Kun sydän suli

Älä kauan viivy sellaisella seudulla, jolla radioaktiivisuus asuu. Kulje nopeasti sellaisen seudun ohi, jolla aktiivinen radio ei asu.

Japanin ydinvoimalakatastrofista puhutaan julkisessa sanassa kuin Delfoin oraakkelin höyryistä.

Oikeastaan koko ”tiedottaminen” on pelkkää salamyhkäisyyden varassa esitettyä aprikointia siitä, ”kuinka kauan menee, ennen kuin voidaan tehdä lopullisia johtopäätöksiä”. Niiden aika ei ole luonnollisestikaan koskaan ”heti” tai ”nyt” (vaikka onkin).

Kokemus osoittaa, että asioista, joista ei saada tietoa heti, ei saada tietoa koskaan myöhemminkään. Tai sitten tietoa pantataan siihen asti, kunnes vastaukset eivät enää kiinnosta tai ketään ei ole kysymässä. Tätä voidaan pitää tietysti eettisenä sikäli, että kuolleita ihmisiä jälkikäteen esitetty tieto ei satuta yhtä paljon kuin eläviä, joten totuuden esittäminen vasta uhrien saatua surmansa on varmasti kohteliaampaa, hienotunteisempaa ja huomaavaisempaa.


Traaginen tyylirikko Fukushiman tapaan

Kiintoisaa on, millä tavoin totuuden peittely, epävarmuus, suoranainen tietämättömyys ja propaganda pyrittiin lavastamaan ”tiedoksi” Japanin ydinvoimalaonnettomuudessa.

”Tietona” esitettiin sekin, että tietoa ei ollut, mikä oli olevinaan niin tavattoman viisasta. Viekasta se ainakin oli, jopa näsäviisasta, antaen näytön hallintoväen älyllisistä taidoista.

Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus ei ollut vain tekninen tapahtuma vaan ennen muuta tyylirikko. Lisäksi siinä tapahtui sama kuin sodissa, joiden ensimmäinen uhri on totuus.

Miksi sitten tuossa traagisessa ydinvoimalaturmassa rikkoutui nimenomaan tyyli? No ajatelkaa nyt: ydinvoimalan ”sydän suli” ja ”polttoainesauvat paljastuivat” kuin ekshibitionistin lemmenkohtauksessa.

Teknologisen ajatusmaailman määreistämässä kielenkäytössä teknisestä tapahtumasta, jonka inhimillinen merkitys on kaikkea muuta kuin romanttinen, puhuttiin (tai tultiin tahattomasti puhuneiksi) rakkauden ja runouden kielellä. Ja sitten muutamat teknokraatit kehtasivat vielä vaatia ”asiallista” (eli oman diskurssinsa mukaista) keskustelua sekä halveksuivat ”tunteellista” kielenkäyttöä.

Tämä sanankäyttöön ja tiedonmuodostukseen liittyvä naiivius osoittaa, että insinöörit, byrokraatit, tiedottajat ja toimittajat eivät hallitse merkitysten ja arvostusten muodostamista, joten miten he hallitsisivat teknisiä tapahtumia ja niidenkään merkityksiä? Kukaan tuskin on vienyt kyseistä kielenkäyttöä omassa sarkastisuudessaan vielä niin pitkälle, että väittäisi, että ydinvoimalla olisi edessään ”säteilevä tulevaisuus” tai että voimalaitos saisi räjähtäessään ”orgasmin”.


Suklaasydän, tinakuoret

Entä mitä merkitystä näillä pikkuhavainnoilla on? Onko kyse vain pilkunviilauksesta? Ludwig Wittgenstein lausui aikoinaan, että todellisuuden tutkiminen on kielen tutkimista. Jos kielen merkitykset vinksahtavat, suhde todellisuuteen vääristyy. Ajatusta hieman laajentaen voisi sanoa, että kielen pitää vastata asioiden ja ilmiöiden inhimillisiä merkityksiä.

Monikaan ei ehkä tule ajatelleeksi, että ydinvoimalaonnettomuuden käsittelyssä on toteutumassa aivan sama ilmiö, josta Herbert Marcuse kirjoitti teoksessaan One Dimensional Man (suom. Yksiulotteinen ihminen) jo vuonna 1963: Teknologisen ajattelutavan läpäisemässä maailmassa inhimillisesti tärkeistä tapahtumista puhutaan tekniikan ja byrokratian kielellä, kun esimerkiksi ihmisten saamia säteilyannoksia verrataan turvalliseksi koettuun ja arkiseen ”röntgenissä käymiseen”.

Tällainen vertailukohta on holtiton ja antaa väärän kuvan asioiden merkityssuhteista, sillä on tietenkin aivan eri asia käydä hallitusti, tutusti ja turvallisesti terveyskeskuksessa kuin että kotikulmilla pullistelee räjähtämäisillään oleva ydinvoimalaitos valmiina puskemaan kuolettavat sisuksensa myrskypilvenä taivaan tuuliin.

Teknologinen ajattelutapa on tunkeutunut ihmisten elämismaailmaan ja vääristänyt ihmisten tajuntaa silloin, kun teknisistä tapahtumista puhutaan kotoiseksi koetulla, tutulla ja turvallisella kielellä ja esimerkiksi ydinvoimaloista raportoidaan kuin Valentinen päivän suklaarasioista.

Aivan vastaavasti tuomiopäivän aseista on puhuttu ”ydinaseperheinä”, täsmäaseista ”puhtaina pommeina” ja Robert Oppenheimerista atomiaseen ”isänä”. Näissä ajatusmaailmoissa käsitteitä otetaan käyttöön ja siirretään perhekäsitteiden merkitysyhteyksistä väkivallan yhteyksiin tahattoman naiivisti tai tarkoituksellisen hämäävästi, ja Marcuse kutsuikin tällaista substantiivien operationaalistamista totaalisen hallinnon kieleksi.

Olen itse käsitellyt kielen ja merkitysten vieraantumista teokseni Dialoginen filosofia (2003, 2. painos 2008) luvussa ”Mistä puhumme, kun puhumme kielestä?”.

Asian voi sanoa lyhyesti niin, että julkiselta vallalta, toimittajilta ja poliitikoilta osoittaa eräänlaista henkistä kyvyttömyyttä, ettei asioista pystytä puhumaan niiden oikeilla nimillä. Sen sijaan keskustelu yritetään pakottaa ”asiallisen tiedon” muotoon, vaikka juuri on todettu, että mitään varmaa ja yleispätevää tietoa hajonneiden ydinvoimaloiden käyttäytymisestä ei ole eikä voida ehkä koskaan saada. Viisautta olisi tällöin toimia varman päälle ja muodostaa merkitykset sen mukaan, mikä on jo kokemusperäisesti ilmeistä.


Kyykäärmekin vain lapsille vaarallinen

Insinöörit ja byrokraatit haluavat, että myös ihmisten tuskasta puhuttaisiin teknisen hallinnon, seismologian ja lääketieteen kielellä, mutta toisaalta he itse antautuvat kuin huomaamattaan puhumaan ydinvoimaloista suhteellisen lämpimällä ja inhimillisellä rakkauden tai vähintäänkin anatomian kielellä, mikä on väistämättä metaforallista.

Kuinka paljon paremmin runoilijat voisivatkaan puhua molemmista oman ammattipätevyytensä kielellä! Esimerkiksi näin: Ydinvoimalat ovat paikkoja, joissa uraania rouhitaan palasiksi sekoittaen sitä veteen, ja sitten lapset uivat kilpaa tuossa sameassa vedessä.

Eipä siis ihme, että Yleisradion haastattelema lastenpsykiatrikin neuvoi kuin Nasse-Setä, että ydinvoimalaonnettomuudesta olisi puhuttava myös lapsille! Missään nimessä ei saa olla kuin mitään ei olisi tapahtunut!

Tämä on ymmärrettävää, sillä lapsethan aavistavat joka tapauksessa asioiden olevan pielessä, ja salailu vain johtaisi niin sanottuun kaksoissidokseen (double bind), joka tuottaisi ahdistusta ja jopa persoonan jakautumista lapsille, toisin sanoen juuri sellaista skitsofreniaa, joka johtuu ilmaisujen muodon ja sisällön ristiriidasta ja joka on ominaista myös kulttuurillemme laajemmin.

Ehkä ydinvoiman käyttöönoton oikeutustakin olisi voitu kysyä lapsilta tai väestönkasvun oikeutusta luonnolta, sillä jälkipolvethan tämän matoisen maailman kaikkine ongelmineen kuitenkin perivät. Eli joo: kertokaa vaan kaikki kauheudet lapsille, niin saadaan taas uusi angstinen pakokauhusukupolvi, joka kampaa tukkansa keesille ja vastustaa kaikkea, mikä eteen tulee. Tätä tummasävyistä, kuolettavaa ja totaalisen maailmanlopun uhkaa vaatii se, että ihmiset havahtuvat todellisiin uhkiin tavanomaisten pehmouhkien (kuten kasvihuoneilmiön) sijasta.


Lipsahduksia

Mutta palatkaamme aikuisten valheisiin. Puheena olevan ydinvoimalaonnettomuuden käänteissä ja kurveissa yhdeltä jos toiseltakin tiedottajalta taisi päästä luikahtamaan pikku kielensä alta karkuun ihan muutama epätotuus, puolitotuus tai jopa valhe, jonka tarkoitus on tietysti hyvä, sillä onhan suuren vahingon sattuessa viisasta välttää turhaa hysteriaa.

Jos katsoo esimerkiksi nettitelevisiosta sinne kertyneitä asiantuntijoiden haastatteluja, voi helpostikin huomata, ettei geenimutaatioita tarvitse odottaa, vaan jo ydinvoimalan räjähdys käynnisti melkoisen freak-show’n. Haastateltujen asiantuntijoiden änkytys, pakkoneuroosit ja virheet paljastavat, etteivät he taida sanoa asioita ihan niin kuin tietävät niiden olevan.

Yleisöä on rauhoiteltu esimerkiksi väitteellä, että pahiten vaurioitunut voimalayksikkö on hallinnassa, sillä ”reaktorin sydäntä jäähdytetään merivedellä”. Sen sijaan sitä ei ole vaivauduttu kertomaan, minne merivesi sen jälkeen johdetaan. Jos merivettä päästetään ensiöpiiriin, se saastuu radioaktiivisesti. Merivettä tarvitaan jatkuvasti suuria määriä, sillä se kuumenee nopeasti aiheuttaen paineen nousua reaktorihallissa. Luulenpa, että siinä vedessä uivat tällä hetkellä kalat.

Myöskään voimalan työntekijät eivät ole mitään anonyymeja robotteja vaan ihmisiä, jotka altistuvat säteilylle jäädessään valvomaan ja sammuttamaan tuota hiivatin miilua. Kun kerran ympäröivä alue on tyhjennetty väestöstä parinkymmenen kilometrin säteellä, miksi voimalan työntekijät olisivat muka turvassa voimalaitoksen läheisyydessä tai sisällä? Aikamoisia työn sankareita!

Mielenkiintoista on, minkä näköisinä sieltä tullaan pois. Ei taideta kevätrusketusta tarvita. Asian voi sanoa niin, että media sulkee poliittisesti korrektilla tavalla silmät ja korvat niiden ihmisten kärsimyksiltä, jotka pakotetaan työskentelemään säteilyn keskellä, ja lopuksi se kaunistaa ja hygienisoi kuvan tv-kuuluttajan mairealla hymyllä aivan samalla tavoin kuin afrikkalaislasten nälkäkuolemista raportoidessaan.


Harhaanjohtavaa viestintää

The New York Times puolestaan kertoi, että amerikkalaisen aseylpeyden eli ydinkäyttöisen lentotukialus Ronald Reaganin miehistö sai peräti ”kuukauden säteilyannoksen tunnissa” porhaltaessaan Tyynellä valtamerellä kohti Japania ja ollessaan Fukuyamasta puhaltavan tuulen reitillä. En tietenkään väitä, ettei tämä olisi ollut oikein. Siinä sai tuomiopäivän koneita mahassaan rahtaava alus maistaa omaa lääkettään ydinhyökkäyksen kohteeksi joutuessaan.

Mutta myös vertailu saattaa olla paljastavaa. Minä puolestani tiedän, että suomalaisten saama säteilyannos on keskimäärin 3,7 mSv vuodessa. Se on noin kymmenen mikrosievertiä päivässä ja alle puoli mikrosievertiä tunnissa. Mikäli lentotukialuksella taustasäteily ei ole alempi kuin Suomessa (niin kuin ei todennäköisesti ole), laivan miehistö sai varmasti yli 300 mikrosievertin annoksen tunnissa. Tämä on aika paljon, sillä pitempiaikaisen altistumisen 1000 mikrosievertin (1 mSv) annokselle tiedetään lisäävän syöpäriskiä. Asian voi ehkä sanoa niin, että Fukushiman voimala suitsuttaa ilmaan säteilyä enemmän kuin kukaan haluaisi myöntää.

Merkin tästä antaa se, että Yle raportoi äsken myös käytetyn ydinpolttoaineen olevan tätä nykyä taivasalla ja että alueen säteilyn annosnopeus on ”noin 400 millisievertiä tunnissa”. Tämä tarkoittaa, että tapahtumien hallinta on karannut käsistä ja että säteilevän ydinreaktion sekä ihmisten välissä ei ole muuta kuin paikalla olevien ihmisten bikinipöksyt ja mahdolliset muut vaatteet. Näin korkea säteily myös merkitsee, että jos voimalan alueelle jää pitempiaikaisesti oleskelemaan (kuten työntekijät nähtävästi joutuvat tekemään), saa erittäin todennäköisesti säteilysairauden, syöpäkasvaimia ja ennen pitkää varmasti myös kuolee. Sana ”säteilysairaus” puolestaan merkitsee luuytimen vioittumista niin, ettei se kykene tuottamaan valkosoluja, mikä puolestaan johtaa altistumiseen sairauksille, leukemian kaltaiseen tilaan tai leukemiaan.

Helsingin Sanomat taas kirjoitti ”Säteilyturvakeskuksen” ja ”Energiateollisuuden” lähteisiin viitaten, että ”[a]lle 500 millisievertin äkillinen annos ei aiheuta vakavia terveydellisiä oireita.” Tällöin jätetään määrittelemättä, mikä loppujen lopuksi on ”vakavaa”.

Totuus on, että jo kaksinkertainen eli 1000 millisievertin (1 Sv) annos aiheuttaa yksiselitteisesti säteilysairauden ja johtaa moniin vakaviin komplikaatioihin. Sitä suuremmat annokset taas alkavat olla tappavia. Seurauksiin vaikuttavat tietenkin kudoksen laatu ja absorboituminen sekä annosnopeus eli säteilyannoksen määrä tietyssä ajassa (Sv/h), mutta säteilyn päästessä vuotamaan asuinalueille altistuminen muodostuisi joka tapauksessa liian pitkäksi ja kattavaksi niin, että voitaisiin puhua kuolemanlaskeumista. Mikäli onnettomuudessa pääsee vapautumaan ydinpolttoaineen tomusta koostuvia kuumia hiukkasia ilmakehään, ne hengitettyinä varastoituvat ihmisiin ja muihin eliöihin aiheuttaen syöpiä, kasvaimia ja epämuodostumia vielä pitkänkin ajan jälkeen.

Tässä mielessä on harhaanjohtavaa uutisoida niin kuin Yle, joka kirjoittaa nettisivuillaan, että vasta 6000 millisievertin annos ”vuorokauden aikana saatuna saattaa johtaa henkilön kuolemaan” ja että ”tällaisen annoksen voi saada vain esimerkiksi silloin, kun henkilö on lähellä sitä paikkaa, jossa räjäytetään ydinase”.

Totuus asiassa on, että mikäli ihminen ”on lähellä sitä paikkaa”, jossa räjäytetään ydinase, hän tietenkin kuolee ydinaseen lämpö- ja painevaikutukseen – ainakin mikäli sana ”lähellä” ymmärretään samaksi kuin ’5 – 10 kilometrin etäisyydellä’ ja kyseessä on tavanomainen noin 2 megatonnin ydinlataus. Niinpä on sulaa hulluutta verrata ydinvoimaloista leviävän radioaktiivisuuden luonnetta ydinräjähdykseen, kun tappavan, yleensä jo alle 5 Sievertin vuorokausi- tai viikkoannoksen voi saada myös hajonneen ydinvoimalan alueella kuin lääkärin määräyksestä. Itse asiassa Tshernobyl-tyyppisen grafiittihidasteisen voimalan räjähtäessä laskeuma on vaarallisempi kuin esimerkiksi Novaja-Zemljalla räjäytetyn ydinpommin tapauksessa, sillä radioaktiivista ja ilmaan pölyyntyvää materiaalia tuon tyyppinen voimala sisältää ydinlatausta enemmän.


Helpompi hajottaa kuin hallita

Myös puhe suomalaisten ydinvoimaloiden turvallisuudesta on kuin puhetta kirjahyllyn päällä olevista posliinikissoista. Vaikka turvajärjestelmät toimisivat maanjäristysten ja tulvien varalta, jokainen ydinvoimala on käytännössä maahan rakennettu pommi vihollisen ilmaiskua tai terroritekoa varten.

