6. lokakuuta 2017

Miksi vihapuheen käsite on vaarallinen?


Opetus- ja kulttuuriministeriö käynnisti maanantaina ”Sitoudun torjumaan vihapuhetta” -haastekampanjan. Hankkeen internetsivusto valistaa, että ”vaikka jokin loukkaava ilmaisu olisikin laillinen, se ei tarkoita, että se on eettisesti hyväksyttävä.”

Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Markku Jokisipilä huolestui pian ”sananvapauden väärinkäyttöä” koskevasta paimennuksesta ja arvosteli hanketta Turun Sanomien kolumnissaan katsoen, että ”[d]emokraattisessa valtiossa viranomaisten tehtäviin ei todellakaan kuulu kertoa kansalaisille, mitkä mielipiteet ovat ’eettisesti hyväksyttäviä’.”

Uuden Suomen päätoimittaja Markku Huusko puolestaan paheksui jutussaan ”Vihapuhe on totta, Markku Jokisipilä”, ”miksi politiikan tutkija tekee tällaisen ulostulon ministeriön kampanjaa vastaan”. Hän luetteli ministeriön määritelmiä vihapuheen käsitteelle katsoen kaiken olevan kunnossa ja lausuen, että tällaista avautumista ”en arvostetulta tutkijalta odottaisi”.

Ongelma ei ole definitiivinen

Tiede ei ole kuitenkaan ansiokasta siksi, että mukautuu hallinnon tarkoitusperiin, vaan siksi, että se kyseenalaistaa ne.

Maailmassa ei ole myöskään vihaa siksi, että on vihapuhetta, vaan vihapuhetta on, koska ihmiset ovat tulleet vihaisiksi.

Niinpä asioiden ydin ei ole ympyröiden piirtelemisessä vihapuheen käsitteelle eikä määritelmien saamisessa sananvapaudelle.

Vihapuhe ei ole univokaalinen käsite, joka voitaisiin määritellä kaiken kattavasti tai terävärajaisesti. Se ei ole myöskään ekvivokaalinen käsite, joka voitaisiin määritellä muiden käsitteiden avulla, esimerkiksi ’rasismin’ tai ’syrjinnän’ kautta, koska nämä apukäsitteet olisi jälleen määriteltävä ja niin edelleen loppumattomiin. Näidenkään ilmiöiden luonteesta ei ole päästy yhteisymmärrykseen, koska ne ovat arvostusten ja mielipiteiden varaisia.

Paheksutaan, mitä on, mutta ei kysytä, miksi

Keskeinen kysymys on, miksi maailmassa esiintyy vihaa. Tätä ei kuitenkaan kysytty sen enempää ministeriön papereissa kuin kommentaattorien puheenvuoroissakaan.

Vihapuheen käsite on vaarallinen, koska se vie huomion pois itse asiasta vihan olemassaolosta ja syistä ja ongelmasta, johon olennaisesti kuuluu vihan torjunta sinänsä.

Vihaa esiintyy entistä enemmän, koska Euroopan unionissa on tehty politiikkaa, jonka kansalaiset kokevat oikeuksiensa ja poliittisen tahtonsa vastaiseksi. EU on puuttunut liiaksi kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin.

Maahanmuuttokritiikkiä tuskin esiintyisi ilman holtitonta maahanmuuttopolitiikkaa, niin kuin ”rasismiakaan” ei olisi ilman, että kansanryhmien konfliktit on siirretty valtakuntien rajoilta keskelle kansalaisyhteiskuntia: kaduille, kujille, turuille ja toreille, joissa vierasperäiset ja kantaväestö kamppailevat niukoista resursseista, kuten työpaikoista, asunnoista ja sosiaalietuuksista.

Vihapuhetta koskeva valitus osuu väärään maaliin sikäli, että vihapuheesta syytellään jatkuvasti vain poliittista oikeistoa, joka vastustaa haittamaahanmuuttoa.

