2. lokakuuta 2007

Kehitysavusta


Mitä tehdä kehitysavulle? Suomen valtion kehitysapuun sijoittama 830 miljoonaa euroa vuodessa on suunnaton summa, vaikka kansainvälisesti katsoen se voi tuntua pieneltä. Se on kuitenkin jokaiselta suomalaiselta lähes 200 euroa pois ja muutaman hengen perheeltä lähes tonni. Se ei ole vähän niiden suomalaisten mielestä, joilta puuttuu talvitakki tai laajakuvatelevisio. Suomen kehitysapuun käyttämää summaa nostavat vielä kirkon ulkomaanapu ja erilaisten järjestöjen lahjoitukset sekä kaikki se työ, jota kyseisissä organisaatioissa tehdään.

Kehitysapu nostattaa poliittisia tunteita, sillä kyse on ”ilmaisen” rahan jakamisesta sekä rikkaiksi ja köyhiksi miellettyjen maiden suhteista. Kaikki tietävät, että suuressa osassa pahoinvoivia maita asutaan valtavien luonnonrikkauksien keskellä. Niinpä köyhyys noissa valtioissa on usein vain näennäistä ja johtuu huonoista poliittisista oloista sekä kelvottomasta kulttuurista, useimmiten uskonnosta, joka tuottaa kyseisiin maihin sekasortoa. Esimerkiksi brittiläisen Oxfam-avustusjärjestön mukaan Afrikan maat ovat kuluttaneet yhtä paljon ja jopa enemmän rahaa omiin heimosotiinsa kuin ne ovat saaneet kehitysapuna.

Kehitysavusta kehitysyhteistyöhön

Paavo Väyryseen voi kuitenkin luottaa. Hän laittoi ulkoministeriön virkamiesten luonnosteleman kehitysapusuunnitelman uusiksi. On hyvä, että jatkossa kehitysapu mielletään vähän niin kuin kaupaksi, ja Väyrynenhän hoitaa nimenomaan ulkomaankauppaministerin tehtävää. Ei ole mitään vikaa siinä, että kehitysapua jaetaan tulevaisuudessa win/win-tyyppisen strategian mukaisesti ja tuesta toivotaan hyötyä myös tuen antajille kaupallisten kontaktien kautta. Samaten on tervehdittävä iloiten sitä, että ilmaisen rahan jakamisesta eli suorien lahjoitusten systeemistä pyritään eroon. Juuri tämä on oikeaa politiikkaa, ja ”Valmetilla viidakkoon” -strategiasta voidaan toivoa hyötyä myös Suomen omalle taloudelle.

Almujen jakaminen puolestaan sopii kirkon kaltaisille organisaatioille, jotka määrittelevät tehtäväkseen armolahjojen myöntämisen. Sen sijaan kansallisvaltioiden päätehtävä on kansallisen edun turvaaminen, ja siksi myös kehitysmaapolitiikkaa on toteutettava pitäen silmällä oman maan etuja. Kestävää kehitystä voi tapahtua vain silloin, kun kehitysmaiden edut eivät ole vastakohtaisia kehittyneiden maiden etujen kanssa. Hyöty on asia, jota molempien osapuolten pitää kokea aina yhtä aikaa; muuten tulee narun pää vetäjän käteen. Yhdysvaltalainen filosofi Ayn Rand kiteytti ajatuksen osuvasti: pelkkä lahjoitteleminen ei toimi, koska se ehdollistaa avunsaajat lahjoituksista riippuvaisiksi, eivätkä heidän olonsa sitä kautta kehity, mutta lahjoittajat puolestaan köyhtyvät, ja heidän mahdollisuutensa tukea sekä itseään että muita heikkenevät. Toisaalta on myös näyttöä siitä, että silloin tällöin avokätisyyskin kannattaa; hyväntahtoisuus kun palkitaan usein hyväntahtoisuudella, mutta yleiskäytännöksi siitä ei ole.

