Kokoomus rakentaa tunnelin kaikkialle, missä ei vielä ole tunnelia

Nikita Hruštšovin väitetään lausahtaneen, että poliitikko rakentaa sillan sinne, missä ei ole jokea.

Kokoomus puolestaan rakentaa tunnelin kaikkialle, missä ei vielä ole tunnelia. 

Helsingin Kokoomus ei pystynyt markkinoimaan muille puolueille niin sanottua keskustatunnelia, mutta kylläkin palasen siitä. Puolue saa persujen, krisujen ja osittain myös demarien tuella Länsisataman ja Länsiväylän välille tunnelin, joka rakennetaan, vaikka hanke verottaa kaupunkilaisia 300 miljoonalla eurolla.

Helsingin Sanomat kirjoitti jokin aika sitten, että pormestari Daniel Sazonov (kok.) perää nyt tunnelin rakentamista Helsingistä Tallinnaan ja jatkaa siten eräiden realiteettitajunsa menettäneiden bisnesmiesten utopiaa tekosaarineen.

Lehti kirjoitti Sazonovin sanoneen: ”Meidän on saatava tunneli Tallinnaan!” Kuulostaako tutulta?

Hinta olisi Helsingin Sanomien jutun mukaan tuollaiset ylimalkaiset 12–20 miljardia euroa, ja tunneli pitäisi pormestarin mukaan toteuttaa julkisin varoin (vertailun vuoksi: kaupungin vuosibudjetti on noin 6,5 miljardia euroa). 

Perusteenaan Sazonovilla on, että näin luotaisiin eräänlainen kehärata Helsingistä Turkuun, Turusta joskus aikojen päästä tunnelia myöten Tukholmaan, Malmösta siltaa pitkin Kööpenhaminaan ja Tanskasta uudessa tunnelissa Saksaan sekä Tallinnasta jälleen tunnelia pitkin takaisin Helsinkiin.

Kirjoitin jokin aika sitten napamies Petteri Orpon (kok.) pakkomielteestä betonisiin ja teräksisiin rakenteisiin ja hänen siltarumpupoliittisesta halustaan rakennuttaa oikorata vaalipiiriinsä Turkuun, josta hän voisi sillä tavoin ostaa ääniä veronmaksajien rahoilla (aiheesta täällä).

Rataa markkinoitiin alun perin ”Tunnin junana”, kunnes paljastui, että matkanteko kestäisi vähintään 1 tunnin ja 18 minuuttia. Sitten hanketta alettiin kaupata ”Länsiratana”, koska haluttiin uskotella, että se johtaisi johonkin turvalliseen länteen, vaikka Turusta pyritään enemmänkin itään.

Kun Euroopan unioni veti kyseiseltä Lohjan ja Vihdin pikaratikalta tukensa, kaikille kirkastui, että EU:n rahoitusta ei varmasti riittäisi maailman pisimmän rautatietunnelin rakentamiseen kahden sellaisen kaupungin välille, jotka pohjoismaisittain ovat kenties suuria mutta kansainvälisesti katsoen pieniä.

Tallinna-tunneli veisi markkinat merenkululta ja upottaisi varustamot. Kuka haluaa luoliin, kun voi katsella merelle? 

Voidaan kysyä, kuinka irrallaan todellisuudesta nuo kokoomuspoliitikot elävät. Ja mikä lääkkeeksi heidän megalomaniaansa?

Vertailun vuoksi, Helsingin Kruunuvuorensilta markkinoitiin valtuustolle noin 155 miljoonan euron hintaisena, mutta EU:n laskelman mukaan ”miljardisilta” tuli maksamaan yhteensä 998 miljoonaa euroa kaikkine sellaisine osatekijöineen, joita ilman se olisi hyödytön (kaksi lyhyempää siltaa, Pitkänsillan remontti, Ruskeasuon varikko, uusi raitiovaunukalusto jne.) Kyseessä oli siis pahamaineinen kytkykauppa.

Helsingin kaupunki velkaantuu noin 400 miljoonalla eurolla vuodessa, eikä kaupunki hellitä kukkaronnyörejään edes asumisoikeusyhtiönsä Haso Oy:n jättiläismäisten velkojen hoitamiseen, vaikka kaupunki omistaa yhtiönsä kokonaan ja asukkaiden kodit ovat vaarassa (aiheesta täällä ja täällä).

Kaupunkipoliitikot olettavat asukkaiden maksavan Hason johdon ja kaupungin konserniohjausyksikön tekemät suunnattomat virheet, jotka johtuvat ylirakentamisesta ja ovat johtaneet yhtiön ylivelkaannuttamiseen ja yli miljardin euron velkakuormaan. Asukkaat eivät sitä laskua koskaan maksa.

Helsingin kaupunki joutuisi jo nyt korottamaan ylimitoitetun ilmastopolitiikkansa ja raideliikenteen nielemien investointien vuoksi veroäyriä, mutta sen sijaan kaupunki korottaa maksuja ja kuristaa asukkaita.

Helsingin kaupungin ja Suomen valtion suuruudenhulluista infrastruktuurihankkeista pitäisi tehdä kerta kaikkiaan loppu, ja napamies Orpo voisi työntää tunnin junansa sinne, minne valo ei paista.

---

Päivitys 27.1.2026: Sen sijasta, että kaupungin johto ottaisi kritiikistä opikseen, se lisää vettä virheidensä myllyyn. Helsingin Sanomat kirjoitti äskettäin Sazonovin tavoitteesta rakennuttaa myös Pasilan ja Keravan välille ”lentoradan”, joka kulkisi tunnelissa ja maksaisi 3 miljardia euroa.

Jo Raide-Jokeri- ja Kruunusillat-raitiotiehankkeet olivat pahoja virheinvestointeja, joilla sidottiin kaupungin varainkäyttöä vaalikausien yli pitkälle tulevaisuuteen.

Helsingin kaupunki on tehnyt strategisen virheen metropolipolitiikallaan, jolla pyritään kasvattamaan pääkaupunkiseudun väkilukua sekä Helsingissä asuvien ihmisten että tyhjenevän maaseudun tappioksi.

Valtavat liikenneinvestoinnit sitovat varoja niin, että rahaa ei riitä välttämättömiin käyttömenoihin, tuskin asumiseenkaan, mistä Haso Oy:n rikollisen suuret asuinkulujen korotukset antavat selvän näytön.

 

Päivitys 11.3.2026: Yle selvitti, että sekopäiset kuntapoliitikot aikovat velkaannuttaa helsinkiläisiä vielä yli 2 miljardilla eurolla jättiläismäisen raiderakentamisen vuoksi. Helsingin kaupungin suuruudenhullu investointiohjelma vuosille 2024–2033 maksaa tämänhetkisen arvion mukaan kokonaisuudessaan 9,5–9,7 miljardia euroa, ja se koostuu megalomaanisesta infrastruktuurirakentamisesta.

Velka on tietenkin vain eteenpäin siirrettyä verotusta. Rahan roiskimisessa raiteisiin ei ole mitään järkeä kaupungissa, jossa ihmisillä ei ole enää varaa asua!

Samanaikaisesti kaupunki on päättänyt korottaa Hekan ja Hason asuinkulut markkinahintatasolle ja hipi hiljaa lopettaa subventoidun asumisen kaupungista. 

Helsingin pormestoraatti, virkakunta ja valtuutetut johtavat kaupunkia kuin juopon torppaa ja tuhoavat Helsingin taloutta samalla tavalla, jolla useat edeltäneet valtionhallitukset tuhosivat Suomen valtiontalouden. Sen taustalla vaikuttaa vihreä ideologia, joka on kontaminoinut lähes kaikki suuret puolueet ja joka on Suomen julkisen talouden AIDS.

Tyhmimpienkin poliitikkojen pitäisi ymmärtää hävetä julkisen velan tekemistä ja välttää työntämästä veronmaksajien päitä velkahirteen.

Pölkkypäisessä velkarahan silppuamisessa ovat mukana kaikki muut puolueet paitsi Perussuomalaiset ja Liike nyt. 

Sitten kun kiskolinja jonakin päivänä päättyy johonkin Pohjois-Sipoon asumattomaan kranaattilähiöön, jonne perustetaan uusi Place de la Concorde, paikalle tuodaan giljotiini päiden pudottamista varten, ja koko ratikka voi nousta taputtamaan käsiään!

Onko syytä olla huolissaan Yhdysvalloista?

Klikkijuttujen rakenteista poiketen vastaan otsikon kysymykseen välittömästi, sillä trumpilaisessa todellisuudessa huoli-ilmoituksella on kiire: On!

Mikäli Donald Trumpilla olisi päällään paperinukkemaiset drag-vaatteet, kuten TV-koomikko Kenny Everettillä hänen esiintyessään Mr. Angry of Mayfairina (katso video aivan loppuun), voisi havaita Trumpin peppuläskien olevan ryppyiset hänen käännettyään selkänsä toimittajille ja kävellessään helikopteriinsa.

Donald Trumpia koskee sama hoivaongelma, joka varjostaa myös Suomen hyvinvointialueita, kun puhutaan vanhusrallista.

Kahdeksaakymmentä lähestyvä Trump on kuin ikääntynyt mutta pohjimmiltaan hyväntahtoinen pappa, josta hoitajat lausahtavat lähipiirille, että tuo Vihtori on suurimman osan ajasta ihan rauhallinen, mutta toisin ajoin hän on arvaamaton. Siksi hänen yksin liikkumistaan on rajoitettava.

Nyt kun Trump on esittänyt uhkavaatimuksen Tanskalle ja muille EU-maille Grönlannin haltuun saamiseksi, virheen tekevät eurooppalaiset johtajat, jotka ottavat aikeen vakavasti ja sätkivät kuin säkillinen oravia.

Ensi viikolla tilanne saattaa olla toinen.

Mikäli Trump ei olisi suuren valtion presidentti vaan tavallinen ikääntyvä vanhus, hänet laitettaisiin lepositeisiin ja toimitettaisiin tahdosta riippumattomaan hoitoon. 

Trump ja Putin ovat yhdessä osoittaneet maailmalle, että ikääntyneet urokset ovat vaaraksi koko populaatiolle.

Molempien toimet voisi suoraa päätä kuitata realiteettitajun menetyksestä johtuviksi. Koska haluan kuitenkin pärjätä analyyttisyydessä Risto E. J. Penttilälle, minun on lausuttava jotain järjellistä meneillään olevasta hullunmyllystä.

Puolustusliitto Naton idea on se, että osapuolet eivät uhkaa toisiaan saati hyökkää toisiaan vastaan.

Jos niin käy, liittokunnan uskottavuus sulaa pois, ja vastustajat tai kilpailijat, kuten Venäjä ja Kiina, korjaavat voiton.

Häviäjä on siinä tapauksessa Trump, joka pelaa itsensä nurkkaan ja jää vaille myös Euroopan maiden tukea.

Hänen soveltamansa tullikorottelu on vivuttamista, joka muistuttaa gangsterien menetelmiä.

Hinnan tullimaksujen korottamisesta päätyvät maksamaan yhdysvaltalaiset, jolloin Trumpin kannatus myös kotikonnuillaan karisee pois.

Trump toimii kuin lännenelokuvan revolverimies, joka asteli villin lännen saluunaan ja sanoi salonkineidille, että ”kaikki on kaupan”. Koska kaikki ei ollut neidin mielestä kaupan, lännenmies latoi pöytään dollareita niin kauan, kunnes sai neidolta tunnustuksen, että kaikki on todellakin kaupan.

Trumpin tapa toteuttaa dollaridiplomatiaa Grönlannin ostamiseksi ei ota huomioon, että EU:ssa julkiset hankinnat pitää kilpailuttaa, jolloin kaupankäynnin voittaa suurimman tarjouksen tekijä, ja silti myyjälle jää oikeus hylätä tai hyväksyä tarjous.

Grönlannin tavoittelu ei kumpua vain ikäihmisen harhaisuudesta vaan ilmaisee lapsen viatonta ihmettelyä sen johdosta, miksi maailman suurin saari kuuluu Tanskalle, vaikka se on niin pieni ja kaukana.

Paljon luontevampaa varmasti olisikin, jos Grönlanti kuuluisi Yhdysvalloille, ja mieluiten Trump nimeäisi koko läntisen pallonpuoliskon Trumplandiaksi pohjoisnavalta etelänavalle.

Historian valossa alueliitokset ja Yhdysvaltain tapa nielaista alueita eivät ole mitenkään tavattomia. Liittovaltion laajentaminen eri osavaltioilla ja Alaskan ostaminen Venäjältä 1867 ovat tuoneet sulkia istuvien presidenttien hattuun.

Totta on, että Yhdysvallat on ainoa valtio, joka voisi suojella Grönlantia Venäjän tai Kiinan hyökkäykseltä. Mutta siitä ei seuraa, että Trumpin itsensä pitäisi hyökätä sinne. 

Trump peilailee samaa historiapoliittista isäntämentaliteettia, jota Putin alkoi soveltaa ryhtyessään kääntelemään rajapyykkejä Georgiassa ja Ukrainassa.

