28. syyskuuta 2008

Vinoutunutta Viron historiaa


Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan dosentti Johan Bäckman julkisti äskettäin kirjansa nimeltä Pronssisoturi, jossa hän tilitti Viron valtion ja kansan nykyistä tilaa toimittaja Leena Hietasen viimekeväiselle pamfletille ominaiseen tapaan. Bäckman muun muassa syytti virolaisia apartheidjärjestelmän ylläpidosta ja arvioi, että Viron itsenäisyydellä on tulevaisuutta enintään kymmenen vuoden ajan. Ei ole ihme, että virolaiset ovat kauhuissaan, sillä teosten ollessa samoilla linjoilla he saattavat pitää suomalaisten Viro-vastaisuutta helposti suomalaisten virallisena kantana. Se taas voi aikaa myöten vaurioittaa maidemme välisiä suhteita.

Venäläisen kustantamon julkaisema kirja on parin vuoden takaisen patsaskiistan satoa. Bäckmanin mukaan Viron patsaskiistassa ei ollutkaan kyse vain patsaan siirrosta vaan Tallinnan vapauttajien hautamuistomerkin tuhoamisesta ja hautojen häpäisystä, ja muutenkin hänen tekstinsä jokainen kirjain on itään päin kallellaan.

Aiheellinen huoli kunniasta

Mitä väitteisiin tulee, teoksen sisältö on kuin Pahkasiasta. Bäckmanin tulkinnoista ärsyynnyttyään muutaman Suomessa toimivan tutkijan ryhmä päätyi osoittamaan yliopiston johdolle avoimen kirjeen, jolla he protestoivat kirjan sisältämiä vääristelyjä. Ja niitähän siitä toki löytyy. Muiden muassa virolaisen Iivi Anna Masson allekirjoittama paperi tekee kuitenkin virheen sikäli, ettei siinä keskitytä kumoamaan vain argumentteja vaan halutaan kieltää Bäckmania esittämästä näkemyksiään yliopistolla.

Toimintakompetenssin kyseenalaistaminen ei kuulu tieteen periaatteisiin. Tieteessä kiistanalaisia näkemyksiä pitää voida esittää, mutta myöskään kritisoidun henkilön ei pidä pyrkiä huolehtimaan kunniastaan kunnianloukkaussyytteellä uhkaamalla, kuten Backman. Saman totesi myös rehtori Thomas Wilhelmsson vastauksessaan. Tiede on oma tuomioistuimensa, ja niinpä sekä tieteellinen että poliittinen argumentaatio on rajattu kunnianloukkauksia koskevan syyttämiskelpoisuuden ulkopuolelle myös rikoslain tekstissä. Bäckman siis hätäilee turhaan uhatessaan kriitikoitaan syytteellä.

Mutta muutoin Bäckmanilla on syytä hätään. Hänen argumentaationsa on tahallisen provosoivaa, eikä se täytä historiallisen tiedonmuodostuksen eikä totuuden tavoittelun tunnusmerkkejä. Sillä perusteella olisi kuitenkin väärin pyrkiä kiistämään tutkijan koko kompetenssi. Hänen julkaisunsa kiistäminen riittää.

Kunnianloukkauskäräjät, taas?

Entä miltä kunnianloukkauskäräjät näyttäisivät sanavapauslainsäädännön näkökulmasta? Perustuslaillisen sananvapauden ydinalueeseen kuuluu oikeus kulttuurikritiikkiin eli julkiseen arvosteluun, joka kohdistuu ihmisten menettelyyn tieteessä, taiteessa tai muussa näihin rinnastettavassa julkisessa toiminnassa. Tällaisissa tehtävissä ihmiset ovat velvollisia sietämään heidän julkiseen toimintaansa kohdistuvaa ankaraakin arvostelua ilman, että rikoslain kunnianloukkaussäännökset tulevat kyseeseen. Esimerkiksi Oulun raastuvanoikeus on 13.1.1978 antamassaan tuomiossa hylännyt syytteen herjauksesta ja todennut seuraavaa: ”Tiedeyhteisössä oleva tiedemies on velvollinen alistumaan erittäin voimakkaaseen arvosteluun silloinkin, kun se selvästi vahingoittaa arvostelun kohteen yhteiskunnallista mainetta, tiedemiehen sosiaalista arvoa ja hänen tieteellistä merkitystään sekä tuntuu miten kipeänä ja loukkaavana tai epäoikeudenmukaisena tahansa.”