Tosiasiassa viha on intentionaalinen tila, joka jo sinänsä edellyttää jonkin syyn ja kohteen. Kansanryhmää vastaiseksi kiihotukseksi sanottu vihapuhe onkin yleensä reaktiota ensimmäisen kiven heittäjän ilmaisemaan vihaan. Se puolestaan koostuu maahamme hyökänneiden laittomien muukaisten tekemistä rikoksista ja poliittisen vihevasemmiston pyrkimyksestä täyttää maamme afrikkalaisilla ja lähi-itäläisillä turvapaikkaturisteilla suomalaisten ihmisten kiusaksi.

Kun vihapuheen käsite ja vihan suunta on jätetty kokonaan määrittelemättä punavihreän median ja Demla-juristien harjoittamassa kulttuurimädätyksessä, on selvää, että näkemykset vihan uhreista ja syyllisistä ovat kääntyneet nurin. Moraalifilosofian näkökulmasta ei ole mitään moitittavaa siinä, että kantaväestö alkaa tuntea vastavihaa sellaista vihaa kohtaan, joka asettaa oman kansakuntamme hyökkäyksen tai uhkien kohteeksi.

Tällaista vihapuhetta edeltääkin usein jokin valtapuhe, jolla kansalaisten tahdonilmauksia ja sananvapautta rajoitetaan julkisen vallan toimesta.

’Rajoitettu sananvapaus’ on puolestaan oksymoroni, eli itsensä kumoava ristiriita, ja sananvapaudella ja rajoitetulla sananvapaudella on sama ero kuin paidalla ja pakkopaidalla. Tunnetusti myös demokratialla ja kansandemokratialla on eroa kuin tuolilla ja sähkötuolilla.

Iskut kohdistuvat emootioiden ja affektien ekspressioihin

Vihapuheen käsite on vaarallinen myös siksi, että siihen liittyy tunteiden tukahduttamista. Jos ihmiset pakotetaan kääntämään epäoikeudenmukaisen politiikan tuloksena heränneet aggressionsa sisään päin, tulokset ovat usein paljon tuhoisampia kuin siinä tapauksessa, että ihmisten pahoinvointi ja viha puretaan ulos.

Sellainen ihminen, joka ei suuttuisi havaitessaan maailmassa vääryyttä, kuten terrori-iskuja tai meritokraattisen oikeudenmukaisuuden rikkovaa länsimaisen suopeuden hyväksikäyttöä, olisi nähdäkseni joko apaattisen välinpitämätön tai psyykkisesti sairas.

Näin on siitä huolimatta, että poliittisiin ongelmiin ei ole suotavaa suhtautua affektiivisesti vaan intellektuaalisesti. Tunteet kuuluvat kuitenkin todellisuuteen ja ovat siten oikeutettuja.

Poliittisen hallinnon pyrkimykset torjua vihapuhetta ovat yhtä paljastavia kuin median luonnehdinnat ihmisten ulostuloista. Pidettäessä kantta kattilan päällä se entistä varmemmin pamahtaa auki.

Ongelmien ongelma on, että poliitikot, media ja julkinen hallinto eivät tunnusta, mikä kansalaisissa herättää vihaa. Vaikuttaa todellakin olevan jotakin, mitä ei saisi sanoa. Maahanmuuton arvostelijoiden ja kansallista etua puolustamaan pyrkivien EU-kriitikoiden kohtelusta ja tuomitsemisesta sen voi vaivatta päätellä.

Vihapuheen yksi syy on sen torjunta

Punavihreäksi kahteenkin kertaan (Marko Hamilon ja Jussi Westisen toimesta) todisteltu valtamedia menee tähän syyllistämiseen täysin palkein mukaan, kun sankaritoimittajat väittävät puolustavansa hurskaasti ja puhtain purjein sananvapautta, vaikka toisella kädellään he ovat valmiit riistämään sananvapauden erimielisiltä pois.

Vihan takaa kajastaakin usein jokin valhe. Valtamediaa sanotaan nykyään valhemediaksi siksi, että valehtelu on vallassa pysymisen keskeinen instrumentti, eikä valta-asemaa ole ilman valehtelua ja totuuden peittelyä.

Perin kieroa on, että tämän normatiivin vallitessa saisivat äänessä olla niin mediassa kuin yliopistoissakin vain ne, jotka tendenssimäisesti edistävät punavihreää agendaa ja monikulttuurisuuden ideologiaa.