Molemmat papparaiset ovat kuitenkin myöhässä. He heijastelevat itseään ja toisiaan oman egomaniansa peilisalissa Machiavellin kuvaaman hullun hallitsijan tavoin, jolloin sekä USA:ta että Venäjää tullaan johtaneeksi demokraattiset valtioelimet sivuuttaen: narsistiseen kunnianhimoon perustuvilla presidentinasetuksilla ja muilla sattumanvaraisilla kynänkäänteillä.

Hyödyn Trumpin strutsinmunan kokoisista pullautuksista, joita hän jakelee Air Force Onessa vessanovelta kuin häneltä olisi paperi lopussa, korjaa lopulta Putin, kun taas suurimmat tappiot kärsivät Ukraina, Euroopan maat ja Yhdysvallat itse.

Tosiasiassa nykyajan maailmaa ei voi hallita valloittamalla maa-alueita vaan tiedolla ja sivistyksellä, toisin sanoen voittamalla puolelleen sieluja, mikä tapahtuu teknisen ja sivistyksellisen edistyksen siivin. Kiinalaiset osaavat tämän, ja he ovat ostaneet liittolaisia sekä Etelä-Amerikasta että Afrikasta ja päässeet kolonisoimaan niiden luonnonvaroja Venäjää ja Yhdysvaltoja etevämmin win/win-strategialla.

Myös eurooppalaiset ovat jäljessä ja väärässä korostaessaan olevansa aina oikeassa, eli painottaessaan arvopohjaisuutta ja sääntöpohjaista maailmanjärjestystä.

Sääntöpohjaisuuden säännöt kun tulevat moraalisesta tyhjiöstä, eli politiikasta, jonka normit kirjoitetaan valtasuhteiden ja väkivallan metodeilla. Arvopohjaisuus häviää reaalipolitiikalle juuri siksi, että arvopohjan eetos on perin ohut ja mureneva.

Myös Natossa on siirrytty arvoihin perustuvasta luottamuksesta intressivetoiseen politiikkaan.

Enää ei riitä, että turvallisuuden takaamisesta on sovittu, vaan lisäksi vaaditaan markkinatyytyväisyyttä, toisin sanoen että liittolaisia pitäisi myötäillä, mielistellä ja miellyttää.

Tämä vesittää liittosopimuksen idean ja asettaa etunenässä Suomen huonoon asemaan. Joten ei tarvitse ihmetellä, miksi Alexander Stubbin golfdiplomatialta on nyt maila poikki. Kaveruuden ja kumppanuuden varaan uskoneen Stubbin voisi nimittää ulkopoliittisten ansioidensa jatkona hoitotieteen dosentiksi Tampereen yliopistoon.

Jos Venäjä päättäisi aloittaa erikoisoperaation Suomessa, Donald Trump voisi kiistää Yhdysvaltain Nato-tuen siihen asti, kunnes Grönlannin hallinta on luovutettu Yhdysvalloille.

Valkoisen talon isäntä on rosvoparoni, jolle merkitsevät oma etu, henkilökohtaisen maineen tavoittelu ja Yhdysvaltain kansalliset intressit, jotka voivat tosin olla Trumpin etujen kanssa ristiriidassa.

Kongressin republikaanit ja pitkälti myös demokraatit ovat hiljentyneet ja jääneet odottelemaan ulkopoliittisten paradigmanmuutosten tuloksia. Osa on halvaantunut pelosta. Kongressin tulevat välivaalit voivat kuitenkin rampauttaa Trumpin, joten hänellä on kiire.

Euroopan liiderit voisivat vastata Trumpille Davosissa, että kuules öykkäri, sä voit varmistaa takapihasi Grönlannissa vain, jos purat kaikki Euroopan maille asettamasi tullit ja annat Ukrainalle sellaiset aseet, joilla se tekee lopun Venäjän aloittamasta hyökkäyssodasta.

Miksi tätä ei vaadittaisi, kun kaikessa on kyse vain sanoista ja sosiaalisessa mediassa esitetyistä parahduksista? 

---

Päivitys 21.1.2026: Sain juuri korvanappiini tiedon, että Trump perui tulliuhkauksensa ja hyökkäysaikeensa Grönlantiin. Taisivat lukea tämän kolumnini siellä Davosissa.

Nyt näyttää siltä, että vaari ei saa ihan koko saarta mutta joitakin tukikohtia sinne. Donald Trump takaa edelleen turvallisuutemme sikäli, että häntä saa turvallisesti suomia siellä ja täällä ilman, että hän kostaisi ydinpommilla. Huomenna tilanne voi taas olla toinen.

Häiriintyneet kansanedustajat ja seksuaalinen vapaus

Nyt kun kansanedustajat ovat istuntotauolla, medioille ei synny oikein mitään kirjoitettavaa. Muutoin tilanne on hallinnassa, sillä virkakunta pyörittää valtiota hyvin, ja poliitikoista olisi vain haittaa.

Koska politiikan toimittajat eivät saa uutisoitavaa, toimituksissa on uutistyhjiön keskellä päädytty pohtimaan, mistä saataisiin jotain kohistavaa.

Myös puolueissa on mietitty, kuinka julkisuutta voitaisiin pitää yllä tauon aikana. SDP:ssä tultiin ilmeisesti tulokseen, että jotakin on tehtävä, sillä puolueen kannatus on vajoamassa prosenttiyksikön verran.

Demarien eduskuntaryhmässä todennäköisesti ajateltiin näin: uhrijulkisuutta ei saa rasismiväitteillä, koska eduskunnassa ei ole juurikaan uhriksi kelpaavaa etnojengiä, joten rasismiväitteet eivät tepsi. Lisäksi rasismisyytökset satavat Perussuomalaisten laariin, ja Perussuomalaisten kannatus on noussut pari prosenttiyksikköä jokaisen rasismikohun jälkeen.

SDP:ssä päädyttiin sitten patenttiratkaisuun ja päätettiin vedota ”häirintään”, ”ahdisteluun” tai ”epäasialliseen käytökseen”. Ne kun ovat sosiaalidemokraattisen soveliaisuuden ja poliittisen korrektiuden vastaisia inhimillisen elämän ilmenemismuotoja, joista niiden kohteiden katsotaan voivan päättää omavaltaisesti itse. Aivan samalla tavalla vihervasemmistolaiset yleensäkin pyrkivät päättämään viestien lähettäjien puolesta siitä, mitä lähettäjät sanoillaan tai teoillaan tarkoittavat.

”Häirinnästä” avautui aluksi SDP:n kansanedustaja Ville Merinen Yleisradion ohjelmassa, ja Tytti Tuppurainen lausahti asiasta lehdissä.

Erikoista on, että ”häirintää” sanottiin esiintyvän SDP:n sisällä, mutta täysin tavallista se, että asiasta syytettiin miehiä. Tavaksi tullutta oli sekin, että mies moitti miehiä, mikä puolestaan osoitti, että hyvesignalointi ja moraalisen karisman keruu jatkuvat lomallakin.

Opimme tästä sen, että yhteiskunnan tekemisessä intohimottomaksi ei ole poliitikkojen kovasta yrittämisestä huolimatta vielä onnistuttu, sillä seksuaalisia yllykkeitä, kuten ”epäasiallista koskettelua” ja ”vihjailua”, näyttää esiintyvän jopa eduskunnan sisäpuolella.

SDP:n tarkoitus oli tietenkin vain ilmaista syvää huolta kansalaisten keskinäisestä hyvinvoinnista puuttumalla vakavaan ongelmaan, sillä eduskuntahan on yhteiskunta pianoiskoossa. Ville Meriselle tapaus toi julkisuutta, jota hän kaipasi, sillä ”terapeutti-Villenä” tunnettu kansanedustaja on vaalipiirin vaihtaja ja hänen asemansa horjuu, ja ilman provokatorista esiintymistään hän on värittömämpi, huomaamattomampi ja vähäeleisempi kuin tämän blogin kirjoittaja.

Uutisnälkäiset toimittajat löysivät jutun nopeasti tunnistaen kuitenkin samalla demaripuolueen huonon viestintästrategian, joka oli nyt menossa täysin metsään.

Häirintää SDP:n sisällä, ja vielä itse sanovat? – Ei toimi.

Niinpä Helsingin Sanomat tuli apuun ja lavensi orastavan kohun pikaisesti ”koko eduskunnan” ja ”poliittisen kulttuurin” ongelmaksi sekä kirjoitti yleisellä tasolla ”eduskunnan avustajien huonosta kohtelusta”.

Myös Yleisradio himmensi SDP:n sisällä myrskyävän pintaväreilyn nopeasti ”eduskunnan häirintäkohuksi” ja ”useiden puolueiden ongelmaksi”, josta vain SDP:ssä kehdataan avautua.

Tämä järjestelmätasolla ilmenevä valtava systeemiongelma nimeltä ”häirintä” saa siis ilmaisunsa miesten ja naisten keskinäisenä kiistana ja kähmintänä tuossa varmasti heteroseksuaalisessa viitekehyksessä eduskuntatalon sisäpuolella, kaikille tutussa pylvästalossa, joka muistuttaa kaltereista ja normatiivisesta kahleissa olosta.

Ilmiö on kuitenkin paljon laajakantoisempi. Häirintäsyytöksillä kurittaminen on sinänsä mitä vakavinta häirintää, eli asia on vice versa.

 

Mistä oikeasti on kyse? 

Asian varsinainen kristalloituma on seuraava. Ei pidä suinkaan paikkaansa, että seksuaalinen ahdasmielisyys olisi kapitalismin, oikeiston, konservatiivien tai porvariston suojavalli ja väline työväenluokan orjuuttamisen puolesta ja vapaamielisyyttä vastaan. Ne muurit ovat ajat sitten murtuneet.

Porvarilliselle ylimystölle on aina ollut täysin samantekevää, mitä orjat puuhaavat keskenään, kunhan he työskentelevät ahkerasti. Myös nykykapitalismin ilmentymä EU pyrkii edistämään talousliberalismin kylkiäisenä arvo- ja sosiaaliliberalismia juuri siksi, että se saa orjuuttamansa ihmiset harjoittamaan seksiä. Ilmiö on sama kuin napolilaisessa sananlaskussa, joka sanoo, että sänky on köyhän ooppera.

Poliittinen porvaristo roomalaisine patriiseineen ja oikeisto amerikkalaisine libertaareineen ovat nimenomaan rohkaisseet taloudellisesti alistettuja ihmisiä seksuaaliseen vapaamielisyyteen pitääkseen heidän ajatuksensa pois alistamisesta. Silloin kansan syvien rivien mielenkiinto kohdistuu muualle kuin talouteen ja politiikkaan, ja kapitalistit voivat riistää ja rikastua rauhassa!

Poikkeuksen oikeistossa on tehnyt vain konservatiivinen kristillisyys ja vulgaarinaturalismi, jotka keskinäisestä kaukaisuudestaan huolimatta ovat moraalijylisseet ankaran heteroseksuaalisen normiston puolesta ja tehneet sen lajinsäilytysstrategisista syistä.

Nyky-yhteiskunnassa puritaanisuutta harjoittaa nimenomaan poliittinen vasemmisto ja sen feministiset woke-aktivistit, jotka pyrkivät esiintymään hyvyyden abbedissoina.

Poliittinen vasemmisto ei siis ole pohjimmiltaan seksuaalisesti vapaamielinen vaan pyrkii kiristämään seksuaalimoraalia, varjelemaan hameenhelmoja, sensuroimaan säädyttöminä pitämiään julkaisuja, kuvamateriaalia ja viihdettä sekä yleensäkin määrittelemään sopivuuden rajoja unohtaen, että seksuaalisuuden omaan olemukseen sisältyy sovinnaisen käytöksen ja arkipäiväisten normien ylittämistä.

Kohun kohteena olevan SDP:n toiminta tarjoaa tästä nyt pienen mutta valaisevan näytön. Feministinen vasemmisto on jälleen osoittanut oman sisäisen ristiriitaisuutensa, joka vallitsee sen julistaman näennäisen vapaamielisyyden ja tosiasiallisen viktoriaanisuuden välillä.

En pysty osoittamaan yhtäkään vasemmistolaista ajatteluperinnettä, joka ei olisi ennen pitkää ajautunut vapaan rakkauden julistuksista ankaraan seksuaalikäytöksen kontrollointiin ja nautintojen kieltämiseen, kuten Neuvostoliitossa. Näin on tapahtunut feministiselle liikkeelle, niin sanotulle seksuaaliselle vallankumoukselle ja kulttuurikapinallisille, jotka toisten kahleita katkottuaan ovat korvanneet ne omillaan.

Siveellisyyden partiointi näkyy nykyisin ”turvallisen tilan” julistuksina, jotka pelottavat, vaarantavat totuuden tavoittelun yliopistoissa ja johtavat siihen, että ihmiset eivät uskalla koskettaa toisiaan edes liberaaleiksi itseään mainostavissa homobaareissa. Myös urheilumaailmassa pyörii jatkuvasti jokin feministien kampanjoima häirintäkohu.