”Yllättäviin tilanteisiin” taas ei voida koskaan varautua, sillä muutenhan ne eivät olisi yllättäviä. Vaikka esimerkiksi Pohjanmerellä tai Suomenlahdella ei odoteta esiintyvän tsunameja, on mahdollista, että meteoriitti putoaa Itämereen ja aiheuttaa ainakin pienen hyökyaallon. Mutta todennäköisempikin tapaus riittää: voimaloiden jäähdyttäminen merivedellä täytyy lopettaa, mikäli haaksirikkoutuneesta tankkerista kiertyy jäähdytyspiiriin pieni öljynoro.

Kun nelikymppisestä ihmisestä ei ole enää mihinkään työelämässä, miksi myöskään neljäkymmentä vuotta täyttäneestä ydinvoimalasta olisi pötkimään energiantuotannon ihmeellisessä maailmassa? Voimalat, jotka eivät sammu automaattisesti asioiden mennessä vikaan, ovat kamikaze-tyyppisiä. Japanin voimalaitoksista suurin osa on juuri tämän tyypin laitoksia, joissa polttoainesauvat voidaan vaihtaa lennossa, kuin tyhjän mielen periaatteella.

Tämä sinänsä hyvä flow on yhtä kohtalokas kuin Tshernobyl-tyyppisissä grafiittihidasteisissa reaktoreissa, jotka niin ikään pyrkivät kiihdyttämään käyntiään, mikäli reaktion hallinta jostakin syystä epäonnistuu. Juuri näitä reaktoreita on neljä kappaletta täydessä käytössä Pietarin kupeessa olevassa Sosnovyi Borin voimalassa, josta Suomi ostaa aika ajoin jopa kahden reaktorillisen verran ydinsähköä.


”Vain katos lähti liitoon”

Me, jotka muistamme elävästi sekä Harrisburgin että Tshernobylin onnettomuudet, voimme todeta, että viranomaisten kielenkäyttö on edelleen kohdallaan. On hämmästyttävää, miten paljon tyylipuhdasta vähättelyä ihmiset ja niin sanotut tiedotusvälineet suostuvat ottamaan vastaan ja välittämään eteenpäin. Esimerkiksi Fukuyaman kuudesta reaktorista vain kolme on lehdistön mukaan vioittunut, ja suojarakennuksen räjähdettyä taivaan tuuliin ”tapahtuma on vähäinen”.

Ja ”tapahtumat” nimetään totta kai ”tapahtumiksi” juuri siksi, ettei syntyisi kiistaa siitä, mikä ”tapahtuman” luonne oikeastaan on. Näytteen asiallisesta ja rauhallisesta kielenkäytöstä antoi Säteilyturvakeskuksen ryhmäpäällikkö Keijo Valtonen, joka puhui eräästäkin tällaisesta ”tapahtumasta” kuin Ruuneperi:

”Kun vety räjähti reaktorihallin sisällä, vain suojarakennuksen yläpuolella oleva katos lähti liitoon.”

Ja kauniisti se liisikin, kuin silkkiuikku vuoden luontokuvassa luontokuvassa tai laulujoutsen sadan markan setelissä.

Paikoin tämä taivastelu ällistyttää typerryttävyydellään. Edellä mainittu asiantuntija osoitti asiantuntemuksensa myös toteamuksella, joka on kuin suoraan viheriä-Villen jälkitripistä jointinpolton jälkeen: ”Aikamoinen pilvi.”

Tarvitseeko olla asiantuntija voidakseen sanoa tuon? Ja jos vastaus on ”kyllä”, tämä taitaa tehdä meistä kaikista asiantuntijoita.

En tietenkään tarkoita, että asiantuntijoilla pitäisi olla Jumalan viisautta. Mutta heidän ei pitäisi myöskään tukahduttaa kriittisten tutkijoiden näkemyksiä viittaamalla siihen, että ”nämä eivät ole luonnontieteilijöitä”, sillä luonnontieteilijät eivät ole kaikkein taitavimpia muotoilemaan teknistä dataa merkityksiä sisältäväksi tiedoksi eivätkä välkyimpiä oivaltamaan, mitä he oikeastaan tekevät. Juuri siksi on surkuhupaisaa havaita luonnontieteilijöiden arvioivan ja penäävän keskustelulta ”asiallisuutta” ja ”tieteellisyyttä” samalla kun he itse levittävät neuvottomina kätensä ja kiteyttävät johtopäätöksensä pössyttelijöille tyypillisiin viisauksiin.

Asian voi sanoa niin, että asiantuntijoilta odotetaan rehellisiä, puolueettomia ja laajakantoisia analyyseja, joten heidän oma saivartelunsa vastapuolen esittämistä ”tunteenpurkauksista” ja ”turhasta huolesta” osoittaa heiltä itseltään melkoista alisuorittamista, aivan kuten toisten pikkuvirheillä ratsastaminenkin. Sen sijaan minä olen pelkkä filosofi, joka voi aivan hyvin puuttua heidän pienempiin ja suurempiinkin virheisiinsä. Suoranainen velvollisuuteni on kyseenalaistaa teknokraattien propaganda omilla provokaatioillani, joista on luullakseni viestinnän eettisyydelle pelkästään hyötyä.


Tietoa saadaan hohtimilla

Mikä sitten neuvoksi tiedotusvälineiden ja ydinvoimayhtiöiden sekä heidän etujärjestöjensä suhteisiin? Ydinvoimaa koskevassa tiedonmuodostuksessa on oikea tapa, väärä tapa ja yhtiöiden tapa. Lisäksi asiaan vaikuttaa lainsäädäntöön asti kirjattu kansallinen etu, joka on perin ideologinen asia.

Akateemiselle tiedonmuodostukselle on ominaista puolueettomuus, joka perustuu vapaaseen argumentointiin, toisin sanoen siihen, että kyseenalaistamiselle ei aseteta rajoja. Kivenä kengässä on, että media toimii nyt kuin laupias lammas. Toimittajat ovat neuvottomia panemaan vastaan, sillä kriittinen asiantuntemus loppuu ja vasta-argumentointi puuttuu.

Tässä tilanteessa media ainoastaan siirtää teknokraateilta saamansa tiedon eteenpäin. Se ei esimerkiksi kirjoita, että ”tiedottajat vähättelevät tapahtumia”, ja siten pakota heitä perustelemaan kantojaan paremmin. Koska kriittinen vastaanotto puuttuu, tietoa ei vaivauduta alun perinkään perustelemaan. Jos taas toimittajat odottaisivat samanlaisina verikoirina voimalaitosten pomoja kuin paparazzit Miss Heinäkuuta, tämä myyrälauma vetäytyisi tuota pikaa turvamuuriensa taakse ja lähettäisi perään kuorma-autolastillisen varatuomareita.

Niinpä suositukseni on, että median pitäisi kieltäytyä uskomasta ja välittämästä ydinvoima-asioista mitään, mitä ei ole osoitettu oikeaksi tai vääräksi, ja olettaa asioiden olevan aina lähtökohtaisesti huonoimmalla mahdollisimmalla tavalla. Median olisi kirjoitettava, kuten se näkee tapahtuvan, eikä niin kuin sille kerrotaan tapahtuvan.

Erään esimerkin totuuden puoliintumisesta tarjoaa se, että samalla kun Ylen uutiset kirjoitti Fukushiman olevan Harrisburgia vakavampi mutta kaukana Tshernobylin vaarallisuudesta, Kaleva-lehti puolestaan totesi, että STUK:in apulaisjohtajan mukaan ”Japani on pahempi kuin Tshernobyl”.

Harmi, että ydinvoimaonnettomuuksien asteikko ulottuu vain nollasta seitsemään, sillä mediasirkuksena tämä olisi täysi kymppi.


Yllätyksiä

Koska maailma on täynnä yllätyksiä, niitä kertyy myös maailmaa koskeviin kirjoituksiin. Siis lopuksi kaksi yllätystä. Ensimmäinen on se, että Fukushiman voimalan omistava yhtiö pyysi japanilaisilta anteeksi. Katumus on ehkä ymmärrettävää, sillä se kuuluu kulttuuriin. Vaikka anteeksi pyyteleminen onkin eräänlaista itsepetosta ja toisten ihmisten pettämistä, myös anteeksi antaessaan ihmiset helposti yliarvioivat omat kykynsä (kukapa nyt mitään voisi oikeasti unohtaa tai tehdä merkityksettömäksi?). Mutta asenne osoittaa tiettyä vilpittömyyttä, halua tehdä parhaansa ja pahoitella epäonnistumista.

Sen sijaan on mahdotonta, että Suomessa yksikään syytösten kohteena oleva yritys pyytäisi keneltäkään mitään anteeksi. Firmat ja niiden pomot pitäytyvät yleensä vain kiistämään kaiken, ihan jo välttyäkseen juridiselta vastuulta. Tämä johtuu siitä, että vastuun ja kunniaitsemurhan perinne puuttuu.

Toinen yllätys on, että kaikesta edellä lausumastani huolimatta en pidä edelleenkään ydinvoimasta luopumista Suomessa perusteltuna, vaan kannatan sen lisäämistä juuri siksi, että Venäjän ja lähiympäristön rappeutuvat voimalat voitaisiin poistaa käytöstä. En ole myöskään itse valinnut ydinvoiman käyttöönottoa ylipäänsä. Ydinvoima on seuraus liiallisesta väestönkasvusta ja resurssien riittämättömyydestä, aivan kuten esitin jo edellisessä kolumnissani.

Näiden dilemmojen keskellä on tyydyttävä elämään todennäköisen eikä absoluuttisen tiedon varassa. Aivan niin kuin saksalainen sosiologi Ulrich Beck totesi teoksessaan Risikogesellschaft – Auf dem Weg in eine andere Moderne vuodelta 1986: Nykyaikana eletään ”riskiyhteiskunnassa”, jonka prosessit ovat niin valtavia, ettei kokemusperäistä tietoa voida saada ennen kuin koe on pantu käytännössä toimeen. Tämä on muuttanut maailman jättiläismäiseksi laboratorioksi, jossa jälkiviisaus olisi aina parasta esittää etukäteen.

---

P. S.

Kun tänä aamuna katsoin kahvikaappiini, joka samalla toimii kotitaloudessani myös Buranan säilytyspaikkana, huomasin, että olin ostanut Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen Yliopiston apteekista purkillisen joditabletteja. Pilleripurkin kyljessä on edelleen hintalappu: 12,- markkaa. Viimeinen käyttökuukausi oli 12/1997. Tabut ovat ymmärrettävästi edelleen tallessa, sillä niitä ei ole tarvittu.

Mutta asiat ovat, kuten media eilen povasi iltapäivälehden lööpissä: ”Pahin on vielä edessä.” Niin on. Sillä tämä toistuu seuraavaksi muun muassa Kaliforniassa. Ja ties missä. Mikäli Sosnovyi Borin aromipesä jonakin päivänä räjähtää ja tuuli käy sopivasti kaakosta, Helsingissä ei joditableteista taida olla apua. Eutanasiapillereitä silloin tarvitaan.

Kraft durch Tsunami

Japanissa viime lauantaina sattuneessa tsunamiturmassa kiintoisinta on sen uutisointi. Itse tapahtumathan olivat arvattavissa, kuten se, että maanjäristys voi aiheuttaa hyökyaallon, ydinvoimala voi vikaantua tai ihmisiä voi kuolla rakennussortumissa.

Uutisoinnissa silmiinpistävää on, että päähuomion asiassa varasti ydinvoimalaonnettomuus, jossa ei ole ainakaan toistaiseksi kuollut ketään, kun taas hyökyaalto on pyyhkäissyt mereen kokonaisia pikajunia, joissa on menehtynyt satoja ihmisiä.

En halua tietenkään vähätellä ydinvoiman vaaroja. Olen sitä mieltä, että ydinvoiman sotilaallinen ja rauhanomainen käyttöönotto on ihmiskunnan suurin virhe, sillä ydinsaasteet uhkaavat koko ihmislajin geneettistä koodia kymmenien tuhansien vuosien ajan. Ydinvoiman käyttö voidaan osoittaa moraalittomaksi jo yhdellä argumentilla: on epäeettistä heikentää toisten ihmisten itsemääräämisoikeutta ja vapautta sitomalla jälkipolvien kädet ongelmaan, jota he eivät ole itse luoneet ja jonka myönteisistä puolista heille ei ole ollut mitään hyötyä.

Miksi sitten itse olen kannattanut ydinvoimaloiden rakentamista? Kaikki juontaa juurensa siitä, että ydinvoima on jo otettu käyttöön, toisin sanoen periaatteellinen ratkaisu on tehty, eikä kaksinkertainen määrä käytöstä poistettua ydinjätettä merkitse yhteen paikkaan sijoitettuna sen suurempaa riskiä kuin nykyinenkään määrä. Puolimatkasta olisi epäviisasta kääntyä takaisin. Lisäksi uusien ydinvoimaloiden rakentaminen vähentää käyttöriskejä, jolloin turvallisuus paranee.

Energiaongelmien alku ja juuri on ihmisen hallitsematon lisääntyminen. Kun maapallon energiaresurssit eivät riitä tai johtavat suuriin hiilidioksidipäästöihin, pitää rakentaa muun muassa ydinvoimaloita, joissa ihmiset sähläävät säätösauvojensa ja polttoaineputkiensa kanssa, eivätkä päästöt pysy ”kortsussa”.

Kyse on ihmisen epätoivoisesta rimpuilusta ennen energiavarojen lopullista ehtymistä, ekokatastrofia, nälänhätää ja maailmanloppua. Vihdoin viimein ihmiset päätyvät sotimaan toisiaan vastaan.

Toinen sota käydään ihmisten taistellessa luontoa vastaan. Esimerkin vastustajasta tarjoaa tsunami. Luonnonvoimistahan Japaninkin katastrofi lähti liikkeelle. Tätä kautta ihmiset voivat tietenkin löytää ”yhteisen vihollisen”, mutta toisaalta luonnon resurssien niukkuus ohjaa ihmisiä kamppailemaan myös keskenään ja tinkimään esimerkiksi ydinvoimaloiden turvallisuudesta.

Ydinvoiman kanssa koetut ongelmat ilmentävät siis tyylipuhtaalla tavalla ihmisen epätoivoista eloonjäämispyrkimystä, eikä tapahtumien käsikirjoituksessa ole mitään yllättävää. Mikäli väestöräjähdys jatkuu, tulevaisuudessa nähdään vain entistä enemmän erityyppisiä räjähdyksiä.

Asiaa koskeva uutisointi on ollut pinnallista siksi, että se on koostunut pelkästä taivastelusta ja kauhistelusta. Tämä osoittaa, kuinka kyvyttömiä ihmiset ovat ymmärtämään ekokatastrofiin ja koko maapallon tuhoutumiseen liittyvää yleistragediaa. Tällä hetkellä murehditaan esimerkiksi sitä, että ”tuulen suunta on kääntymässä Tokioon” – ikään kuin kukaan ei olisi ollut vaarassa laskeuman kohdistuessa aiemmin merelle päin. Toisesta suupielestään media pahoittelee, että ”yli sadan pelätään altistuneen säteilylle”, ja toisestaan, että ”Japania uhkaa sähköpula”. Sähköpulan takia ydinvoimaloita on kai luotu. Suomen viranomaiset puolestaan toteavat koko maailmaa rauhoittavasti, että ”suurikaan päästö Japanissa ei aiheuttaisi riskiä Suomessa”. Eli vaikka Harrisburgissa täytyy ikkunat sulkea, voi täällä Suomessa aivan huoletta kulkea. Nil novi sub sole.

Kuinka hyvin asiat olisivatkaan, jos joku onnistuisi kehittämään sellaisen aaltoenergian talteenottojärjestelmän, jolla myös tsunameissa oleva energia saataisiin hyötykäyttöön! Tai jos kaikille toimittajille, mielipidekirjoittajille ja muille dataajille asennettaisiin pöytänsä ääreen pieni polkugeneraattori, jolla he voisivat tuottaa sähköenergiaa valtakunnanverkkoon.

Persuformanssia

Perussuomalaisen puolueen halu vaikuttaa taiteen toimintaedellytyksiin on erittäin tervetullutta, sillä maatamme on vaivannut pitkään rehellisen ja vilpittömän komedian puute – ellei sitten ajatella, että uusvakavassa, uusvanhoillisessa ja uusahdasmielisessä yhteiskunnassamme todellisuus sinänsä on muuttunut komediaksi.

Jos maamme suurin päivälehti muistuttaakin nykyään Somalian Sanomia, Perussuomalainen puolue on Suomen History Channel. Nyky-Suomessa persuämmät ja Hesari-hienosto läimäyttelevät toisiaan käsilaukuilla. Persuäijät ja muslimit puolestaan pamauttelevat toisiaan päähän vuoroin Raamatulla tai Koraanilla.

Myös minua vihaavat nykyään sekä persut että mamut, ja muutkin puolueet tuntuvat olevan vaaliliitossa käsityksiäni vastaan, joten Krp:llä on moninkertainen työ selvittää, kuka minut on murhannut, jos niin sattuu käymään. Jo siinä olisi ainekset dekkariin.

Koska poliitikot haluavat vaikuttaa taiteeseen ja taiteilijat politiikkaan, myös minä katsoin asiakseni vaikuttaa sekä politiikkaan että taiteeseen. Niinpä kirjoitin kansallisten perusarvojen mukaisen näytelmän. Sen nimi on ytimekkäästi ”Persula”. Tässä se tulee.


PERSULA

Tapahtumapaikka: Persulan kylä.

Tapahtuma-aika: lähestyvät eduskuntavaalit.