Tiedemaailmassa arvosteleminen on välttämätöntä jo pelkästään eri tieteenalojen kehittymisen kannalta. Oikeuskirjallisuuden mukaan kunnianloukkaussäännöt sallivat myös sellaisen tieteellisen kritiikin, joka on arvostelun kohdetta halventava, sillä edellytyksellä, että kritiikin tarkoituksena ei ole loukata tutkijan kunniaa. (Ks. esim. Eero Backmanin artikkelia ”Kan vetenskaplig kritik vara ärekränkning” aikakauskirjassa Nordisk Tidskrift för Kriminalvidenskab vuodelta 1994, s. 28.) Esimerkiksi tutkijan arviointi ”epä-älylliseksi” on arvostelijan mielipide tieteellisestä tuotteesta eikä henkilökohtainen arvio tieteenharjoittajasta. (Ks. esim. Olavi Heinosen et al. teosta Rikosoikeus vuodelta 1999, s. 591.) Kritiikki voi olla kunniaa loukkaavaa vain jos (1) kritiikin olennainen päämotiivi ei ole tieteellinen, vaan sen tarkoituksena on loukata, (2) jos arvostelu ei loukkaa vain tutkijan esitystä vaan pääasiassa hänen persoonallisuuttaan tai (3) jos arvostelija esittää valheellisia väitteitä (esimerkiksi tutkimustulosten väärentämisestä), joiden tarkoituksena on asettaa toinen muiden halveksunnan kohteeksi. (Näin Backman edellä mainitussa artikkelissaan.) Mistään tällaisesta ei kuitenkaan ole kyse Iivi Anna Masson, Jussi K. Niemelän, Lasse Lehtisen ja monien muiden allekirjoittamassa paperissa. Kritiikin asiayhteys ja päämotiivi on ollut puhtaasti tieteellinen.

Niin ikään perusteellinen ja analyyttinen kritiikki voi tuskin loukata kenenkään kunniaa rikosoikeudellisessa mielessä, vaikka se sisältäisikin joitakin ilkeitä tai poleemisia kohtia. Kunnianloukkausprosessit eivät kuulu tieteelliseen keskusteluun, diskurssiin tai väittelyyn, joiden kohdalla vallitsee universaali ja kaikelle tieteelliselle kehitykselle välttämätön vapauden ja autonomian periaate. Länsimainen mielipiteen ja ilmaisunvapaus kiteytyy YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 19. artiklan ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10. artiklan määräyksiin, joihin myös Suomen perustuslain valmistelussa nojattiin, joten sananvapaus on tieteellisessä keskustelussa ja väittelyssä turvattu a fortiori.

Lisäksi on otettava huomioon Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kanta, jonka mukaan julkisella vallalla on velvollisuus pidättäytyä rikosoikeudellisiin keinoihin turvautumisesta varsinkin silloin, kun käytettävissä on muita keinoja vastata (perusteettomaankin) arvosteluun. Tämä merkitsee, että Johan Bäckman voisi halutessaan vastata kohtaamaansa arvosteluun osallistumalla tiedemaailman sisällä käytävään keskusteluun tai esittämällä lehdistölle oman näkökulmansa asiassa.

Filosofisesti ja tieteellisesti katsoen loukkaantumisella tai loukkaavuudella ei pidä olla mitään merkitystä väitteiden arvon arvioimisen ja niiden julkaisukelpoisuuden kannalta. On täysin samantekevää, loukkaako jokin väite toista ihmistä vai ei, kunhan se kertoo totuuden asioista tai totuudenmukaisen mielipiteen käsityksiään lausuvan ihmisen näkemyksistä. Näistä asioista on aivan yhtä tärkeää tietää riippumatta siitä, loukkaantuuko joku toinen ihminen vai ei, ja siksi kaikki pitää voida sanoa ilman vähäisenkään rangaistuksen uhkaa. Esimerkiksi jos joku haluaisi haukkua minut pataluhaksi vaikka ilman perusteita, hänen pitää saada tehdä se, sillä on tärkeää tietää, mitä hän ajattelee. Vain näin voisin myös vastata arvostelijalle. Loukkaantuminen on siis voitava sietää hintana siitä, että jokaisella on yhtäläinen oikeus vastaavanlaiseen arvosteluun tai siihen vastaamiseen.

Kirjaimet kallellaan

Symptoomina jostakin syvemmästä tällä tapauksella saattaa olla jälleen myös yleistä tiedepoliittista merkitystä. Muutamat tutkijoina esiintyvät henkilöt ovat valmiita tekemään ja sanomaan melkein mitä tahansa vain saadakseen julkisuutta. Yliopistoissa toimii paljon sellaisia tieteenharjoittajia, jotka eivät selvästikään ansaitsisi virka-asemaansa eivätkä palkkaansa. Tiedän yliopistoissa toimivan useita sellaisia viranhaltijoita, joille ei olisi alun perinkään pitänyt myöntää dosentuuria.

Johan Backmanilla ei liene kovin paljon muodollista valtaa laitoksellaan, eivätkä hänen julkaisunsa ole vaikutusvaltaisia. Mutta monet tämänkin kirjoitukseni lukijat ovat joutuneet todistamaan, millä tavoin olen itse kärsinyt juuri sellaisten virka-asemassa olevien henkilöiden toiminnasta, jotka ovat kanavoineet omat tiedepoliittiset ja minuun nähden erimieliset käsityksensä yksipuoliseksi vallankäytöksi minua vastaan. Kyseessä ovat olleet tosin eri laitokset, mutta vallan käyttäjät ovat useasti olleet (n)ostalgiaan taipuvaisia tyyppejä. Monille nykyisille slavofiileille jäi ilmeisesti jokin vaihde päälle, vaikka heidän ihanneyhteiskuntansa kaatuikin Venäjällä jo vuonna 1991.