 

”Häirinnän” moni-ilmeisyys

Se, jonka koetaan häiritsevän, käyttää yhteiskunnallista valtaa, sillä hän hallitsee poikkeustilaa osoittaen suvereenia kykyä poiketa normeista. Siksi ei ole yllättävää, että häirintä koetaan ongelmaksi eduskunnasssa.

Toimittajien, jotka pitävät ”epäasiallisena käytöksenä” esimerkiksi paljon moitittua ”huutamista”, kannattaa mennä tarkistamaan epäasiallisen käytöksen määritelmä vaikkapa Britannian, Italian tai jonkin muun sivistysmaan parlamentista.

Koko eduskunta on yhteiskunnallisten konfliktien tihentymispiste, sillä lainsäädäntötoiminta koostuu vallankäytöstä ja edustaa pakkovallan muotoa. Niinpä ei ole kovinkaan ihmeellistä, että kansanedustajat ja heidän avustajansa saattavat joutua kokemaan erilaisia häirinnän muotoja.

Minua häiritsee tavattomasti se, että kansanedustajat kehtaavat häiritä minua sekä velvoittaa ja rajoittaa toimiani kaikilla niillä tavoilla, joilla se tekee.

Olen jatkuvan häirinnän kohde kansanedustajien taholta. He häiritsevät kansalaisia muun muassa leikkauksilla, verojen korotuksilla ja käsky-, kielto- sekä lupanormeilla, joilla kajotaan ihmisten käyttäytymiseen ja läpivalaistaan elämäämme: pyritään päättämään esimerkiksi sanankäytöstämme ja seksuaalikäytöksestämme. 

Kehtaavatpa puuttua jopa tieteen ja tutkimustoiminnan vapauteen, mikä kertonee siitä, että he eivät voi mitään loogiselle ajattelulle, paitsi polkemalla itseään oppineempien kulkusia (aiheesta täällä ja täällä). 

Eduskunnassa toimivien kansan palvelijoiden keskinäinen perseestä puristelu on pikkujuttu verrattuna siihen puristeluun, jolla poliitikot puristelevat mehuja kansalaisista. 

Edustuksellisen demokratian ja poliittisen ohjauksen idea on pahasti vinoutunut, sillä se perustuu vääristyneeseen näkemykseen, että kansanedustajilla olisi jonkinlainen etuoikeus hallita toisia ihmisiä laeiksi muovatuilla mielipiteillään, pakkovallalla ja pakkotoimilla.

Kansanvallan oma idea on käänteinen ja vaatisi päinvastaisia toimia: kansalaisten pitäisi kontrolloida kansanedustajia, eikä valittujen pitäisi kurmottaa valitsijoitaan. 

Poliittisesti johdettu häirintä ja ohjailu ovat leviämässä myös liike-elämään tiedostavaisten woke-aktivistien toimesta. Esimerkiksi kauppaketju Lidl ilmoitti korottavansa muovikassien hinnan 59 senttiin tavoitteenaan ohjata asiakkaiden kulutustottumuksia ja vähentää muovikassien käyttöä. – Siis mitä? Kauppias yrittää päättää, mitä asiakas tarvitsee, haluaa ostaa ja kuinka toimii.

Pöhvelimpienkin töyhtöpäiden pitäisi ymmärtää, että asiakkaiden tarpeista ja kulutustottumuksista pitää asiakkaiden itsensä voida päättää. Muovikassivihassa on kyseessä sama vihreä kiilusilmäisyys, jolla halutaan myös liharuoat pois ihmisten ruokapöydistä.

Palataanpa pylvästaloon ja pohditaan politiikan asiakkaiden asemaa.

Eduskunta hyväksyi viime vuoden lopulla lain eduskunnan turvatoimien kiristämisestä. Jatkossa eduskunnan turvahenkilöt voivat kantaa esimerkiksi etälamautinta, ja kansanedustajien tukena ja turvana saapastelevat ”henkilösuojaajat” voivat saada luvan kantaa asetta. Häiritseväksi koettu kansalainen voidaan jatkossa siis myös ampua eduskunnan turvatoimialueella tai eduskuntatalon sisällä! Ei häiritse kansalaisia?

Mitä pelättävää sellaisilla poliitikoilla voi olla, jotka toimivat reilusti? Ja ovatko sellaiset poliitikot reiluja, joilla on paljon jotakin pelättävää?

Erään kansanedustajan katsottiin aiheuttaneen jokin aika sitten vaaraa ympäristölleen laukaistessaan käsiaseen eduskuntatalon lähiympäristössä, tullessaan muina miehinä baarista kuin villin lännen saluunasta.

Eduskunnan ja siellä vaikuttavien puolueiden viestintästrategia ei ole mennyt ihan nappiin tässä uhkakuvista ja peloista tärisevässä turvallisuusdiskurssissa, jossa operoidaan jatkuvasti ihmisten vapauksia kaventavilla uhkien ja vaarojen oletuksilla.

---

Päivitys 23.1.2026:  Iltapäivälehtien aina anteliaat tiedot paljastivat, että ”häirinnästä” epäiltyinä ovat SDP:n kaksi vähäsen oikeistolaiselta vivahtavaa äijäkansanedustajaa, vaasalainen ay-jyrä Kim Berg ja painija Marko Asell, joka oli erehtynyt tiedustelemaan ”häirintäyhdyshenkilöksi” nimettynä joltakin naiselta vitsin vuoksi, haluaisiko hän tulla häirityksi. Epäiltynä on myös julkisesti homo kansanedustaja Jani Kokko, joka oli lipsauttanut erään avustajansa kuuluvan seksuaalivähemmistöön. So what?

Demarikohu viestittää, että miehet laitetaan SDP:ssä jalkapuuhun, jolloin puolueen mieskato jatkuu. Tuloksena oli järkyttävä määrä miesten anteeksipyyntöjä, kyyristelyä ja nöyristelyä, vaikka anteeksi pyytelyn aihetta olisi katalan kohun käynnistäneillä feministeillä itsellään. Feministit ovat luoneet tähän maahan pelon kulttuurin, jossa naisen kanssa samaan huoneeseen uskaltaa mennä vain pakottavassa työasiassa, hätätilanteessa ja kahden esteettömän todistajan läsnäollessa. Muuten saa osakseen varmasti epäasiallisia ja häiritseviä ahdistelusyytöksiä.

Mitä opimme tästä? Myöskään SDP:stä ei ole valtionhoitajapuolueeksi. Kokoomus ja persut kynivät köyhät ja keskiluokan, ja vasemmisto länkyttää lillukanvarsista sekä jatkaa ilmastopoliittista vihersosialismia ja maahanmuuttoparaatia, vaikka maailma ympäriltä räjähtäisi. Järjellä ei ole puoluetta.

Päivitys 28.1.2026: Suomen Tietotoimisto teki samanlaisen virheen kuin antaessaan aikoinaan täysin vääristelevän kuvan kirjastani Totuus kiihottaa. Nyt STT väitti uutisessaan, että Tytti Tuppurainen olisi käyttäytynyt eduskunnassa jotenkin ”epäasiallisesti”, vaikka näyttö oli päinvastaista, kun sekä puolueensa että yleisöt saattoivat havaita mahdollisten väärinkäytösten oikaisemisen saaneen alkunsa Tuppuraisen aloitteesta.

Kohun ainoaksi järjelliseksi syyksi paljastui poliitikkojen kyynärpäätaktikointi, SDP:n sisäinen ruusujen sota ja medioiden tarve kohottaa omaa uskottavuuttaan mukapuolueettomana vallan vahtikoirana sekä halu nostattaa julkisuuden pintakuohuja lavastamalla huomionkipeän kähmintäjutun.

Mikäli puolue tai joku siellä tietoisesti tavoitteli julkisuutta tyhjällä ja tekaistulla kohulla, kyse oli niin sanotusta tökerön vaikuttamisen strategiasta.

Sen tunnusmerkkinä on solmia jalkaan henkiset pellekengät ja lavastaa itsestä uhri tai sankari sekä ponnahtaa esiin vieteriukon tavoin hihkaisemaan, että ”hei mekin ollaan täällä” pyörittelemässä samaa vanhaa levyä tasa-arvosta, yhdenvertaisuudesta ja syrjimättömydestä, vaikka kaikkien mielestä ne ihanteet ovat jo saavutetut ja jos eivät ole, se kuuluu elämään, eikä asialla ole kenellekään väliä.

 

Aiheesta aiemmin

Pelkoa ja inhoa eduskunnan edustalla (2008)

Onko syytä olla huolissaan Iranista?

Kääk! Persialaisten mattojeni arvo tulevaisuudessa ehkä laskee.

Jos länsimaat voivat purkaa pakotteet Iranin ympäriltä maassa mahdollisesti tapahtuvan vallanvaihdon ansiosta, Iranin keskeisen vientituotteen, käsin solmittujen mattojen, hinnat alkavat taas pudota lennettyään ilmassa muutaman vuoden.

Tällainen mahdollisuus on lähellä, sillä Iranin kaduilla kuohuu vallankumousta ennakoivalla tavalla. Donald Trumpin isku Iranin ydinaseohjelmaan ja maan talouden sekä valuutan romahdus ovat vieneet luottamuksen Iranin teokraattiselta hallinnolta.

Iranissa poliittista valtaa on käyttänyt islamistinen papisto (ajatelkaa, jos Suomessakin hallitus koostuisi piispoista!)

Iranin islamilainen tasavalta on ollut käytännössä diktatuuri aina siitä asti, kun Iranin keisarikunta kumottiin vuonna 1979 ja šaahina ja ”arjalaisten aurinkona” tunnettu Mohammad Reza Pahlavi pakeni Egyptiin. Länsimaalaistamispolitiikkaa harjoittanut ja muun muassa huntupakkoa vastustanut hallitsijasuvun jäsen menehtyi sairauteen melko pian vallankumouksen jälkeen.

Valtaan sittemmin astunut ajatollah Ruhollah Khomeini oli nauttinut poliittisesta turvapaikasta Pariisissa, jossa hän oleskeli juuri niillä oikeuksilla ja yksittäistapauksellisilla perusteilla, joita varten Geneven pakolaissopimus aikoinaan perustettiin.

Iranin islamistinen vallankumous loi sittemmin pohjaa ääri-islamismin nousulle myös lähialueilla. Khomeini muutti Iranin tuota pikaa patakonservatiiviseksi pappisvaltioksi, joka on tukenut muun muassa The Islamic State of Iraq and Syriaa (ISIS) ja Hamasia sen iskussa Israeliin 2023.

Khomeinin kuoleman jälkeen Irania on vuodesta 1989 johtanut Ali Khamenei, jonka mieliväri näyttää olevan niin ikään musta.

Iranin historiassa alkaa todennäköisesti pian uusi aika, sillä hallituksella, joka teloittaa kansalaisiaan, ei ole tulevaisuutta. Mielenosoittajien ilme puolestaan ei ole luokkastrateginen, vaan vallankumoukselliset koostuvat yksimielisesti eri varallisuus- ja sosiaaliryhmistä.

Mikäli hallitusta tukevien turvallisuusjoukkojen, poliisin ja armeijan piiristä alkaa kääntyä väkeä opposition puolelle, saattaa pappisregimelle tulla kiire hameenhelmat heiluen kohti Moskovaa. 

Revanssimielessä vallankahvaan paluuta suunnittelee 2500 vuotta vanhan monarkkisuvun kruununprinssi Reza Kuruš Pahlavi, joka on oleskellut maanpakolaisena Yhdysvalloissa ja kannustaa iranilaisia pysymään Teheranin kaduilla. Hän ei ole suinkaan ainoa eikä todennäköisinkään vaihtoehto vallanpitäjäksi, mutta hän on joka tapauksessa vaihtoehto.

Donald Trump puolestaan on ilmoittanut Truth Socialissa, että hän saattaa tukea vallanvaihtoa Iranissa sotilaallisella interventiolla, mikä voi (Yhdysvaltain Lähi-idässä nauttiman suosion tuntien) kääntää mellakoivan opposition myös Iranin hallituksen puolelle.

Joka tapauksessa Yhdysvaltain ulkoministeriö ei ole ollut väärässä määritellessään Iranin yhdeksi terrorismia tukevaksi maaksi (state sponsor of terrorism) jo 1984. Tuon jälkeen Iran on luovuttanut muun muassa Venäjälle ilmassa drooniohjuksia ja pieniä reppuhelikoptereita, jotka kantavat mukanaan pommeja.

Jos Iranin hallinto kaatuu, tulos ei voi olla kokonaistilanteen kannalta ainakaan nykyistä huonompi. Se on todennäköisesti parempi, sillä Venäjä menettää silloin jo kolmannen liittolaisensa, kun Bašar al-Assad kukistui Syyriassa ja Nicolás Maduro poistettiin vallasta Venezuelassa.

Heikkona puolena vallankumouksen lietsomassa sekasorrossa on tietenkin pakolaistulva. Se kohdistuu Lähi-idästä ensisijaisesti Euroopan maihin, joihin pyritään massoittain juuri tuon yksittäisten poliittisten pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden oikeuksia takaamaan tarkoitetun Geneven pakolaissopimuksen verukkeella.