Henkilöt:

Persuvaari, sotaveteraani
Persumummo, dementoitunut
Persuisä, taksiautoilija
Persuäiti, parturi-kampaaja
Persutytär, opiskelee lähihoitajaksi
Persupoika, opiskelee autonasentajaksi
Persupiika, kylän suosituin nainen, feministi
Persurenki, vapaa poikamies
Persukirkkoherra
Persupoliisi


Taustaa

Tapahtumapaikkana olevassa Persulan kylässä odotetaan Perussuomalaisen puolueen puheenjohtajaa tarkastuskäynnille, aivan niin kuin jo kymmenen vuoden ajan. Milloinkaan puolueen puheenjohtaja ei ole tullut tekemään luvattua yleisratsiaa, ja hän onkin läsnä ainoastaan näyttämön seinällä olevassa suurikokoisessa kuvassa. Tämä muodostaa paralleelin Samuel Beckettin näytelmään Godot – Huomenna hän tulee.

Perussuomalaisen puolueen puheenjohtaja antaa merkityksen kaikelle, mitä Persulassa tapahtuu. Hänen poissaolonsa on läsnä ihmisten ajatuksissa konditionaalisesti, sillä jokainen pohtii kaikkia tekojaan vain ja ainoastaan sen kautta, ’mitä Perussuomalaisen puolueen puheenjohtaja tekisi vastaavassa tilanteessa’. Lisäksi jokainen toivoo olevansa jonakin päivänä Perussuomalaisen puolueen puheenjohtaja. Niinpä näytelmässä kuullaan esimerkiksi sellaisia repliikkejä kuin ”Älä istu minun tuolilleni, sillä joskus vielä näet, kenestä tulee Perussuomalaisen puolueen puheenjohtaja!”.

Päivien kulkua jäsentää pihan perällä olevassa puuceessa käynti. Kukaan tosin ei asioi siellä ilman paikallisyhdistyksen puheenjohtajan lupaa. Puucee on näytelmän sydän. Ihmiset tilittävät ajatuksiaan katsojille ulkohuoneen oveen sahatun sydämen muotoisen ikkunan kautta.

Persulan kylää varjostaa liikenneministeriön suunnitelma rakentaa Persulan kuntaan ohikulkutie. Kunnanvaltuusto ei pysty pysäyttämään hanketta vaikka jarruttaakin asiaa kaikin keinoin. Persulassa jokainen asukas on persu, eli persujen kannatus on täydet sata prosenttia. Kansanedustajaehdokkaana toimii Persulan kirkkoherra.


Ensimmäinen näytös

Persuäiti mököttää ja arvelee avioliittonsa olevan lopussa persuisän ollessa aina tien päällä. Persupoika poistuu kotoa kiirehtiäkseen mopedilla Fasistifoorumiin. Persupoliisi kuitenkin nappaa persupojan ja irrottaa mopedista kilvet todettuaan tämän olevan viritetty. Virkavelvollisuutensa persupoliisi suorittaa pitkin hampain havaittuaan, että pojan tarkoitus oli hyvä. Persuvaari puolestaan havaitsee viinakaappinsa tyhjentyneen.

Persutytärtä ärsyttää, koska persupoika soittaa rokkia liian kovaa. Persupiika olisi kylän suosituin nainen, mutta häntä ei valita piirin kansanedustajaehdokkaaksi, vaan persukirkkoherra saa paikan. Persurenki katselee huoneessaan Suomi-verkkarit yllä Lasse Virénin juoksua videolta, mutta yksin ollessaan vaihtaa kanavan toiseksi. Persumummo on dementoituneena.


Toinen näytös

Persupoika varastaa naapurin pihasta Sierran harjoitellakseen Persulanseudun rallia. Persuvaari on lähtenyt Soliferillaan kirkonkylälle veroilmoitusta viemään. Väistäessään kaarteessa persuvaaria persupoika menettää ajoneuvonsa hallinnan ja päätyy persuvaarin huomaamatta ryteikköön, josta hänet toimitetaan Persulan aluesairaalaan. Persuvaari ei huomaa tapahtunutta myöskään paluumatkalla, ajaessaan kotiin kilisevät mopedin sarvessa, vaan vasta lukiessaan asiasta Persulan Sanomain sivuilta seuraavana päivänä.

Persuisää ahdistaa ohikulkutien rakentaminen, sillä pihan perällä oleva puucee on suunnitelman linjalla. Persurenki kulkee oudon kumarassa aina kävelemään noustessaan, minkä persumummo huomaa dementiastaan huolimatta. Persupiika ja persukirkkoherra katoavat aika ajoin yhdessä jonnekin.


Kolmas näytös

Persupiika pyytää persukirkkoherralta parempaa hintaa seksistä, sillä hän tietää tämän olevan ”erittäin varakas” ja nauttivan runsasta vaalirahoitusta. Persukirkkoherra ei suostu hinnankorotukseen, vaan vetoaa seksin ostokieltoon ja siihen, että nykyaikana kaikki kaupankäynti on muutenkin kielletty sosiaalisessa mediassa ja muussa itsensä myymisessä. Lisäksi hän väittää, että persupiika panttaa sulojaan vain kiristääkseen rahaa viattomilta miesuhreiltaan.

Samaan aikaan toisaalla persumummo tempaisee persurengin oven auki ja toteaa tämän katselevan peräkamarissaan homopornoa. Siten persumummo osoittaa vain teeskennelleensä dementoitunutta voidakseen tarkkailla persurenkiä huomaamattomammin. Persukirkkoherra puolestaan pitää saarnan, jossa hän tuomitsee homoseksuaalisuuden ja prostituution. Lisäksi hän vihjaa, että persupiian riemurasia kuohuu miesten spermoista kuin vapaa Vuotos.

Persupiika menettää hermonsa ja paljastaa persukirkkoherran irtosuhteet Persulan Sanomain ”Puheenvuoro”-palstalla, mikä johtaa skandaaliin. Persukirkkoherran kannatus ei kuitenkaan laske vaan gallupien mukaan nousee. Koska kotimaisissa näytelmissä täytyy olla yleisen erotiikan lisäksi aina myös raamatullista kielenkäyttöä, kaikki persut tuomitsevat moraalisen rappion ja sanovat sen johtuvan Kristuksen Perkeleestä.

Juuri silloin pihaan ajaa musta umpiauto. Kaikki ryntäävät pihalle arvellen Perussuomalaisen puolueen puheenjohtajan vihdoinkin saapuneen. Alkaa yleinen hässäkkä skandaalien peittämiseksi ja punaisen maton levittämiseksi.

Autosta nousee kuitenkin mies, joka on yhtä musta kuin hänen ajoneuvonsa ja jota esittää Jani Toivola. Hän ilmoittaa olevansa liikenneministeriön virkamies, jonka tehtävänä on kartoittaa tien linjaus puuceen yli. Lopuksi puucee räjäytetään, Jani Toivola nousee autoonsa ja tarjoaa persurengille kyydin kaupunkiin.

Persukirkkoherraa ei valita kansanedustajaksi, vaan hänet tuomitaan omien poliittisten vaatimustensa mukaisesti seksin ostamisesta. Persupiian todetaan olevan raskaana persupojalle, jonka suisidaalisuus saa tällä tavoin selityksensä. Puucee korvataan sisävessalla, joka persuisän mielestä osoittaa yhtä huonoa makua kuin Marcel Duchampin tekotaide. Persulaan jääneet tulkitsevat kaikkien ongelmien johtuvan pääasiassa homoseksuaalisuudesta mutta jonkin verran myös neekereistä.

Väliajoilla tarjotaan kahvia ja pullaa.

”Rappiotaidetta” on rappeutuneessa politiikassa

Perussuomalaisen puolueen halu moternisoida taidekäsityksiä on herättänyt keskustelua myös filosofien piirissä, joten muutama ajatus aiheesta lienee vielä paikallaan. Sosiaalipsykologi Antti Eskola julkaisi vuonna 1963 teoksen Jäykkyys ja taidekäsitykset, jossa hän selvitti taidekäsitysten yhtymistä vanhakantaisina tai vapaamielisinä pidettyihin poliittisiin asenteisiin sekä poliittisten asenteiden heijastumista ihmisten taidekäsityksissä. Koska nyky-Suomessa lähestytään taas 1950-luvulle tyypillistä ahdasmielisyyttä, kyseinen kirja on osoittamassa klassikoille ominaisen ajankohtaisuutensa. Teoksen valossa taidekäsitykset sopivat yleisempienkin poliittisten mielipiteiden kuvastajiksi.

Ellei olisi koomista, olisi traagista huomata, kuinka vähän mielikuvitusta ja kyseenalaistamista kansan niin sanottu keskivertomaku sietää. Puolueissa, joissa takerrutaan historian kauhukahvaan, ei näköjään ymmärretä, että myös poliitikkojen itsensä peräänkuuluttama ”kansallinen taide” on läpikotaisin ulkomaisten vaikutteiden sävyttämää. Monet ”suurina suomalaisina taiteilijoina” tunnetut henkilöt ovat haistattaneet kotimaalleen pitkät.

Okei, pidän myös itse kliseisensä sitä, että omaa maata arvostellaan piirteistä, jotka löytyvät kaikkialta maailmasta. Mutta näin itse asia todellakin on: kansallisina sankareina arvostetut tyypit aina Edelfeltistä Mannerheimiin ovat olleet kosmopoliitteja. Eri asia sitten on se, kannattaako heitä tämän perusteella niin kovasti juhlia.

Poliittisten jääkausien merkiksi myös taide viedään usein kylmiöön. Filosofi Theodor W. Adornon mukaan natsismi koostui suureksi osaksi politiikan estetisoimisesta eli taiteellisten keinojen käyttämisestä politiikan lavasteina. Se oli ”poliitikkojen puuttumista taiteisiin” ja antoi näyttöä poliitikkojen kyvyistä hyödyntää ”taiteellisia menetelmiä”. Toisaalta natsismia voidaan tulkita osaseuraukseksi siitä, että taiteilijat ryhtyivät poliitikoiksi. Adolf Hitler tunnetaan epäonnistuneena taidemaalarina, ja myös hänen pääideologinaan esiintynyt Alfred Rosenberg oli alun perin tallinnalainen arkkitehti ja kuvaamataidonopettaja.

Niinpä olisi hyväksi, että poliitikot ja pensselisedät pysyisivät omilla alueillaan. Filosofisesti asian voi perustella sillä, että taide vetoaa etupäässä aisteihin, filosofia järkeen. Poliitikkojen olisi parempi tukeutua järkeen, ja siksi myös Platon ajatteli, että valtiossa joko filosofien pitää tulla hallitsijoiksi tai hallitsijoiden pitää alkaa toden teolla harjoittaa filosofiaa.

Nykypolitiikan keskeinen ongelma on, että politiikka mielletään etukäräjöinniksi eikä yhteistä etua vaivauduta ajattelemaan. Katsokaa nyt, mistä puolueet alkavat vaalien lähestyessä länkyttää: hallitseviksi nousevat lapsiperheiden, työssä käyvien, työttömien, eläkeläisten, palkansaajien, yrittäjien ja muiden eturyhmien edut. Ja kukapa ei johonkin eturyhmään kuuluisi? Pelkkiä etuja saalistettaessa narun pää tulee kuitenkin vetäjien käteen.

Nykydemokratiassa poliitikoiksi valitaan etujen edistäjiä. Heillä kaikilla on vahvoja taloudellisia intressejä. Sen sijaan Platon ajatteli, että poliitikkojen pitäisi olla vapaita kaikesta omistamisesta, vaimoista ja myös lapsiperheestä, jotta he voisivat keskittyä siihen, mikä on valtiolle yleisesti hyväksi. Vain näin poliitikot voisivat toimia hyveellisesti, mikä puolestaan on eettisen yhteiskunnan syntyehto. Tämä oli myös Platonin peruste siihen, miksi homoseksuaalisesti toimivien miesten pitäisi hallita valtiota. Kuinka kaukana tämä ihanne onkaan nykypolitiikan tilasta!

Nyt saa olla avoimesti kreisi

Puolueet ovat avaamassa vaalikampanjoitaan. Hulluuttaan ei siis tarvitse enää peitellä, vaan nyt voi olla avoimesti kreisi. Niinpä raitiovaunujen kylkeen ja ruotsinkielisen pääoman omistamaan Forumin ostoskeskukseen on ilmestynyt suurikokoisia banderolleja, joissa päivälehti Hufvudstadsbladet mainostaa itseään sloganilla ”Hurahda”.

Tämä on ymmärrettävästi ruotsalaisen kansanpuolueen piilomainontaa, aivan kuten taannoinen ”Ota riski – Rakastu suomenruotsalaiseen” -kampanjakin. Suomenruotsalaiseen voi tietenkin loistavasti rakastua, niin kuin kaksikieliseenkin. Politiikassa taas olisi hyvä pitää järki hatussa ja hatusta kiinni. Kyllä se aikamoinen hurahdus on, jos joku menee antamaan äänensä Astrid Thorsille ja hänen puolueelleen kaiken maahanmuuttopoliittisen toilailun jälkeen!


Kaksinaismoralismin kukkanen

Karl Marx katsoi, että uskonnollinen propaganda on oopiumia kansalle. Tästä olen hänen kanssaan samaa mieltä. Tosin 1800-luvulla oopiumivalmisteet miellettiin miedoiksi huumeiksi, ja niitä käytettiin muun muassa kipulääkkeinä.

Nykyään huumeita tarjotaan myös poliitikoille. Eduskuntaan on pyrkimässä pari sataa huumehemmoa, jotka myöntävät avoimesti huumekokeilunsa.

Mitäpä muutakaan he voisivat tehdä, sillä valehtelemista pidettäisiin suurempana paheena kuin taannoisten pössyttelyjen avointa myöntämistä? Ja mikä antaakaan poliitikosta rehellisemmän kuvan kuin huumekokeilujen avoin tilittäminen ja kertominen? Style over substance. Toivottavasti muistavat pidättäytyä kaksinaismoralismista myös mahdollisessa kansanedustajan toimessaan.


Kohti oikeaa taidetta ja vääriä mielipiteitä

Myös perussuomalaiset koukistavat pikkusormeaan ja haluavat tehdä trippejä taiteen puolelle. Puolue haluaa nyt vaikuttaa siihen, mitä taide saa olla. Kiinnostusta on tervehdittävä iloiten, sillä täytyyhän poliitikkojenkin tehdä omat performanssinsa. Ainoastaan rajoittamisen halu arveluttaa.

Taiteen poliittista kontrollia ehdottanut Veli-Matti Saarakkala on sanonut, että poliitikkojen pitäisi puuttua taiteeseen, koska taiteilijat puuttuvat politiikkaan. Todellisuudessa tasapainotus jäisi näennäiseksi ja johtaisi käytännössä epätasapainoon. Taiteilijoiden oikeuden arvostella poliitikkoja pitää olla laajempi ja käytännössä rajoittamaton, sillä poliitikot käyttävät muodollista valtaa toisin kuin taiteilijat.

Entisinä aikoina taiteilijoiden tekemät poliittiset parodiat miellettiin narrien töiksi. Puuttumalla taiteeseen poliitikot haluavat näköjään itse narreiksi. Poliittisen manipulaation kautta syntyy sitten ”hyväksyttävä taide”, ”hyväksyttävä tiede”, ”hyväksyttävät kirjat”, ”hyväksyttävät ajatukset” ja ”hyväksyttävä seksuaalisuus”, ilmeisesti myös ”hyväksyttävät ihmiset” ja ”hyväksyttävät äänestäjät”.

Poliitikkojen halu rajoittaa taiteen vapautta on ollut tyypillistä kaikille totalitarismeille. Taiteen vapaus taas on osa sananvapautta. Siihenkö se loppui persujen sananvapauden puolustus? Olisi kieltämättä hauska nähdä, millaista on aito perussuomalainen taide.

Puolueen kannanoton mukaan valtionapujen ulkopuolelle pitäisi rajata muun muassa ”postmoderni tekotaide”. Tosin Timo Soinikaan ei pystynyt vastaamaan Ruben Stillerin Pressiklubissa esittämään kysymykseen, millä perustella jokin määritellään ”postmoderniksi tekotaiteeksi”. Tämä ei ole ihme, sillä yleispätevien taiteellisten kriteerien määrittely on vaikeaa viisaammillekin. Persujen toivomaa suomalaista, naturalistista ja kansallisia arvoja edustavaa taidetta edustaisivat ehkä Tom of Finlandin piirrokset savotalla olevista tukkijätkistä.


Teillä on oikeus mielipiteisiini

Poliitikot eivät ole nykyisin paljoakaan ”puuttuneet taiteisiin”, mutta heitä on kylläkin puuttunut taiteista. Postmodernismiin sisältyy näkemys, että yleisö tai taideteoksen esittämä todellisen maailman kohde voivat puuttua teokseen tai tulla osaksi sitä. Niinpä perussuomalaiset itse toimivat aidon postmodernin tekotaiteilijan tavoin ryhtymällä osaksi taidemaailmaa ja puuttumalla siihen.

Kuoliaaksi naurattavaa näyttöä poliitikkojen puuttumisesta taiteilijoiden vapauteen saatiin myös Matti Vanhasen valtiosihteerin, Risto Volasen, kommentoidessa Kristian Smedsin Kansallisteatterille ohjaamaa Tuntemattoman sotilaan versiota esitystä näkemättä. Poliitikkojen halu ohjata taidetta täydentää tietysti heidän omaa poliittista teatteriaan vuorovaikutuksellisesti. Mutta pahemmin poliitikot eivät voisi itseään nolata.