Nurinkurisuus näkyy siinä, että kriittiset (ja siten todelliset) tieteenharjoittajat taivutellaan sipsuttelemaan varpaillaan ja kerjäämään oikeutusta omalla defensiivisyydellään, siis keskittymään torjumaan erilaisia kompromettointiyrityksiä, jollainen käsittääkseni oli myös Markku Huuskon maininta ”en arvostetulta tutkijalta odottaisi”.

Vihapuheen käsitteen viljely poliittisessa retoriikassa on leimaavaa ja maalittaa helposti minkä tahansa kritiikin diskurssiin kuulumattomaksi ja sopimattomaksi sekä esittäjän ei-toivotuksi tai epäkorrektiksi, pahimmillaan toisinajattelijaksi.

Näin kaikki, mikä ei sovi median piirtämään narratiiviin, pyritään jynssäämään pois. Filosofisesti katsoen julkisen hallinnon tehtävä ei ole kuitenkaan tehdä ihmisten mielipiteitä soveliaammiksi yhteiskuntaan vaan yhteiskuntaa sopivammaksi ihmisten mielipiteisiin.

Vihapuheesta valittajat ovat usein pitäneet ”vihapuheena” filosofiaa, jota he eivät ole pystyneet ymmärtämään ja joka on sen vuoksi herättänyt vihaa vastaanottajissa itsessään.

Vihapuheen paheksunta on merkki vallasta

Kielitieteilijä Noam Chomsky kirjoitti teoksessaan The Common Good (1998), että ”[ä]lykkäin tapa pitää ihmiset hiljaisina ja tottelevaisina on rajoittaa hyväksyttyjen mielipiteiden skaala, mutta sallia laaja keskustelu noiden sallittujen rajojen sisällä.” Vasemmistoa sympatisoivana hän ilmeisesti tiesi, mistä puhui.

Ranskalainen kansallismielinen filosofi Alain de Benoist puolestaan sanoi esseessään Gemeinschaft und Gesellschaft A Sociological view of the decay of modern society (1994), että ”[i]hmisen tappaminen hiljaisuudella on murhan hyvin hienostunut muoto, josta käytännössä saa saman hyödyn kuin oikeasta salamurhasta lisäksi siitä jää salamurhaajalle hyvä omatunto.”

Olen samaa mieltä kuin Markku Jokisipilä siitä, että sananvapautta koskeva nipistely ja näpistely eivät kuulu kansanvaltaiseen yhteiskuntaan.

Jos sananvapautta rajoitetaan vähänkin, esiin nousee kysymys kriteereistä. Koska mitään yleispäteviä ja kaikkien hyväksymiä kriteereitä ei voida löytää, vain valta lopulta määrittelisi sananvapauden rajat, mikä johtaisi siihen, että sananvapautta ei ole.

Tällä tavoin on helppo ymmärtää tšekkiläissyntyistä elokuvaohjaajaa, Miloš Formania, joka sanoi: ”Ei ole olemassa mitään osittaista sensuuria. Joko sensuuria on, tai sitä ei ole. Mistäkö tiedän tämän? Asuin maassa, jossa oli sensuuri.”

Sananvapaus esiintyy ja punnitaan vain ongelmallisten asioiden yhteydessä, niin kuin vihapuhettakin esiintyy vain ongelmien merkiksi. Sananvapaus voi ylipäänsä olla vain ongelmallista, koska ongelmattomien asioiden sanomiseen ei tarvita mitään vapautta. Tässä mielessä sananvapauden esiintyminen ongelmana on terveen demokratian merkki.

Läntisissä liberaaleissa demokratioissa sananvapaus tarkoittaa nimenomaan oikeutta ilmaista epämiellyttäviksi koettuja asioita ja loukkaavana pidettyä materiaalia, sillä laajalti hyväksyttyjen näkemysten esittämiseen sananvapauden laillinen suoja olisi tarpeeton.

Mikä vihapuhetta generoi?