Demokratian edistämisessä on se hyvä puoli, että yleensä muuttoliike kääntyy lopulta toiseen suuntaan ja mahdollistaa pakolaisten, turvapaikanhakijoiden ja tilapäistä suojelua nauttivien paluun tai palauttamisen, kun olosuhteet tasoittuvat.

Mutta demokratiassa itsessään on monta muotovikaa, sillä kansa äänestää usein poliittiseen valtaan sekopäitä, mikä ei ole voinut jäädä keneltäkään huomaamatta myöskään länsimaissa.

Huonoa on sekin, että persialaisten mattojeni arvot lakkaavat lentämästä ja laskeutuvat lähemmäksi lattiaa.

Sitten vastaus kysymykseen, onko syytä olla huolissaan Iranista? Ei ole, paitsi Hamasin, ISISin, Venäjä-yhteyksien, droonisodan, ihmisoikeuksien polkemisen, homojen teloitusten, köyhyyden, kurjuuden, epätasaisesti jaettujen rikkauksien, hallituksen järjestämien vastamielenosoitusten, täyttyvien ruumispussien ja pakolaistulvan vuoksi.

Iranista on syytä olla iloisia, sillä pian paikalliset asukkaat saattavat päästä purkamaan iloaan kulttuurille ominaiseen tapaan: ampumalla rätisevää sarjatulta konetuliaseilla pitkin katuja. Voi herttinen tuota ilon aitoutta ja määrää! 

Poliittisesti onnekasta on, että vallanvaihdon mahdollisesti tapahtuessa se on saanut alkunsa spontaanisti maan sisäpuolelta. On huvittavaa havaita ja todistaa etenkin rojalistien anovan apua Donald Trumpilta, joka nähdään Iranissa hyväntekijänä toisin kuin eri puolilla Eurooppaa.

Valoisia näkymiä avaa sekin, että suuri luuta saattaa lakaista pian myös Kuubassa, jossa ei ole minun vaatimattomien havaintojeni mukaan tapahtunut minkäänlaista uudistumista vuosikymmeniin. Viimeisin muistikirjoihin merkitty tapahtuma on Kuuban kriisi vuonna 1962, ja Havannan aikakapselissa ajellaan edelleen vuosimallin 1957 Chevyillä.

Sokerista ja valkoisista hiekkarannoistaan tunnettu proletariaatin viimeinen paratiisi on samalla myös television suosittujen autonkorjausohjelmien eldorado, sillä sieltä löytyy suuri määrä museoikäisiä ja entisöintikelpoisia ajoneuvoja, jotka eivät ole latolöytöjä vaan jokapäiväisessä käytössä olevia kovapeltisiä amerikanrautoja vailla suolan syövyttämiä reikiä ”pohjoisen lumisilta teiltä”.

---

Päivitys 28.2.2026: Trump hyökkäsi kesken Genevessä käytävien neuvottelujen Iraniin ja tapatti Iranin uskonnollisen liiderin Ali Khamenein. Iranin kansalaiset juhlivat ja kiittelivät Trumpia Helsingin kaduilla. Joskus näinkin päin. Yhdysvaltoja ylistetään Lähi-idässä.

En kuitenkaan usko, että Iranin oppositio pystyy kaappaamaan valtaa Trumpin toiveiden mukaisesti. Sodasta voi tulla pitkä. Iranin hallinnon poistaminen vallasta voi vaatia maahyökkäystä, kuten Irakissa 2003.

Iranin sotilaalliset vastatoimet ja Hormuzinsalmen sulkeminen nostavat öljyn hintaa ja kiihdyttävät inflaatiota länsimaissa. Korkoja nostetaan, mistä etenkin Suomen talous kärsii. Ydinsulkusopimusta rikkovan Iranin laittaminen kuriin on kyllä sinänsä oikein. Legitiimin vaikkakin sangen epäoikeudenmukaisen neuvotteluosapuolen murhaaminen puolestaan antaa huonon kuvan toimintatavoista, ja tässä kuljetaan joka tapauksessa jälleen kansainväisen oikeuden ulkopuolella.

Onko syytä olla huolissaan Grönlannista?

Kansainvälisen politiikan A-studio-sertifioidut asiantuntijat ovat yllättäneet TV-settiensä ääressä kollareitaan kaivelevat kansalaiset näkemyksellään, että Donald Trump on arvaamaton.

Koska asiantuntijat ovat käyneet filosofian pakollisen peruskurssin, heille on itsestään selvää, että asia on aina sitä informatiivisempi mitä epätodennäköisempi se on, ja siksi myös Donald Trumpin äkillinen pieraisu saattaa vaikuttaa hyvin tietopuoliselta.

Samasta syystä asiantuntijoiden lausunnot tulevat kuin Platonin luolasta.

Sellaista se on, kun liikemiehet päästetään johtamaan valtioita, enkä tarkoita nyt Juha Sipilää. Donald Trump ottaa kaiken minkä voi, jos kukaan tai mikään ei estä ja koska se on loogista. Tällä kertaa hän haluaa Grönlannin.

Venezuelan vallankeikauksen jatkoksi Trump lähestyy Grönlantia Coltti kupeellaan, ja Helsingin Sanomien kynät kirjoittavat, että Trump pyrkii ”viidakon kuninkaaksi”.

Kielikuva sopii huonosti Grönlantiin, koska Grönlannissa ei ole viidakkoja, vaikka sitä sanotaankin ”vihreäksi maaksi”. Kyseessä on jään peittämä joutomaa, josta edes lumisotaa käyvien lasten ei kannattaisi olla kiinnostuneita, koska siellä on kylmää ja pimeää.

Trump kuitenkin uhkaili kuin karjapaimen, joka lännenelokuvassa ottaa naisen, tai narkkari, joka vetää lämpöä neulasta: ”Meidän on saatava se!”

Diplomatian ja kansainvälisen politiikan kielellä tällainen on annektointia. Perusteenaan Trumpilla on ”vaarallisuuden” viitekehykseen liittyvä veruke, jota käytetään aina, kun halutaan rajoittaa joidenkin toisten ihmisten vapauksia: turvallisuuden varjelu.

Trump sanoi Tanskan lähettäneen pelkän koiravaljakon Grönlannin puolustamiseksi, mikä on yhtä vakuuttavaa kuin oli lähettää Sami Sykkö työelämäprofessoriksi Lappeenrannan teknilliseen yliopistoon. 

Tanskassa ollaan ihmeissään, miksi heidän raihnaisen siirtomaaimperialisminsa viimeinen muistomerkki nauttii yhtäkkiä niin suurta suosiota, että syntymässä oleva alueriita on kääntämässä karttapallot katolleen.

Asiantuntijoista analyyttisin Risto E. J. Penttilä selitti MTV3:n aamutelevisiossa, että Euroopan mailla on kaksi vaihtoehtoa: joko myötäillä Trumpia ja vahvistaa sitä kautta Natoa tai epäonnistua ja päätyä konflikiin Atlantin takaisen liittolaisensa kanssa.

Minä puolestani luulen, että saaren valtaaminen on pelkkä neuvotteluase, samanlainen kuin sadan prosentin tullit, ja oikeasti Trump tavoittelee jotakin muuta.

Grönlantiin hyökkääminen olisi järjen vastaista, koska Grönlanti kuuluu jo sotilaallisesti Yhdysvalloille samoin kuin Islanti. Molemmissa on Yhdysvaltain joukkoja, eikä saarilla ole omia asevoimia.

Yhdysvaltain asevoimat siirsi jo viime kesänä Grönlannin alueella olevan tukikohtansa johtamisen kotimaan päämajaan, joka sijaitsee Coloradossa, kun aiemmin Grönlanti kuului Stuttgartissa olevan Yhdysvaltain Euroopan-päämajan vastuulle.

Koska armeijassa kaikelle pitää olla kirjainlyhenne, Grönlanti siirrettiin USEUCOMIsta USNORTHCOMiin.

Tämä on luonnollisesti pelkkää merkityksetöntä puppua, sillä kuuluisa kommunisti Benedict Anderson väitti jo teoksessaan Kuvitellut yhteisöt – Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua (1983), että rajoilla ja kansallisvaltioilla ei ole nykyisessä maailmassa merkitystä, vaan ne ovat pelkkiä imaginaarisia luomuksia.

Juuri siksi monille postmoderneille ja jälkistrukturalistisille toimittajille onkin ollut yllätyksellistä, hämmästyttävää ja varmasti myös ennalta arvaamatonta huomata, kuinka jyrkästi alueiden hallinnasta pyritään pitämään kiinni!

Olisiko myös Ukrainan pyrkimys puolustaa kansallisia rajojaan ja tonttiaan vain merkki kansallisvaltioajattelun kuolinkorahduksista, ja voitaisiinko Tanskan halu pitää itsehallintoalueestaan kiinni tuomita pelkäksi pullisteluksi?

Koska Tanska ja Yhdysvallat kuuluvat samaan sotilasliittoon (ja monien toiveikkaiden mielestä myös samaan arvouniversumiin toisin kuin Venäjä ja Ukraina), Yhdysvaltojen eduille ei pitäisi olla mitään merkitystä sillä, hallitseeko Grönlantia muodollisesti USA vai Tanska.

Siksi on oletettavaa, että Grönlannin kriisi ratkeaa toisen kuuluisan kommunistin Eric Hobsbawmin näkemyksellä keksityistä perinteistä, ja saari jää Tanskalle.

Lähestyessään tanskalaisia rosvoparonin otteilla Trump pitää keppiä kätensä ulottuvilla vain, koska se toimii kätevänä muistutuksena, että sotilaallinen ratkaisu on oikeutettu, jos saaren luonnonresurssit eivät ole kaupan.

Trump soveltaa machiavelliläistä hullun miehen strategiaa ja taktisen epävarmuuden lietsontaa. Niiden partituureissa kaaos ja riitasoinnut ovat keskeisiä instrumentteja, ja vastustajan tulee väistää, koska hulluille täytyy olla mieliksi. Siksi Trumpin oligarkit hekottelevat Air Force Onessa.

Trump esittää liittolaisilleen uhkavaatimuksia samalla tavoin Helsingin kaupungin asumisoikeusyhtiö Haso Oy, joka on osoittanut asukkaille 50–60 prosentin vastikekorotuksia, koska ne pelottavat ihmisiä ja vievät sekaisin aivan kaiken ollen myös oikeusjärjestyksen vastaisia. Trump lienee saanut oppinsa Hasolta.

Syttyykö nyt Grönlannin sota, jossa Venäjä ja Kiina aloittavat kilpapurjehduksen lumiselle saarelle?

Ei. Kiinan resurssit ovat sidotut jo Suomeen, jossa missikisavoittaja venytteli aikansa kuluksi naamaansa. Venäjän voimavarat puolestaan ovat kiinnitetyt denatsifikaatioon ja maansa epätoivoiseen puolustamiseen Ukrainan vihamieliseltä hyökkäykseltä...

Näin ollen USA:n kanssa kilpailevat suurvallat eivät voi mitään, mutta asiat ovat kuitenkin hyvin. Miksi?

Venäjälle syntyi arvovaltatappiota jo siinä, kun se menetti Venezuelassa yhden liittolaisensa. Yhdysvaltain isku Iranin ydinkoelaitoksiin puolestaan veti Venäjältä housut kinttuihin Lähi-idässä samoin kuin Bašar al-Assadin kukistuminen Syyriassa, jossa Venäjällä oli Välimeren-tukikohta.

Onko siis syytä olla huolissaan Grönlannista? – Ei ole, muutoin kuin lumen ja jään sulamisen vuoksi. Silloin on syytä olla huolissaan rannikkokaupungeista, kuten New Yorkista.

Jään alla piilevistä luonnonvaroista sovittaneen Trumpin junailemilla diileillä, ja alueen muodollinen ja poliittinen hallinta mitätöidään sivuseikaksi asiantuntijoiden Anderson & Hobsbawm oppien mukaisesti. Sillä tavalla päästään Yhdysvaltain ja Euroopan maiden kesken hedelmälliseen kapitalistiseen yhteistyöhön Grönlannin rikkauksien kolonialisoimiseksi.

Lopulta Suomen F-35-hävittäjä lentää lumisen Grönlannin yläpuolella suorittaen Naton ilmavalvontatehtävää ja osoittaen ”kyvykkyyksiä”, ja pilotti toteaa, että valtakunnassa kaikki hyvin eikä mitään havaittavaa ole. Näin ei tarvita Ellun kanoissa, Milttonilla, Kreabissa ja Tekirissä vaikuttavia kriisiviestinnän konsultteja selvittämään, että ”ratkaisussa painoivat osaamisalueen viestintäasiantuntemus” ja ”vahva strateginen kehittämisote”.

