10. lokakuuta 2007

Uudesta Suomesta


Vuonna 1847 perustettu Uusi Suomi aloittaa ilmestymisen verkkolehtenä lähes kuudentoista vuoden keskeytymisen jälkeen. Uuden Suomen kalevalainen logo, jonka Niklas Herlin osti Alma Medialta, antaisi odottaa, että lehden henkiin herättäminen internetissä rikastuttaisi kulttuurielämäämme jollain kansalliseen identiteettiin, kuten kieleen, kirjallisuuteen, taiteisiin tai jopa runouteen liittyvällä tavalla. Mutta käykö näin?

Vastauksia kysymykseen voi lukea ensinnäkin omistajien ja päällysmiesten kannanotoista. Herlin on todennut useammassakin haastattelussa, että lehden tekoon halutaan erityisesti myös naiskirjoittajia ja eri ikäluokkien edustajia ja että maahanmuuttajakolumnistikin on haussa. Käytännössä nämä hyvät aikeet tarkoittavat, että lehdestä uhkaa tulla Metro-ilmaisjakelulehden kaltainen aviisi, joka koettaa miellyttää keskiluokkaa ja jota lopulta hallitsevat feministien, monikultturistien ja keskiluokkaisen moralismin äänet.

Syynä moiseen orientaatioon on tietenkin lukijoiden eli mainosrahan tavoittelu. Helsingin Sanomien eilisessä haastattelussa monimiljonääri varmisteli, ettei lehdessä julkaistaisi ainakaan mitään sellaista, joka tekisi siitä ”ääri-isänmaallisten” ihmisten äänitorven. Ei ihme, että asia päätyi Hesariin, sillä Helsingin Sanomat on tunnettu ”kansallismielisinä” pitämiensä kirjoittajien hiljentämisestä ja monikulttuurisuuden edustamisesta, ja siksi uusi vaihtoehto voidaan kokea Hesarissa haastajana.

Mutta kuinkahan pelottavaa tuo maltillisten kansallismielisten ajatusten esille pääseminen loppujen lopuksi olisi – ja miksi? Päätoimittaja Markku Huusko on joka tapauksessa kuvaillut uutta Uutta Suomea ”isänmaalliseksi verkkolehdeksi” julkaisun omilla sivuilla, joten Hesarin esille nostama näkökohta saattaa ilmentää huolta maan toistaiseksi suurimman lehden omasta roolista nettijulkaisemisen kentällä, jolla kaikki ovat lähtökohtaisesti samassa asemassa.

Epäilen Uuden Suomen menestymisen mahdollisuuksia resursseihin liittyvistä syistä. Lehden sisältö näyttää koostuvan pelkistä tietotoimistolta ostetuista uutisista, ja analyyttisyyttä koetetaan virittää linkittämällä lehden sivuja tiettyjen julkisuuden henkilöiden blogeihin. Eikö Jari Tervon kirjailijakuva ole kulahtanut jo tarpeeksi? Täytyykö hänen esittää itseään tälläkin foorumilla? Ja Jukka Relanderin viisaudet ovat samanlaisia kuin Tuomas Nevanlinnan: kyseessä on eräänlainen diskurssikone, joka sosiologisoi ammatikseen ja osoittaa siten, kuinka etevää punavihreä marxilainen yhteiskuntatiede on, kun se tulee yhä uudestaan nurkan takaa ja osoittaa, miten julkisuuden marakattina olostaan nauttiva pesukarhu pesee, linkoaa ja huuhtelee sekä nostaa lopputulokset narulle kuivumaan.