Opetus- ja kulttuuriministeriön vihapuhehanke voi tarkoittaa hyvää, mutta se on strategialtaan täysin epäonnistunut ja naiivi perustuessaan oletukseen, että ihmisten mielipiteiden ja tuntemusten ilmaisuja pitää kieltää.

Omasta mielestäni kyseessä on poliittisen hallinnon raihnainen yritys tukahduttaa poliitikkojen itse ansaitsemaa kritiikkiä ja peitellä ihmisten kokemaa pahoinvointia kieltämällä sen ilmaisut mutta jättämällä syyt voimaan.

Voidaan helposti kysyä, millä tavoin ”sitoutuminen torjumaan vihapuhetta” tapahtuu, ellei se ole vain puhujan omaa itsesensuuria. Vastaus on, että tukkimalla muiden suita, jolloin kyse on medialle ja muille sanankäyttäjille kohdistetusta vaientamisvaatimuksesta.

Entä sitoutuvatko viranomaiset itse torjumaan myös sitä vihapuhetta, jota he poliittisen vihervasemmiston kanssa kohdistavat syyttäjäviranomaisten ja tuomioistuinten voimalla perussuomalaisia totuuden puhujia vastaan? Tähän asti heidän oma vihapuheen torjuntansa on pyrkinyt kieltämään maahanmuuton, islamin ja siihen liittyvän terrorismin arvostelun.

Ongelma ei ole vihapuheen käsitteen määrittelemättömyys vaan määrittelyn kautta paljastuva halu estää kansalaisia artikuloimasta yhteiskuntakritiikkiä, vaikka se onkin todellista. Vihapuheen käsite (hate speech) onkin lähtöisin Koillis-Yhdysvaltojen koripalloyliopistojen liigasta, jossa sillä on Amerikan omaan historiaan liittyvä moralistinen ja valkoisen miehen pahuutta alleviivaava asema, eikä se sovi meidän oloihimme Pohjolaan.

Vihapuheen käsite on liudentunut tarkoittamaan melkein mitä tahansa puhetta, joka ei sovi vastaanottajan näkemyksiin tai herättää kielteisiä tunteita vastaanottajassa. On kuitenkin suuri erehdys projisoida omia kognitiivisia tai ymmärtämiseen liittyviä heikkouksiaan mielipiteiden esittäjien ominaisuuksiksi. Epäpedagoginen on myös opetus- ja kulttuuriministeriössä toimivien virkamiesten asenne heidän yrittäessään pakottaa ihmiset pitämään kielteiset tunteensa sisällään ja salaamaan aggressionsa.

Myöskään vihapuheen olemassaolo sinänsä ei ole ongelma vaan se, että on vihattavia asioita. Kannattaa siis vihata vihaa ansaitsevia asioita eikä niitä ihmisiä, jotka osoittavat oikeustajua olemalla vihaisia vihaa ansaitseville kohteille.

Ei ole ihme, että ihmiset parkaisevat joka kerta, kun heidän suitaan kapuloidaan, ja koetaan ”some-pöyristymisiä”, vallitsee ”some-raivo” ja syntyy ”mikroskandaaleja”.

Ne ovat merkkejä mikrotason ja makrotason sekoittumisesta sosiaalisessa mediassa, jossa mikrotason kasvokkaiseen vuorovaikutukseen perustuvilla alustoilla kuten Facebookissa, Twitterissä ja monissa muissa laareissa käydään makrotason poliittisia kiistoja.

Poliittinen personifioituu ja persoonallinen politisoituu, ja seuraa yhteenottoja. Syy: epäoikeudenmukaiseksi koettu maahanmuuttopolitiikka, joka on repinyt kansallisen konsensuksen halki, heikentänyt yhteiskunnallista tehokkuutta ja vähentänyt sosiaalista luottamuspääomaa täsmälleen Robert D. Putnamin vuonna 2000 esittämän teorian mukaan.

Lopuksi

Eräänä merkkinä vihapuhetta koskevien näkemysten mielipiteidenvaraisuudesta ei ’vihapuheelle’ ole voitu löytää hyväksyttävää juridista määritelmää. Se ei ole myöskään sinänsä mikään rikos, vaikka Valtakunnansyyttäjänvirastossa käsitettä onkin käytetty ahkerasti, kun on vedetty poliitikkoja käräjille ”vääristä sanoista”.