Isku Venezuelaan – Maailmanpolitiikkaa kuin Hollywoodista

Katselin vuodenvaihteen aikaan Harrison Fordin tähdittämän Jack Ryan -elokuvan Isku Kolumbiaan, joka perustuu Tom Clancyn samannimiseen kirjaan. Siinä Yhdysvaltain tiedustelupalvelu hoitaa Kolumbian huumekartellit omalla tyylillään.

Kansainvälinen politiikka on muuttunut Donald Trumpin toimesta entistä enemmän Hollywood-elokuvien ja TV-viihteen kaltaiseksi.

Mainio mies kylläkin tuo Trump, hän kun päätti iskeä Venezuelaan ja kyyditytti maan diktatorisen presidentin Nicolás Maduron New Yorkiin vastaamaan muun muassa ”huumeterrorismista” nostettuihin syytteisiin.

Kaappaus loukkaa muodollisesti valtiollista suvereniteettia ja saattaa olla ns. kansainvälisen oikeuden vastainen, mutta kansa Venezuelassa ja venezuelalaiset Suomessa ovat tyytyväisiä.

Syitä riittää. Kaiken oikeuden vastaisia ovat varmasti olleet Maduron tukema huumekauppa, vuosien 2015 ja 2024 vaalitulosten mitätöiminen, jatkaminen presidentinvirassa ilman mandaattia, lainsäädäntövallan siirtäminen parlamentilta korkeimmalle oikeudelle, tuhansien ihmisten murhat ja kidutukset sekä hänen pakolla ylläpitämänsä sosialismi.

Vallasta syöksemisessä on kyse diktaattorin syrjäyttämisestä, joka Immanuel Kantin Ikuiseen rauhaan -teoksen mukaan on yksi oikeutetun sodan peruste – puolustussodan käymisen ja suurempien väkivaltaisuuksien välttämisen ohella. YK:n peruskirja tosin hyväksyy filosofin perusteluista vain itsepuolustuksen aseellista hyökkäystä vastaan.

On huvittavaa havaita ja todistaa, millä tavoin Suomen vihervasemmisto erehtyi jälleen historian väärälle puolelle perätessään kansainvälisen oikeuden kirjaimellista noudattamista nyt, kun muu maailma iloitsee diktaattorin kaatamisesta. Olisi hauska tietää, itkisivätkö Minja Koskela (vas.) ja Oras Tynkkynen (vihr.) samat saunavedet myös Saddam Husseinin, Muammar Gaddafin ja Erich Honeckerin perään.

Maduron kaappaus kävi niin nopeasti ja helposti, että voi epäillä, oliko kyseessä lavastus: Venezuelan armeijan yhdessä Yhdysvaltain kanssa junailema tilaustyö.

Sen sijaan ei ole epäilystäkään, etteivät Trumpin kiikarissa kimaltele Venezuelan öljyvarat, joiden sanotaan olevan maailman suurimmat muodostaessaan noin 17 prosenttia maailman varannoista.

Siihen verrattuna huumekaupan torjuminen ja demokratian puolustaminen saattavat olla verukkeita, mutta eivät merkityksettömiä. Eikö muka huumeongelma ole kärjistynyt myös Suomen kaduilla esimerkiksi alfa-PVP:n myötä, josta lehdistö on meuhkannut kuuluvasti? Ja nyt etenkin Ylen ja Helsingin Sanomien kehitysmaapoliittisesti motivoituneet mediat syyttävät Trumpia huumeongelman liioittelusta!

Venezuelan kansa istuu luonnonrikkauksien päällä mutta joutuu elämään Kuuban kurjuutta vastaavassa sosialismissa. Venezuelan öljyvarojen vapauttamisella ja käytön tehostamisella voisi olla käänteentekevä vaikutus maan talouteen ja maailmanmarkkinahintoihin. Jos Yhdysvallat onnistuisi rakentamaan Venezuelan rappeutuneen öljyinfrastruktuurin ajan tasalle, se voisi auttaa myös Eurooppaa irtautumaan Venäjä-riippuvuudesta.

Mitä kansainvälispoliittista merkitystä Maduron syrjäyttämisellä voi olla?

Tapaus indikoi Yhdysvaltain siirtyneen (Venäjän ohella) entistä selvemmin tuohon paljon paheksuttuun reaalipolitiikkaan, jonka mukaisesti asioita ratkotaan voimalla ja väkivallalla sääntöjen ja sopimusten sijaan. Kansainvälinen maailma ei ole oikeusvaltio, koska siltä puuttuu fundamentti, ja siksi myös kansainvälisen oikeuden rikkomukset ovat relatiivisia – kansanmurhia ja joukkotuhoja lukuunottamatta.

Kaappaus kertoo Venäjälle ja Iranille, että Yhdysvallat tekee halutessaan lopun Venäjän vasallivaltioista kotinurkillaan.

Operaation taustalla hyödynnettiin Venäjän ulkopolitiikassaan soveltamaa tu quoque -argumenttia (”sinä myös”) ja siihen liittyvää peilailua, jonka mukaisesti Venäjä on katsonut voivansa möyriä lähialueillaan oman käden oikeudella, kun Nato teki entisessä Jugoslaviassa samaa. Nyt Trump puolestaan peilasi Venäjän modus operandia, aivan niin kuin hän on tehnyt myös tavoitellessaan Panaman kanavan palauttamista Yhdysvaltain hallintaan ja Grönlannin ja Kanadan liittämistä Yhdysvaltoihin.

Tämä kaikki kertoo niin sanotun Monroen opin henkiin herättämisestä. Yhdysvaltain entisen presidentin James Monroen vuonna 1823 julkaisema ja ulkoministeri John Quincy Adamsin kirjoittama doktriini määritteli Amerikan valtiot kuuluvaksi Yhdysvaltain geopoliittiseen vaikutusvaltaan ja vapaiksi eurooppalaisesta siirtomaapolitiikasta. Trumpin käsittelyssä tuosta opista on korostunut alueellisen dominanssin ohella myös Yhdysvaltain oma isolaatio.

Yhdysvallat on silloin tällöin suorittanut tai tukenut vallankeikauksia eri puolilla maailmaa ja lähettänyt helikoptereilla hämähäkkimiehiä katoille ja seinänvierustoille. Aina operaatiot eivät ole menneet nappiin, ja yksi epäonnistuneista oli Jimmy Carterin määräämä panttivankien vapauttaminen Iranista vuonna 1980. Se oli eräs syy Carterin sittemmin kärsimään vaalitappioon.

Onnistuneen iskun Yhdysvallat teki George H. W. Bushin aikana Panamaan ja kuljettamalla maan diktaattorin Manuel Noriegan Yhdysvaltoihin, jossa hänelle langetettiin 40 vuoden vankeustuomio muun muassa huumekauppaan liittyvistä rikoksista. Maduron kaappaus oli kuin kopio tuosta vuoden 1989 iskusta.

On vaikea arvioida, miten Trumpin julistama tavoite vallan siirtämiseksi ja vapaiden vaalien järjestämiseksi Venezuelassa onnistuu, mutta edellytykset ovat olemassa, sillä tahtotila maassa on vallanvaihdon puolella.

Kukapa ei muistaisi, että myös Nobelin rauhanpalkinto myönnettiin viime vuoden lopulla venezuelalaiselle toisinajattelijalle María Corina Machadolle. Hänellä olisi nyt syytä kiittää palkinnon kilpahakijaa Donald Trumpia hyväkseen tekemästä työstä.

Venäjälle Trumpin omaksuma maailmanpoliisin rooli muistuttaa, että kukaan ei ole Yhdysvaltain vaikutukselta suojassa, ja Valkoisen talon määräyksillä voidaan kaappailla silmää miellyttämättömiä presidenttejä, joilla ei ole mukiin meneviä näkemyksiä.

Zelenskyin ja Stubbinkin kannattaa siis valita solmionsa oikein –  ja varmasti myös Putinin!

Kreml todennäköisesti käyttää Trumpin toimia eräänä verukkeena sille, miksi Venäjällä olisi vastavuoroinen oikeus turvata asemiaan Ukrainassa ja muilla rajamaillaan.

Erona on, että Yhdysvallat on turvannut demokratiaa ja kumonnut diktatuureja, kun taas Venäjä ja sen edeltäjä Neuvostoliitto ovat kumonneet demokratioita ja pönkittäneet diktatuureja niin Euroopassa, Syyriassa ja Iranissa kuin Afrikan, Keski- ja Etelä-Amerikan banaanitasavalloissa sekä Kauko-Idän takapajuloissa.

Ainoastaan Venäjällä ei ole syytä olla huolissaan vaikutusvaltansa vähenemisestä Keski- ja Etelä-Amerikassa. Myös Kiina joutuu tarkemmin pohtimaan, onko oikein laskuttaa satojatuhansia euroja esimerkiksi Panaman kanavan läpikulusta holding-yhtiöidensä kautta.

Saa nähdä, milloin Trump aloittaa paidanpesun yli 60 vuotta kauppasaarretussa Kuubassa tai sosialistidiktaattori Daniel Ortegan hallitsemassa Nicaraguassa, joka oli kivenä Yhdysvaltain kengässä jo Ronald Reaganin aikana samaan tapaan kuin Chile Richard Nixonin ja Salvador Allenden aikana (aiheesta täällä).

Kunpa Trump olisi kaapannut Alaskassa vierailleen Vladimir Putinin mustaan autoonsa ja vienyt myös hänet ”New Yorkissa tuomittavaksi”.

Tunnetusti Trump itse on ollut New Yorkissa tuomittavana, tosin ajojahdin tuloksena ja huonolla syyttäjämenestyksellä, ja vaikuttavimman tuomion asiassa antoi Yhdysvaltain kansa palauttamalla hänet presidentiksi.

Suomen poliittisella johdolla ei ole eräistä vaateista huolimatta velvollisuutta Trumpin toimien moraaliseen tuomitsemiseen. Kaiken yläpuolella tässä asiassa tulee olla tietenkin Venezuelan kansan oma suvereniteetti.

Onko sitten diktaattorin kaatamisessa mitään huonoa? On toki, mutta se ei liity mitenkään öljyahneuteen.

Ilman Trumpin toimenpiteitä voitaisiin väittää, että Venezuela pitää maailman tyytyväisenä, koska sieltä tulee suuri määrä kokaiinia ja amatööripornoa. 

---

Päivitys 16.1.2026: Macho-nainen María Corina Machado pelasi oikein ja luovutti Nobel-mitalinsa Trumpille kiitokseksi diktaattorin syrjäyttämisestä. Machado pohjusti sovittelevuudellaan hyvät asemat uudeksi presidentiksi, sillä hän voitti taakseen Yhdysvaltain ulkopoliittisen tuen ja sanoi maansa irti Venezuelan ja Venäjän välisestä ”strategisesta kumppanuudesta” ja ”turvallisuusyhteistyöstä”.

Tulkoon voitto barbaarien pahuudesta

Katselin joulun aikaan Terence Malickin ohjaaman elokuvan Veteen piirretty viiva, joka perustuu James Jonesin romaaniin. Omassa alleviivaamattomassa pasifismissaan se saattaa olla yksi kaikkien aikojen parhaista sotaelokuvista yhdessä Christopher Nolanin Dunkirkin, Wolfgang Petersenin Das Bootin ja Rauni Mollbergin Tuntemattoman sotilaan kanssa. Kaikkia leimaa realismi ja aiheettoman sotaromantiikan poissaolo.

Veteen piirretyn viivan kertoja kyselee toistuvasti ja retorisesti, mikä ihmiskuntaan meni, kun maailmassa vallitsee häikäilemätön pahuus, myös keskellä kauneutta ja muutoin paratiisimaisia olosuhteita.

Kyseessä on eräänlainen esiteoreettinen pohdiskelu, joka voitaisiin nopeasti tuomita naiiviksi.

Kyyninen vastaus onkin, että ihmisten elämä koostuu lajinsäilytysstrategisesta kamppailusta, johon liittyy kilpailua luonnonvaroista ja elämän edellytyksistä.

Muutamat 1800-luvun ajattelijat vastasivat tuohon darvinistiseen näkemykseen, että ihmisten selviytymistä edistää paremmin yhteistoiminta kuin taistelu, ja eräs heistä oli venäläinen Pjotr Kropotkin. Mietiskelevä venäläinen filosofia tosin tuhottiin myöhemmin kommunismin toimesta, ja sen yli on ajettu myös nykystalinismin jyrällä, kuten kaikki ovat voineet huomata.

Mikä sitten neuvoksi ihmiskunnan tai ainakin sen yhden osan surkeaan tilaan? Naturalismi on moraalisesti huonoa oppia, sillä sillä ei ole moraalia ollenkaan. Vaihtoehdottomana ja todeksi oletettuna opinkappaleena se oikeuttaa mielivallan ja taannuttaa ihmisen petoeläimeksi. Elämällä ei ole sen mukaan muuta tarkoitusta kuin pitää itseään yllä. Väkivallan ja tappamisen oikeuttaa siis naturalistinen lajinsäilytysideologia, joka voi johtaa myös lajin tuhoutumiseen.

