Syntax errors

Tietoliikenteessä täytyy olla tänään jotain häiriötä, sillä Helsingin Sanomat tuo eteeni täysin epäuskottavia uutisia. Niistä yksi on tässä: ”Maahanmuuttajat ovat yliedustettuina Helsingin väkivaltarikostilastoissa.” Miten on mahdollista, että maan suurin päivälehti on ajautunut tilaan, jossa se joutuu välittämään yleisölle myös sellaisia uutisia, jotka kertovat ulkomaalaisten rikollisuudesta ja joiden täytyy siten olla epämieluisia kaikille poliittista korrektiutta toivoville?

Ehkä vastaus löytyy siitä, että ollessaan rehellinen ja tunnustaessaan ongelmat avoimesti saa sympatiaa. Sen jälkeen voi toivoa, että lukijoiden usko median puolueettomuuteen säilyy. Tai sitten vastausta voi hakea sanasta ”yliedustettuina”. Sehän paljastaa, että asiat eivät ole kirjoittajan mielestä ihan oikein. Lauseen mukaan kieroa ei ole kuitenkaan vain sen kuvaama asiantila itse: maahanmuuttajien poikkeuksellisen suuri rikollisuus. Sanonta jättää oven auki myös sille tulkinnalle, että tilastot ikään kuin ”erehtyvät” suhteessa todellisuuteen.

Siksi myös tilastotiedon välittämää dataa pitää selittää ja korjata. Parhaiten se käy, kun asiaa taustoitetaan ja tulkitaan. Niinpä lehdestä löytyy juttu, joka kertoo ongelman alkupäästä ja loppupäästä: sen otsikossa siteerataan somalialaissyntyistä vankia, joka sanoo, että ”kukaan ei tule Suomeen mennäkseen vankilaan”.

Mutta mitä välillä tapahtuu, jotta näin todellakin käy? Tästä prosessista on olemassa monenlaisia käsityksiä. Somalien päätymisestä rikollisille poluille ei voida syyttää aina vain suomalaista yhteiskuntaa, sillä somalit (aivan kuten kaikki muutkin maailman ihmiset) saavat Suomessa osakseen parhaan mahdollisen kohtelun. Ehkä se ei ole täydellistä, mutta se on silti parasta, mitä koko maailmassa on tarjolla. Ja silti, siltikin, asiat menevät myttyyn. Minulla ei ole tähän asiaan aukotonta selitystä eikä teoriaa, kun viittaukset ihmisten olemuspiirteisiin on kielletty. Sen täytyy olla mysteeri.

Tietenkin on mahdollista, että lehden oma tekstintuottokone on mennyt sekaisin. Tilapäisestä systeemihäiriöstä kertoisi se, että tämän uutisen mukaan Astrid Thors arvostelee islamilaisen puolueen perustamista! Hänen mukaansa asia ei ole kritiikin aihe sinänsä vaan merkki ”puoluelain puutteista”.

Sopimattomuus puoluelain piiriin johtuu Thorsin mukaan siitä, että islamilainen puolue edustaa sharia-oppia, eikä siten ”ole islamin mukainen”. – Mitä kummaa? Pohditaanpa Astridin ajatuksia hetken. Thors ei siis vastusta islamilaisen puolueen perustamista sillä argumentilla, että sen ajama sharia-laki olisi poliittisesti väärin, vaan siksi, että 1) meidän oma puoluelakimme ei ole tarpeeksi hyvä, että 2) kyseinen uusi puolue ei täyttäisi demokraattisen puolueen tunnusmerkkejä ja että 3) islamilainen puolue ei olisi islamin mukainen.

Mutta miten Astrid Thors voi väittää, ettei sharia-lain mukainen puolue olisi islamin mukainen? Koska sharia-laki kuuluu olennaisena osana islamiin, Thors tulee väittäneeksi, että islam ei ole islamin mukainen. Tosiasiassa se on. Sharia-laki vaikuttaa kaikissa – myös kehittyneimmissä ja länsimaalaistuneimmissakin – arabimaissa voimakkaasti politiikkaan. Se on osa puolueiden toimintaa kaikissa islamilaisissa valtioissa. Viimeisimmän näytön tarjoaa uutinen, joka kertoo, että Turkin parlamentti salli huivit yliopistoissa murskaäänin.

Tosiasiassa burkha ei ole vain uskonnollinen vaatekappale vaan se on kulttuurinen mielenosoitus. Tästä todistaa se, että naiset eivät käytä burkhaa yhtä yleisesti arabimaissa kuin he käyttävät sitä lännessä, jossa huivipakosta on tehty suuri poliittinen kysymys. Kiistoja tuskin olisi lainkaan, ellei islam olisi uskonnon lisäksi myös poliittinen järjestelmä, jonka olennainen osa sharia-laki on.

Asia näyttäkin olevan niin, että islamin luonne on ollut Astridille tähän asti arvoitus. Nyt, kun se paljastuu hänelle kokonaisuudessaan, hän ei voi vanhasta tottumuksesta myöntää, että islamiin sisältyy monia epädemokraattisia periaatteita, jotka eivät todellakaan ”edistä kulttuurien välistä dialogia”. Koska Astrid haluaisi sulkea silmänsä tältä tosiasialta, hän väittää, että vika on Suomen omassa puoluelaissa, jonka aukot sallivat myös epädemokraattisten liikkeiden perustamisen ja puolueeksi rekisteröimisen.

Onneksi Kari Rajamäestä löytyi miestä ruttaamaan Thorsin esittämä uusi ulkomaalaislaki, jonka läpimenoa odottaa 6000 Ruotsin karkottamaa irakilaista. Mikäli Thorsin esitys hyväksyttäisiin, paljastuisivat hänen arvostelemansa puoluelain aukot pieniksi.

Juuri Astrid Thorsin harjoittamalla monikulttuurisuuden lietsomisella tullaan edistäneeksi totalitaaristen järjestelmien syntymistä ja sellaisia uskonnollisia liikkeitä, joiden päätehtävänä on liberaalin länsimaisen demokratian lopettaminen. Kaikenlaiset heinähatut ja muut asioita huonosti tuntevat piirit ovat pitkään uskoneet, että suomalaiset voivat poimia monikulttuurisuudesta vain sen ”sivistyneinä” pidetyt puolet – runouden, musiikin, kuvataiteet ja arkkitehtuurin ornamentit – kuin rusinat pullasta. Jos sekä media että poliitikot vaivautuisivat selvittämään asioiden taustoja tieteellisesti, filosofisesti ja kokemusperäisesti, eivät myöskään pikkupoliitikkojen mielipiteet muodostaisi sellaista hyväuskoisuuden halpahallia, kuin ne nyt tekevät.