Tiedän kyllä, että filosofi Platon ei halunnut ainoastaan rajoittaa taiteilijoiden vapautta vaan ajaa taiteilijat kokonaan pois valtiosta. Tämä ei kuitenkaan anna sen enempää perussuomalaisille kuin kepulaisillekaan Platonin viisautta. Eräiden tulkintojen mukaan Platon ei halunnut karkottaa taiteilijoita valtiosta siksi, että hän olisi vastustanut taiteilijoiden pyrkimyksiä. Sen sijaan hän halusi turvata molemmille omat tonttinsa.

Taiteen olemukseen liittyy valheiden osoittaminen ja vallankäytön vastustaminen. Poliitikkojen asenteiden kannalta paljastavaa on heidän rajoittamisen halunsa, jota he kohdistavat ylipäänsä kaikkeen muuhun paitsi itseensä. Taloudellisen tuen ansaitsisivat tässä yhden totuuden maassa nimenomaan diverssit ja kaiken kyseenalaistavat työt. Sillä merkityksellisintä ja koskettavinta on juuri yksityisen kokemusmaailman piirissä tuotettu aines.

Demokratian kymmenen kirousta

Suomi on ollut kolmen vuoden ajan poliittisesti sekavassa tilassa lisääntyneen maahanmuuton vuoksi. Alan myös itse olla kaulaani myöten täynnä politikointia, vaikka seuraaviin vaaleihin on edelleen toista kuukautta aikaa.

Vaalit ja demokratia ovat tässäkin asiassa eräänlainen vitsi. Pitäisikö tulipalotkin sammuttaa vain, jos siitä on päätetty vaaleissa? Ja mikäli asioihin puututaan suoran toiminnan keinoin, sanotaan että ”väärin sammutettu”.

On joka tapauksessa hyvä, että rikki mennyttä demokratiaa yritetään nyt korjata suoran demokratian ihanteella. Sen tärkein merkitys olisi ennakolta vaikuttava. Mahdollisuus kumota lakeja kansanäänestyksissä parantaisi puolueiden kuuloa jo lakeja säädettäessä. Kansan veto-oikeus olisi perusteltu, sillä nykyisin oppositiokaan ei voi enää äänestää lakeja lepäämään yli vaalien, joissa kansa saattoi sanoa niistä sanansa.

Suora demokratia ei tietenkään kelpaa kaikkeen. Laajassa mielessä se tekisi mahdottomaksi poliittisen johtamisen ja samalla myös vastuun kantamisen. Jos vastuu jakautuu kansalaisten kesken, se helposti katoaa kokonaan. Politiikassa tarvitaan linjanvetoa.

Mutta on myös vaikea kuvitella, ettei ihmisiä voitaisi kuulla kansanäänestyksissä tai että äänestysten järjestäminen olisi niin mahdotonta kuin poliitikot haluavat uskotella. Sähköistä äänestämistä kehittämällä voitaisiin varmasti järjestää luotettavia vaaleja ja äänestyksiä, joissa identiteetit pystyttäisiin tunnistamaan. Asioidaanhan pankeissakin joka päivä internetin välityksellä. Yhden äänen antaminen neljän tai kuuden vuoden välein typistää demokratian juuri niin mitättömäksi kuin on äänestämisen toimitus sinänsä: paperilipun täyttäminen äänestyskopissa.

Myös demokratian ideassa itsessään piilee paljon absurdeja piirteitä, joista kirjoitin äskettäin julkaisemassani kirjassa Kansallisfilosofinen manifesti (2011). Katsotaanpa lyhyesti, mikä demokratiaa vaivaa.

1. Kansa on harvoin oikeassa. Enemmistömielipiteiden asettaminen standardiksi on ehkä enemmistöjen tahdon mukaista, mutta se ei ole välttämättä kaikkien ihmisten tai yleisen edun mukaista. Enemmistöt ovat vain harvoin älykkäimpiä kaikista. Enemmistöt ovat tehneet myös suuria virheitä. Monissa tapauksissa enemmistöjen koko elämäntapa tuhlailuineen ja ekokatastrofeineen voidaan nähdä enemmistöpäätösten tuloksena, kun taas harvainvallassa yksi viisas voi puolustaa järkeä ja yhteistä etua sadantuhannen moukan käsityksiä vastaan.

2. Demokratiassa valtaa käyttävät tosiasiassa puolueet eivätkä ihmiset. Puolueissa mielipiteiden muodostaminen tapahtuu enemmistöperiaatteiden mukaan, jolloin yksilöt alistetaan massakulttuurille. Ihmisen on mahdotonta päästä lähellekään esimerkiksi ehdokkuutta puolueissa, jos on vähänkin eri mieltä puolueen linjasta. Massakulttuurin vika taas ei ole vain sen banaaliudessa vaan siinä, että enemmistömielipiteisiin hukuttautuminen tarjoaa ihmisille helpon pakotien persoonana olemisen haasteista ja ohjaa heitä kiertämään omat yksilöllisen elämän mahdollisuutensa.

3. Kaikki puolueet tavoittelevat enemmistöjen kannatusta, jolloin niiden ohjelmissa hallitseviksi muodostuvat keskivertomielipiteet. Niillä tarkoitan sovinnaisia, keskinkertaisia ja puolivillaisia makuarvostelmia edustavia mielipiteitä. Pyöristelty ja sievistelty keskivertomaku ei puolestaan johda pehmeään yhteiskuntaan vaan kovaan ja julmaan enemmistöjen vallankäyttöön. Siitä taas seuraa massakulttuurin dekadenssi, joka muistuttaa totalitarismia. Kaikesta ollaan jo eri puolueidenkin kesken ”vahvasti yhtä mieltä”, vaikka mitään yksimielisyyttä ei vallitsisi kansalaisten keskuudessa. Antautuessaan myötäilemään kannattajia ja kerjäämään ääniä poliitikot halventavat omat periaatteensa ja laiminlyövät vähemmistöt. Demokratia banalisoi sekä vallan käyttäjät että kohteet. Vaikka yhteiskunnan keskiluokkaistuminen voi olla myös kannatettava tavoite (eriarvoistumisen sijaan), se joka tapauksessa näivettää kulttuuria tasapäistämisellä. Mikäli demokratia on politiikan olemus, myös banalisointi on politiikan olemus.

4. Demokratiassa kaikki puolueet haluavat maksimoida kannatuksensa, mistä johtuen jokainen puolue tulee pyrkineeksi totalitaariseen valtaan – tieten tahtoen tai tahattomasti. Tämä taas on demokratian ihanteeseen sisältyvän monipuoluejärjestelmän vastaista.

5. Ajatus kansan edustuksesta on – paitsi valheellinen – myös lähtökohtaisesti kiero, sillä edustuksellisessa demokratiassa poliitikot eivät tietenkään edusta kansaa, vaan kaappaavat vaaleilla vallan itselleen ja pitävät sitä hallussaan koko vaalikauden ajan. Demokratian sanotaan olevan sitä, että kansalaiset käyttävät valtaa edustajiensa kautta, mutta todellisuudessa demokratia on sitä, että kansanedustajat käyttävät valtaa kansalaisiin nähden ja yrittävät hallita heitä. ”Kansan edustamiseen” poliitikot viittaavat vain, kun he haluavat kiertää kysymyksen siitä, kuka oikeastaan kantaa vastuun poliittisista päätöksistä esimerkiksi talousasioissa. Ongelmien ilmetessä he sanovat vain toteuttaneensa kansalaisten tahtoa ja siirtävät mielellään vastuun takaisin kansalle, jolta valtakirja on saatukin. Tulokset näkyvät veroprosentissa.

6. Politiikka on vallan käyttöä. Sen sijaan filosofia pyrkii olemaan järjen käyttöä. Vallan käyttö ja järjen käyttö muodostuvat usein vastakohdiksi, sillä vallan käyttämistä leimaa jokin tarkoitusperä tai kapean intressiryhmän etu, kun taas järjen tehtävä olisi tähdätä yhteiseen tai ainakin mahdollisimman monien ihmisten hyvään.

7. Politiikassa ”järkevänä” pidetään lähinnä sujuvuutta ja tehokkaiden keinojen käyttöä tiettyjen itsestään selvinä pidettyjen päämäärien tavoittelemiseen. Tätä kutsutaan välineelliseksi rationaalisuudeksi. Päämäärärationaalisuutta olisi noiden tavoitteiden kyseenalaistaminen ja asettaminen. Esimerkiksi nyky-Suomen politiikka on välineellisen rationalismin läpäisemää. Päämäärät otetaan annettuina EU-direktiivien muodossa, ja puolueet pohtivat, miten ne saataisiin Suomessakin voimaan. Olette kai panneet merkille fraasin: ”Tästä asiasta vallitsee vahva yksimielisyys, ja oikeusministeriö valmistelee jo lakia, jolla ongelma saadaan hallintaan...”. Tällainen poliitikko on soveltaja. Hän ei ole päämäärien eikä tavoitteiden asettaja vaan toteuttaja. Surkeita hyrräoravia kaikki.

8. Välineellinen rationaalisuuskäsitys on levinnyt myös kansalaisten keskuuteen. Ihmiset lukevat kaikesta (todennäköisesti myös tästä kirjoituksestani) ulos vain sen, minkä haluavat siinä nähdä. ”Järkevänä” pidetään vain sellaista, mistä itse on samaa mieltä. Vaikutelmaa tehostavat internetin ”kannatan / en kannata”-napit. Kaikkeen ainoastaan reagoidaan tuomitsevalla tai hylkäävällä asenteella, mutta perusteita ei vaivauduta esittämään, kuulemaan eikä vaatimaan. Lopulta mielipiteet muodostetaan heppatytöille tyypillisesti: joko ”tykkäämisen” tai ”ei-tykkäämisen” kautta. Jos yleisö havaitsee poliitikon tai filosofin olevan yhdestä asiasta samaa mieltä kuin se itse, se päätyy pitämään tätä kaikissa asioissa viisaana. Jos taas yleisö havaitsee poliitikon tai filosofin olevaan jossakin asiassa eri mieltä kuin se itse, hänen katsotaan olevan kaikissa asioissa väärässä.

9. Edustuksellinen demokratia on sitä, että kansanedustajat ja puoluebyrokraatit pyrkivät laeilla hallitsemaan muita ihmisiä, toisin sanoen päättämään siitä, kuinka toisten ihmisten pitää elää. Eikö olekin aika ylimielinen käytäntö? Myös minulla on kieltämättä mielipiteitä monesta asiasta, mutta en tohtisi vaatia, että kaikkien ihmisten pitää elää nimenomaan minun asettamieni periaatteiden mukaan. Demokratialle tyypilliset tasa-arvon julistukset ovatkin tosiasiassa hallitsemisen muotoja. Esimerkiksi eurooppalaiset julistivat intiaanit ”tasa-arvoisiksi” kiistääkseen heidän omat johtohahmonsa ja rikkoakseen heidän sisäiset hierarkiansa; tosin he eivät sanoneet, että ”every man is equal” vaan ”every man is a chief”. Työväenliikkeen piirissä taas tasa-arvon penääminen on ollut alakynteen jääneiden ihmisten oman suhteellisen arvon nostamista. Silloin kun se ei ole perustunut ansioihin, se on ollut puhdasta valtapolitiikkaa, jota tehdään ”demokratian” varjolla.

10. Politiikka on yhteisten asioiden hoitoa. Myös demokraattisten periaatteiden mukaisesti tapahtuva yhteisten asioiden hoito johtaa usein umpikujaan. En väitä ratkaisseeni ongelmaa, mutta olen keksinyt sen syyn: hyvää yhteiskuntaa ei voi olla olemassa, koska mikään yhteinen ei ole perimmältään kovin hyvää. Tämän vuoksi yksityiset uima-altaat ja omakotitalot ovat niin suosittuja.

Kuten ehkä huomaatte, puolustan individualistista elämäntapaa ja arvoliberalismia. Kansanvaltaa kannatan vain, koska sitä parempaa keinoa mielipiteiden ilmaisemiseen ei ole olemassa. Demokratia on ikään kuin välttämätön paha vielä suurempien ongelmien estämiseksi. Sen sijaan käsitykseni politiikasta itsestään on lohduton, ja politiikka onkin surkuhupaisaa toivottomuutta täynnä. Kiitän onneani, etten ole politiikassa mukana, sillä omassa vaatimattomassa yksityiselämässäni tämä kevät on sujunut tietyistä syistä johtuen todella ihanasti.

Nirppanokkat syrjivät Suomea

Yleisradion tämänpäiväiset verkkouutiset kantaa murhetta siitä, että Suomi on Euroopan unionin kemikaalivirastolle ”rekrytointihaitta”. Jutun mukaan Helsingissä sijaitsevaan kemikaalivirastoon on vaikea saada riittävästi pätevää työvoimaa, sillä muissa Euroopan maissa asuvat asiantuntijat eivät halua muuttaa Suomeen.

Jutussa ei kerrota, mistä ulkomaalaisten harjoittama Suomen syrjiminen johtuu. Asenteetkin vaikuttavat olevan meidän maassamme kohdallaan, sillä Suomessa ei esiinny terrorismia eikä sellaista muukalaisvihaa kuin muutamissa Etelä-Euroopan maissa. Sitä paitsi Suomi on turvapaikanhakijoidenkin suosiossa. Olisiko niin, että Euroopan unionin nirppanokkavirkamiehille ei yksinkertaisesti kelpaa Suomen syrjäinen sijainti, ja kaikkialla he ovat tottuneet istumaan valmiiksi katettuun pöytään.

Minulle uutinen oli ilo! Tuleepahan entistä vähemmän maahanmuuttajia! Myös parlamentaarisessa valvonnassa olevan Yleisradion pitäisi käsittääkseni kiittää siitä, että suomalaisten kemistien työllisyystilanne paranee, kun työntekijät joudutaan palkkaamaan Suomesta. Samalla vältytään ulkomaalaisten invaasiolta, jonka vuoksi Helsingin asuntotilanne huononisi entisestään.

Vitsikästä on, että kemikaalivirastoa perustettaessa 2006 Talouselämä-lehti kirjoitti aiheesta otsikolla ”Työ kemikaalivirastossa houkuttaa ulkomaalaisia” parantaen siten uskoa maahanmuuton ihanuuteen. Samoihin aikoihin Helsingin Sanomissa oltiin huolissaan siitä, miten ulkomaalaisille riittää tarpeeksi korkeatasoisia asuntoja pääkaupunkimme parhailta paikoilta.

Huoleen oli tietenkin syytä, sillä EU:n kovapalkkaisissa viroissa ulkomaalaiset saavat myös huomattavan veroedun ja pääsevät siten vielä parempiin nettotuloihin kuin samoissa tehtävissä toimivat suomalaiset. Euroopan unionin virkamiehet ovat saaneet Suomeen tullessaan veronkevennyksen, jonka raja kulkee 5 800 euron tienoilla. Sitä korkeampiin palkkatuloihin sovelletaan 35 prosentin lähdeveroa korkeamman ansiotuloveroprosentin sijasta.

Kysymättä jätetään, miksi suomalaisen yhteiskunnan pitäisi tukea noin paljon ansaitsevia? Suurituloiset eivät ole verohelpotusten tarpeessa vaan pienituloiset. Tapaus antaa näyttöä siitä, miten Euroopan unionin kansainvälisissä kehissä yleensäkin ajatellaan.

Maassa maan tavalla tai tavattomasti ulkomailla. Jos paikalliset olot veroprosentteineen eivät tyydytä, myös EU-virkamiesten olisi parempi pysyä kotikonnuillaan.

Suomalaisten ihmisten perustuslaillista yhdenvertaisuutta loukkaa se, että valtio kohtelee ihmisiä verotuksellisesti eri tavalla. EU:n toiminta onkin tässä suhteessa sekä valtiota että sen kansalaisia vastaan suunnattua kiristystä. Kyllä kaikkien pitää maksaa tuloistaan saman taulukon mukaisesti veroa, eikä asiaa saa kiertää sillä verukkeella, että se on ”kansallisesti tärkeä”. Eikö muka perustuslakiimme kirjattu ihmisten yhdenvertaisuus ole tärkeä asia? Me suomalaiset tulemme kyllä mainiosti toimeen ilman noita maasta toiseen lenteleviä veropakolaisia, jotka luottavat takapajuisina pitämiensä kansakuntien tapaan heittäytyä kontalleen heti, kun kuulevat sanankin Brysselistä.

Mihin matkapuhelimia tarvitaan?

Viisitoista vuotta sitten kolmella tuhannella markalla sai hienon Nokia 2110i -matkapuhelimen, joka toimi GSM-verkossa ja jossa oli kaikki puhelimen perustoiminnot. Tänään tuolla summalla eli noin 500 eurolla saa kaupasta Nokian N8-mallin, jossa on puhelimen lisäksi satelliittinavigaattori, internet, radio, musiikkisoitin ja hyvänlaatuinen kamera. Lisäksi laite on paljon pienempi ja inflaatiokehitys huomioon ottaen myös puolentoista vuosikymmenen takaista huippupuhelinta halvempi. Nykyajan älypuhelimia voisi kutsua taskutietokoneiksi.

Jos historia toistaa itseään, on kiintoisaa, mihin kehitys johtaa viidentoista seuraavan vuoden aikana. Ehkä joku keksii teleportaation, joka tekee matkaviestimet kerta heitolla tarpeettomiksi. Ei tarvitse enää viestiä, kun voi lähettää itsensä paikalle. Virtuaaliminuuksia on jo koetettu rakentaa internetin sosiaaliseen mediaan päivystämään ystävien ja muiden kiinnostuneiden yhteydenottoja.