Tämä näkyy eräissä nykyajan poliittisissa asenteissa. Voidaan esimerkiksi kysyä, miksi sääntöpohjainen maailmanjärjestys on kaltevalla pinnalla ja häviää niin sanotulle reaalipolitiikalle, joka nojaa valtaan, voimaan ja väkivaltaan.

Saksalaisen oikeusfilosofin Carl Schmittin selitys on, että mikään sääntö, sopimus tai laki ei voi olla itse itsensä perusta, sillä säännöt, sopimukset ja lait tulevat niiden itsensä ulkopuolelta, moraalisesta tyhjiöstä, jota sanotaan poliittisen vallan käyttämiseksi. Sen takana puolestaan on edunvalvontaa, painostusta, taloudellista ja mielipidevaltaa sekä aseita ja rahaa. Yhtä kaikki, sen perusta on relatiivinen.

Tästä johtuu, että myös valtioiden kesken vallitsee kansainvälisoikeudellinen perustattomuus. Asiaa on analysoinut muiden muassa Harvardin yliopiston oikeustieteen professori David W. Kennedy. Suvereenien valtioiden suvereniteetti tarkoittaa juuri sitä, että ne voivat vapaasti ja riippumattomasti sitoutua tai olla sitoutumatta kansainvälisiin sopimuksiin ja säädöksiin. Kansainvälisellä oikeudenkäytöllä ei ole viimekätistä perustaa.

Näin ollen kantilainen näkemys, jonka mukaan sääntöjä pitäisi noudattaa niiden itsensä vuoksi, jää tappiolle. Käsitys moraalilain itseisarvoisuudesta kiertyy sitä paitsi kehälle, ja Immanuel Kant muotoilikin näkemyksensä sääntöpohjaisuudesta lähinnä sen ajatuksensa ympärille, että moraalilailla pitää olettaa olevan itseisarvon, jotta moraali ylipäänsä olisi mahdollista.

Kyse on viime kädessä idealismin ja realismin välisestä kamppailusta. Niiden ristiriita näkyy esimerkiksi Alexander Stubbin puheissa ”arvopohjaisesta realismista”. Nykymaailmassa realismia näyttäisi olevan naturalistinen kamppailu eloonjäämisestä. Ukrainan kohdalla Venäjän harjoittama raaka naturalismi näyttää tuottaneen suorastaan eksistentiaalisen kriisin. Miten tähän reaalipoliittiseen sodan todellisuuteen voitaisiin yhdistää arvopohjaisuus, joka kuulostaa lähinnä katteettomalta idealismilta?

Nopea vastaus on: ei mitenkään. Arvopohjainen ajattelu vaikuttaa aina häviävän reaalipoliittiselle vallan ja voiman käyttämiselle.

Ainoan tien moraalisesta umpikujasta tarjoaa voluntarismi, eli näkemys ihmisen tahdon määräävästä asemasta toiminnan tuottajana.

Kyse on lopultakin siitä, mitä me tahdomme ja miten tahdollamme muokkaamme maailmaa.

Aristoteelinen filosofi Tuomas Akvinolainen piti järjellisen toiminnan ensimmäisenä periaatteena lausetta ”bonum est faciendum et prosequendum, et malum est vitandum”, toisin sanoen ”hyvää on tehtävä ja edistettävä ja pahaa vältettävä”.

Ongelma kiertyy perustavanlaatuiseksi kysymykseksi hyvän ja pahan erosta ja perustelut älyllisiksi väittämiksi, jotka ohjaavat järjellisiin päämääriin.

Sama ajattelutapa oli ominaista myös Kantin velvollisuusetiikalle. Sen mukaan ainoa hyvä asia maailmassa on hyvä tahto (gute Wille), jota pitää ohjata kategorisen velvoittavan moraalilain mukaan niin, että yksilöiden jokainen teko voisi periaatteessa muodostua yleiseksi kaikkia ohjaavaksi käyttäytymismuodoksi. Ajatus on läheinen kristilliselle kultaisen säännön etiikalle, joka kehottaa kohtelemaan toisia ihmisiä niin kuin toivoisi itseään kohdeltavan.

Kantin ajattelu ei toisaalta ole pragmatiikkaa, jonka mukaan tekojen merkitystä arvioitaisiin sen seurausten mukaan, vaan puhdasta idealismia, jonka mukaan vain hyvällä tahdolla tehty teko on arvokas.

Kantin päämäärät, kuten yleinen hyväntahtoisuus, velvollisuusetiikka, kategorinen imperatiivi, näkemys ihmisyydestä päämääränä sinänsä ja rationaalinen vapaus toimia järjen mukaan itsenäisesti mielihaluista ja ulkoisista pakoista riippumattomana, ovat yleviä ja ihailtavia. Mutta ukkoparka meni lopulta niin sekaisin, että hän myönsi moraalilain olevan perimmältään yhtä käsittämätön ja perusteita vailla ”kuin on tähtitaivas yläpuolellamme”, ja siten hän sotkeutui omaan ajatteluunsa kuin kukko rohtimiin.

Idealismi on sikäli vaarallista, että maailmassa on saatu aikaan myös paljon kärsimystä ”hyvän” tekemisen varjolla ja vapauden mission kautta. Hyvän käsite kun on kovin laaja ja sisältä valaisematon.

Vaikuttaa, että nykypäivänä elämme konkreettisesti juuri tuossa idealismin ja realismin välisessä ristivedossa, eikä vellonnasta ole tulla loppua.

Vaikuttaa, että etevimmätkin poliittiset liiderit ovat tonttumaisia hobitteja, jotka kiiruhtavat hihat palaen tekemään tihutöitä siellä ja täällä sekä aiheuttamaan vahinkoa kanssaihmisille.

Ihmiskunta käyttää teknistä etevyyttään militaristiseen varusteluun, joka perustuu aggressiivisuuteen, vainoharhaisuuteen, pelkoon ja epäluuloisuuteen ja ne puolestaan suuruudenhullujen poliitikkojen kyvyttömyyteen ymmärtää omaa psyykkistä tilaansa.

Idealistisen sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen ja arvopohjaisen realismin puolesta puhuu yksi seikka: se antaa ihmisille toivoa.

Siksi on juurittava pois hulluutta signaloiva toiminta. Sen tunnistaminen ei ole ylivoimaista eikä vaikeaa.

On pantava pois kaikkinainen kärsimystä tuottava valta, väkivalta, ryöstely ja panettelu.

On kumottava valhe ja erehdyttäminen, propaganda ja harhapoluille ohjaaminen, sillä ne ovat kaiken vallan ja väkivallan alku ja juuri.

On annettava oikeuden säilän heilahtaa siellä, missä ihmisiä ahdistavat epätoivo, voimattomuus ja uskalluksen puute ja missä ihmisiä haavoittaa heidän äänensä tukahduttaminen.

On noustava vastarintaan julkista valhetta, kollektiivisia petoksia ja kansakuntien laajuisia rikoksia vastaan sekä revittävä alas kiskonnan, riiston ja ihmisten yhteyksiä estävän divide et impera -politiikan kulissit.

On osoitettava vallalla ja vääryydellä hallitsevien pehtoorien rikokset ja laitettava heidät tuomioiden alle sekä osoitettava heille velvollisuusetiikan perusteet.

On raastettava alas pahuuden, ahneuden ja itsekkyyden salusiinit ja rullakardiinit ja paljastettava kulissivallanpitäjien alastomuus.

On uskallettava, on toivottava, on tehtävä, ja on luotettava.

Tulkoon kuolema vääryydellä hallitseville viranomaisille ja kansoja piinaaville poliitikoille.

Nujittakoon hengiltä valheen käärme, palakoon petoksen lierot Helvetin tulessa ja annettakoon jäänteensä sikojen poljettaviksi.

Tulkoon tästä vuodesta toivon, luottamuksen ja vapautuksen vuosi.

Tulkoon rakkaus, tulkoon voitto pikkusieluisesta typeryydestä, saatettakoon naurunalaiseksi kaikenlaisten tuhattaiturien matalamielisyys ja perittäköön riemullinen vapautus pölkkypäiden ja barbaarien pahuudesta, omahyväisyydestä ja öykkärimäisyydestä.

Peace – piece by piece, please

Ukrainan rauhanväännössä on käynnissä todellinen piispliis.

Radiohiljaisuus pitää, mutta valoa näkyy junan etuikkunasta, eikä se tule nyt lähestyvästä junasta, vaan pakenevasta.

Medioiden meediona rohkenen ennustaa, että Euroopalla on edessään loistava tulevaisuus.

Mistä minä sen tiedän?

Siitä, että kaikilla osapuolilla on suuret motiivit saada sota taukoamaan.

Intressit sodasta irtautumiseksi ovat sen osapuolilla valtavat, vaikka eivät sitä taktisista syistä myönnäkään.

Kyse ei ole vain Ukrainan itsenäisyydestä, itsemääräämisoikeudesta, täysivaltaisuudesta, alueellisesta koskemattomuudesta, mahdollisista alueluovutuksista, rajoista, rauhanturvaamisesta ja turvatakuista vaan face workista: kasvotyöstä.

Sekä Ukrainan että Venäjän johdon pitää ilmeensä säilyttäen markkinoida huono sota ”voitettuna” omille kansalaisilleen. Siinä on rauhanpuurtajille tekemistä yhtä paljon kuin sotimisessa sinänsä.

Sodan ratkaisutaistelut käydään neuvottelupöydissä aina silloin kuin niitä ei käydä rintamilla.

Tämä sota ei ratkea ratkaisutaisteluissa rintamilla, joten rauhakaan ei tule antautumalla.

Sanoin jo Venäjän laajamittaisen hyökkäyksen alettua 2022, että sellaista kansaa, joka päättäväisesti laittaa vastaan, ei voitaisi lopultakaan hallita, joten sota tulisi epäonnistumaan, vaikka läpimurto saavutettaisiin. Venäjällä ei ollut alun alkaen mitään voitettavaa.

Olen eri mieltä kuin eräät valtioviisaat siitä, pitäisikö rauhanprosessiin liittää Ukrainan EU-jäsenhakemuksen käsittely ja hyväksyminen sekä NATO-jäsenyyden edistäminen. Perusteluni esitin täällä.

Lyhyt vastaus on, että kumpaakaan asiaa ei voida käsitellä, koska ei ole tietoa, missä Ukrainan rajat lopulta kulkisivat, jäsenyyskriteertit eivät täyty eikä NATO voi hyväksyä jäseneksi konfliktissa olevia maita joutumatta konfliktin osapuoleksi.

En pidä menestymiskelpoisena myöskään Hannu Himasen näkemystä, että alueluovutusten välttämiseksi rauhanprosessi typistettäisiin tulitaukoon, aselepoon tai välirauhaan, toisin sanoen taistelujen lopettamiseen nykyiselle rintamalinjalle, jolloin Venäjän valtaamat alueet jätettäisiin harmaalle vyöhykkeelle, vailla kansainvälistä tunnustamista olevaksi alueeksi.

Tällainen kompromissimainen ja diplomaattinen välirauha olisi hauras ja diffuusi ja ainoastaan uudistaisi Minskin sopimuksissa 2014 ja 2015 pedatun tilanteen, jossa Krim ja osia Donbasin alueesta jäivät Venäjän haltuun.

Paras tapa varmistaa Ukrainan suvereniteetti ja mahdollisuudet hakea EU:n ja NATOn jäseneksi tulevaisuudessa on piirtää karttoihin selvät valtiolliset rajat ja sementoida ne juoksuhautoihin ja bunkkereihin. Muussa tapauksessa sota jatkuu Venäjän jatkaessa Ukrainan syömistä piece by piece.

 

Miksi sääntöpohjaisuus häviää reaalipolitiikalle?

Jos pitää valita alueluovutusten ja itsemääräämisoikeuden välillä, kannattaa säilyttää täysi valtiollinen itsemääräämisoikeus, sillä Ukrainasta ei pidä tulla Suomen vuoden 1944 välirauhansopimuksen peiliä valvontakomissioineen, jota seurasivat YYA-sopimus, Pariisin rauhansopimuksen aserajoitukset ja valtiollisen itsemääräämisoikeutemme tallominen.

Harmillista alueluovutusten hyväksymisessä olisi kylläkin niiden ennakkotapauksellinen luonne, jolla luovutukset voisivat rohkaista rajojen muutoksiin sodalla myös jatkossa.

Esimerkin ennakolta vaikuttava voima ei olisi kuitenkaan kovin vahva, sillä kaikkihan tietävät, että rajoja muutetaan joka tapauksessa nimenomaan sodilla. Niin on ollut aiemmin, ja niin on todennäköisesti myös jatkossa.

Niin sanottu sääntöpohjaisuus häviää reaalipolitiikalle aina juuri siksi, että sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen säännöt tulevat reaalipolitiikasta, josta ne sanellaan vallalla ja voimalla. Tämä taitaa olla yllätys jopa tasavallan presidentille. 

Vaikka sääntöpohjaisuuden tueksi laitettaisiin ”arvopohjainen realismi”, sekin häviää voimaan perustuvalle reaalipolitiikalle, sillä arvot eivät ole koskaan reaalisia vaan metafyysisiä ideaaleja. Tämä tiedetään Hyvistä, pahoista ja rumista, jossa Clint Eastwood lausahti haudankaivajalle, että ”ihmisiä on kahdenlaisia: niitä, jotka kaivavat, ja niitä, joilla on ladatut aseet.”

