11. marraskuuta 2010

Geert Wildersin pimitetty näytösoikeudenkäynti


Pim Fortuynin ja Theo Van Goghin murhat vuosina 2002 ja 2004 olivat käännekohtia Hollannin maahanmuuttopolitiikassa. Myös Geert Wildersin johtaman Vapauspuolueen (Partij voor de Vrijheid, PVV) nousu on suoraa jatkoa tuon ajan tapahtumille.

Wilders tuli laajemmin Euroopassa tunnetuksi vuonna 2008 julkaisemastaan lyhytelokuvasta Fitna, jossa hän vertasi Koraania Hitlerin Taisteluni-teokseen ja jossa hän esittää muutoinkin purevaa islamin kritiikkiä. Wildersin tuon aikaiseen toimintaan perustuvat myös häntä vastaan suunnatut syytteet. Niiden nostamista harkittiin tosin pitkään, mutta lopulta prosessi päätettiin aloittaa oikeusasteissa.

Wilders on sanonut puolustavansa länsimaisia arvoja, vapausoikeuksia, liberalismia ja valistusihanteita. Hän on halunnut taata myös homojen ja muiden seksuaalivähemmistöjen aseman ja oikeudet islamin taholta kohdistuvaa painostusta vastaan. Tämä onkin aivan oikein.

Euroopan monissa nykyaikaisissa kansallismielisissä puolueissa on oivallettu, ettei mitään kansallista etua voida edistää yhtäkään kansallista vähemmistöä sortamalla. Olen itse pitänyt löyhän maahanmuuttopolitiikan haittana yhtäältä sitä, että laajan maahanmuuton tuloksena jalansijaa saavat alkeelliset uskonnolliset asenteet, ja toisaalta sitä, että etnisten kansanryhmien ajautuessa konflikteihin rasismi leviää koskemaan myös kansallisia vähemmistöjä, joihin diskriminaatiota on helppo laajentaa. Näyttöä tästä on saatu myös Suomessa. Lopulta tupajurrit ja ärripurrit kaappaavat vallan, ja fasismin soihdut syttyvät jälleen Euroopassa.

Tämän estämiseksi olen puhunut laajan sananvapauden ja tiukan maahanmuuttopolitiikan puolesta. Vapauden, demokratian ja valistusihanteiden säilyttäminen sekä suhteellisen tiukka maahanmuuttolinja ovat saman asian eri puolia.

Miten kaikista tuli ”fasisteja”?

Ainakin toistaiseksi Geert Wildersin näytösoikeudenkäynti saa hampaat kiiltämään suupielissä. Suomalaiset tied... vaiennusvälineet ovat pysytelleet oikeuskäsittelyn käänteistä hipi hiljaa, vaikka asiassa olisi ollut aineksia useampaankin iltapäivälehtifarssiin.

Wildersiä itseään on syytetty ”vihapuheiden” lietsomisesta, kun taas omasta mielestään hän käy kamppailua sananvapaudesta. Oikeudenkäyntiä hän pitää eräänlaisena laboratoriokokeena, jossa mielipiteen- ja ilmaisunvapauden tila punnitaan. Hän on esimerkiksi sanonut Israelin radiolle antamassaan haastattelussa, ettei hän suinkaan käy kamppailua ”muslimeja vastaan vaan islamiksi kutsutun totalitaristisen ideologian vaikutuksia vastaan”.

Yhteiskuntatieteellisesti kiintoisaa prosessissa on sen spiraalimainen ja itseään elättävä luonne. Ensin Euroopan unioni alensi valtioiden rajoja ”humanismin edistämisen”, ”nationalismin poiskitkemisen” ja ”fasismin torjunnan” nimissä, vaikka tosiasiassa taustalla olivatkin vain halvan työvoiman tavoitteluun liittyvät syyt. Kolmannesta maailmasta tulevien siirtolaisten mukana islam kasvatti sittemmin asemaansa rajusti, minkä seurauksena syntyivät väitteet islamin fasistisuudesta.

Kun islamin tietyt ainekset nähtiin fasistisina (eli tässä yhteydessä ’kiihkomielisinä ja äärimmäisinä’), islamin arvostelijoita alettiin syyttää fasismista. Nämä sensuurin kohteiksi joutuneet fasistit puolestaan vastasivat arvostelemalla sananvapauden rajoittajia fasisteiksi.

”Fasisteja” olivat toisilleen lopulta sekä muslimit, islamia arvostelleet kansallismieliset että heitä erillään pitävät tuomarit, nuo oikeudenkäytön laupiaat lampaat. Ulkopuolisen tarkkailijan silmin voi sanoa, että kaikki olivat tavallaan oikeassa.

Ratkaisun avain on siinä, että maahanmuutto ja monikulttuurisuus eivät yksikertaisesti toimi, ainakaan laajassa mielessä eli massakulttuuriksi ja valtavirraksi muotoiltuina. Ehkä paras todiste tästä on juuri se eripura, joka sivistysvaltioissa päätyy yleensä oikeuksiin, toisinaan myös hirsipuuhun. Erilaiset ihmiset ja kansanryhmät eivät näytä tulevan kovin hyvin keskenään toimeen. Perimmäisiä syitä siihen en tiedä, mutta havainto näyttää olevan historiallis-empiirisesti kiistaton.

Oikeudenkäynnin kulkua

Siitä, pitikö Wildersiä vastaan nostaa syytteet, mistä asioista ja missä oikeusasteissa, käytiin pitkää väittelyä, jonka aikana syyttäjänvirastojen ovet heiluivat kuin huoratalon salusiinit.