Kehityksen multihuipentuma on se, kun keksitään, miten koko ihmiskunta voi kommunikoida jatkuvasti keskinäisessä yhdynnässä niin, että jokaisella on koko ajan jokaisen toisen muna pillussa tai pepussa. Tämä intersubjektiivinen universaaliorgia vie pohjan perinteiseltä matkaviestinnältä, ja Nokian osake laskee.

Arveluttavia asioita

Päivittäisbloggaajille tämän maanantain uutisaamuun herääminen merkitsi havahtumista sellaiseen todellisuuteen, joka on muuttunut painajaiseksi. Oman olemassaolon todistamiseen ei riittänyt pelkkä pakkasmittarin lukeminen eikä kahvinkeitosta turiseminen. Lehdet olivat heittäneet nettikolumnistien riesaksi sen verran kummallisia uutisia, että ne ohittivat mielenkiintoarvollaan nämä perinteiset ”kukkuun” sanomiset, ja monen oli varmasti nipistettävä itseään tunteakseen olevansa hereillä.


Asehulluuden huipentumaa

Helsingin Sanomien mukaan Texasin osavaltio aikoo sallia käsiaseet yliopistoissa sillä perusteella, että pössykät auttaisivat ihmisparkoja suojautumaan väkivaltaisilta kouluampujilta itsepuolustuksen keinoin! Lakialoitetta kannattava republikaanisenaattori kertoo tekevänsä hölkkälenkkinsäkin Coltti kupeellaan. Totuuden, oikean ja hyvän puolustamista varten luovutetut tohtorinmiekat eivät siis enää riitä, vaan amerikkalaisissa ampumaratayliopistoissa kovat laitetaan – paitsi kaulaan – myös patruunalippaisiin.

Erittäin epäherrasmiesmäistä, sanon minä. Pelkillä teräaseillakin tapahtuvaan totuuden puolustamiseen tarvitaan pitkä koulutus, sivistys ja vahvat näytöt. Mikäli ”asiat korostuvat” joissakin yhteyksissä niin voimakkaasti, että kielen kovenemisesta johtuvia kiistoja joudutaan jatkamaan tuliasein, on tultu paradoksien partaalle. Ja jos tämä on amerikkalaisen yliopistolaitoksen nykytila, minun mielestäni Yhdysvalloissa ei ole yliopistoja lainkaan.

Myöskään turvallisuutta ei pidä pyrkiä takaamaan jakamalla aseita kansalle. Suomalaisen lainsäätäjän pitäisi kerätä kansalaisilta turhat pössykät pois, sillä ne on tehty lähinnä yhtä käyttötarkoitusta varten. Jokainen kaduilla ammuttu laukaus on liikaa, ja sen vuoksi väkivalta onkin monopolisoitu yksinomaan armeijalle ja poliisille. Itse tuskin uskaltaisin mennä yliopistojen filosofian laitoksille (sen enempää kuin nytkään), jos minua tervehtisi porstuan ovella vihaisten kollegojeni keräämä Mausereiden, kanuunoiden ja pistimillä varustettujen tuliluikkujen rykelmä. Ainakin Texasin yliopistosta pysyn jatkossa loitolla.

Aseiden vähentämisen puolesta puhuu sekin sairas tosiasia, että Olof Palmen (edelleen selvittämistä vailla olevan) murhan tekijäksi on tämänpäiväisen lehtijutun mukaan ilmoittautunut jo 130 eri tahoa! Murhanhimoa ja oidipuskompleksin toistoa riittää niin, että uhrit ovat loppua.


Kepun mustat rahalaatikot

Hallitusvastuusta vapautumassa olevat puolueet päästävät mielikuvituksensa laukkaamaan kuin lehmät keväisellä laitumella. Myös Suomen Keskusta panee parastaan keksimällä keinoja valtionvelan vähentämiseen ja talouden paikkaamiseen. Ilta-Sanomien mukaan puolue on ehdottanut talouspoliittisessa ohjelmassaan, että firmojen kassakoneisiin asennettaisiin lentokoneista tutut mustat laatikot, jotka rekisteröisivät ostokset sillä kuuluisalla tilintarkastaja-kamreerin tarkkuudella. Lisäksi puolue kannattaa kuitinantopakkoa pimeän myynnin karsimiseen ja veronkierron vähentämiseen.

Miksei saman tien tehdä koko lentokoneita mustien laatikoiden materiaaleista? Kysyttävä on, miten puolue varmistaisi, että ostoksista ylipäänsä laskutetaan tavalla, joka dokumentoituu kassakoneissa pyörivälle tilinauhalle. Oletko esimerkiksi Sinä, hyvä lukija, koskaan saanut parturilta, taksimieheltä tai kebab-yrittäjältä ilman eri pyyntöä kuitin? Monissa putiikeissa ei ole kassakonetta lainkaan.

Ehkä parasta olisi asentaa ne mustat laatikot keskustapuolueen omaan vaalikassaan. Muutoin suomalaiset ihmiset ovat kaiken verojenkeruun jälkeen niin rutiköyhiksi riistettyjä, ettei kansalaisia voida enää erottaa Keskustan naisista, jotka pelkkiin neliapiloihin pukeutuneina menevät piirijärjestönsä saunaan.


Sananlaskuviisauden ja slogan-politiikan vaarallisuus

Ilon ja onnen Sammoksi sekä Belsebuubin pesäpuuksi sanottu Nokia kaupittelee uutta C7-puhelintaan kotisivuillaan sloganilla ”Menestys tuntuu parhaalta jaettuna”. Lause on linjassa Nokian viimeaikaisten tapahtumien kanssa. Kyseenalaista on, kannattiko onnen jakajaksi hyväksyä nimenomaan Microsoftia, sillä niin Samsung, SonyEricsson kuin HTC:kin ovat valinneet älypuhelimiensa käyttöjärjestelmäksi Googlen Androidin. Vain se on varmaa, että tällä tavoin markkinat ja kuluttajat jakautuvat, mutta järjestelmien suosio saattaa keskittyä ilmaistuotteen ympärille.

Nokian päätökseen taisivat vaikuttaa eniten Microsoftin tarjoamat taloudelliset myötäjäiset, ja jatkossa kuluttajat joutuvat tekemään entistä tuimempia strategia-analyyseja kärsiessään Betamax-ahdistuksena tunnetusta formaatti-Angstista sekä valitessaan Windowsin, Androidin ja Applen välillä.

Nokian päämyymälä (joka muuten toimii SKOP:n entisen pääkonttorin tiloissa Helsingin Aleksanterinkadulla), on somistanut näyteikkunansa tekstillä, jossa sanotaan: ”Onnellisuutta on se, että tekee mitä haluaa ja missä haluaa. Minna Parikka, kenkäsuunnittelija, yrittäjä.” Ehkä ikkunassa voisi lukea myös: ”Onnellisuutta on se, että antaa kenkää kenelle haluaa ja missä haluaa. Stephen Elop, toimitusjohtaja.”


Arabimaailman painekattila pamahtaa

Myönteistä tässä uutispäivässä olivat Libyasta kantautuneet vallankumouksen ensisävelet. On käymässä aivan niin kuin ennustin, eli Tunisiasta ja Egyptistä alkaneet levottomuudet leviävät yli arabimaailman.

Muammar Gaddafia vastaan esitetyistä mielenosoituksista raportoidessaan lehdet tulivat kertoneiksi, että lähtölaskenta viiksekkäälle on alkanut. Myös Helsingissä nähtiin Suomen libyalaisten mielenosoitus, joka ei tosin taida mennä perille, sillä Libyassa tuskin seurataan kovin tiiviisti Suomen mediaa. Parempi olisi mielenosoittajien mennä Tripolin kaduille marssimaan.

Myös Bahrainin kevät kuhisee sen verran kuumana, että Kansainvälinen Autourheiluliitto on päättänyt peruuttaa kauden avajaiskisaksi aiotun F1-osakilpailun. Tämä tuskin harmittaa libyalaisia, sillä paikallisten asukkaiden mukaan Libyan omilta televisiokanavilta ei tätä nykyä mitään muuta tulekaan kuin pelkkää urheilua...

Vaikka levottomuudet merkitsevätkin takaiskuja arabimaiden taloudelle, ne ovat edistysaskeleita demokratialle. Nykyinen liennyttelevä, lepyttelevä ja tyynnyttelevä modernisoimispolitiikka ei toimi. Esimerkiksi Bahrain halusi vetää Yhdistyneiden arabiemiirikuntien tavoin nykyaikaista linjaa ja modernisoida olojaan avaamalla tietä länsimaisille huvituksille, kuten kilpa-ajoille. Bahrainissa arvioitiin, että länsimaisia elämäntapoja suosimalla islamilainen hallinto ja poliittinen valta voisivat pitää entisen otteensa kansalaisista mutta olla mieliksi länsimaisille turisteille, sijoittajille ja velallisille. Samaan tapaan Kiinan kommunistihallinto on arvellut voivansa pitää kiinni asemastaan jakamalla kansalaisille pikku-uudistuksia ja olemalla hyvää pataa länsimaiden kanssa.

Pitkällä tähtäimellä tämä naula ei kuitenkaan vedä. Demokratiaa ei voida korvata nukketeatterilla. Ennustan, että lähivuosina arabimaailmassa nähdään suuria vallankumouksia. Islamististen maiden kansalaiset ovat kyllästyneet terroriin, väkivaltaan ja ihmisoikeuksien polkemiseen ja haluavat ratkaista muslimien ja länsimaiden välejä jäytävät konfliktit omaa poliittista järjestelmäänsä uudistamalla. Tärkeänä tekijänä on internetin mahdollistama tiedonkulku, kuten Tunisiassa ja Egyptissä nähtiin ihmisten lyöttäydyttyä yhteen Facebookin kaltaisessa sosiaalisessa mediassa. Loppujen lopuksi järki voittaa myös arabimaissa, joiden periksi antamattomuus ja tinkimättömyys osoittautunee vain itkun partaalla olevien kansakuntien nimissä esitetyksi näytelmäksi.

Arabimaailman levottomuus on ongelmallista kahdesta syystä. Ensinnäkin se nostaa öljyn hintaa. Toinen ongelma on, että mellakointi tuo EU:n rajoille tuhansittain pakolaisia ja turvapaikanhakijoita.

Ratkaisuna esitän, että EU myöntäisi turvapaikan arabimaista pakeneville diktaattoreille, kuninkaille ja imaameille ja nopeuttaisi siten pakotien löytymistä ja vallansiirtoa. Tämä takaisi samalla demokratian ja mahdollistaisi kansalaisten ja laajojen väestöjen jäämisen omille asuinsijoilleen.

Tasa-arvovaltuutettu selvittää selvää asiaa

Tasa-arvovaltuutettu Pirkko Mäkinen on ilmoittanut tahtovansa selvityksen siitä, syrjitäänkö miehiä avioeron jälkeen huoltajuuskysymyksissä. Mäkisen mukaan moni häneen yhteyttä ottanut isä on epäillyt, että sosiaaliviranomaiset suosivat naisia epäasiallisin perustein, ja viittaa tapaukseen, jossa yhteishuoltajana oleva ”etäisä” ei saanut tietoja lapsensa esikoulun aloittamiseen liittyvistä asioista.

Ei ollut tyhmempi ajatus. Ihme, ettei tullut omaan mieleeni, vaikka olen näköjään kirjoittanut aiheesta useissa teksteissäni.

Kauppalehden otsikon mukaan tasa-arvovaltuuttu Mäkinen sanoo, että isilläkin on oikeus vanhemmuuteen - myös eron jälkeen. Hän jatkaa, että ”Mielestäni olisi paikallaan tehdä sosiaaliviranomaisten palvelujen osalta selvitys siitä, onko sukupuolella merkitystä ja suositaanko äitejä viranomaiskäytännöissä, kuten epäillään. Tuomioistuinten huoltajuusratkaisuista on jo olemassa vastaava tutkimus.”

Mutta miksi selvittää selvää asiaa? Miesten kannanotot leimataan naisten hallitsemissa tasa-arvoviranomaisissa yleensä vain ”koetuksi syrjinnäksi”, kun taas naisten ottaessa yhteyttä viranomaiset ryhtyvät suoraan toimenpiteisiin ilman mitään tutkimuksia. Myöskään eduskunnan oikeusasiamies ja oikeuskansleri eivät yleensä tilaa tutkimuksia eivätkä lausuntoja ulkopuolisilta saati tutki dokumenttien aitoutta vaan luottavat sokeasti osapuolten toimittamiin asiakirjoihin ja tekevät ratkaisunsa niiden pohjalta.

Tasa-arvovaltuutetun tilaamaa selvitystä voidaankin pitää yrityksenä viivyttää asioihin puuttumista ja haluna löytää perusteluja miesten tekemien kantelujen kumoamiseksi. Nähdäkseni miesten valitusten olemassaolo antaa jo sinänsä riittävän selvän näytön siitä, että viranomaisten toiminnassa on vikaa ja että naiset pidättävät lasten huoltajuuden itselleen naispuolisten sosiaalibyrokraattien solidaarisuutta hyväksi käyttäen.

Viranomaistahojen tilaamilla selvityksillä taas on taipumusta muodostua täysin tarkoitushakuisiksi. Niitä hallitsee viranomaisdiskurssi, eikä ilmiöiden olemusta pohdita filosofisesti.

Mitä ylipäänsä merkitsee, että miehiä syrjitään huoltajuuskysymyksissä? Avioerot johtuvat monessa tapauksessa jo alun alkaen siitä, että miehet saavat tarpeekseen naisten ja lasten kitinöistä ja pakenevat feministien hallitsemista perheistä. ”Oikeus lapseen” voidaan siten mieltää pikemminkin velvollisuudeksi tai taakaksi. Parisuhteet ovat hajonneet jopa erimielisyyteen lasten hankinnan tarpeellisuudesta. Lopulta nämä ajattelemattomat vanhemmat repivät lapsensa kappaleiksi avioeroprosesseissaan.

Lapsen oikeutta isään ei näytä ajattelevan kukaan sen enempää heteroiden avioeroissa kuin viranomaiskäytännöissäkään, saati lesbofeministien saalistaessa itselleen lapsia keinohedelmöityksillä, adoption kautta tai luonnollista tietä. Hedelmöityshoitolain valossa biologista isää ei enää tarvitse eikä saa kertoa lapselle myöskään tämän aikuisiällä, ja adoptiotapauksissa lapsen biologinen isä on joutunut hakemaan omalle biologiselle jälkeläiselleen huoltajuutta ”perheen ulkopuolisena” henkilönä. Naisten hallitsemassa lapsipolitiikassa miehet ovat vallankäyttäjille pelkkää ilmaa.

On tietysti kurjaa, jos elämän täytyy alkaa tuolla tavalla viranomaisvallan ja käräjäsalin kautta, mutta aiemmin lapselle sentään tunnustettiin biologinen isä. Nykyisen lainsäädännön kautta feministit ovat vieneet ahneutensa niin pitkälle, että isien sivuuttaminen kasvatustehtävästä lyö pahiten poskelle lapsia itseään.

Kansallisfilosofinen manifesti

Taas jotakin, mitä ei ole pakko lukea!

Julkaisin Kansallisfilosofisen manifestini: Suuntaviitat tulevaisuuden Suomeen.

Syy miksi: siksi, ettei kukaan tulisi sitten 20 vuoden päästä sanomaan, ettei nykymenolle ollut vaihtoehtoa.

Koska en ole itse eduskuntavaaleissa ehdokkaana, toivon voivani tällä kirjalla vaikuttaa jokaiseen, joka ehdokkaana tai äänestäjänä on.

Sopii kenelle tahansa poliitikolle, äänestäjälle tai poliitikoksi aikovalle oikeistosta vasemmistoon.

Saa käyttää, kuluttaa, viitata ja repiä niin paljon kuin haluaa, kunhan mainitsee lähteen akateemisen viittauskäytännön mukaisesti!

Tarjoaa historiallis-filosofisen ja valtio-opillisen analyysin siitä, miten tähän on tultu ja miten tästä selvitään eteenpäin.

On laadittu yhteiseksi hyväksi ja kansalliseksi eduksi.

Poikkeaa puolueiden ohjelmista sikäli, että pysyy voimassa myös vaalien jälkeen.

Idea = kansallismielisyys + arvoliberalismi + demokratia kaikkine tietoyhteiskuntaulottuvuuksineen.

Missio = maamme vapauttaminen internatsistisista ja totalitaristisista aineksista sekä globalisaation, EU:n ja kapitalismin tuottamien haittojen torjuminen.

Halpa hinta, vain 25,-.

Enemmän hyötyä itsellesi ja maallemme kuin vastaavasta panostuksesta jonkun kansanedustajaehdokkaan vaalikampanjaan.

Kirjoittamiseen ja julkaisemiseen EI ole saatu julkista eikä yksityistä rahoitusta.

Tilata voi tästä.

Hienoa hommaa

Juha Sihvola valittaa tämän päivän Somalian Sanomissa, että valtiotieteilijä ”Milla Hannulan julkaisema sisäsiisti yritys perustella maahanmuuttokritiikkiä epäonnistuu”. Professorilla on ollut kiire lytätä Hannulan sinänsä perusteltu teos, sillä kritiikki on lehdessä jo tänään, vaikka kirja ilmestyi vasta eilen.

