11. lokakuuta 2007

Vanhasta suomesta


”Maailma on sana” (Samuli Paronen) ja ”minkä ylipäänsä voi sanoa, sen voi sanoa selvästi” (Ludwig Wittgenstein). Niinpä on tärkeää, miten käytämme kieltä. Politiikassa jokainen sana on teko, ja selvästi sanottu on selvästi ajateltu, kun taas epäselvän sanankäytön takana piilee usein hämärä ajatus.

Yksi hyvä keino tehdä kulttuuriteko on huoltaa kieltä. Suomen kieleen on pesiytynyt viime vuosina kummallisia uudissanoja, jotka ovat lähinnä ideologisia ja jotka kantavat mukanaan jonkin totuuden peittelyä. Tällaisia uudissanoja ovat muun muassa ”työvoimakapeikko”, ”kohtaanto-ongelma”, ”monikulttuurinen”, ”kotouttaminen” ja ”toiseus”.

Kapeikko, kohtaanto, monikulttuuri?

Sana ”työvoimakapeikko” tahtonee ilmaista, että ihmiset eivät halua tehdä työtä, että työnantajat eivät haluaisi maksaa palkkaa ja että työn tekeminen kokonaisuudessaan ei kannata. Kyseessä on siis pullonkaula. Tätä suomenkielistä ilmaisua ei kuitenkaan haluttane käyttää siksi, että siihen liittyy mielikuva, jonka mukaan työttömät ovat juopottelevia pultsareita. ”Kohtaanto-ongelma” puolestaan yrittää peittää sen, että ihmiset pakenevat toisiaan peläten joutuvansa tekemään jotain huonoilla tai sopimattomilla ehdoilla. Sen asemasta voitaisiinkin mieluummin puhua kohtaamisongelmasta tai tarvittaessa myös riitelystä, kannattamattomuudesta, kitkasta tai välttelystä.

”Monikulttuurinen” puolestaan on epäonnistunut sana, jossa substantiivista ”kulttuuri” on muodostettu adjektiivi ”kulttuurinen”, ja käsitteen alaa on lavennettu etuliitteellä ”moni”. Voidaan kysyä, mihin tätä uudissanaa tarvitaan, kun jo kulttuurielämän käsitteeseen sinänsä luetaan itsestään selvästi moniarvoisuus. Onko tarkoituksena korostaa monikulttuurisen Suomen olevan aivan erityisen moniarvoinen ja suvaitseva, jopa niin, että kyseisen käsitteen kautta toteutetaan jotain tiettyä tendenssiä ajamalla sitä kuin käärmettä pyssyyn? Ikävä kyllä, vastaus taitaa olla ”kyllä”. Sellaisena kyseinen politiikka myöntää epäsuorasti, että oma kulttuurimme on muka jollain tavoin huono ja että tarvitaan kansalaisten ohjeistamista heidän mielipiteidensä sosiaalidemokratisoimiseksi.

Myös sanan ”maahanmuuttaja” käyttö on karannut omalle kiertoradalleen. Miksi ulkomaalaista pitäisi sanoa maahanmuuttajaksi? Siksikö, että osoitettaisiin jatkuvasti, mikä suunta hänellä on? Emmehän sano myöskään asukasta emmekä vuokralaista asuntoonmuuttajaksi paitsi sen ajan, kun hän tekee muuttoa. Maahanmuuttajaa pitäisi siis sanoa mieluummin ulkomaalaiseksi, tai jos halutaan korostaa hänen liiketilaansa, on sana ”siirtolainen” suositeltavampi kuin muminalta kuulostava yhdyssana ”maahanmuuttaja”.

Osa maahanmuuttajista on tietenkin suomalaisia paluumuuttajia, eli Suomen kansalaisia ei voitaisi sanoa ulkomaalaisiksi, mutta semanttinen kissanhännänveto ”turvapaikanhakijoiden” ja ”pakolaisten” kesken on joka tapauksessa turhaa arkikielessä. Käsitteellinen hiuksenhalkominen kertoo maahanmuuton epätoivoisista oikeuttamispyrkimyksistä ja siitä, ettei itse asiasta vallitse poliittista yksimielisyyttä tai sille ei ole oikeutusta. Hiuksia aletaan halkoa usein silloin, kun puhujat ovat eri mieltä varsinaisesta asiasta. Tuloksena on orwellilaista uuskieltä, joka tyydyttää poliittista korrektiutta ja jossa neekereitä sanotaan ”Saharan eteläpuolisen Afrikan kantaväestöön kuuluviksi etnistä alkuperää oleviksi henkilöiksi”. Helpommat ilmaukset ovat kuitenkin usein totuudenmukaisempia, ja lisäksi ne välittävät ihmisten mielipiteet ja asenteet selvemmin kuin kiertoilmaukset, vaikka myös ne voivat olla paljonpuhuvia varsinkin ironisesti käytettyinä.