Hollannin perustuslain mukaan parlamentin jäsenet, kuten Wilders, nauttivat syytesuojaa koskien sitä, mitä he sanovat paikallisessa parlamentissa. Vuosina 2007–2010 käydyn jankuttelun aikana tuli kuitenkin selväksi, ettei syytesuoja koske mielipiteitä, joita kansanedustajat sanovat mediassa tai medialle, ja niinpä amsterdamilainen tuomioistuin piti itseään kompetenttina lukemaan Wildersiä vastaan syytteet alkuvuodesta 2010.

Vielä kesäkuussa 2008 virallinen syyttäjä oli tosin antanut lausunnon, jonka mukaan Wildersin kommentit muslimeista ”syyllistävät ja loukkaavat suurta määrää muslimeja, mutta se ei tarkoita, että ne olisivat tuomittavia. Ilmaisunvapaus on demokraattisen järjestelmän olennainen osa, mikä merkitsee, että poliittista keskustelua voidaan käydä myös syyttävin kannanotoin.”

Hollantilaisessa oikeuskäytännössä todistajilla on suuri merkitys, aivan kuten yhdysvaltalaisessakin, mutta päätöksen tekevät ammattituomarit toisin kuin amerikkalaisessa tuomioistuimessa, jossa syyllisyydestä päättää maallikkojäsenistä kokoon haalittu jury. Tällaisessa ”kansantuomioistuimessa” on varmasti omat virkavaltaistumista estävät puolensa, mutta myös heikkoutensa. Ne tulivat näkyville esimerkiksi silloin, kun maallikkojury päätyi vapauttamaan O. J. Simpsonin vastoin sekä teknistä ja todistajien antamaa näyttöä.

Poliittisissa oikeudenkäynneissä, jollaisena Wilders pitää omaansa, epäoikeudenmukaisen tuomion vaara kasvaa erityisen suureksi. Niin käy sekä maallikoita että ammattijuristeja käytettäessä.

Kun amsterdamilainen hovioikeus 3. helmikuuta 2010 päätti, ketkä se Wildersin ehdottamista 17 henkilöstä kelpuuttaa todistajiksi, valinta kohdistui vain kolmeen heistä. Wilders ei ollut aikonut kutsua todistajikseen ainoastaan hänelle myötämielisinä pidettyjä rikosoikeuden professoreja tai islamin asiantuntijoita eri yliopistoista, vaan myös psykiatrina ja kirjailijana tunnetun islamkriitikon, sulttaani Wafan, The Legacy of Jihad -lehden päätoimittajana toimivan lääketieteen professori Andrew G. Bostomin sekä New York Timesin best seller -kirjailija Robert Spencerin, joka on julkaissut suomeksikin saatavilla olevan teoksen Totuus Muhammadista. Lisäksi hän aikoi kutsua todistajiksi kaksi ääri-islamilaista ajatollahia sekä Theo Van Goghin murhasta tuomitun Mohammed Bouyerin.

Odotettavissa oli siis varsin monikulttuurinen oikeudenkäynti. Minä puolestani ihmettelen vaatimattomassa mielessäni, miksi esimerkiksi Bouyerin ei annettu todistaa. Miksi myöskään ajatollahien ei annettu kertoa sitä totuutta, joka heillä asioista on? Millaista sananvapauden panttausta!

Samalla minua kiinnostaa tapa, jolla Lähi-idän kaduilta tunnetut mellakat ovat siirtymässä – paitsi länsimaisten suurkaupunkien takapihoille – lopulta myös oikeussaleihin. Ideologinen konflikti vallitsee pian kaikkialla. Myöskään laki ei ole enää entisensä, kun kirjoitettua oikeutta revitään kappaleiksi ja sharia-oikeus on kelpuutettu kilpailemaan parlamentin säätämän lain kanssa esimerkiksi Britanniassa.

Yllättävä käänne

Odotin Wildersin oikeudenkäynnin päättyvän tämän syksyn aikana joko tuomion julistamiseen tai vapauttamiseen, kunnes asiat saivat yllättävän käänteen. Muiden muassa brittiläinen laatulehti The Guardian kirjoitti 22. lokakuuta hollantilaisissa tiedotusvälineissä raportoidusta skandaalimaisesta paljastuksesta, jonka mukaan Geert Wildersin oikeudenkäynti romahti oikeuden tuomarin yritykseen vaikuttaa todistajaan.

Noin kaksi vuorokautta ennen päätöksen julistamista kävi ilmi, että oikeuden tuomarina toimiva Tom Schalken oli yrittänyt vaikuttaa Lähi-idän ja arabialaisen kulttuurin asiantuntijana pidetyn professori Hans Jansenin mielipiteeseen heidän lounastaessaan viime toukokuussa. Vaikutusyrityksen sisältönä oli taivutella Jansenia rikosoikeudellisen tutkinnan, Wildersin vastuuseen saattamisen ja tuomitsemisen kannalle.

Paljastuksen seurauksena prosessi päätettiin keskeyttää ja määrättiin uuteen tutkintaan. Kävi siis juuri niin kuin pakkoneurootikoille tyypillisen rituaalin epäonnistuessa, jolloin ”kaikki pitää aloittaa alusta”. Käytännössä tällainen puhtaaksi jynssääminen on kuitenkin mahdotonta, sillä kaikki on alkanut jo. Kaikki on koko ajan myös käynnissä. Ja jatkuu, jos mitään ei tehdä.

Wildersiä uhkaa edelleen 16 kuukauden vankeustuomio tai 9866,67 euron sakko. Rikoksen arvo ja merkitys on siis täsmällisesti tiedossa. Robert Spencer onkin todennut oikeudenkäynnistä, että hyvin harvoin millään oikeustapauksella on ollut niin merkittäviä seurauksia vapaan maailman tulevaisuudelle.