuomalaiset ei ole puolueena esittänyt, että koneita hankittaisiin vähemmän kuin 64. Puolustusvoimien hävittäjäkaluston määrällisen tarpeen arvioiminen on asiantuntijatehtävä, jota suoritetaan konetyypin valinnan yhteydessä. Olennaista on, että toimintakyky korvataan täysimääräisenä.
Ilmailun harrastajana olen jo pitempään seurannut hankintaprosessia. Muutamat ovat kyseenalaistaneet koko hankinnan tarpeellisuuden ja verranneet sitä maa- ja merivoimien kustannuksiin sekä puolustuksen eri lohkoilla tavoitettavaan tehokkuuteen.
Aprikoimista seuratessa toivoisi, että puolustuksen eri osa-alueet olisivatkin korvattavissa toinen toisillaan. Tosiasiassa Puolustusvoimat on saanut hoitaakseen entistä enemmän tehtäviä kyberuhkien kasvaessa. Samalla tekniset aselajit ovat kallistuneet, eikä mikään osa-alue kompensoi toista.
Merivoimat on 1,2 miljardin alushankinnan pyörteessä, josta sovittiin vuoden 2018 budjetissa. Neljän monitoimikorvetin valmistus alkaa tänä vuonna. Myöskään Hawk-harjoitushävittäjäkanta ei kestä uudistettuna ja täydennettynäkään ikuisesti. Aikansa kehittyneemmän konetyypin hankkiminen 1970-luvulla on kuitenkin osoittanut, kuinka pitkälle kalliina pidetty mutta tulevaisuuden potentiaalia sisältänyt kauppa kannattaa: aina 2030-luvulle asti.
Miksi hävittäjiä tarvitaan?
Kukaan tuskin toivoo tilannetta, joka vallitsee Baltiassa. Baltian maissa ei ole lainkaan iskukykyisiä ilmavoimia, muutamaa kopteria ja pärinäkonetta lukuun ottamatta. Niinpä muut Nato-maat joutuvat lähettämään sinne omat koneensa Air Policing -toiminnan muodossa, myös Bulgaria, joka on päivystänyt ilmatilaa kämäisillä MiG-21-koneillaan.
Ilmavoimien entinen komentaja Heikki Nikunen kirjoittaa teoksessa Suomen Ilmavoimat 90-vuotta (2008, s. 28) seuraavasti: ”Sotakokemukset ovat osoittaneet laatuun panostavan ilmatilan hallinnan olevan välttämättömyys maan turvallisuuden kannalta. Ellei offensiiviseen vastailmatoimintaan pystyviin ilmavoimiin ole panostettu, ovat kaikki muut puolustusinvestoinnit, suuretkin, osoittautuneet turhiksi.”
”Sotakokemuksilla” Nikunen viittaa vuoden 1991 Desert Stormiin Kuwaitissa ja Irakissa, vuoden 1999 Kosovon operaatioon, vuoden 2001 Enduring Freedomiin Afganistanissa sekä vuonna 2003 käytyyn Irakin sotaan. Kaikissa maaoperaatiossa on ilma-aseella ollut ratkaiseva rooli.
Ja miten muutoin voisi ollakaan? Jos ilmatila on vihollisen hallinnassa, on vihollisen hallinnassa helposti myös sen alapuolella oleva maapohja, ja laskuvarjojoukkoja sataa taivaalta niin Savossa kuin Pohjanmaallakin.
On luonnollisesti varottava 1920-luvun virhettä, jolloin lähes koko puolustusbudjetti humahti kahden panssarilaivan rakentamiseen. Toinen ajoi epäonnisena miinaan, ja toinen jouduttiin luovuttamaan lopulta Neuvostoliittoon sotakorvauksena. Tuloksena kalliista investoinnista oli malli Cajanderina tunnettu maajoukkojen varustelu, jonka mukaisesti sotilaille oli antaa vähäpätöisten varusteiden ohella kokardi Talvisodan alkaessa 1939.
Mitä Hornetien tilalle?
Kallis hävittäjähankinta on välttämättömyys, jota ilman rajoiltamme puuttuu palokunta. En pyri ottamaan kantaa siihen, millä konetyypillä nykyiset hävittäjät tulisi korvata, mutta vahvat ehdokkaat tulevat nähdäkseni Yhdysvalloista ja Ruotsista.
Lockheed Martin F-35 on tutkassa näkymätön häiverynnäkkökone ja sellaisena etulinjan hyökkäysase, jolla on tarkoitus lentää vihollisen ilmatilassa. Se on yksikköhinnaltaan kallein. Myös haavoittuva se on, sillä häiveominaisuudet tahtovat kadota käytössä, ja kone vaatii paljon kallista ja aikaa vievää ylläpitoa. Kone on todettu ylivoimaiseksi muita koneita vastaan tutkassa näkymättömyytensä vuoksi, vaikka sen suoritusarvot jäävätkin tehokkaimmista ja nopeimmista koneista. Norja ja Tanska ovat hankkineet näitä koneita Nato-jäsenyytensä vuoksi, ja niillä on paikkansa Naton strategiassa etulinjan koneina (Nato-kannastani täällä).