Kotouttaminen?

”Kotouttaminen” ei liene mistään kotoisin, sillä sitä ei löydy sanakirjoista. ”Kotiuttaminen” sen sijaan löytyy, ja sillä tarkoitetaan ’lähettämistä kotiin’. Esimerkiksi sotilas voidaan kotiuttaa, jolloin hänelle passitetaan menosuunta sinne, mistä hän on tullutkin. Kotiuttamisella voitaisiin tarkoittaa myös ihmisen sopeuttamista tai vakiinnuttamista uusiin oloihin niin, että hän voi tuntea paikan kodikseen.

Mutta kuinka hyvin kotiuttamisen käsite sopisi monikulttuuriseen retoriikkaan, jossa toisaalta halutaan viitata maahanmuuttajan kotiutumiseen Suomeen, mutta käsite sisältää myös ajatuksen tulijan palauttamisesta kotikonnuilleen? Esimerkiksi pakolaisen asettumista Suomeen ei voida kuvailla kotiutumiseksi, sillä todellisuudessa hänen kotimaansa on muualla. Jos tuota käsitettä käytettäisiin, sen ymmärrettäisiin helposti viittaavan siihen, että pakolainen palaakin lähtöseuduilleen. Silti kyse on kotiuttamisesta siinä mielessä, että Suomesta ollaan tekemässä hänen kotiaan.

Miksi sitten tuota käsitettä ei käytetä; käytetäänhän useita muitakin sanoja huolettomasti, vaikka ne ovat monimerkityksisiä? ”Kotiuttamisen” korvaaminen uuskielisellä ”kotouttamisella” on merkki poliittisen korrektiuden vaalimisesta. Asia, jonka uudissana salaa, on tällöin se, missä ihmisen koti oikeastaan on. ”Kotiuttaminen” tunnustaisi sen olevan joko lähtömaassa tai (totuuden vastaisesti) meidän maassamme. Koska kumpikaan ei ehkä ole totta, ”kotiuttamisen” tilalle on luotu hämärä uudissana ”kotouttaminen”. Sen oma hämäryys kuvaa tietysti myös käsitteen takana piilevän ajattelutavan hämäryyttä: sitä, että kyseisen sanan luojat niin ikään liikkuvat vaarallisella ei-kenenkään maalla.

Kun huomataan lisäksi käsitteen käyttöön liittyvä pakottavaa tekemistä kuvaava muoto, paljastuu, että kotouttamisen käsitettä käyttämällä halutaan kiertää totuutta sekä tehdä jotain sellaista, mikä vastustaa todellista asioiden laitaa tehden sen taivuttelemalla eli pakottavasti. Kyse on siis poliittisesta propagandatermistä, jonka käyttöön tulisi suhtautua yhtä varauksellisesti kuin sen sanakirjoihin hyväksymiseenkin. Ongelmien ydin on se, että selkeä ajattelu ja kielenkäyttö uhrataan poliittiselle retoriikalle. Seuraus on, että suomen kielen asema vaarantuu poliittisen vallankäytön generoidessa uuskielisyyttä ja kielitaidottomuuden voittaessa jalansijaa yhteiskunnassa.

Toiseus?

Aivan kuten ”kotouttaminen” on johdos tunnetusta Kotoún saaresta, yhtä varmasti ”toiseus” juontuu ”toisaksesta”. Myös ”toiseus” on ongelmallinen sana, eikä sitä löydy sanakirjoista. Olen kuitenkin joskus käyttänyt toiseuden käsitettä myös itse paremman vastineen puuttuessa. Samalla olen selvittänyt käsitteen merkitystä ja relationaalista luonnetta, kuten kirjassani Dialoginen filosofia (2003).

Yleensä toiseuden käsite on ymmärretty väärin, ja sitä on käytetty synonyyminä kaikenlaiselle irrationalismille. Omassa filosofiassani se merkitsee kuitenkin ihmisten erillisyyttä, riippumattomuutta ja vapautta, joka perustuu kokemukselliseen ja ruumiilliseen erillisyyteen ja kuvastaa siten ihmisten yksilöllistä olemassaoloa. Tämä taas muodostaa perusteen filosofiselle etiikalle muistuttaessaan, että ihmisiä ei pitäisi kohdella totalitaarisesti ja että yksilöinä ihmiset ovat pakonomaisille määrittelyille antautumattomia. Maita ja kansoja ei saa siis alistaa.

Näin kyseinen käsite kantaa myös filosofista ajatusta ja elättää eksistenssifilosofisten, liberalististen ja transsendentaalifilosofisten teorioiden eettisiä ideoita. Valitettavasti toiseuden käsitettä on postmodernistien ja marxilaisten kirjoituksissa käytetty yhtä väärin kuin kyseiset oppisuunnat ovat kohdelleet ihmisiä. Tässä mielessä vanha suomi on parempaa kuin uusi suomi.