Niinpä opetus- ja kulttuuriministeriö jatkaa sananvapauden rajoittamista myös ilmaisun ”laillisuuden” tuolle puolen, viittaamalla sen ”eettisyyteen”.

Näin ministeriö koettanee oikeuttaa sananvapauden rajoittamista laittomin keinoin, ja yritys on paljastava. Keneltäkään ei voi jäädä huomaamatta, että tätä kautta pohjustetaan toimintavapauksia mielipidesensorina toimivalle ”poliittiselle poliisille” (Polpo), joka myös kouluttaa lisää poliiseja kansalaisten sanankäyttöä kyttäämään median taputtaessa käsiään.

Tarkkailu- ja valvontayhteiskunnan sikiäminen kertoo minulle filosofina ja sosiaalipsykologina sen, että poliittisessa hallinnossa on jotakin pahasti vialla. Ihmisistä koulitaan Juudaksia ja pieniä palohälyttimiä, jotka kavaltavat toisiaan, ja viranomaiset toimivat lapsenvahteina oppineille. Lopulta kansalaiset käyttävät viranomaisia ja ilmiantonappeja keskinäisten kostojensa välineinä.

On muistettava, että ihmisoikeuksien ja perustuslakien esikuvana pidetystä Magna Cartasta lähtien sananvapauden tehtävänä on ollut suojata kansalaisia hallitsijoiden ja viranomaisten mielivallalta.

Nykyisessä Euroopassa hallitsijat ja heitä edustavat oikeusviranomaiset ovat puolueellisesti ja kenenkään pyytämättä ottaneet tietyn mielipideklusterin ja ulkomaalaisryhmän aseman itselleen sekä langettaneet rangaistuksia omille hallintoalamaisilleen tai heitä edustaville ryhmille. Tätä kautta syyttäjistä, tuomareista, virkamiehistä ja laillisuuden vartijoista on tullut poliittisia viranomaisia, jotka ajavat Euroopan unionin totalitaristista ja neuvostojärjestelmästä muistuttavaa agendaa.

Tässä kissanhännänvedossa on autuaasti unohdettu Victor Hugon romaani Kurjat (1892), jossa ylimystö sai köyhät kalvamaan toisiaan, jotta rikkaat voivat jatkaa pitojaan. Suvereenisti on sivuutettu myös Molièren satiiri Ihmisvihaaja (1666), joka opetti, että jokaisella on syytä vihata ihmisyyttä itsessään, koska ihminen on läpikotaisin paha ja mätä.

Sananvapautta ei pitäisi kahlita sen enempää rikosoikeudellisesti kuin ”eettisestikään”, koska rangaistuksen uhka ja pakkokeinot saavat yhteiskunnallisen totuuden katoamaan, ja jälkikäteissensuuri kiertyy ennakkosensuuriksi, kun ihmiset pelästyvät ja alkavat itse kuohia käsityksiään.

”Etiikka” on konventionaalisissa ja ei-tieteellisissä arkiyhteyksissä yleensä pelkkää ideologiaa, josta muodostuu propagandaa. Monikulttuurisuuden kompleksista ja itseään kumoamaan pyrkivää tendenssiäkö tässä täytyisi kaikkien julistaa? Myös paljon viitatut ”ihmisoikeudet” kääntyvät yleensä suuriksi velvoitteiksi toisia ihmisiä kohtaan ilman, että olisi ratkaistu, kuka kantaa ”vastuun” ja pystyy tai haluaa maksaa siitä koituvat laskut.

Sellainen yhteiskunta, jossa sananvapautta voi käyttää ”väärin” tai ”oikein”, on vaarallinen, aivan niin kuin ”toisinajattelijaksi” julistaminen on merkki vallankäyttäjien yksipuolisesta julistautumisesta ”yhteiskunnallisen hyvän” lipunkantajiksi. Se on oire median ja tietyn tutkijakunnan sulkeutumisesta omahyväisyyden kehään ja muiden diskriminoimisesta tähän sisäpiiriin kuulumattomiksi.