Liitto joka neuvoi

Neuvostoliitto oli liitto, joka neuvoi. Ja siinä se on yhä, mutta eri nimellä. Jyri Häkämiehen (vai pitäisikö sanoa ”Häkähenkilön”) ”Venäjä, Venäjä, Venäjä”-puhetta seurasi nyt jonkin lehdistöneuvos Vladimir Kozinin katuhaastattelu, jossa Suomea pyydettiin ”ajattelemaan” Natoon liittymisen kannattavuutta kolmeen kertaan: ”Think, think and think”.

Tuohtuneenoloinen venäläisdiplomaatti kävi Tehtaankadun konttoriltaan kertomassa, kuinka uhkaillaan uhkailematta ja vittuillaan vittuilematta. Mutta ymmärretäänhän tuo nyt ilman kolminkertaista tietäkin: ei taida naapuri jättää Suomelle muita vaihtoehtoja kuin Natoon liittymisen. Ja sen Venäjä toivoo tapahtuvan painostuksen alaisena tai ainakin leimaamana. (Jälkikäteistieto tosin kertoo, että että sotilasyhteistyötäkin Suomelle ehdottanut diplomaatti ”kutsuttiin kotiin”.)

Samalla kun Venäjä ohjeisti Suomea, Yhdysvallat puolestaan palkitsi Dalai-laman rauhantyöstä. Myös me suomalaiset olemme taannoin joutuneet elämään eräänlaisessa ”Tiibetissä”. Siksi on mukavaa, että Yhdysvalloilta löytyy korkean tason tukea pienille ja sorretuille kansakunnille. Bushia lukuun ottamatta juuri kukaan valtionpäämies ei ole Dalai-lamaa suostunut tapaamaankaan, sillä häntä ei voida kansainvälisen käytännön mukaan pitää valtion edustajana maan ollessa Kiinan miehittämä.

Vuonna 1935 syntynyt Dalai-lama joutui pakenemaan kävellen Intiaan Kiinan miehitettyä Tiibetin vuonna 1950. Siitä asti Kiina on pitänyt Tiibetiä maakuntanaan vedoten siihen historialliseen seikkaan, että keisariaikana Tiibet oli Kiinan provinssi. Väite on yhtä oikeutettu kuin se, että Venäjä väittäisi – niin, tiedätte kyllä minkä – kuuluvan itselleen vain sillä perusteella, että kyseinen maa oli joskus sen autonominen suuriruhtinaskunta.

Bushin toivomus, että Kiina ottaisi Dalai-laman vastaan tämän arvolle sopivasti, oli hieno ele todellisen monikulttuurisuuden puolesta – samanlainen, jolla Ronald Reagan kävi kolkuttelemassa Berliinin muuria ennen rautaesiripun murskaamista: ”Mr. Gorbatshov, open this gate!” Todellinen monikulttuurisuus voi perustua vain kansallisvaltioiden olemassaoloon ja valtioiden itsemäärämisoikeuteen. Jos minulta kysyttäisiin, haluaisin vastata Kozinin ”think, think, think”-puheeseen John F. Kennedyn sanoin: ”Ich bin ein Berliner.”