Tällaisessa kirjoittamisessa, jota aiemmin ovat harjoittaneet kaikenlaisten Abu-Hannojen kaltaiset tähtöset sekä Timo Airaksisen tapaiset lausuntoautomaatit, ongelmaksi muodostuu, että kyseessä on pelkkä itsen performoiminen. Se on oman itsen esittämistä ja mielipiteiden sekä asenteiden toistuvaa pukemista yhä uuteen kuosiin. Niitä lehdet näköjään haluavat kolumnisteiltaan ostaa ja asettaa näytteille lukijoiden viihdyttämiseksi. Logiikka on, että ”kun meidän lehdessä kirjoittaa Se ja Se julkisuuden vieteriukko, jota pidetään yleisesti viisaana (onhan hän ollut televisiossakin), niin tässä on syytä ottaa lehti ja mielipiteet todesta”. Ongelmana on, ettei kyseisissä ajatuksissa ole sen enempää sisältöä kuin kenen tahansa perusjampan yleisissä asenteissa ja että juttujen ainoaksi uutiseksi tahtoo jäädä kirjoittaja itse.

Kapinallinen konserni?

Myös kustannusyhtiö Teos perustettiin Herlinin ja Hiidenheimojen rahoilla. Sen toiminta-ajatukseksi määriteltiin nollatuloksen tekeminen ja toiminta voittoa tavoittelemattomana kulttuuri-instituutiona. Mutta käytännössä julkaisulinja on ollut sellainen, että vain ne käsikirjoitukset ovat nähneet päivänvalon, joiden tekijöillä on rooli julkisessa sanassa (eli käytännössä sähköisen median valtavirrassa) tai joiden opusten voi odottaa tuovan firmalle rahaa. Tästä kertoo esimerkiksi Sauli Niinistön kirjan julkaiseminen Teoksen toimesta.

Herlin ja Hiidenheimo rakentavat näköjään kokonaista mediakonsernia, sillä Teoksen ja Uuden Suomen rinnalle he ostivat myös siivun Asko Kallosen äskettäin perustamasta Helsinki Music Company -nimisestä levy-yhtiöstä. On tietysti hyvä, että maahamme syntyy uusia kotimaisessa omistuksessa olevia viestintäyrityksiä, sillä suuri osa jo olemassa olevista on ajautunut ulkomaiseen omistukseen.

Uuden Suomen julkaisijoiden kunnianhimoisena toiveena on ilmeisesti tehdä tempauksellaan sanankäytön historiaa. Tosiasiassa siihen tarvittaisiin radikaalimpia otteita. Ne voisivat syntyä spontaaneista motiiveista, toisin sanoen asioista, joiden takana on jokin arvo ja joiden tuella kumotaan jotain valtaa. Tämä vahvistaa uskoani todellisen filosofian ja taiteen ikuiseen ulkopuolisuuteen, enkä pidä paljonkaan arvoisena sen tyyppistä kirjoittamista, joka vastaa näyttäytymistä trendibaareissa.

Lehden tekeminen on yleensäkin vapaan kirjoittamisen oman olemuksen vastaista. Siitä tulee melkein aina sanojen sovittamista toimituksen mielipiteisiin, lehden muihin juttuihin tai yleisöjen käsityksiin. Sinänsä on hyvä, että kehiin ilmestyy uusia vaihtoehtoja, sillä ne luovat tuota vapautta. Siksi en toivo käyvän niin, että Uuden Suomen verkkoversio tuokin omassa tuubissaan samaa tahnaa kuin ilmaisjakelulehdet Metro, Satanen, Lauttasaari-lehti tai Kamppi-Eira-lehti. Hyvä lähtökohta voisi olla median valtavirran haastaminen, ja näin sanoessani en tarkoita vain kulttuuri- ja mielipidelehtinä esiintyviä kommunistilehtiä vaan vihervasemmistolaisin perustein toimivia suuria sanomalehtiä, joiden päätoimituksia hallitsevat 1970-luvun Toimittajaliiton edistykselliset tyypit. Saa nähdä kuinka käy, mutta tässä seurassa minulla on hyvät edellytykset saada lisää lukijoita tälle omalle, jo ennestäänkin varsin kolutulle palstalleni.