Länsimaat tekevät kehitysyhteistyötä jo siinä, kun ne siirtävät tuotantoaan köyhiin maihin, joissa työvoima on halpaa. Näin nuo ihmiset saavat päivittäiseen elämiseensä riittävät kaksi dollaria, joita he eivät muutoin saisi. Paheksuttaessa palkkojen pienuutta on syytä muistaa, että kehitysmaiden alhaisen kustannustason vuoksi palkat maksatetaan osaksi länsimaiden kansalaisilla, jotka joutuvat työttömiksi. Voidaankin sanoa, että länsimainen työtön on nykyään yhtä aikaa sekä kehitysyhteistyön rahoittaja että köyhyyden uhri, joka itse tarvitsisi kehitysapurahat omaan elantoonsa.

Monikulttuurisuus rikkautta? – Ei tuo rikkaus onnea...

Kurjaa on, että länsimaisia ihmisiä on ehdollistettu tuntemaan syyllisyyttä siitä, että meidän oloissamme vallitsee korkea elintaso. Suomalaiset ovat kansakunta, joka on voinut saada oikeutta omalla kielellään vasta puolentoista sadan vuoden ajan. Suomessa kesä ja kasvukausi kestävät vain kolmisen kuukautta, ja maa on puolet vuodesta roudassa. Silti tämän maan alkuperäiset asukkaat ovat raivanneet pellot ja kiskoneet elantonsa tuosta routaisesta maasta. Sovulla ja yhtenäiseksi kansakunnaksi järjestäytymisellä se on onnistunut jopa ylivoimaiselta tuntuneen vihollisen uhatessa. Monissa kehitysmaissa kesää on ympäri vuoden ja maa kasvaa hedelmiä, mutta kyseiset kansat pilaavat mahdollisuutensa käymällä ikuisia ja turhia sotia pelkkien rituaalisten syiden vuoksi.

Monikultturistit saarnaavat nykyisin, että meidän suomalaisten pitäisi tuntea häpeää saavutustemme vuoksi: että työllä ja vaivalla ansaittu elintaso, korkea sivistys, koulutusjärjestelmä ja demokratia kaikkine oikeuksineen eivät olisikaan minkään arvoisia tai että ne pitäisi katsoa muilta riistetyiksi. Silti he eivät pysty vastaamaan siihen, missä maassa suomalaiset ovat toteuttaneet tuota kauheaa siirtomaaimperialismia. Tosiasiassa suomalaisilla on syytä tuntea ylpeyttä omasta kansallisesta identiteetistään, sillä korkea elintaso on saavutettu omaehtoisesti ja hyvän kansallisen itsetunnon myötävaikutuksella. Jos kansalliset symbolit ja kansallinen itsetunto murenevat, samalla rapistuvat myös kansakunnan saavutukset. On oikein, että suomalaiset tuntevat ylpeyttä saavutustensa johdosta ja ettei kehitysavun motiivina pyritä käyttämään ainakaan sitä monikultturistien suosimaa syyllistämistä, joka on tuttua myös kirkon opetuksista. Jos jotain annetaan, se on annettava niin kuin mustalainen kerjää: nöyristelemättä.

Ei ole pitkäkään aika, kun Suomessa julkaistiin tutkimus, jossa todettiin, että suomalaiset luulevat kehitysmaissa elettävän paljon huonommissa oloissa kuin niissä todella eletään. Omasta mielestäni länsimainen elämäntapa on edelleen se paras yhteiskunnallisen elämän malli, ja sitä on oikein levittää myös niin sanottuihin kehitysmaihin. Parhaan lahjoituksen länsimaat antavatkin kehitysmaille rationalismin ja demokratian muodossa. Kuten olemme voineet havaita, olojen kohentuminen Intian ja Kiinan tapaisissa maissa johtuu länsimaiden vaikutuksesta. Toivottavasti kapitalismi ja liberalismi saadaan nopeasti toimimaan kaikissa kehitysmaissa, niin päästään eroon myös Helsingin kaduilla kerjäävistä Amnesty Internationalin ja Unescon feissareista. Siten nämäkin nuoret voivat vapautua turhasta syyllisyydentunteestaan ja keskittyä oman elämänsä rakentamiseen, ennen kuin kehitysmaat ja maahanmuuttajat ohittavat heidät elintasossa.