Teoksessa itsessään ei ole nähdäkseni mitään vikaa. Nuoren polven tutkija on kulkenut Kharybdiksen ja Skyllan välistä välttäen äärikantoja ja perustellen tyydyttävästi sen, miksi maahanmuutto ja monikulttuurisuus eivät ole välttämättä hyväksi. Tilalle Hannula esittää uusien tulokkaiden parempaa integroimista suomalaiseen kulttuuriin.

Omasta mielestäni tässä pyrkimyksessä ei ole moittimista. Vaikka sopeuttamiseen liittyvä sävy onkin pakottava, se on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin syrjäytyminen. Syrjäytyminen puolestaan ei ole ollut seurausta vain valtaväestön negatiivisista asenteista vaan maahanmuuttajien omasta linnoittautumisesta islamilaisen konservatiivisuuden sisäpuolelle, jossa niin naiset ja lapset kuin seksuaalivähemmistötkin ovat vaarassa.

Maassa maan tavalla -nimisen teoksen puutteena voi pitää sitä, etteivät Hannula ja hänen viittaamansa henkilöt perusta ajatteluaan syvempiin valtiofilosofisiin periaatteisiin, kuten siihen, että maahanmuutto ei ole subjektiivinen oikeus, tai siihen, että kansallisvaltiot ovat luonnonoikeudelliselta pohjalta organisoituneita järjen työvälineitä, joiden kautta luotiin hyvinvointiyhteiskunnat eri yhteiskuntaluokkien löydettyä yhteisen etunsa valtioiden sisällä. Kansallinen itsemääräämisoikeus, suvereniteetti ja konsensus ovat tukeneet toisiaan, kun etniset ristiriidat kohdattiin aiemmin valtioiden rajoilla eikä niitä ollut siirretty valtioiden sisälle: kaduille, kujille ja työelämään.

Argumentteja olisi voinut myös terävöittää monikulttuurisuudesta saatujen kielteisten historiallis-empiiristen näyttöjen kautta, ja EU:n lietsoman työperäisen ja humanitaarisen maahanmuuton varjopuolet olisi voinut tuoda paremmin esiin. Sen sijaan kirjoittaja on pitäytynyt esittelemään maahanmuuttokriittistä liikettä. Ymmärrän toki, miksi Hannula ei ole uhrannut sivutilaa liikkeen esittämien väitteiden todenperäisyyden arvioimiselle tai poliittisten teesien ja yhteiskunnallisen todellisuuden välisen suhteen analysoimiselle, sillä niistähän olen itse julkaissut jo useampia kirjoja ja kirjoituksia.

Sen sijaan en ymmärrä lainkaan Juha Sihvolan suhtautumista. Hän antaa teoksesta nähdäkseni täysin vääristelevän ja harhaanjohtavan kuvan. Hän esimerkiksi kirjoittaa:

”Hannula väittää, että Suomen julkinen sana hyssytteli maahanmuuton ongelmia ja usein vaikeni niistä vuoteen 2008 asti. Osallistuttuani vuosituhannen alusta alkaen maahanmuuton seurauksia koskevaan keskusteluun ja käytettyäni lukuisia puheenvuoroja assimiloivan, integroivan ja eriyttävän kotouttamispolitiikan eroista niin lehdistössä kuin opetusalan koulutustapahtumissa tiedän hyssyttelyväitteet perättömiksi.”

Professori Sihvolan täytyisi ymmärtää, että toimijan omaa todistusta työnsä tuloksista ei voida pitää tutkimuksellisesti luotettavana. Tuolla tavoin sanoessaan hän pyrkii toimimaan tuomarina omassa asiassaan. Totuus on, että julkisen sanan hyssyttely maahanmuuton ongelmista on ollut räikeää ja haitannut järkiperäistä asioiden käsittelyä niin politiikan ja hallinnon kuin tieteenkin piirissä. Osoitin tästä käsittääkseni riittävästi näyttöä 666-sivuisessa teoksessani Sensuurin Suomi (2009), josta julkinen sana sulki suunsa kuin sammakon pimppi.

Niinpä voin omasta puolestani todeta, että osallistuttuani vuosituhannen alusta alkaen maahanmuuton seurauksia koskevaan keskusteluun ja käytettyäni lukuisia puheenvuoroja assimiloivan, integroivan ja eriyttävän kotouttamispolitiikan eroista niin lehdistössä kuin opetusalan koulutustapahtumissa tiedän hyssyttelyväitteet täysin perustelluiksi.


Mitä on järkevyys maahanmuuttopolitiikassa?

Sihvola antautuu kirjoittamaan Suomen Sisusta ja Hommaforumista, että ”niiden edustajille ei voida antaa sijaa siinä järjellisten katsomusten konsensuksessa, jonka osapuolten vastuulla on isänmaan tulevaisuus”.

En ole sen enempää Sisun kuin Hommankaan jäsen, enkä ole kirjoittanut kummankaan palstoille. Omia tekstejäni on kylläkin joskus vapaaehtoisesti linkitetty Hommaforumin sivuille. Tästä puolueettomasta asemasta voin sanoa, että pidän Suomen Sisun ja Hommaforumin aktivisteja monissa asioissa paljon vapaamielisempinä ja suvaitsevampina kuin Sihvolaa itseään.

Sihvola on kuka ties oikeassa pyrkiessään pitämään omat ruuvinsa mieluummin liian löysällä kuin kireällä. Mutta entäpä, jos hänestä itsestään kirjoitettaisiin yhtä tylysti ja tuomitsevasti kuin hän kirjoittaa muista, esimerkiksi näin:

Juha Sihvolalle ja hänen kaltaisilleen ei voida antaa sijaa siinä järjellisten katsomusten konsensuksessa, jonka osapuolten vastuulla on isänmaan tulevaisuus.

Tällainen parafraasi on nähdäkseni täysin mahdollinen. Jopa Max Horkheimerin näkökulmasta määritelty ’objektiivinen järki’ alkaa nykykatsannossa asettua maahanmuuttoa arvostelevien puolelle. Niin sanottua ’subjektiivista eli välinerationaalista järkeä’ voitaisiin puolestaan pitää tyypillisenä niille, jotka ovat koettaneet perustella maahanmuuttoa pelkillä käytännöllisillä argumenteilla, kuten työvoimapulalla.

Juuri vihreiden, vasemmistolaisten ja kapitalistien suosima maahanmuutto kolmannesta maailmasta on johtanut ihmisten välineelliseen hyväksikäyttöön ja kantaväestöjen suureen työttömyyteen. Näin on käynyt, koska objektiivista, yhteiseen etuun ja filosofiseen arvoanalyysiin perustuvaa järkeä ei ole käytetty. Syynä on ollut Sihvolan kaltaisten mielipidekirjoittajien nimittäminen historianprofessoreiksi ja filosofian dosenteiksi sekä akateemisen virkauran tukkiminen meiltä muilta.


Karhunpalvelus tutkijoille

Sihvolan jutussa on oudoksuttavien arvioiden ja harhaisten tulkintojen lisäksi myös selviä virheitä. Hän moittii Milla Hannulaa siitä, että Hannula on tulkinnut entisen vähemmistövaltuutetun Mikko Puumalaisen harjoittamat ajojahdit ja sananvapauden varkaudet töpeksinnäksi. Sihvola itse pitää myönteisenä, että Puumalaisen

”[...] tutkintapyyntö oli johtanut sakkotuomioon nettikirjoittelusta, jonka mukaan Afrikassa hyväksytään ryöstöt, raiskaukset, nepotismi, klaanisodat ja hetken mielijohteesta huvin vuoksi tehdyt murhat normaaliksi meiningiksi.”

Tämän todettuaan Sihvola paheksuu, että ”[h]arvassa ovat ne yhteiskunnat, joissa kansanryhmän leimaaminen murhaajiksi ja raiskaajiksi hyväksytään sananvapauden nimissä, mutta Hannulan mielestä rasismituomio oli maahanmuuttoa vastustavien mielipiteiden syrjintää.”

Sihvola on valikoinut moitekohtansa panettelevasti. Hannulaa haukkuessaan Sihvola on unohtanut aktiivisesti sen, että Mikko Puumalainen teki tutkintapyynnön myös professori Tatu Vanhasen lausunnoista ja hänen esittämistään tutkimustuloksista, jotka hän oli alun perin julkaissut yhdessä brittiprofessori Richard Lynnin kanssa. Eivätkö tällaiset sensurointiyritykset ole olleet haitallisia tieteen vapauden kannalta? Hannulaa arvostellessaan Sihvola ampuu itseään jalkaan, ainakin sikäli kuin hän itse pitää itseään tieteenharjoittajana.

Mikko Puumalaisen toiminta vähemmistövaltuutettuna oli objektiivisesti arvioiden niin tendenssimäistä ja sananvapautta haittaavaa, että hänet olisi pitänyt vapauttaa vähemmistövaltuutetun virasta kenkää antamalla eikä nostamalla entistä parempaan virkaan. Nähdäkseni myös Juha Sihvola osoittaa niin suurta sokeutta ja kyvyttömyyttä analyysiin, että hän etsimättäkin tarjoaa selvän vihjeen, mistä Jyväskylän yliopiston kannattaa seuraavaksi säästää, kun pohditaan jonkin professorinviran lakkauttamista. Omasta mielestäni Sihvolan kirjoitus on professorinvirassa olevan tieteenharjoittajan lapsellinen ja taktisesti epäviisas yritys lytätä nuoren tutkijan raikas tuuletus.


Laiva kääntyy hitaasti mutta varmasti

Hyysärinä tunnettu päivälehti tilaa tietenkin arvionsa sieltä, mistä maahanmuuttoa oikeuttamaan pyrkivän mielipiteen vielä saa. Silti olisi kiinnostavaa tietää, mitä Sihvolan kollegana tunnettu Timo Vihavainen ajattelisi asioista. Tieteenharjoittajathan ovat usein hyvin erimielisiä.

Kannattaa ehkä pohtia myös sitä, kuka on Juha Sihvola. Juha Sihvola on sama henkilö, joka riiteli jo 1990-luvulla filosofian dosentti Matti Luoman ja semiootikko Henri Bromsin kanssa artikkelissaan ”Metafysiikasta ja filosofisesta huuhaasta”. Siinä hän ilkeili kaikkea eksistenssifilosofista ja fenomenologista ajattelua vastaan ja totesi poistavansa ”varmistimen aseestaan”, kun kuulee sanan ”hermeneutiikka” (Kanava 8/1996, s. 489).

Tieteessä tapahtuu -lehdessä 6/2006 (s. 39–40) ja 8/2006 (s. 42) hän puolestaan julistautui ”englannin kielen faniksi” kiusatakseen saksan kielen ja omien kirjojensa puolesta kamppailemaan antautunutta dosentti Vesa Oittista. Kiistaa käytiin myös filosofian dosentti Jyri Puhakaisen puhkaistua geeniteknologian ja aivotutkimuksen kuplan teoksellaan Persoonan kieltäjät (Like, 1998). Lisätietoa näistä akateemisista kähinöistä löytyy teoksestani Suomalaisen nykyfilosofian historia (2009).

Sihvola näyttää olevan niitä akateemisia sosialisteja, jotka ovat aina jotakin todensanomista vastaan. Moittiessaan humanistisena ja ”pehmeämpänä” tunnettua eksistenssihermeneutiikkaa ja fenomenologiaa hän tuli puolustaneeksi naturalistista, geeniteknologian, hermoverkkojen ja aivotutkimuksen varaan vannovaa piehtarointia välineellisen ihmiskuvan perisynnissä. Tänään hän kiljuu ”moniarvoisuuden” ja ”suvaitsevuuden” puolesta, mutta sanakohinan seasta on vaikea löytää toden jyvää saati toteuttamiskelpoisia tai realistisia aloitteita. Ilmeinen fenomenologi siis?

Sihvolan tärinässä ei liene kyse muusta kuin kyvyttömyydestä tunnustaa omia virheitään. Ilmiö liittyy elinkautisissa yliopistoviroissa nautiskelleen sukupolven väistymiseen. Vanha korvautuu tuoreella ja uudella, ja laiva kääntyy hitaasti mutta varmasti.

Propsit joka tapauksessa Otavalle Milla Hannulan kirjan kustantamisesta. Esittelevyydestään huolimatta kyseessä on tervetullut kannanotto keskusteluun siitä, miksi vihervasemmiston pyrkimys filosofisen järjenkäytön sensurointiin epäonnistuu ja miksi todellinen älymystö on jo pitkään hakeutunut kansallista etua edustaville linjoille. Kiitän myös teokseni Sensuurin Suomi saamasta huomiosta.


Hyvä homma?

Vitsikästä on, että tämän päivän Helsingin Sanomissa oli myös juttu, jossa selitettiin, että eräs äskettäin julkaistu ”pamfletti nostaa Hommaforumin esikuvaksi avoimuudelle”. Teosta ei haukuta toimittaja Esa Mäkisen kirjoittamassa jutussa, koska se on samaan konserniin kuuluvan WSOY:n kustantama. Lehti kertoo, että Uusi kultakausi -nimiseen kokoelmaan kirjoittaneiden mielestä ”Suomi on taantumassa teknologiavastaisuuden ulkoilmamuseoksi, koska täällä ei osata hyödyntää sosiaalista mediaa politiikassa, yritysmaailmassa ja mediassa”.

Ei taida ihan pitää paikkaansa. Kyllä Suomessa on osattu hyödyntää sosiaalista mediaa aivan kuten muuallakin. Paikoin on kuljettu kärjessä. Totesin jo Sensuurin Suomessa (ja todistelen myös huomenna ilmestyvässä kirjassani), että internet on merkinnyt uuden poliittisen aikakauden alkua. Netin kautta on voitu kiertää tiedotusvälineiden ja poliitikkojen vispilänkauppa, paljastaa valheita, parantaa kuluttajansuojaa ja jopa perustaa puolueita.


Perussuomalaisten vaisu kannatus hämmästyttää

Suomalaisten poliitikkojen valtaenemmistö, virkamieskunta ja akateemiset kirjatoukat ovat ylenkatsoneet kansalaisten esittämää maahanmuuttokritiikkiä niin välinpitämättöminä, että ei tarvitse ihmetellä, miksi Perussuomalaisen puolueen kannatus on lähtenyt lentoon. Tänään kirjattiin 17,9 prosentin kannatuslukema, jolla puolue kirii tasoihin Sdp:n kanssa.

Mikäli Suomen valtio joutuu keväällä avaamaan kukkaronnyörejään vielä Portugalin ja Espanjankin lainoittamiseksi, voi olla, että tämä tuo EU-kriittisen puolueen kannatukseen vielä muutaman prosenttiyksikön lisää. Myös perheiden yhdistämistä odottavassa jonossa on tällä hetkellä peräti 9 000 humanitaarista maahanmuuttajaa, joista jokainen tuo ylimääräisen lahjan valtiontalouden alijäämään ja Perussuomalaisen puolueen kannatukseen. Tätä isojen puolueiden kannattaisi miettiä tarkkaan.

Varokaa sammuneita saunalyhtyjä ja yhden sanan ohjelmia

Ilkka Kanerva aikonee kaatua saappaat jalassa, sillä jo kertaalleen eduskunnan ikäpuhemiehenä toiminut nestori on asettunut jälleen ehdokkaaksi. Voi olla, että Kanervaa pitää eduskunnassa eräänlainen protestimieliala: se on kansalaisten tuntemaa rikoskumppanuutta monessa liemessä kiehuneen edustajansa rinnalla.

Helsingin Sanomien murjaiseman vitsin mukaan Kanerva vakuuttaa nyt, että häneltä ja hänen esikunnaltaan ”kadonneet lahjoitusrahat ovat menneet hallinnollisiin kuluihin eivätkä kullinnollisiin haluihin”!

Ilkka Kanerva on poliitikko, joka aikoinaan paheksui sitä, että niin harva suomalainen poliitikko on todellakin poliitikko. Tämä kritiikki kiertyy häneen itseensä tavalla, jota ei voida tunnistaa itsekritiikiksi. Parempi Kanervan olisi olla Arskan kanssa tehtaalla kuin terskan kanssa ahtaalla.

Haluan varoittaa kansalaisia populisteista ja yhden sanan ohjelmista, sillä sammuneita saunalyhtyjä on eduskunta täynnä. Puolueiden avatessa vaalikampanjoitaan nähdään taas yhden sanan ohjelmanjulistuksia, kuten ”Luottamus”, ”Avoimuus”, ”Vastuu”, ”Turvallisuus” ja niin edelleen.

Nämä ovatkin käyttökelpoisia aseita äänten keruuseen, sillä ne jättävät merkityksenannon äänestäjien omiin käsiin. Esimerkiksi ’turvallisuus’ on joidenkin ihmisten mielestä parempaa rajakontrollia, maahanmuuton vähentämistä, sosiaaliturvan varmistamista suomalaisille ja hyvän yhteishengen säilyttämistä.

Muutamat toiset taas näkevät ’turvallisuudessa’ mahdollisuuden saada turvapaikan maastamme. Turvallisuutta rakastamalla molemmat ryhmät päätyvät äänestämään samaa puoluetta, joka ei loppujen lopuksi itsekään tiedä, mitä tekee, sillä ympäripyöreiden teesien takana piilee täysin ristiriitaisia pyrkimyksiä.