Mitään Ukraina ei menettäisi, vaikka se pelaisi ”myönnytyksenä” neuvottelupöydässä EU- ja NATO-korttinsa pois, koska maa ei todellisuudessa ole EU- eikä NATO-kelpoinen. EU-kelpoista Ukrainassa on vain sen tunkkainen korruptoituneisuus (joka yhdistää maata tasavertaisesti myös Venäjään). 

Eräässä vaihtoehdossa länsimaat voisivat Ukrainaa tukiessaan astua kaikkien kompromissien yli ja vaatia Venäjää vetäytymään valtaamiltaan alueilta rauhan ehtona, tai muuten sota jatkuu. Voitaisiin myös tarjota porkkanaa Venäjän kansalle sekä kaiuttaa moskovalaisille, että saatte Ikean ja Coca-Colan takaisin, jos ja vain jos tarjoatte Putinille ja hänen esikunnalleen kyydin Haagiin.

 

Miten Ukrainan ja Venäjän sodassa käy Suomelle?

Ukrainan sota on paradoksaalisesti taannut rauhantilan jatkumisen rajoillamme. Runoilijan sanoin: ”On meidän rannoillamme rauhallista ja turvaisa on rinne tunturin.”

Venäjän solttujen paluu varuskuntiin ei välttämättä pahenna Suomen tilannetta, vaikka uhka siirtyy lähemmäksi.

Ei Kremlissäkään niin hulluja olla, että sieltä uutta sotaa avattaisiin lännen suuntaan, kun divisioonat saivat köniinsä Ukrainassa, ja Venäjän hasardinen hyökkäyssota epäonnistui kaikissa mahdollisissa merkityksissä vieden Venäjän maineen vuosikymmeniksi.

Venäjä ei käännä kanuunoitaan Suomeen, mutta Kaukasian maihin mahdollisesti kyllä. Suomessa ei ole mitään voitettavaa, ja lähin riskikeskittymä on Itämeri, jonne Ukrainan sota voi laajentua, jos Venäjä kokee öljykuljetuksensa ja rahahanansa vaarantuvan.

Itämeri voi jatkossakin olla – jos ei aseellisen sotilaallisen yhteenoton foorumi – niin muunlaisen sotilaallisen toiminnan, kuten hybridioperaatioiden, sabotaasien ja GPS-häirinnän kohde.

Venäjä ei lähde ylittämään Saimaan kanavaa eikä Saimaata, koska panssarit vajoaisivat sinne.

Ukrainan loppuun käyty sota todennäköisesti takaa rauhan pitkäksi ajaksi.

Miten sitten Suomessa muuten menee?

Alexander Stubbista poiketen en usko, että suomalaiset tarvitsevat siedätystä huonoon rauhaan. Kadunmiehet ovat oivaltaneet jo ajat sitten, ettei Ukrainasta mitään hyvää tulosta tule.

Konfliktin lauettua moni asia taloudessa lähtee nousuun myös ilman Venäjän hiilivetyjä ja muita höyryjä.

Rakennusteollisuus elpyy, vienti lähtee vetämään, suomalaisten pankkivarat alkavat liikkua, päiväkävelyllä olevat ihmiset poikkeilevat jälleen asuntojen myyntiesittelyihin, ja kiinteistöjen arvot vahvistuvat.

Näin käy, koska tätä on odotettu ja siihen on varauduttu, ja kysyntäkuolio jonakin päivänä purkautuu. Koska sen on pakko.

On loogista olla optimistinen.

Pessimismi yleensäkin on epäloogista jo siksi, että se ei ainakaan asioita paranna, ja surkeat arviot usein vahvistavat itseään.

Optimismiin on aihetta myös sen vuoksi, että pohja on jo saavutettu, ja alemmas ei kovallakaan työllä pääse myöskään Suomen valtion velkaannuttamisessa.

Ainoa suunta on ylöspäin.

Infrastruktuurimme ja tuotantokoneistomme on sentään ehjää, toisin kuin Ukrainassa.

Hillitsen positiivisia puheitani vain sen verran, että samalla kun nippuside nimeltä Venäjä väistyy puristamasta EU-maita yhteen, myös EU:n sisäinen harmonian havina katoaa, ja euroalueen suuret ongelmat pullahtavat jälleen esiin.

Yhteisen sävelen löytyminen euromaiden ja EU:n sisällä jää vain hetkelliseksi, ja kuvitteellinen yhtenäisyys alkaa rakoilla heti, kun ryhmäkoheesio sulaa pois yhteisen vihollisen taantuessa taka-alalle, ja Euroopan maat päätyvät jälleen tukkanuottasille keskenään.

 

Aiheesta aiemmin

Krokotiilin kanssa ei voi tehdä sopimuksia 

Ukrainan paikka ei ole EU:ssa eikä NATOssa – Miksi?

Kannattaako sotarikollisten kanssa tehdä sopimuksia?

Mustepatruunakauppiaiden neuvottelutaidoilla ei tule rauhantilaa

Woke-aktivismin kylmä tuuli – missi missattiin pöyristymisturbulenssissa

Feministinen liike on perinteisesti moittinut missikilpailuja naisten esineellistämisestä ja kauneuskäsitysten kaavamaisuudesta, jonka vuoksi niissä ei ole liioin ajateltu kehopositiivisesti.

Miss Suomi joka tapauksessa valitaan äänestyksen tuloksena, ja osallistujat ovat samalla viivalla, joten siinä mielessä kilpailu on demokratian, tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden hedelmä.

Nyt kuitenkin tapahtuman järjestäjiltä meni ”kuppi nurin”, kun Miss Suomeksi valittu kosovolaistaustainen Sarah Dzafce oli mennyt esiintymään Jodel-viestipalvelun valokuvassa (joidenkin mielestä) sopimattomalla tavalla, jota luonnehdittiin ”rasistiseksi” ja ”sinofobiseksi”. Missi oli vetänyt valokuvassa silmänsä vinoon, ja ystävänsä oli julkaissut kuvan sen enempää ajattelematta verkossa.

Woke-aktivistien kylmä tuuli pyyhkäisi hetkessä yli sosiaalisen median, lehdistön ja television pääuutislähetysten, ja pian missiltä oli riistetty hänen tiaransa ja tittelinsä, ja kumpainenkin oli luovutettu ”parhaan hävinneen” eli ensimmäisen niin sanotun perintöprinsessan haltuun.

Näin tuli ikään kuin tahattomasti vahvistettua missikisafinaalien viiltävä vaatimus: lopussa voittajan täytyy itkeä ja perintöprinsessojen hymyillä, horjahdellen ja vaivautuneesti ehkä, mutta kuitenkin.

Medioiden mukaan Miss Suomi nyt noin vain ”menetti” kruununsa. Siis ihan ilman, että kukaan teki mitään.

Hullunkurista asiassa on, että rasismisyytöksellä kauneuskuningattaren roolista syöstiin sukujuuriltaan maahanmuuttajataustainen Miss Suomi, ihminen poltettiin tunteiden roviolla, ja kruunu luovutettiin tyypitellysti suomalaisen blondin haltuun.

Voi elämän käsi noita mielensä pahoittajien makutuomioita ja neronleimauksia!

 

Mediat tekaisivat mainekohun tyhjästä 

Tapaus sinänsä ei olisi kommentoimisen arvoinen, mutta sellaiseksi sen teki valtavirtamedian suurentelu.

Tiedostavaisten mankelin läpi jyrätty ex-missi tilitti asiaa Iltalehdessä näin:

”Olin ystäväni kanssa ravintolassa syömässä ja minulla oli silloin voimakas päänsärky ja kipua silmässä. Nojasin pöytään, hieroin ohimoita ja venytin silmiä, koska se helpotti painetta.”

Missin mukaan hänen ystävänsä oli pitänyt ilmettä hassuna ja halunnut ottaa kuvan. Ja:

”Hymyilin kameraan ja hän kirjoitti siihen oman tekstinsä. Se teksti ei ole minun kirjoittama eikä liity millään tavalla mun tarkoitukseen. Kuva oli tarkoitettu vain läheisille kavereille, ei jaettavaksi laajemmalle.”

Mitään suurta viisautta kyseiseen bimboiluun ei tietenkään sisälly, mutta vielä vähemmän sitä voi löytää asiasta pahastuneiden reaktioista.

Keskiajan tiedostavaiset polttivat pahasilmäiset naiset roviolla.

Sellaista mieltä, jota kyseisenlainen ilveily voi loukata, ei voi mitenkään parantaa.

Samaa voi sanoa niistä ”kriisiviestinnän asiantuntijoina” esiintyvistä moraalipastoreista, jotka arvioivat asiaa pragmaattisesti maineenhallinnan, hyödyllisyyden ja haitallisuuden viitekehyksessä – eivät oikeudenmukaisuuden kannalta.

Taas kerran annettiin vastaanottajapäädyn määrätä viestin lähettäjän tarkoittamista merkityksistä. Tyhmimmänkin ”kehonkielen asiantuntijan” pitäisi ymmärtää, että vastaanottajien vulgaareista tulkintavapauksista huolimatta ei ole vastaanottajien eikä viestin välittäjien tehtävä päättää siitä, mitä viestin tai eleen lähettäjä tarkoittaa. Viestin merkityksestä päättää sen tuottaja, joten tarkoitusperiä kannattaisi kysellä sieltä. Symbolisesta interaktionismista (eräs vuorovaikutusteoria) tohtoriksi väitelleenä voin sanoa, että tämä on kaiken viestinnän idea.

Yleisradion juttuun ”kriisiviestinnän asiantuntijaksi” haalitun Harri Saukkomaan päähän ei ole ilmeisesti putkahtanut, kuinka vaarallista on sananvapauden ja yhteiskunnallisen totuuden tavoittelun kannalta se, että ihmisten asemia ja maineita tuhotaan ideologista alkuperää olevilla lyttäyksillä ja painostuksella.

Ne ovat jokapäiväistytyään muodostuneet uhkiksi kaikille ihmisille ja johtavat ennen pitkää kansalaiset sellaiseen työelämän mielipidevankeuteen, jossa jokainen pakotetaan olemaan sanomatta ja tekemättä mitään vähänkään jonkun toisen mielestä epäsoveliasta.

Rasismisyytöksistä on tullut tai tehty tarkoitushakuisen kiusaamisen muoto, ja siihen myös kohun nostaneet mediat ja niiden taustalla strippaavat maineenhallinnan eli ammattimaisen valehtelun konsulttitoimistot ilmeisesti tähtäävät. 

On hyvä muistaa, että maine koostuu siitä, mitä toiset ihmiset olettavat sinusta, kun taas luonne ja muut olemuspiirteet määrittävät sen, mitä todella olet. 

Muutamat tosikot ovat väittäneet, että ilveily ei kuulu nyky-yhteiskuntaan. Siitä, mikä kuuluu yhteiskuntaan, ei varmasti pidä kenenkään akateemisen jumalattaren päättää.

Näenkin asian täysin toisin päin kuin nuo hopeinen sädekehä päänsä päällä itseään hyvesignaloivat ja viestejä punaliputtavat moraalinvartijat, jotka omalla ahdasmielisyydellään saattavat itsensä outoon valoon.

Eettis-paatoksellinen moraalijylinä, jonka mukaan ”emme hyväksy minkäänlaista epäasiallista käytöstä, häirintää emmekä rasismia”, on mielivaltaisella tavalla arvaamatonta. Minkäänlaisen häirinnän totaalikielto tekee mahdottomaksi muun muassa tieteellisen työn ja seksuaalisen käyttäytymisen, sillä kaikki toisten ihmisten lähestyminen edellyttää jonkinlaista häirintää. Niitä pitäisi suvaita vähintäänkin ansaitakseen oikeutuksen itse samaan, tai muutoin vapauden sfääri käy olennaisesti kapoisemmaksi.

 

Huumoritoleranssi osoittaisi yhteiskunnallista luottamusta

Yhteiskunta on monella tavoin sairas ja kipuileva juuri siksi, että woke-aktivistinen liikehdintä on omalla hyökkäävyydellään sulattanut pois huumorin, luottamuksen ja kyvyn ymmärtää kognitiivista ja semanttista moniselitteisyyttä ja moniarvoisuutta.

Vitsillä on yhteys alitajuntaan, ja huumori laukaisee ja auttaa käsittelemään yhteiskunnallisia konflikteja. Mitä paremmin vitsejä siedetään, sitä terveemmällä pohjalla yhteiselämä on, kun luottamus vallitsee kaikesta huolimatta.

Woke-sakin pahantahtoisuuden ja ymmärtämättömyyden vuoksi huumorilla ei ole enää samaa tervehdyttävää, sovittelevaa ja suhteellisuudentajuisuutta ilmentävää vaikutusta kuin Speden komedian aikoina. Eräs Monty Python -koomikko sanoi yhteiskuntakriittisyyden vaikeutuvan, kun ”political correctness is killing comedy”.