Ruotsalaisella JAS-39 Gripenillä on monta etua puolellaan. Kone on edullinen hankkia, lentää ja huoltaa. Jo koneen nykyinen C-versio on Nato-yhteensopiva, ja sen elektroninen tiedustelu on kehittynyttä. Kahden koneen partio voi tietoja vaihtamalla jopa paljastaa ilmassa olevan tutkassa näkymättömän häivekoneen. Lisäksi koneet voivat toimia lyhyiltä nousuteiltä, ja koneen kääntöaika maatukikohdassa on lyhyt. Koneella on poliittinen asema maidemme roolissa sotilaallisesti liittoutumattomina tai johonkin päin kallistuvina maina.
Boeing F/A-18 Super Hornetin hankinta on kuin vaihtaisi Chevroletinsa uuteen. Puolustusvoimien entinen komentaja Juhani Kaskeala on asettunut korkeimpana upseerina konsultoimaan Boeingia Suomen hävittäjähankinnoissa. Etuna konetyypillä ovat jo valmiina olevat maajärjestelmät, jotka muodostavat (aseistuksen ohella) leijonanosan kaikista kustannuksista.
Nopein (2 390 km/h) ja voimanlähteiltään tehokkain on eurooppalaisen BAE Systemsin Eurofighter Typhoon, jota kaupitellaan Britannian myyntitoimiston kautta. Nopeudella ei kuitenkaan ole entisenlaista merkitystä aikana, jolloin aseet ammutaan horisontin takaa, ellei sitten ole muuten vain kiire Kuopiosta Suomenlahdelle filmaamaan (oheisessa kuvassa filmaa tämän tekstin kirjoittaja).
Mukana kilpailussa on myös ranskalainen Dassault Rafale, jonka heikkoutena ovat omintakeiset ase- ja maajärjestelmät. Muutamien arvioiden mukaan Suomeen aiemmin hankitut ilmasta maahan -aseet ovat jo nyt ratkaisseet hävittäjähankintojen suunnan.
Jokainen asehankintasopimus on samalla myös eräänlainen liittolais- tai puolustussopimus, joten ulkopolitiikan osuus tulee olemaan valinnoissa vahvaa. Myös kauppapolitiikan vaikutus on huomattava, jolloin keskeiset kriteerit ovat hankintahinta, käyttökustannukset, huoltovarmuus ja teollinen yhteistyö.
Mikäli Suomi haluaa huippukoneen, joka edustaa viidennen sukupolven tekniikkaa ja josta on puoleksi vuosisadaksi eteenpäin, valinta on F-35. Tutkassa näkymättömän koneen Suomi tarvitsee kuitenkin vain siinä tapauksessa, että liitymme Natoon. Kone on haavoittuva ja kallis, minkä vuoksi paine hankintamäärän vähentämiseen kasvaisi. Tavanomaisissa ilmatilanvalvontatehtävissä voi olla hyväksikin, että läsnäolo rajoilla näkyy ja kuuluu, ellei sitten ajatella, että näkymättömän konekannan olemassaolo merkitsee potentiaalista ”läsnäoloa” myös aina silloin, kun vihollisen tutkassa ei havaita mitään.
JAS-39:n E-versio on erinomainen kompromissi, ketterä ja Suomen oloissa käyttökelpoinen kone, joka on omasta mielestäni vahva ehdokas myös hintansa ja käyttökustannustensa puolesta. F-35:llä lentotunnin hinta on noin 26 000 euroa, mutta Gripen-C:llä noin 7 000 euroa, jonka on arvioitu vastaavan myös uudemman E-tyypin kuluja. Super Hornet taas on hyväksi havaittu ja pelkkää päivitystä parempi uusi konetyyppi. En hämmästyisi, vaikka lopullinen valinta tultaisiin tekemään F-35:n, Gripenin ja Super Hornetin kesken.
Ei häveliäisyyden häivää
Joissakin viime aikojen puolustuspoliittisissa kannanotoissa on esitetty epäilyjä perussuomalaisten Venäjä-kytköksistä, ja ehdokkaita on nimitelty putinisteiksi. Omalla tavallaan on ehkä hyväkin, että tällaista maalinhinausta suoritetaan, jotta väärän tiedon levittäminen voidaan ampua alas.
Omasta puolestani totean saman, minkä usein ennenkin: ainakaan tämän kirjoituskoneen näppäimistöä ei sormeta sen enempää Putin-agentti kuin Nato-trollikaan, joten ensimmäiseksi tulisi air-to-air-ohjuksella puhdistaa ilmatilasta moiset panettelut perättöminä ja pöyristyttävinä.
Myös Malmin lentoasema olisi vielä pelastettava tässä kirjoituksessa mainitsemistani syistä, ennen kuin ex-ministeri Merja Kyllösen (vas.) junailema ja Juha Sipilän (kesk.) hallituksen jäljiltä ELY-keskuksen huoleksi siirretty päätös ehtii realisoitua kulttuuriperintökohteen tuhotyöksi.