Ilman aivoja myös ’vastuu’ voidaan ymmärtää yksilölle heitetyksi vastuuksi itsestään, yhteiskunnan vastuuksi yksilöistä, suomalaisten vastuuksi toisistaan tai ihmisten maailmantuskaksi kaikkien kolmen miljardin hädänalaisen puolesta. Ihmiset äänestävät tyytyväisinä ’vastuun’ puolesta, vaikka vastuun tilalla kumisevat tyhjät tynnyrit.

Kun minulta kysytään, miksi sinä, Jukka Hankamäki, olet niin monisanainen ja tyrkytät ohjelmistoasi joka paikkaan, vastaukseni on: juuri siksi, että haluaisin laittaa päätepisteen kyseisenlaiselle hulabaloolle. Kansan tyhmistyminen johtuu juuri siitä, että mitä monimutkaisempia yhteiskunnan ongelmat ovat, sitä yksinkertaisempia vastauksia poliitikot ja media niihin tarjoavat.

Vaitiolovelvollisuus ei ole vaitiolotaito

Internet-sivusto Wikileaks on tehnyt demokratian ja totuuden hyväksi enemmän kuin mikään hallitus tai parlamentti viime aikoina. Ulkopolitiikan ja talouselämän juorukellona toimiva palvelu on pystynyt lisäämään mielenkiintoa jopa Suomen kaltaisen maan politiikkaan, vaikka täällä ei tapahdu kerta kaikkiaan mitään maailmalla kiinnostavaa. Wikileaksin suosituimmuuslistalla Suomi on edelleen jossakin Mauritanian ja Mongolian välissä.

Erään todistuksen sivuston tarpeellisuudesta on antanut Alexander Stubb, joka on pitänyt Wikileaksia ”vastenmielisenä” ja diplomaattisten asiakirjojen julkaisua ”varkautena”. Erkki Tuomioja puolestaan on tyrmännyt sivuston toiminnan ”arveluttavana”.

Epäilemättä: eiväthän valtiosalaisuudet kansalle kuulu. Omasta mielestäni salattavaa on kuitenkin lähinnä sellaisilla toimijoilla, joiden moraali ei kestä rehellistä tarkastelua. Jos kansalaisilla ei ole oikeutta salaiseen ja yksityiseen viestintään, ei hallituksillakaan tule olla. Ja kääntäen: jos tämä oikeus on hallituksilla, miksi sitä ei pidettäisi voimassa myös hallitusherroja paljon viattomampien toimijoiden eli kansalaisten keskuudessa?

Ehkä herrain ja rouvain kannattaisikin pitää paperistaan paremmin kiinni. Vaitiolovelvollisuus ei ole sama asia kuin vaitiolohalukkuus tai vaitiolotaito.


Suomalaiset ampuivat pax-pistoolilla

Wikileaks on ollut otsikoissa, sillä viime vuoden lopulla suomalaisten Irakgate-kähinöistä nousi jälleen suuri poru uusien paljastusten myötä. Valokeilaan nousseen Wikileaks-dokumentin mukaan Paavo Lipposen väitettiin kertoneen Yhdysvaltain Suomen-suurlähettiläälle vuonna 2004 Tarja Halosen ja Venäjän silloisen presidentin Vladimir Putinin keskusteluista. Tämä on tietenkin merkittävä paljastus ulkopoliittisen luottamuksen kannalta.

Merkittävä se on siksikin, että Halosella oli alun perin kunnianhimoinen ohjelma. Hänen vaaliteemanaan olivat ”transatlantiset suhteet” ja tarkoituksenaan asettua jonkinlaiseksi suurvaltojen neuvonantajaksi ihmisoikeuskysymyksissä. George W. Bushin hallinnossa kyseisen roolin vetäminen tulkittiin ”vain yhdeksi transsuksi lisää” pienten maiden viihteelliseen show’hun.

Myös idässä ihmisoikeusaloitteet tyrmättiin. Wikileaksin dokumenttien mukaan esimerkiksi Lahden EU-kokous, jota itse arvostelin kummallisen mahtipontiseksi ja mitäänsanomattomaksi, oli Wikileaks-paljastusten mukaan päätynyt lähestulkoon huutamiseksi (”yelling and screaming”) Puolan, Latvian ja Tanskan edustajien moitittua Venäjän puuttumista Georgian asioihin. Venäjä-kriitikot olivat varmasti oikeassa, mutta toisaalta ei ole ihme, että Lipponen myöhemmin toppuutteli EU:ta lausunnolla, jonka mukaan demokratiaoloiltaan takapajuiselle Venäjälle ei kannata saarnata ihmisoikeuskysymyksistä.

Lähimmäksi suurvaltojen valtaapitäviä pääsikin Lipponen omalla realismillaan. Hän lähes sai kaupaksi suomalaisia kranaatinheittimiä Yhdysvaltain sotatoimialueelle (vaikka ne ovat Suomesta aseidenvientikiellossa). USA:ssa tätä kädenojennusta joka tapauksessa arvostettiin. Läntinen suurvalta olisi mielellään sitonut Suomen paljon syvemmälle omaan campaigniinsa.


Huomiohuoraus ei kannata reaalipolitiikassa

Suomalaiskommellusten syynä on ollut Anneli Jäätteenmäen, Paavo Lipposen, Matti Vanhasen ja Tarja Halosen keskinäinen kilpailu Yhdysvaltain huomiosta. USA:n Helsingin-suurlähetystössä onkin varmaan ollut hauskaa, kun suomalaiset ovat selvitelleet mediassa, kuka sanoi kenellekin mitä kansainvälispoliittisesti täysin merkityksettömän kokoisessa asiassa eli suomalaisten poliitikkojen suhtautumisessa Irakin sotaan.

Monet suomalaiset ovat olleet suorastaan harhaisen mustasukkaisia Yhdysvaltain huomiosta. Heidän pitäisi ymmärtää, ettei pienten maiden presidenteille ja pääministereille suoda tapaamisia suurvaltojen hoveissa kohteliaisuudesta eikä ajankuluksi. Audienssi avautuu vain, jos esikunnissa katsotaan, että tapaamisesta on jotakin valta- tai sotilaspoliittista hyötyä.

Muutoin suurvallat keskittyvät hoitamaan omia ongelmiaan ja tapaamaan joko harmeja tuottavien maiden tai liittolaisten päämiehiä. Se, että Suomen presidenttiä ei ole kutsuttu rukouksista huolimatta Valkoiseen taloon, kertoo asioiden olevan kunnossa. Suomeen isojen maiden jäpikät puolestaan tulevat vain, jos he tarvitsevat solmion suoristajaa tai puolueetonta maapohjaa toistensa tapaamista varten.

Halosen, Vanhasen, Lipposen ja Jäätteenmäen jonotus Washingtoniin on ollut nöyristelevää ja turhaa. Maailmanpolitiikan piireissä pyöriminen ei kohota kenenkään henkilökohtaista arvovaltaa myöskään täällä Suomessa. Oikeassa oli varmaankin Timo Soini, joka lausahti, että ulkopolitiikasta pitää puhua yhdellä suulla.

Siis Pentti Oinonen ulkoministeriksi, Veltto-Virtanen ulkomaankauppaministeriksi ja Soini itse eurooppaministeriksi. Wikileaksin paljastuskonetta ei enää tarvita, ja diplomatian ravintolaranska saa väistyä paremmissakin piireissä...

Uncle Samin kansainvälisyysoppitunti

Jokaiselle nettinörtillekin on kai ollut alusta pitäen selvää, että kilpailun älypuhelimien käyttöjärjestelmistä voittaa ennen pitkää jokin tietokonepuolella toimiva taho, eli käytännössä Microsoft, Apple tai Google (omalla Androidillaan). Siksi myöskään Nokian siirtyminen Windowsiin ei ole mikään ihme.

Kuluttajat puolestaan ovat äänestäjiä, jotka valitsevat kaiken ainoastaan omaa etuaan ajatellen. Yritysten pitää mukautua siihen aivan niin kuin poliitikkojenkin. Eikö olekin mukavaa? Näin päästään varmasti kokonaisuuden kannalta parhaaseen lopputulokseen...

Itse tosin epäilen, että viimeistä sanaa myöskään käyttöjärjestelmien kilpailussa ei ole sanottu. Avoimen lähdekoodin järjestelmät ja ohjelmat ovat tulevaisuudessa varmasti vahvoilla, eikä patenttejaan panttaavilla ole muuta kuin menetettävää. Ei ole siis outoa, että monet muutkin epäilevät liitosta koituvia hyötyjä. Eniten kärsii sellainen kuluttaja, joka on juuri ostanut 500 euroa maksavan N8:n tai jonkin muun huippumallin, sillä Nokian oman Symbian-käyttöjärjestelmän siirtäminen taka-alalle merkitsee tuotekehittelyn lopettamista, päivitysten huonontumista ja asiakkaiden jättämistä oman onnensa nojaan. Tämä näkyy varmasti laitteiden kysynnässä.

Se, että Nokia hautaa Symbianinsa, noudattaa markkinoiden lakia. Mutta sen ei tarvitsisi automaattisesti merkitä, että tuotekehittely siirtyy pois Suomesta. Pikemminkin voisi kysyä, suomalaistuuko Microsoft, kun ohjelmistojättiläinen onnistuu kerrankin haalimaan kumppanikseen jonkin merkittävän laitevalmistajan, jolla on ainakin toistaiseksi markkinajohtajan asema.

Julkisen sanan tunnelmiin tutustumalla vaikuttaa kuitenkin, kuin kysymykseen olisi jo vastattu. Tiedotusvälineet, poliitikot ja niin sanotut analyytikot eli pörssiporvarit näkevät asian lähtökohtaisesti niin, että tämä on menoa: Nokian menoa ja työpaikkojen lähtöä Suomesta.

Miksi sitten asioihin suhtaudutaan kallella kypärin? Syitä on oikeastaan vain yksi. Nokialla on ollut toinen jalka Amerikassa siitä asti, kun firman toimitusjohtajaksi nimitettiin kanadalainen Stephen Elop. Elop kylvää kuolemaa suomalaistyöntekijöille, minkä merkiksi hän vertasi Nokiaa ”palavaan öljynporauslauttaan, jolta on parasta hypätä kylmään mereen ja nopeasti”.

Onhan puheet irtisanomisista pakko uskoa, kun Amerikan-setä itse sanoo. Elopin avointa puolueettomuutta ja luottamusta lujittaa lisäksi se, ettei hänellä ole näiden tietojen mukaan yhtään Nokian osaketta mutta hän on ollut aiemmin merkittävä Microsoftin osakkeenomistaja. Ei siis haittaa, vaikka Nokian kurssi romahtikin 14 prosenttia, sillä omia munia korissa ei ollut. En tosin väitä, että palkatuista johtajista pitäisi tehdä omistavia patruunoita osakeomistukseen perustuvalla sitouttamisella. Paremminkin heidät voisi tuomita platonilaiseen kulutuskommunismiin todellisen puolueettomuuden takaamiseksi.

Kaiken tämän tapahtuessa voi vain ihmetellä suomalaispoliitikkojen naiiviutta. Jutta Urpilainen keskittyy ”olemaan huolissaan nokialaisista”, ja Mari Kiviniemi piti suomalaisessa suunnitteluportaassa olevien työpaikkojen lähtöä ”merkkinä kriisistä” omassa tarkkanäköisyydessään.

Itse sanoisin suoraan, että tämä on tulos ulkomaalaisten nimittämisestä Nokian johtoon. Työpaikat siirretään maasta internatsismin merkiksi. Uskon, että suomalaisten työntekijöiden ei tarvitsisi täristä potkujen pelossa, mikäli firma olisi turvallisesti suomalaisissa käsissä.

Poliitikot eivät voi tietenkään paljoa vaikuttaa yksityisessä omistuksessa oleviin yrityksiin. Mutta he voisivat osoittaa kannanotoissaan ja toimissaan paljon suurempaa kriittisyyttä. Itse vastustan suomalaisen pääoman maastapakoa ja sitä paikkaamaan saapuvan ulkomaisen pääoman invaasiota suomalaisfirmoihin. Vastustan suomalaisyritysten kaappaamista ulkomaille ja ulkomaalaisten palkkaamista suomalaisyhtiöiden johtoon. Kun ovella on uusi isäntä, kansallista etua laiminlyödään ja työntekijöitä orjuutetaan ja potkitaan kansainvälisen kapitalismin nimissä.

Uncle Samin opetuksia on sekin, että älkää kysykö, mitä maanne voi tehdä teidän hyväksenne, vaan kysykää, mitä itse voitte tehdä maanne hyväksi. Ehkä myös niissä valtionyrityksissä, joissa poliitikot ovat johdossa, voisi entistä paremmin ajatella, onko järkeä siirtää tuotantoa ulkomaille, vai kannattaisiko sittenkin katsella kansallisen edun suuntaan. Kyllä Microsoftinkin tarjoamia työpaikkoja Suomeen mahtuu.

Muumiot turvaan – Egypti rulaa

Egyptissä on riemuittu oidipaalisen isänmurhan jälkitunnelmissa, kun valtiota lähes 30 vuotta hallinnut Hosni Mubarak päätti väistyä. Hän näköjään ymmärsi välttämättömän, toisin kuin Pohjois-Koreaa ja Kuubaa vallassaan pitävät.

Kurja hallitsija tuottaa kansalleen pahoinvointia ja maalleen suunnattomia taloudellisia tappioita. Myönteistä Mubarakissa oli se, että hän kukisti jalansijaa saaneet islamistiset väkivaltaliikkeet vuonna 1997.

Mubarakin ura presidenttinä alkoi dramaattisesti: kuoleman korjatessa entisen presidentin Anwar el-Sadatin hänen vierestään presidentin aitiosta. Vuoden 1981 voitonpäivän paraatissa juhlittiin vuonna 1973 Israelista saatua näennäistä voittoa, kun ilmavoimien ylilennon aikana kuorma-auto pysähtyi presidentin korokkeen eteen ja autosta nousseet salamurhaajat tulittivat paikalla olleita rynnäkkökiväärein ja käsikranaatein. Mubarak itse selviytyi peräti kuudesta eri murhayrityksestä.

Pesänselvitys Mubarakin jälkeen jatkunee pitkään. Hänen tiedetään jakaneen taloudellisia etuisuuksia jälkeläisilleen, ja hämäriä varoja on päätynyt Sveitsin pankkeihin asti. Nopea ja rauhanomainen vallansiirto joka tapauksessa merkitsee, ettei Egyptistä tule uutta Irania. Sen sijaan Iranista olisi aika tulla uusi Egypti.

Mitä eroa on puolueilla?

Äänestäjät ihmettelevät usein, mitä eroa puolueilla on. Puolueissa taas pelätään, ettei puolueilla ole tarpeeksi eroa. Mietitäänpä siis, miten puolueet poikkeavat toisistaan.

Kokoomuslaiset näkevät tekemistä kaikissa vaikeuksissa, kommunistit vaikeutta kaikissa tekemisissä.

Kepulaiset kaupittelevat lehmiä, rkp:läiset tekevät lehmänkauppoja.

Vihreät huvittelevat työkseen, demarit työskentelevät vain huvikseen.

Kristilliset suhtautuvat erilaisesti kaikkeen rasismiin, persut rasistisesti kaikkeen erilaisuuteen.

Muutoslaiset pirauttelevat ja soittelevat tekijöilleen, piraatit tekevät muutoksia soittelijoille.

Perussuomalaisten kannatuksen selitykset ja syyt

Kirjoitan tällä kertaa lyhyesti ja ytimekkäästi. Tämä johtuu siitä, että syitä perussuomalaisten kannatusnousuun on vain yksi:

1) Muut puolueet ovat sössineet maahanmuuttopolitiikan niin pahasti, että ne joutuvat syyttämään omasta kannatuskadostaan ainoastaan itseään.

Näin entisestä SMP:stä on tullut yhden asian liike, kun ihmiset ovat päättäneet kanavoida protestinsa gallup-kannatuksissa tämän yhden puolueen kautta.

Perussuomalaisten suosio on kuin viinakaupan suosio monopolissa: pitkäripaisen ovi käy, koska vaihtoehtoja ei koeta olevan ja vaikka markkinoita olisikin.

Varjopuolena on, että persuilla ei ole toimivaa ratkaisuvaihtoehtoa maahanmuuttoa ”pienempiin” ongelmiin, kuten Euroopan finanssikriisiin ja Suomen valtion budjettialijäämään.

Jos kokoomus, demarit, kepu, vihreät ja vassarit haluavat pitää kannatuksensa, keino on todella helppo: maahanmuuttomäärien laittaminen kevyellä kynänkäänteellä kuriin. Talouskuprujen ja muiden luurankojen osalta puntit alkavat olla puolueiden kesken tasan, kuten M-15:n aikaansaama tasoitus osoittaa.

Politiikan ”asiakkaan” eli äänestäjän kannattaisikin tehdä oma vaalikampanja ja taivutella se tuttu kansanedustajansa kokoomuksen, demarien ja kepun vaalimökeillä takaisin raiteille maahanmuuttokysymyksessä. Näin se varsinainen poliittinen vaikuttaminen tapahtuu: saamalla puolelleen politiikan todelliset valtasubjektit, joilla on takanaan kauppa, teollisuus, maatalous ja ay-liike.

Muussa tapauksessa kansalaisten pettymyksestä voi tulla karvas. Kokemusperäiset havainnot osoittavat, että normiruuveja kiristelevän puolueen komennossa jokaiselle puolueohjelmasta poikkeavalle jää vain vapaus valita, kuoleeko pyhän sodan lietsojien vai elämäntapatarkkailijoiden luoteihin.

