Kosto on suloista

Helsingin yliopiston keskusjohto on sikäli työteliäs, että aina havaitessaan minun menestyvän jollain elämänalueella, se alkaa polkea asemaani. Yliopistopainon kustannusyksikkö teki minulle yhteensä kolme kirjaa vuosina 1995, 2003 ja 2005. Viimeisin niistä olikin yliopiston keskushallinnolle jo kova pala, sillä teos yritettiin aktiivisesti vaieta yliopistossa, ja eräät tahot vaativat jopa sen vetämistä myynnistä pois, kunnes Helsingin Sanomat sattui tekemään kirjastani kaksi isoa juttua (5.6.2005 ja 28.8.2005) ja teos sai huomiota myös televisiossa.

Niinpä Yliopistopainon kustannusyksikön alasajo aloitettiin välittömästi. Kustannuspäällikkö Minna Laukkanen ja toimittaja Markku Pääskynen olivat ilmeisesti olleet minulle ”aivan liian ystävällisiä” suostuttuaan julkaisemaan useita kirjojani – samoin professori Lauri Rauhalan kirjoja, jonka valitut teokset Yliopistopaino julkaisi. Jo viimeisimmän kirjani ilmestyessä Minna Laukkanen kertoi minulle, että hän oli saanut nimettömiä yhteydenottoja teosteni jakelun lopettamiseksi. Ennen pitkää näille tahoille tuli välttämättömäksi lopettaa koko Yliopistopainon humanistinen toimintalinja ja myydä yksikkö Gaudeamukselle.

Gaudeamus puolestaan on läpeensä postmodernistinen, feministinen, punavihreä ja naturalistisella ideologialla kyllästetty kustantamo, joka ei juuri muita kirjoja tee kuin arvottomia toimitusteoksia tai muita yhteis- ja kokoelmajulkaisuja. Myös klassikkosuomennokset liikkuvat jälkistrukturalismin ja queer-teorian linjoilla. Yliopistopainon kustannusyksikön tultua kaupatuksi Gaudeamukselle töihin jäi vain kaksi mitättömintä työntekijää. Sekä kustannusjohtaja Laukkanen että kirjailijanakin kunnostautunut toimittaja Markku Pääskynen laitettiin omille teilleen.

Yliopistopainon kirjoittajana tunnettu Kirsti Simonsuuri puolestaan vastusti myyntiä nimilistalla, jonka hän keräsi keväällä 2007, kun salassa haudotut yhdistymisaikeet tulivat julki. Kirjoittajilta ei kysytty mitään, vaikka jokaisella meistä on kustannussopimus Yliopistopainon eikä Gaudeamuksen kanssa.

Yhdistymisen perusteeksi mainittiin taloudelliset syyt (siitä huolimatta että Yliopistopainon kustannusyksikkö tuotti selvää voittoa) ja Gaudeamuksen muka parempi ”brandiosaaminen”. ”Brandiosaamista” kehuttaessa tuskin taaskaan huomattiin, kuinka suurta vahinkoa kustannusyksikön lopettaminen tuotti Yliopistopainon omalle brandille ja niille kirjoittajille, joiden kirjat on jo julkaistu lopetetun Yliopistopainon kustannusbrandin alla.

Mitä sitten viimeisimmässä kirjassani eli Työttömän kuolemassa oikeastaan sanoin? Arvostelin työvoimapolitiikan lisäksi nykyistä tiedepolitiikkaa, joka kritiikittömästi tuottaa 1400 tohtoria vuodessa, vaikka tarvetta olisi vain entiselle määrälle eli noin 400:lle. Siinäkin on tohtori jokaiselle vuoden päivälle. Oletus, että määrä muuttuu laaduksi, on johtanut laadun muuttumiseen määräksi.

Kritisoin myös yliopistojen tapaa uhrata virantäytöt kansainvälisille prosesseille, sillä niiden kautta internationalistit päästetään määräämään, mitä Suomen yliopistoissa saa opettaa. Paheksuin yliopistojen halukkuutta jakaa vähäiset resurssinsa yhä useammin ulkomaalaisille tutkijoille ja moitin sitä, että elävä filosofia on karkotettu yliopistoistamme. Ei ole siis ihme, että minua tukenut Yliopistopainon kustannusyksikkö käytännössä lopetettiin ja Gaudeamuksen nimisenä jatkavan firman yhdeksi aktiiviseksi osakkaaksi tuli Helsingin yliopisto. Näin sensuuriasetus oli mahdollista antaa. Ruma temppu.

Yliopistopainon johto teki ajattelemattomasti luovuttaessaan kustannusyksikkönsä pois, mutta mitäpä se ei tekisi, jos se siten kokee voivansa tuottaa haittaa minulle ja muutamille muille yliopiston nykymenoa arvosteleville kirjoittajille. Koska Gaudeamus ei ole koskaan suostunut tekemään minulle yhtään kirjaa eikä myöskään tee, julkaisen teokseni jatkossa entistäkin omatoimisemmin kuuntelematta kerta kaikkiaan kenenkään puoliksi oppineen märehdintää. Sitä kautta varmistan, että lukijani saavat tekstinsä käsiinsä juuri sellaisina kuin haluan eivätkä sillä tavoin pyöristeltyinä kuin kriitikkoni tahtoisivat.

Mutta kiitos Yliopistopainolle kuluneista vuosista. Toivottavasti suurin osa myös viimeisimmistä kirjoistani myydään pian loppuun, jotta nekin päätyvät lukijoiden käsiin eivätkä rehtorinkanslian kamiinaan, jonne ne varmaan muuten kannetaan.