Laajemmin ottaen ”rasismista” länkytteleminen kertoo yhteiskunnallisen epäluottamuksen ja ylisensitiivisyyden lisääntymisestä.

Kyky sietää huumoria osoittaisi keskinäistä luottamusta ja kertoisi ihmisten suhteellisuudentajun olevan kunnossa. Nyt näin ei enää ole, ja sen merkiksi noin 20–25 prosenttia suomalaisnuorista kärsii mielenterveyden häiriöistä. Tilannetta voi selittää tiedostavaisten lietsoma ilmastoahdistuksen, etnislähtöisen identiteettipolitiikan, differentaatio- ja klusteroitumisvaateiden sekä sukupuolihämmennyksen pumppaaminen alaikäisiin.

Tervejärkiset ihmiset pakotetaan sipsuttelemaan varpaisillaan, ikään kuin alla olisi räjähtävä miinakenttä. Rasismisyytös puolestaan on sellainen liukumiina, johon voi astua vahingossa ja tarkoituksetta, aivan niin kuin nyt tuolle Sarah Dzafce -paralle kävi tai tehtiin. Katumuksellaan hän ei tule ilmaisseeksi pelkkää itsehillintää vaan myös perusteetonta alistumista tilanteessa, jossa lehdistö toteaa hänen uransa (siis koko maineensa ja elämänsä) olevan laitettu silppurista läpi.

Minun käy sääliksi maahanmuuttajataustaista ihmistä, joka saa osakseen piilovihamielisen rasistisen kohtelun, jota harjoitetaan kierosti ja aitoa orwellilaista dialektiikkaa harjoittaen rasismisyytösten varjolla!

 

Kauneudesta kauhuun, sananvapaus silppuriin 

Kyseinen case on tietenkin vain irrallinen tapaus ja jäävuoren huippu, mutta sen yleisviesti yhteiskunnastamme on selkeä, niin kuin Miss Suomen tiara on kristallinkirkasta muovia.

Rasismisyytöksistä itsestään on tullut mielivallan välineitä. Rasismisyytöksillä kajotaan ihmisten mielipiteidenvapauteen ja ilmaisunvapauteen, eli yleiseen sananvapauteen.

Sananvapauden kahleet eivät kalise äänekkäimmin oikeuslaitoksessa muodollisina syytteinä ja tuomioina. Vaikuttavimmillaan sananvapauden kahliminen on kansalaisyhteiskunnassa työelämän mielipidevankeutena, jonka vuoksi monikaan ei uskalla enää edustaa näkemyksiään vapaasti ja totuudenmukaisesti joutumatta pelkäämään sosiaalisia rangaistuksia.

Se merkitsee persoonan kieltämistä ja luovuuden kuoliota. Enää ei lennetä avoimella ohjaamolla, ja poliittinen elämä sekä mielipiteiden ilmaiseminen ajautuvat vaaraan ja vikakurssille.

Vaikuttavinta onkin juuri epäsuora ja nonformaalinen ilmaisunvapauden kontrollointi, henkinen ilmatilanvalvonta ja kansantuomioistuimissa harjoitettava sanktiointi, sillä se vetää maton alta myös yliopistoissa, joista on tullut woke-aktivistien pääasiallisia esiintymislavoja. Moralistit palkitaan valvontakomission läpäisseistä artikkeleistaan, ja älyllisesti itsenäiset filosofit karkotetaan palavilla seipäillä pois.

Suun pesu saippualla saa herrasmiehet huonovointisiksi. Kyydissä myös J. D. Vance. © Hergé. Kuvalainaus tutkimus- ja opetustarkoituksiin (TekijänoikL 14 §).

Sellainen tila, jossa ei voi tai saa ajatuksiaan vapaasti ja pelotta esittää, ei ole turvallinen tila vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle. Totuus vetäytyy helposti seinänrakoihin, kun ihmisiä aletaan pamputtaa ja kiristää asemien ja ansioiden menetyksillä. Myös oheisen kuvan piirtänyttä sarjakuvataiteilija Hergéä pyrittiin sensuroimaan poliittisen korrektiuden verukkeilla.

Sellainen on aitoa DDR:läistä sakinhivutusta mutta ei mitenkään yllättävää, sillä woke-aktivistit ja radikaalifeministit ovat äärivasemmistolaisen sosialistisen ajatteluperinteen jälkeläisiä. Pahinta on, että heitä on kasautunut suurin määrin työyhteisöjen HR-osastoihin ja rekrytointiyksiköihin, joissa he toimivat portinvartijoina oppineille.

Huomiota herättävää Miss Suomen kurjassa kohtalossa on, että häntä ei ollut tuomittu oikeudessa mistään rikoksesta. Noin vain vietiin kruunu, ja maine pyyhkäistiin ojaan median säestyksellä. Kyseinen menettely saattaa olla lain vastainen, koska Dzafce ei ole työsuhteessa ”missiorganisaatioksi” itseään nimittävään tahoon eikä työnantajan privilegio-oikeuden alainen, ja ko. ”missiorganisaatio” itse sanoitti häväistyskertomuksen medialle.

Vertailun vuoksi, vihreiden kansanedustajan Fatim Diarran sallittiin vailla seurauksia haukkua maaseudun asukkaita ja lausahtaa, että ”ainoa syy muuttaa maaseudulle on insesti”. Jopa demarien puoluelehti älähti asiasta, ja eräs ay-pomo totesi Demokraatissa, että ”jos persu sanoisi maahanmuuttajien elämästä kuten Fatim Diarra maaseudulla asuvista, seurauksena olisi syyte rasismista”.

Kyseinen puolueellisuus osoittaa moralistisen turbulenssin kaksinaamaisuutta ja ideologista kallistumaa. Sangen ristiriitaista on myös se, että monietnisyyden ja monikulttuuri-ideologian varjolla maahamme tuodaan aineksia, jotka levittävät liberaalin ja valistusfilosofisen kulttuurimme vastaista ideologiaa, eikä asiaan puutu juuri kukaan.

 

Woke-aktivistien mainetuhot vaarantavat perusoikeudet

Missimokat ja tissiasiat ovat tietenkin lehdistön leipää, sillä täytyyhän toimittajienkin elää. Mutta myös maineterrorilla pitäisi olla rajansa.

Etsimättä mieleen tulevat läpän heittoon takertunut hihamerkkikohu ja täydestä todesta otettu alpakkatapaus. Ne olivat sosiaalisesta mediasta valtavirran uutismedioihin tekaistuja skandaaleita ja sulivat pois sitä mukaa kun toimittajat huomasivat tulleensa vedätetyiksi.

Tämänpäiväisiin woke-uutisiin sisältyi myös eräs mehevyytensä menettänyt juttu, jonka viimeinen myyntipäivä on ohi. Vuoden 2024 euroviisuvoittaja oli päättänyt palauttaa palkintonsa – tueksi palestiinalaisille ja protestiksi Israelin hyväksymisestä Eurovision laulukilpailuihin.

Myös tämä raihnainen parahdus ”hyvän” puolesta ”pahaa” vastaan osoittaa nuoren sukupolven manikealaisuutta ja taipumusta nähdä maailma mustavalkoisin lasein, vaikka sateenkaaren värejä muutoin liputetaankin ja asiassa itsessään on harmaan sävyjä.

Asenteen jyrkkyys osoittaa ymmärtämättömyyttä kokonaistilannetta kohtaan. Juutalaiskansan raivokas kostosodankäynti kumpuaa syvältä venäläisen pogromin ja natsivainojen aikaisista kansanmurhista ja on siksi jokseenkin ymmärrettävää, vaikkakin kohtuuttomaksi paisunutta.

Toiseksi on hyvä huomata, että Israelin yleisradioyhtiöön kohdistuessaan kaikenlaiset kisaboikotit osuvat väärään maaliin, sillä Israelissakin paikallisella yleisradiolla on lehdistönvapaus, eli vapaus toimia hallitusvallasta riippumatta. Sotaa Palestiinan alueella on käynyt Israelin hallitus – ei paikallinen yleisradio, joka järjestää euroviisuja.

Venäjän yleisradioyhtiö puolestaan on suljettu pois EBUn euroviisuista siksi, että se ei enää nauti lehdistönvapautta vaan on Putinin kahleissa.

Kriittisen medialukijan on syytä muistaa, että woke-aktivistien tanssi medioiden pöydillä tapahtuu samoissa lavasteissa kuin kaikenlaiset luennoilta potkimiset tapauksessa, jossa joku oli epäillyt, voiko miehellä olla kuukautiset.

Kannatan kuin sattumalta useita perinteisen vasemmiston hellimiä periaatteita, kuten maksutonta koulutusta, puoli-ilmaista terveydenhoitoa ja hyvää sosiaaliturvaa Suomen kansalaisille, mutta identiteettipoliittinen nurkkakuntaisuus ja ilmastosissien kiilusilmäisyys ovat sulattaneet ajatteluperinteestä pois sen kriittisyyden ja itsekriittisyyden, josta vasemmistolaiset aiemmin kehuivat itseään.

Hereillä ja valveilla oloa korostavat woke-aktivistit eivät ilmeisesti ole kyenneet ymmärtämään edes sitä, kuinka heidän oma poissulkemisen politiikkansa tuottaa ulkopuolisuutta, jonka vuoksi ”FOMO:sta” (fear of missing out) on tullut läpi sosiaalisen median levinnyt slangisanaston meemi.

Moraalisen karisman keruu ja alarmismi ovat vaarallisia toimintamuotoja. Ne turruttavat, eli jos aina huutaa ”susi siellä ja susi täällä”, kukaan ei lotkauta korviaan, kun susi on oikeasti paikalla (aktivistien varjelema eläin sekin).

Poliittisen korrektiuden partiointi haavoittaa kansalaisluottamusta ja perusoikeuksia. Kyseisen toiminnan kautta tuotetaan katkeruutta, lööppejä, mainetuhoja, outsidereita ja julkisia ruumiita.

---

Päivitys 18.12.2025: Poliittisen hybridivaikuttamisen välineeksi missikohu päätyi, kun kiinalaiset alkoivat opettaa Suomelle ihmisoikeusasioita – oma lehmä ojassa tietenkin. Nostamalla sinänsä mitättömästä ilveilystä rasismikohun Suomen valtavirtamediat tulivat osoittaneiksi, että niiden toimittajat eivät ymmärrä informaatiosodankäynnin olemusta.

He ymmärtävät enintään sen, kuinka liata omaa pesää haukkumalla suomalaisia ihmisiä ”rasismista”, mutta niin tehdessään he liikkuvat ritisevillä jäillä. 

Skandaalijournalismi noudattelee nykyisin kaavaa, jonka totesin mediatutkimuksissani Totuus kiihottaa (2020) ja Pavlovin koirat (2022).

1) Ensin joku sanoo tai tekee sosiaalisessa mediassa jotain jonkun mielestä ”sopimatonta”. 

2) Sen jälkeen perussuomalaiset osoittavat, että ”epäsoveliaana” pidetty olikin vain mitä tavallisinta ja pohjimmiltaan mitätöntä performointia. 

3) Sitten woke-aktivistit ja muut ammattipöyristyjät välittävät asian valtavirtamedioiden tietoon.

4) Ratkaiseva teko tapahtuu, kun valtavirtamedioissa toimivat vasemmistosissien apulaiset tekevät asiasta väärin perustein skandaalin kyseenalaistaakseen perussuomalaisten maineen. 

5) Lopulta mediat levittävät kohua tahallaan syyttääkseen perussuomalaisia ”Suomen kansainvälisen maineen turmeltumisesta”, vaikka ”journalistit” itse tekevät mainetuhot tuolle perin ideologiselle ja silmät valheesta vetistäen synnytetylle ”maakuvalle”.

6) Aivan lopuksi ja uuden kohun aluksi keskustellaan televisiossa siitä, miten olla soveliaasti eri mieltä siitä, millä tavalla on soveliasta olla eri mieltä, ja palataan kohtaan 1.

Koomisinta on, että kauneuskuningattarelta lipsahtaneen lapsekkaan vinksahduksen seurausvaikutuksena pääministeri Petteri Orpo (kok.) laukkaa pitkin maailmaa aisakellot helkäten, pyydellen anteeksi ja pyllistellen perussuomalaisille, joiden oletetaan kestävän hulluimmatkin näytökset.

Ei tullut mieleen vaatia anteeksipyyntöjä kaapeleita katkoineilta kiinalaisaluksilta tai uiguurien ihmisoikeuksia polkeneilta kiinalaisilta?

Olisi mielenkiintoista tietää, milloin Petteri Orpo ja muut poliitikot vaativat medioita pyytelemään anteeksi sitä, että toimittajat rakensivat tyhjästä kansainväliset mittasuhteet saavuttaneen kohun.

Nähdäkseni syväpöyristyminen on joka tapauksessa pelkästään mediatason ilmiö, ja käytännön ihmissuhteissa luottamus edelleen vallitsee kansanryhmien kesken.