---

Okei, okei. Myönnän, että Perussuomalaisten kannatusnousuun ovat vaikuttaneet monet muutkin tekijät, kuten
2) eurotalouden romahdustila ja puolueen siitä esittämä arvostelu,
3) yhtenäisen suomalaisen identiteettimielikuvan tarjoaminen suojaksi epävarmaa maailmaa vastaan,
4) uskottava esiintyminen,
5) onnistuminen globalisaation osoittamisessa syylliseksi työttömyyteen,
6) onnistuminen vasemmiston entisen kannattajakunnan houkuttelussa puolueen riveihin,
7) oikeistolaisten puolueiden epäonnistuminen kansallisen edun puolustamisessa,
8) hallituspuolueiden vaalirahoitusskandaali,
9) kaikkien kilpailevien puolueiden ylimielisyys ja neuvottomuus,
10) perussuomalaisten nöyryys, kuuntelevuus ja kansanomaisuus,
11) vihaisten miesten joukkoliikehdintä niitä epäoikeudenmukaisuuksia kohtaan, joita feminismi on tuottanut koulumaailmaan ja työelämään,
12) ei-feminististen naisten ymmärtäväisyys tätä kaikkea kohtaan ja
13) suomalaisten EU-vastustajien (kansanäänestyksessä 43 prosenttia) aktivoituminen Perussuomalaisen puolueen taakse.

Uusi kansalaisuuslaki on harhalaukaus

Suomalaiset vaiennusvälineet ovat hiljentyneet kansalaisuuslain muutoksen äärellä niin, että juuri mitään tietoa ei ole pukahtanut ulos ennen kuin valmistelu eteni loppusuoralle. Aamulehti kirjoitti aiheesta paperilehdessä, ja parilla rivillä nettisivuillaan.

Suomeen on tulossa EU:n lievin kansalaisuuslaki. Suomen kansalaisuuden saa tästä lähtien viiden vuoden oleskelun jälkeen aikaisemman kuuden vuoden sijasta. Vakavaankin rikokseen syyllistynyt voi uuden lain mukaan saada Suomen kansalaisuuden, toisin kuin muissa EU-maissa. Lakimuutoksen mukaan myös henkilöllisyys voidaan vahvistaa, jos on kymmenen vuotta esiintynyt samalla nimellä!

Vihreää valoa maahanmuuttajille aiemmin vilkuttanut Maahanmuuttovirastokin on nyt kääntynyt pelkäämään, että rikolliset alkavat hakea kansalaisuutta oleskeluluvan sijasta, sillä kansalaisuuden saa helpommin kuin oleskeluluvan. Myös oleskeluluvalla oleilu on kuin panisi rahaa pankkiin: uuden lain mukaan puolet oleskeluluvalla vietetystä ajasta laskettaisiin mukaan kansalaisuuden saamiseksi vaadittuun asumisaikaan.

Rimanalentajat vetoavat käsitykseensä, että kansalaisuuden saamisen helpotukset auttaisivat ulkomaalaisia kotoutumaan. Sen sijaan he eivät vastaa siihen, mihin tätä tulijamäärää tarvitaan työttömyys-Suomessa. Eniten kansalaisuutta ovat hakeneet venäläiset, mikä kertoo elintasokuilun takana olevista houkutuksista ja Pietarin alueen väestöpaineesta.

Tähänkö kaatuu talvi- ja jatkosodassa saavutettu tulos: se, ettei maassamme ole merkittäviä etnisiä ristiriitoja? On ymmärrettävää, että jos Suomeen tullaan Kalašnikov kädessä, sitä kutsutaan hyökkäykseksi. Mutta omituista on, että jos maahan saavutaan hakemus kourassa, kansalaisuuden myöntämistä pidetään itsestäänselvyytenä.

Todellisuudessa kansalaisuuden myöntämisen pitäisi olla poikkeuksellinen erityisoikeus, ja Suomen valtion pitäisi puolustaa omien syntyperäisten kansalaistensa työpoliittisia, sosiaalipoliittisia, koulutuspoliittisia ja kielipoliittisia etuja rajoittamalla kansalaisuuden myöntämistä. Niin tehdään esimerkiksi Yhdysvalloissa, josta työluvan ja oleskeluluvan saanti on kiven takana. Myös useimmat EU-maat ovat päätyneet kiristämään kansalaisuuden myöntämistä, kärjessä maahanmuutosta eniten kärsineet Hollanti ja Tanska.

Sen sijaan Suomen hallituksen harjoittaman politiikan kautta maastamme tulee Euroopan pimeä eteinen, jota käytetään astinlautana Euroopan unioniin. Suomeen tullaan kouluttautumaan veronmaksajien kustannuksella, ja töihin hakeudutaan muihin EU-maihin. Kansalaisuuden helpompi saaminen ei todennäköisesti pidättele ketään jäämään Suomeen verokertymää rikastuttamaan, vaan töihin lähdetään ulkomaille heti kun yhden EU-maan passi asiaa varten on saatu.

Kansalaisuuslain lievennys kertoo, että sekä hallitus että vasemmisto-oppositio ovat täysin tukkineet korvansa niiltä vastalauseilta, joita jo ulkomaalaislain muutos herätti. Hallitus on jatkanut Astrid Thorsin linjalla, jota vasemmistopuolueet säestävät. Esimerkiksi Sdp:n entinen sisäministeri Kari Rajamäki puhui kyllä tätäkin lainmuutosta vastaan, mutta äänestyksessä sormi lipsahti jaa-napille, vaikka ei olisi yhtään ollut pakko – oppositiossa kun on.

Ainoa lakia vastaan äänestänyt ryhmä oli Perussuomalaiset. Tämä ei tosin tarkoita, että esitystä olisi vastustanut vain yksi ryhmä. Surkeaa maahanmuuttopolitiikkaa vastustavat nykyään kaikkien puolueiden äänestäjät, ja myös muiden puolueiden pitäisi alkaa tosissaan korjata kyseistä ongelmaa.

Tuulahdus Egyptistä

Kävellessäni tasan viisi vuotta sitten Kairon kaduilla oli vaikea kuvitella, että jonakin päivänä samoilla sijoilla jyrisisivät panssarivaunut. Egypti on luettu niihin kansanvaltaisiin muslimimaihin, joita sanotaan islamilaisiksi erotukseksi islamistisista maista. Viimeksi mainittujen liidereinä toimivat hengellisistä johtajista muodostetut hallitukset din wa-dawlah -periaatteen mukaisesti; se puolestaan tarkoittaa, että islamin pitää ohjata politiikkaa.

Alkuvuoden tapahtumat osoittavat, millainen demokratia Egyptikin loppujen lopuksi on. Kansanvallan perinne on ohut ja hauras, ja uskonnollisen johtamisen vaihtoehtona näyttää olevan kansanvallan kaapuun verhottu sotilasdiktatuuri. Liberaalia valistusfilosofista yhteiskuntaa ei näissä maissa tunneta. Aasian muslimimaiden epävakaudesta taas kertovat yllättävät vallankeikaukset.

Egyptin tilanne on ristiriitainen, sillä demokratian opetteluun olisi ollut kosolti aikaa. Faaraoiden ajan yhteiskunnat olivat tunnetun historian ensimmäisiä kansallisvaltiota; tosin myöskään niissä pyramidiorjien asema ei ollut kehuttava.


Ihmisoikeuksien polkemista

Demokratian pintasilaus karisi pois Tunisian kansannousun levittyä Egyptiin. Kannatankin itse todellisen demokratian luomista muslimien hallitsemiin maihin; tosin kansanvaltaa ei voida koskaan perustaa ulkopuolisilla mahtikäskyillä, jotka olisivat demokratian idean vastaisia. Kansanvalta voi kasvaa vain omaehtoisesti ja valtion sisältäpäin.

Esimerkiksi Yhdysvallat on pyrkinyt lähinnä tukkimaan suut rahalla antaessaan 20 miljardin dollarin velat anteeksi Egyptin osallistuttua Irakin sotaan vuonna 2003. Pakolaisvirtoja muslimimaista voitaisiin vähentää luomalla länsimaalaistyyppisiä poliittisia järjestelmiä Afrikan ja Lähi-idän maihin. Sen sijaan nyt menetellään päinvastoin ja yritetään perustaa islamilaistyyppisiä järjestelmiä Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan.

Egypti on ollut virallisesti poikkeustilassa aina siitä asti, kun maa hävisi itse aloittamansa hyökkäyssodan Israelille lokakuussa vuonna 1973. Egyptin tiedonvälitys ei ole ollut vapaata myöskään 2000-luvulla. Sen merkiksi melkeinpä jokaisen asuinrakennuksen katolla on lautasantenni uutisten ja viihteen vastaanottamiseksi ulkomailta. Ihmisoikeuksia on poljettu jatkuvasti, kuten vuoden 2001 Kairo-52-tapaus osoitti: poliisi otti tuolloin kiinni puolisen sataa homoseksuaalia Niilin jokiristeilijässä järjestetystä tapahtumasta ja tuomitsi heidät islamilaisen sharia-lain mukaisesti monivuotisiin vankeusrangaistuksiin, vaikka tuomioille ei olisi ollut pohjaa maan kirjoitetussa laissa.

Turistipoliiseilla on rynnäkkökiväärit kupeella, ja maan koptivähemmistön oikeuksia on poljettu esimerkiksi teurastamalla sikafarmareina toimineiden kansalaisten kotieläimet ”sikainfluenssan torjumiseksi”. Tosiasiassa kyse on ollut ”saastaisena” pidetyn karjan takavarikoinnista ja elinkeinon lopettamisesta.

Erinomaista Egyptissä ovat ystävälliset ihmiset ja ensiluokkaisen maukas ruoka, mikä selittynee sillä, että raaka-aineet ja mausteet tuodaan tuoreeltaan Niilin suistoalueelta. Siksi olisi suotavaa, että arvokkaaseen kulttuurihistoriaan perustuvan maan poliittiset olot saataisiin kuntoon.


Miten kriisi ratkeaa?

Maan presidentti Hosni Mubarak on ollut vallassa liki 30 vuotta, ja eräissä spekulaatiossa seuraajana on nähty hänen toinen poikansa. Politiikan tutkimuksen kannalta kiintoisa on tapa, jolla valta personifioituu ja kangistuu tiettyihin käsiin varsinkin niissä maissa, joihin demokratia ei ole juurtunut ja joissa kansallinen identiteetti on heikko. Liittoutumalla suurten johtajien taakse kansakunnat kursivat kokoon omaa hajanaisuuttaan tai kompensoivat henkistä rähmällään oloaan, aivan niin kuin Kekkosen ajan Suomessa.

Mubarak on istunut vallassa pitempään kuin moni faarao, ja hänen laaja kannatuksensa johtuu epävarmoista oloista ja epävapaista vaaleista. Viime vuoden lopulla järjestetyissä parlamenttivaaleissa sappirakkoleikkauksesta toipumassa olevan 81-vuotiaan Mubarakin puolue sai peräti 419 paikkaa 508-paikkaiseen parlamenttiin. Nopeasta väestönkasvusta johtuva lähes 25 prosentin työttömyys ja ihmisoikeusongelmat eivät korjaannu vaihtamalla hallitusta tai nimittämällä uusia pääministereitä sekä varapresidenttejä, kun ihmiset kaduilla sanovat toivovansa vaihdosta presidentinvirkaan.

Paras keino, jolla konflikti voi ratketa, on se, että istuva presidentti luopuu vallasta ja uudeksi johtajaksi nimitetään joku, jolla on sekä kansan enemmistön että armeijan tuki. Itse laittaisin korttini likoon IAEA:n entisen johtajan Mohamed El-Baradein puolesta, sillä hänellä on myös länsimaiden luottamus. Pahin skenaario on se, että ääri-islamistit käyttävät tilannetta hyväkseen ja tuovat maahan islamilaisen harmonian ja rauhan, kuten Iranissa vuonna 1979. Todennäköistä on, että Tunisiasta ja Egyptistä alkanut vellonta ei jää tähän vaan leviää kauas yli koko arabimaailman ennustaen muutoksia ja vallankumouksia moniin maihin. Seuraava on varmastikin Libya.

Vallasta luopujalla ei ole ymmärrettävästi kiire. Valtaa pitävien kannalta pieni levottomuus on yleensä vain hyväksi, kun hallitsijalta aletaan vaatia tiukempia otteita. Saman logiikan mukaan myös Suomen hallitus toimii nyt ripeästi evakuoidessaan suomalaisia, jotka näiden ”vaalikuljetusten” tuloksena saadaan ajoissa äänestyspaikalle.

Suomesta puuttuu kansallisliberaali puolue

Nykymaailmassa poliittiset vastakkainasettelut eivät enää vallitse oikeiston ja vasemmiston välillä. Ennen oikealla istuivat rikkaat yksilöllisyyden kannattajat ja vasemmalla köyhät kollektivistit. Nykyään suurin osa ihmisistä on köyhiä individualisteja, jotka tavoittelevat yksilöllistä ja vapaata elämäntapaa eivätkä löydä paikkaansa sen enempää oikeistosta kuin vasemmistostakaan.

Toisaalta on väitetty, että tulevaisuudessa poliittiset vastakkainasettelut vallitsisivat konservatiivien ja liberaalien välillä. Toivon, että niin ei käy. Turhaksi rajan piirtäminen juuri tähän tekee konservatiivien asennoituminen. Molemmathan nimittäin istuvat samassa tulevaisuuteen kiitävässä junassa, toiset vain selkä menosuuntaan päin.

Poliittiset vastakkainasettelut vallitsevat nykyään niiden välillä, jotka edustavat kansallista etua, ja niiden, jotka eivät kansallisesta edusta mitään välitä.

EU-Suomessa kansallista etua edistämään on ilmoittautunut vain harva puolue. Niitä taas leimaa agraarinen konservatiivisuus tai kämäinen kristillinen ideologia. Keskeinen kysymys on, tulevatko Suomi ja suomalaisten elämä näitä puolueita kannattamalla paremmiksi. Oma näkemykseni ja kokemukseni on, etteivät tule.

Konservatiivisuus on historian kauhukahvaan tarttumista. Se on hautojen hoitoa. Puu-ukkeleiden vuolemiseen ja hameenhelmojen pidentelyyn keskittyvä lintukoto-Suomi ei varmasti tee ketään onnellisemmaksi. Sellainen kansallismielisyys on pelkkää Rubikin kuution ratkaisemista tai kristillistä liittoa toisella nimellä. Järkiperäinen poliittinen ohjelma puuttuu.

Suomesta puuttuu kansallisliberaali puolue. Muissa Euroopan maissa kansallisen edun edistäminen rakentuu nimenomaan kansallisliberaalin ajattelun varaan. Tärkeiksi tunnustetaan koti, filosofia ja isänmaa.

Olen luonnostellut kansallisliberaalin ajattelun perusteita poliittisessa ohjelmassani. Sen kolme juurta ovat 1) kansallisen edun edistäminen, 2) arvoliberalismi ja 3) demokratia kaikkine tietoyhteiskuntaulottuvuuksineen. Niin sanotut vanhat suuret puolueet ovat kääntäneet selkänsä näille kaikille.

Esimerkiksi kansanvaltaa on kahlittu erilaisilla sananvapauden varkauksilla, äänikynnysten kaavailuilla sekä ripustelemalla sähköpaimenia nettiin. Liberaaleina näyttäytyvät puolueet eivät ole ymmärtäneet talousliberalismin ja arvoliberalismin eroa: kun talous on vapaa, ihminen on vanki, ja ihmisen ollessa vapaa talouden pitää olla kontrollissa. Kansallisliberaalissa ajattelussa liberalismi on arvojen ja elämäntapojen vapautta, ei holtitonta taloudenpitoa.

Kansallismielisyys puolestaan on sitä, että eri yhteiskuntaluokat ymmärtävät puhaltaa yhteen hiileen eripuran välttämiseksi ja tunnustavat yhteisen kansallisen edun, jolla vastustetaan globalisaation, kapitalismin ja internatsismin pakkovaltaa. Hyvinvointiyhteiskuntaa voidaan ylläpitää vain kansallisvaltion kokoisen yksikön tuella. Tässä työssä kansallisvaltiot ovat edelleen hegeliläisiä Järjen työvälineitä.

Suomen istuvan hallituksen rötöslista on niin pitkä, että bittitila sen kuvaamiseen uhkaa loppua. Myös opposition syyllisyys on yhtä patamusta: monipuoluejärjestelmässä (toisin kuin kaksipuoluejärjestelmässä) opposition toiminta näyttää jäävän aina pelkäksi lehmän hönkäisyksi, sillä siltojen polttamista ja salonkikelpoisuuden menettämistä varotaan hallituskelpoisuuden säilyttämisen takia. Opposition toiminnan ei pitäisi olla myöskään konservatiivista kaiken vastustamista. Se olisi elämän katselua peruutuspeilistä.

Suomeen tarvittaisiin liberaali kansallismielinen puolue, joka kykenee esittämään todellisen vaihtoehdon. Muutos 2011 voisi olla sellainen, mutta puoluetta vaivaa toistaiseksi se, että kyseessä on enemmänkin liike kuin puolue. Tämä käy ilmi nimestä, joka on aikaan sidottu ja jouduttaneen vaihtamaan. Liikkeestä voi luonnollisesti kasvaa puolue, kunhan se löytää omat poliittis-filosofiset taustansa. ”Kansallisliberaalit” voisi tällöin olla aatteellisesti sopiva nimi uudelle puolueelle.